Voiko huonossakin tilanteessa oppia olemaan tyytyväinen elämäänsä? (Muita mt-ongelmaisia paikalla)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Multa on aina puuttunut se tunne, että "olen ihan tarpeeksi hyvä", jonka muut voivat hyväksyä jne. Olen jättäytynyt kaikesta pois tuon vuoksi. Oman teoriani mukaan erakkoudesta seuraa turvattomuus, koska ei tunne muita, heihin ei voi luottaa. Voi kuulostaa paranoidilta, mutta kokeilkaa muutama vuosi erakkoutta, niin ehkä tunnette samoin.

Ehkä huonossa tilanteessa auttaa tietynlainen "mitä väliä"-asenne. Vaikka kyllähän se on vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saavuta muille hyvinkin normaaleja asioita, kuten riittävää itsetuntoa/luottamusta, perusturvallisuuden tunnetta, edes yhtä kiintymyssuhdetta jne.

Samaistun paljon. Alunperin meinasin kirjoittaa aloitukseen omasta heikkoudestani, eli tunnustuksen hakemisesta. Haluaisin pohjimmiltani olla asiantuntija, jonka osaamisen joku tunnustaisi. Siis mulla on huono itsetunto.

Mä olen ollut 10 vuotta kutakuinkin erakko. Mulla erakkous johtuu turvattomuudesta, mutta kyllä se sitä aiheuttaakin. Ja tuo välinpitämättömyys on tuttua. Ajattelen, että se on joku puolustusmekanismi. En luota kehenkään, mutta ajattelen, ettei se ole syy olla kunnioittamatta muita. En sano, ettet kunnioita ketään, nutta niiden ajatusten kanssa joutuu painiskelemaan. Ja lopulta.. Miten kunnioittaa toisia, jos ei kunnioita itseään?

Jos me, jotka inhotaan itseämme, kohdeltaisiin muita niin kuin me kohdellaan itseämme, me oltaisiin nopeasti lukkojen takana. Mä yritän usein kuvitella jonkun muun itseni asemaan ja tuomita vasta sitten.

Mäkin olen katkera. Puhun siitä, miksei olosuhteista huolimatta voi olla onnellinen, tai tyytyväinen, mutta mäkin olen hukassa. Monen uskonnot toisaalta opettaa juuri sellaista. Joku antiikin Kreikan filosofi asui tynnyrissä, koska hänestä onnellisuus tulee sisältä. En muista nyt nimeä ihme kyllä... Voi olla väärää tietoa siis. Ja munkit ajelevat päänsä välttyäkseen turhamaisuudelta ja elävät kerjuulla (nunnatkin).

Turhamaisuus on aika unohdettu termi. Moniin uskontoihin kuuluu paastoja yms. Ikään kuin todellinen ihmisyys olisikin jossain pinnan alla. Uskon, että se onkin. Mä olen palannut aika lailla lapsuuteeni ja siihen, mitä olin silloin. Se oli totuus musta.

Ja totta kai asioilla on väliä. Ei ehkä niillä asioilla, millä pitäisi olla väliä. Mutta joillain asioilla on enemmän väliä kuin toisilla.

ap

Kyllä, asioilla on väliä. Nykyajassa ihan väärillä asioilla on ihan liikaa väliä, ja oikeasti tärkeät asiat yritetään aktiivisesti unohtaa.

Yhteiskuntaan kuulumisen kaipuulla piiskataan ihmisistä epäinhimillisiä tehoja. Lupa- ja sakkolappuja jakeleva piiskuri ei itse piittaa eikä ymmärrä, että ruoska läjähtää kipeimmin siihen, jolla ei pitäisi olla mitään syytä syyllistyä. Siihen, joka ei ole koskaan kokenut kuuluvansa edes perheeseen, ja tehot on käytetty pelkkään selviämiseen.

Itseäni auttaa ajatus, että merkitys on armeliaan liukuva ilmiö. Jos vanhemmat eivät hyväksyneet, mielikuvaharjoituksissa voi irroittaa asian merkityksen ja siihen liittyvää tuskaa oppii käsittelemään paremmin. Silloin kun tuska käy liialliseksi, sen pystyy kytkemään irti ja keskittymään muuhun. Kun lopulta ymmärtää läpikotaisin kokevansa tuskaa, jonka sisältö on täysin asiaankuuluva kun on koettu liian vaikeita asioita, se kevenee.

Yleishumanistinen ote kertoo, että vaikka yhteisöön kuulumisen tunne voi olla tavoittamattomissa, ihmisyyttä ei voi meiltä viedä. Ja lopulta aina jossain on joku, joka ymmärtää ihan tarkkaan. Se hämmästynyt oivallus on ollut oman elämäni suurin saavutus. Kaiken lisäksi minulla on ollut onni tulla hyväksyvästi ymmärretyksi sekä älyllisesti että suoraan tunnekontaktissa, vieläpä eri ihmisten kanssa. Puhun siis tilanteista, joissa toinen ihminen on nähnyt minut kirkkaammin kuin minä itse. Sillä hetkellä maailman paino hartioilta katoaa hetkeksi.

Jos teillä on noinkin paljon lahjakkuutta, käyttäkää sitä. Kirjoittakaa, maalatkaa, keskustelkaa, yrittäkää päästä kokemuksenne ytimeen ja viestiä se muille.

Pitää aina muistaa näinkin kulutuskulttuurin läpäisemänä aikana, että kulttuurinkin kuluttamisesta tahdotaan tehdä suurempi hyve kuin sen tuottamisesta. Olkaa te tuottajia. Ja muistakaa, että fiksussa kulttuurissa ihmisellä on aina vapaus ja mahdollisuus vetäytyä ihailtuunkin köyhyyteen. Romantiikan ajan yläluokka tarvitsi puutarhaansa luolan ja sinne oman erakon. Saati sitten luostarilaitos, joka vapautti ihmisen kulttuurin vaalijaksi. Nykyisin sitten erakolle annetaan betonikuutio, ja oma täti pitämään kuria. Paidassa tällä lukee te-keskus. Kukaan ei muistuta siitä, että kulttuuri kuolee jos sitä ei kukaan muista viljellä. Meidän pitäisi sivilisaatio ollaksemme joka hetki käyttää paljon energiaa sen peilaamiseen, mitä tarkoittaa olla ihminen juuri nyt ja tässä. Etenkin niiden, joilla on älyä, taitoa ja itseilmaisun paloa. Vaikka sitten vähän vähemmänkin, niin käyttöön se.

Tynnyrissä asunut filosofi oli Diogenes.

Tämä on upea ketju.

Kiitos tästä viestistä! Nämä ovat harvinaisia välähdyksiä minulle siitä, etten olekaan maailmankaikkeudessa ihan yksin.

Miten suhtaudutte siihen, kun ammattiauttaja, esim. terapeutti, ei kykene ymmärtämään tuskaanne? Kun tulkitsee asioita niin, että olisitte hyvävointisia? Ettekä jaksa enää yrittää korjata hänen näkemystään, kun mietitte, että ei sillä oikeastaan ole väliä? Tämän kanssa olen kamppaillut. Olen jopa miettinyt, pitäisikö lopettaa terapiassa käynti (itse maksan sen, jos sillä nyt paljoa väliä on.), kun tavallaan siellä käynti pahentaa oloani. Luulen, että hän niin kovasti toivoo minun voivan paremmin, välittää minusta - muttei ehkä enää osaa auttaa mua tästä eteenpäin.

Kiitos kaikille, joilta olen saanut hyviä vinkkejä siihen, miten yrittää hyväksyä se, että oma elämä on kärsimystä, ja miten vaan jotenkin jatkaa eteenpäin siitä huolimatta.

Kommentti nro viiden kirjoittaja, haluaisitko jakaa ajatuksia toisen vähän samankaltaisen kanssa? Minulla on traumataustaa, kroonistunutta ahmimishäiriötä ja dissosiaatiota. 6 vuoden terapia ei ole tehnyt suuria. Silti sitkeästi pakko yrittää. Laita esim. sähköpostiosoite tms. jos haluat kirjoitella?

Myös jos tällä on muita vastaavantyyppisessä tilanteessa, vertaistuki olis kiva juttu.

Tässä olisi yksi kirjavinkki: Bessel Van der Kolk, Jäljet kehossa.

Itselläni on myös traumatausta ja taipumusta dissosiaatioon. Välillä taas iskee päälle pahat ahdistuskohtaukset. Olen ollut aina varuillani niin kauan kuin voin muistaa. Jatkuva uhan tunne on tuttua kamaa.

Tuota kirjaa en ole vielä ehtinyt kovin pitkälle lukea, mutta vaikuttaa lupaavalle. Siinä on hyvin selitetty mm. aivojen toimintaa ja sitä, miten keho reagoi traumaattisiin tilanteisiin. Itseäni on auttanut jo se, että kirjaa lukiessani olen tajunnut, millaisia systeemejä kroppani on kehittänyt pyrkiessään suojelemaan minua vaaralliselta ympäristöltä. Ongelmanani kun on se, että nuo suojautumisstrategiat ovat jäänet päälle, ja oma elämä jäänyt kokematta ja elämättä. Dissosioituneessa tilassa kun ei saa mistään mitään irti, vaikka ulkoisesti sitä elämäänsä onnistuisikin jotenkin suorittamaan.

On ollut myös helpottavaa tajuta, että en ole vain "hullu ja hajalla", vaan oikeastaan kehoni on pyrkinyt parhaansa mukaan tekemään juuri niin kuin pitää, etten ole lapsena kokonaan hajonnut.

Kirjan loppupuolella on erilaisista metodeista, joilla traumaa voi hoitaa. Toivon löytäväni sieltä uusia näkökulmia, kunhan sinne asti pääsen.

Mutta joo, et ole yksin. Meitä rikkonaisia on maailmassa pilvin pimein. Ei kannata soimata itseään. Se vain huonontaa asiaa. Sinun pitää olla sinun puolellasi. Etenkin, jos muita ihmisiä ei ole, jotka pitäisivät sinun puoliasi. Itselläni meni tuon tajuamiseen lähes 30 vuotta. Tajusinpahan lopulta kuitenkin. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Ajattelen ihan samoin. Osaan kyllä sääliä ja hemmotella itseäni, mutta että pitäisin kunnolla huolta itsestäni ja keskittyisin perustarpeisiin - jaa-a. Mieheni on vielä masokistisempi kuin itse olen. Häntä seuratessa olen alkanut ymmärtää omaakin elämänkielteisyyttäni. Kiellän itseltäni hyvät asiat, kun niitä eivät muutkaan ole välittäneet minulle ajallaan järjestää. Että katsokaa, ja alkakaa toimittaa. Myöhäistähän se olisi. En ole saanut paljonkaan elämässäni aikaan tämän sabotaasini takia. Suostun ehkä sitten tekemään jotain kunnollista, jos tullaan kädestä taluttamaan elämän ääreen, ja silloinkin silmät pyörien ja tuhahdellen?

Totta kai tuollaiset asiat satuttaa. Itselleni tuli sekin päivä, jolloin samaistun rikkinäisen uusperheen äitiin. Vaikka meillä ei olla niin rikki, pystyn kuvittelemaan niin tiukkaan rakoon kiilautuneen elämänasenteen, jossa mitään vastoinkäymisiä ei pysty ottamaan vastaan. Vaan ne sivuutetaan. Sitä suuremmalla syyllä, kun ne ovat noin isoja asioita. Veli uskoo sinua, koska hänellä on varaa siihen.

Kiitos ihmiset tästä ketjusta. Luin ketjun aamusella läpi ja sammuin kuin saunakynttilä, niin osui ja upposi ja antoi avaimia omaan elämääni. Kiitos.

Dissosiaatio. Ikinä kuullutkaan. Ja terapiassa kävin viitisen vuotta. Miten sitä onnistuukin työntämään asioita pois jotka pelottaa. Impulsiivisuus on minua. En koskaan ole sitä huonona pitänyt vaan nopeana reagointikykynä, ketteryytenä vaikeissa paikossa. Ja kuitenkin alitajunnassa kalvanut, miten meni noin niinku omasta mielestä? En tiedä, koska en muista ko. tilanteista jälkeenpäin juurikaan mitään.

Taustastaltani olen käenpoika. Asuin parikymppiseksi kotonani uusperheessä jossa olin aina se ulkopuolinen. Ihmettelin ja kyseenalaistin pelkästään itseni. Nyt sain avaimia, oivalluksia ja näkemyksiä sekä vertaistukea. Olette mahtavia kirjoittajia! Olemisen sietämätön keveys, ollakko vaiko eikö olla? Kun oikein on kevyt, tippuuko taivas päähän? Ja kun on raskas, niin kaikki siihen astinen on ollut aivan turhaa, millään ei ole mitään väliä ja ai mikä onnistuminen? Miten olinkaan niin tyhmä silloin olon ollessa kevyt että kyllä se loppuu. Mistä sen tasapainon löytää?

Voimia sinulle myös! Tervetuloa joukkoon! Näin sivusta hiukan tänne kommentoineena voin sanoa, että tähän porukkaanhan kuuluu ihan ylpeydellä. Pitäkööt muut hulluina tai vaikka minä, kummasti se kantaa että edes jossakin on jokunen ihminen, jotka ymmärtää millaisessa helvetissä ihminen voi joutua elämään.