Voiko huonossakin tilanteessa oppia olemaan tyytyväinen elämäänsä? (Muita mt-ongelmaisia paikalla)

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

Vierailija kirjoitti:

Multa on aina puuttunut se tunne, että "olen ihan tarpeeksi hyvä", jonka muut voivat hyväksyä jne. Olen jättäytynyt kaikesta pois tuon vuoksi. Oman teoriani mukaan erakkoudesta seuraa turvattomuus, koska ei tunne muita, heihin ei voi luottaa. Voi kuulostaa paranoidilta, mutta kokeilkaa muutama vuosi erakkoutta, niin ehkä tunnette samoin.

Ehkä huonossa tilanteessa auttaa tietynlainen "mitä väliä"-asenne. Vaikka kyllähän se on vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saavuta muille hyvinkin normaaleja asioita, kuten riittävää itsetuntoa/luottamusta, perusturvallisuuden tunnetta, edes yhtä kiintymyssuhdetta jne.

Samaistun paljon. Alunperin meinasin kirjoittaa aloitukseen omasta heikkoudestani, eli tunnustuksen hakemisesta. Haluaisin pohjimmiltani olla asiantuntija, jonka osaamisen joku tunnustaisi. Siis mulla on huono itsetunto.

Mä olen ollut 10 vuotta kutakuinkin erakko. Mulla erakkous johtuu turvattomuudesta, mutta kyllä se sitä aiheuttaakin. Ja tuo välinpitämättömyys on tuttua. Ajattelen, että se on joku puolustusmekanismi. En luota kehenkään, mutta ajattelen, ettei se ole syy olla kunnioittamatta muita. En sano, ettet kunnioita ketään, nutta niiden ajatusten kanssa joutuu painiskelemaan. Ja lopulta.. Miten kunnioittaa toisia, jos ei kunnioita itseään?

Jos me, jotka inhotaan itseämme, kohdeltaisiin muita niin kuin me kohdellaan itseämme, me oltaisiin nopeasti lukkojen takana. Mä yritän usein kuvitella jonkun muun itseni asemaan ja tuomita vasta sitten.

Mäkin olen katkera. Puhun siitä, miksei olosuhteista huolimatta voi olla onnellinen, tai tyytyväinen, mutta mäkin olen hukassa. Monen uskonnot toisaalta opettaa juuri sellaista. Joku antiikin Kreikan filosofi asui tynnyrissä, koska hänestä onnellisuus tulee sisältä. En muista nyt nimeä ihme kyllä... Voi olla väärää tietoa siis. Ja munkit ajelevat päänsä välttyäkseen turhamaisuudelta ja elävät kerjuulla (nunnatkin).

Turhamaisuus on aika unohdettu termi. Moniin uskontoihin kuuluu paastoja yms. Ikään kuin todellinen ihmisyys olisikin jossain pinnan alla. Uskon, että se onkin. Mä olen palannut aika lailla lapsuuteeni ja siihen, mitä olin silloin. Se oli totuus musta.

Ja totta kai asioilla on väliä. Ei ehkä niillä asioilla, millä pitäisi olla väliä. Mutta joillain asioilla on enemmän väliä kuin toisilla.

ap

Tuo "olet friikki, en tajua" - kommentoija kuulostaa siltä että kadehtii aloittajaa, koska tällä on mielenkiintoisia ja syvällisiä ajatuksia, ja itsellä vain tyyliä "mitä ostan tänään ruoaksi".

Olet erittäin hyvin perillä tuntemuksistasi ja osaat kirjoittaa ne hienosti auki meille muillekin. Itse osaan keskustella, mutta en kirjoittaa. Joten lyhykäisyydessään sanon, että olen nyt onnellisempi kuin ehkä koskaan (sitten lapsuuden), vaikka vuoden sisään olen menettänyt kaiken. Mutta olen nykyään raitis, ja se on helpottanut mt-ongelmissa, paljon. Enkä enää aio elää muiden odotusten mukaan, vaan teen ja elän, kuten itselleni sopii. Aikaa minulla ei liikoja ole jäljellä, mutta sen käytän toisin. Ainoa, mitä toivon, on, että saisin kokea rakkauden... Mutta kuten sanottu, ei kannata keskittyä siihen, mihin ei itse voi vaikuttaa.

Kaunista kesää teille kaikille!

Olet pohtinut paljon uskontoja. Minä en ole koskaan ajatellut uskontoja muuten, kuin välillä pohtinut niitä ilmiöinä, ihmetellyt, miten joku voi uskonsa varjolla hylätä lapsensa tai tappaa muita ihmisiä. En ole ajatellut henkisyyttä, en nunnia enkä munkkeja. Ihmisyyttä olen pohtinut eläinten kautta, ja ajattelen useimmiten, ettei ihmisyys poikkea niin paljon mistään muusta. Ihmisyyttä ei oikeastaan edes ole sellaisena pysyvänä, silminnähtävänä ja kuivaltana asiana. On vain ihmisiä, kuten on muita eläimiä. Ja on ihmisiä, jotka toimivat joskus oikein oikeassa tilanteessa ja heihin pohjautuu se käsitys ihmisyyden inhimillisyydestä. Ja sitten on niitä, jotka eivät tee ns. oikein. Heitä tuntuu olevan enemmän kuin inhimillisyyttä. Pidän sitä älykkyyden piirteenä. Tai oikeammin sen puutteena. 

Minä tunnista niin hyvin tuon tunnustuksen tarpeen! Että kumpa joku osoittaisi, että hei, tässä sinä olet hyvä, tämän sinä osaat. Omat kokemukseni ovat liioittelematta päinvastaisia. Haparoiden työelämässä tunsin, että kyllä tämä sujuu, kunnes tuli "pistokoe" ja paljon huomautettavaa. Romahdin aina syvälle siitä. Koulumaailmassa olen ajatellut, että kyllä tämä tästä, tämähän sujuu ihan hyvin. Ja YO-kokeen arvosana olikin M siitä ainoasta aineesta, jonka ajattelin oikeasti olevan vahva ja auttavan eteenpäin. Olisin halunnut olla niitä ihailtuja L:n oppilaita, mutta olinkin keskiverto. Ja tiedättekö, kaikki muut maailman keskiverrot on minulle ihmisiä ja jokaisesta löytäisin vilpittömästi jotakin hyvää sanottavaa. Vain minä itse olen vajavainen, surkea ja huono. Ihan sekopäistä tekstiä, tiedän. Luotan kuitenkin, että joku teistä ketjuun vastanneista ymmärtää.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

Jos sinulla on rikas mielikuvitus niin voithan vaikka alkaa kirjoittaa, mennä kirjoittajakurssille vaikka avoimeen yliopistoon. Eläkkeeltä pääsee myös pois jos jossain vaiheessa onkin kuntoutunut.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olet erittäin hyvin perillä tuntemuksistasi ja osaat kirjoittaa ne hienosti auki meille muillekin. Itse osaan keskustella, mutta en kirjoittaa. Joten lyhykäisyydessään sanon, että olen nyt onnellisempi kuin ehkä koskaan (sitten lapsuuden), vaikka vuoden sisään olen menettänyt kaiken. Mutta olen nykyään raitis, ja se on helpottanut mt-ongelmissa, paljon. Enkä enää aio elää muiden odotusten mukaan, vaan teen ja elän, kuten itselleni sopii. Aikaa minulla ei liikoja ole jäljellä, mutta sen käytän toisin. Ainoa, mitä toivon, on, että saisin kokea rakkauden... Mutta kuten sanottu, ei kannata keskittyä siihen, mihin ei itse voi vaikuttaa.

Kaunista kesää teille kaikille!

Kaunista kesää sullekin! Mäkin toivon raitistuvani vielä. Se olisi hienoa. Sussa on inspiraatiota.

Pelko yms. ikävät tunteet estävät meitä elämästä. Jostain elokuvasta kuulin semmoisen lausahduksen, että "sinä et pelkää kuolemaa, vaan elämää". Monesti se taitaa olla totta.

ap

Vierailija kirjoitti:

Olet pohtinut paljon uskontoja. Minä en ole koskaan ajatellut uskontoja muuten, kuin välillä pohtinut niitä ilmiöinä, ihmetellyt, miten joku voi uskonsa varjolla hylätä lapsensa tai tappaa muita ihmisiä. En ole ajatellut henkisyyttä, en nunnia enkä munkkeja. Ihmisyyttä olen pohtinut eläinten kautta, ja ajattelen useimmiten, ettei ihmisyys poikkea niin paljon mistään muusta. Ihmisyyttä ei oikeastaan edes ole sellaisena pysyvänä, silminnähtävänä ja kuivaltana asiana. On vain ihmisiä, kuten on muita eläimiä. Ja on ihmisiä, jotka toimivat joskus oikein oikeassa tilanteessa ja heihin pohjautuu se käsitys ihmisyyden inhimillisyydestä. Ja sitten on niitä, jotka eivät tee ns. oikein. Heitä tuntuu olevan enemmän kuin inhimillisyyttä. Pidän sitä älykkyyden piirteenä. Tai oikeammin sen puutteena. 

Minä tunnista niin hyvin tuon tunnustuksen tarpeen! Että kumpa joku osoittaisi, että hei, tässä sinä olet hyvä, tämän sinä osaat. Omat kokemukseni ovat liioittelematta päinvastaisia. Haparoiden työelämässä tunsin, että kyllä tämä sujuu, kunnes tuli "pistokoe" ja paljon huomautettavaa. Romahdin aina syvälle siitä. Koulumaailmassa olen ajatellut, että kyllä tämä tästä, tämähän sujuu ihan hyvin. Ja YO-kokeen arvosana olikin M siitä ainoasta aineesta, jonka ajattelin oikeasti olevan vahva ja auttavan eteenpäin. Olisin halunnut olla niitä ihailtuja L:n oppilaita, mutta olinkin keskiverto. Ja tiedättekö, kaikki muut maailman keskiverrot on minulle ihmisiä ja jokaisesta löytäisin vilpittömästi jotakin hyvää sanottavaa. Vain minä itse olen vajavainen, surkea ja huono. Ihan sekopäistä tekstiä, tiedän. Luotan kuitenkin, että joku teistä ketjuun vastanneista ymmärtää.

Mä yritän itse sanoa itselleni, että olen tosi hyvä ties missä. Mutta siihen uskominen on vaikeaa. Mäkin kaipaan epäterveen paljon tunnustusta...

Ennen ylioppilaskokeita mä sain sellaisia uutisia (sekin pelästyksen jälkeen) itsestäni, että mulla saattaa olla syöpä. Ei onneksi ollut, mutta tulosten tutkimiseen meni kallista lukuaikaa, jonka makasin vaan lamaantuneena sängyssä. Sain negatiivisen tuloksen juuri ennen kirjoituksia. Ei mennyt hyvin. Ei nyt huonostikaan, mutta ei hyvin. Tutkimusten ajan perhe piti mua pilkkanaan.

Vanhemmat hehkutti mulle niitä ällän oppilaita ja teki tiettäväksi, että epäonnistuin. Ja se oli mun viimeinen saavutus. Peruskoulussakin olin vanhempien mielestä surkea ja koulussa olin koulukiusattu. Yliopistossa sairastuin mielenterveongelmiin.

Sitä ennenkin oli pahoja asioita.

Äh, eilisen jutut on käsiteltävä, mutta tänään eletään nykyisyyttä.

Mä ajattelen henkisyyttä tavallaan tarpeena palata luontoon ja juurilleen. Näen sitä joka uskonnossa tietyissä ihmisissä. Hartaus ja nöyryys on vain itsensä hyväksymistä osana ekosysteemiä. Ja itsensä hyväksymistä äärimmäisen hienoja osana ekosysteemiä.

Tsemppiä sulle. Ihmistä koetellaan. Sanon näin, vaikken tiedä, koetteleeko kukaan, mutta ihmistä koetelellaan. Ihan sama, mitä ne jutut on, niin pahalta se tuntuu.

Olen pohtinut tätä viestiä taas todella kauan..

ap

Vierailija kirjoitti:

Olet pohtinut paljon uskontoja. Minä en ole koskaan ajatellut uskontoja muuten, kuin välillä pohtinut niitä ilmiöinä, ihmetellyt, miten joku voi uskonsa varjolla hylätä lapsensa tai tappaa muita ihmisiä. En ole ajatellut henkisyyttä, en nunnia enkä munkkeja. Ihmisyyttä olen pohtinut eläinten kautta, ja ajattelen useimmiten, ettei ihmisyys poikkea niin paljon mistään muusta. Ihmisyyttä ei oikeastaan edes ole sellaisena pysyvänä, silminnähtävänä ja kuivaltana asiana. On vain ihmisiä, kuten on muita eläimiä. Ja on ihmisiä, jotka toimivat joskus oikein oikeassa tilanteessa ja heihin pohjautuu se käsitys ihmisyyden inhimillisyydestä. Ja sitten on niitä, jotka eivät tee ns. oikein. Heitä tuntuu olevan enemmän kuin inhimillisyyttä. Pidän sitä älykkyyden piirteenä. Tai oikeammin sen puutteena. 

Minä tunnista niin hyvin tuon tunnustuksen tarpeen! Että kumpa joku osoittaisi, että hei, tässä sinä olet hyvä, tämän sinä osaat. Omat kokemukseni ovat liioittelematta päinvastaisia. Haparoiden työelämässä tunsin, että kyllä tämä sujuu, kunnes tuli "pistokoe" ja paljon huomautettavaa. Romahdin aina syvälle siitä. Koulumaailmassa olen ajatellut, että kyllä tämä tästä, tämähän sujuu ihan hyvin. Ja YO-kokeen arvosana olikin M siitä ainoasta aineesta, jonka ajattelin oikeasti olevan vahva ja auttavan eteenpäin. Olisin halunnut olla niitä ihailtuja L:n oppilaita, mutta olinkin keskiverto. Ja tiedättekö, kaikki muut maailman keskiverrot on minulle ihmisiä ja jokaisesta löytäisin vilpittömästi jotakin hyvää sanottavaa. Vain minä itse olen vajavainen, surkea ja huono. Ihan sekopäistä tekstiä, tiedän. Luotan kuitenkin, että joku teistä ketjuun vastanneista ymmärtää.

En tiedä, miten mun pää jakoi tämän viestin kahteen osaan. Vastaan nyt ensimmäiseen kappaleeseen.

Uskontoja ajattelee helposti pahana asiana, mutta niiden filosofiassa on paljon hyvääkin. Ja ihmisiä on aina hyvä kuunnella. Mä tykkään aina jutella uskovien kanssa uskonnosta riippumatta. Moneen uskontoon liittyy syvällisiä ajatuksia, joihin asti moni ei mene, vaikka olisikin uskovainen.

Henkisillä ihmisillä tuntuu aina olevan paljon yhteistä. Itse en ole kovin henkinen, mutta ulkopuolelta olen havainnoinut.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Nuo on ikäviä psykologeja, jotka ei hyväksy vastausta "en tiedä" silloin, kun se on ainut rehellinen vastaus. Mitä siihen voi sitten sanoa, kuin joko istua hiljaisuudessa tai valehdella jotain, mihin ei itse usko?

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt itsemurhaa paljon ja yrittänytkin sitä. Olen viime aikoina koittanut ponnistella kaikkeni antaen parantaakseni tilannettani, mutta mikään ei vaan onnistu. Elämäni tulee todennäköisesti olemaan surkeaa kituuttamista alusta loppuun vakavien traumojen, mt-onhelmien yms. takia.

Mietin elementtejä, jotka yleensä tekevät ihmisen onnellisemmaksi, ja mitä itse haluaisin. Ulkopuoliset asiat auttavat paljon, mutta se tunne tulee kuitenkin ihmisen sisältä.

Onko se muilta ja ulkoapäin ja tuurin kautta tuleva tarpeellista? Onko mahdollista tulla tyytyväiseksi elämäänsä (=onnelliseksi) ilman oikeastaan mitään? Ja vaikka olisikin ihan sekaisin ja traumatisoitunut?

Olen huomannut, että mussa ainakin on sellaisia ikäänkuin muureja, jotka estävät mun rauhallisen olon. Eläinkään ei rauhoitu, jos se kokee olonsa uhatuksi. Mun tapauksessani uhka tulee pääasiassa sisältä päin. Ulkoiset asiat onkin yllättäen aika pieniä. Ensimmäinen askel on selvästi noiden uhkien kartoittaminen. Eli pitää katsoa totuutta silmiin välittämättä siitä, onko ne todennäköisiä uhkia vai ei. Aivojen mielestä kaikki se on pääosin totta.

Mä en pysty puhumaan tunteista, enkä osaa edes sanoa, miltä musta tuntuu, joten olen maalannut mun tunteitani ja kokemiani uhkia, ja mulla on nyt tavallaan oma värikoodisto ja visuaalinen tietokirja. On aivan sama, miten sen kartoittamisen tekee lopulta, kunhan vaan on perillä siitä, mitkä asiat tarkkaan ottaen vaivaavat ja vaikuttavat eri asioihin sitä kautta.

Kartoittamisen jälkeen tulee tietysti tarkastelu. Mä olen siinä vasta osittain. Kaikki ne asiat on ihmiselle luontaisia. Tasapainoa on vaan vaikeampi löytää. Kullekin tilalle on olemassa vastapaino, ja se on löydettävä. Ne on erilaisia eri ihmisillä. On myöskin epäterveitä vastapainoja kuten alkoholi, itsensä satuttaminen eri tavoin yms. Näistäkin on vaikea oppia pois. Mä olen alkoholisti, koska olen käyttänyt alkoholia epäterveenä vastapainona.

Yleensä nämä positiiviset vastapainot on aika lapsellisia ja "typeriä" asioita, jota ei enää aikuisena pitäisi tehdä. Villi tanssiminen, vesivärien roiskiminen, asioiden hajottaminen, huutaminen, yksinäisyyteen vetäytyminen, itkeminen yms. Ja usein asioiden ratkaisu myös vaatii aika paljon sekä etu- että jälkikäteen, vaikka ne olisikin tavallaan ratkaistavissa, eikä elä sen kanssa -kamaa. Pitäisi pyytää anteeksi, nöyrtyä, kohdata toisen tunteet tai lähteä pois yms. Ja sitten on juttuja, jotka on kroonisia. Esim. traumat. Mä olen riehunut itsekseni huutaen olemattomille ihmisille ja tehden älyttömiä juttuja, koska kuulin ääniä. Tietyt äänet loppuivat siihen, koska olin löytänyt vastapainon. Aikaisemmin olin vaan kuunnellut ja ahdistunut.

Pitää siis olla jokseenkin outo, jos haluaa olla elämäänsä tyytyväinen jotenkin syvemmällä tasolla. Kuvio menee kai näin: uhka > toimintastrategia > toteutus. Tämä tapahtuu luonnollisesti, mutta joskus epäterveillä tavoilla. Toimintastrategia tulee usein jostain alitajunnasta. Prosessi täytyy käydä läpi tietoisesti, jolloin siinä on enemmän vaiheita, mutta toteutus on terveempi. Alitajunnan oma toimintastrategia on esimerkiksi mulla vaan se, että ryyppään kunnes nukahdan.

Uhka on aina uhka. Se on olemassa, vaikka olisikin naurettava juttu. Naurettavatkin jutut voi kasvaa hyvin suuriin mittasuhteisiin. Sen uhan olemassaolo on tunnustettava, ja sitten tehtävä suunnitelma ja rohkeasti toteutettava se.

Onnellisuus tai oman tilanteensa hyväksyminen sen ollessa huono vaatisi tasapainoa, lapsellisuutta, valmiutta muuttumaan ja muuttamaan asioita, lempeyttä, anteeksiantoa, rohkeutta ja ehdotonta rehellisyyttä.

Näin mä koitan pitää itseni hengissä. Toivon, että tulisin tyytyväiseksi.

Sä jäät henkiin.On hyvä purkaa tunteitaan luovasti vaikka tanssien kuten sinä teet.Kärpänen muuttuu härkäseksi jos tasapaino horjuu. Keep up the good work. Sulla on niin paljon hyvää edessä ettei kannata tässä vaiheessa vielä  luovuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Nuo on ikäviä psykologeja, jotka ei hyväksy vastausta "en tiedä" silloin, kun se on ainut rehellinen vastaus. Mitä siihen voi sitten sanoa, kuin joko istua hiljaisuudessa tai valehdella jotain, mihin ei itse usko?

Heillä on ehkä omia ongelmia. Kuka tietää... Mä luulen, ettei mun nykyinen psykologi pidä mua rehellisenä, koska mun kertomukset saattaa erota siitä, mitä musta on aikaisemmin puoliväkisin nyhdetty, vaikka en silloin edes pystynyt muistamaan mitään.

Se vaan on syvältä. En ikinä valehtele, mutta joskus en oikeasti muista asioita ja tiukan kuulustelun alla saatan lopulta sanoa jotain, mikä ei ole totta. Se vastausten tivaaminen ei vain toimi. En mä valehtele. Muistan vaan väärin.

Mä uskon, että mä voisin istua päivän mun psykologin paikalla ja tehdä ihan hyvää työtä, jos vaan pääsisin järjestelmiin yms.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt itsemurhaa paljon ja yrittänytkin sitä. Olen viime aikoina koittanut ponnistella kaikkeni antaen parantaakseni tilannettani, mutta mikään ei vaan onnistu. Elämäni tulee todennäköisesti olemaan surkeaa kituuttamista alusta loppuun vakavien traumojen, mt-onhelmien yms. takia.

Mietin elementtejä, jotka yleensä tekevät ihmisen onnellisemmaksi, ja mitä itse haluaisin. Ulkopuoliset asiat auttavat paljon, mutta se tunne tulee kuitenkin ihmisen sisältä.

Onko se muilta ja ulkoapäin ja tuurin kautta tuleva tarpeellista? Onko mahdollista tulla tyytyväiseksi elämäänsä (=onnelliseksi) ilman oikeastaan mitään? Ja vaikka olisikin ihan sekaisin ja traumatisoitunut?

Olen huomannut, että mussa ainakin on sellaisia ikäänkuin muureja, jotka estävät mun rauhallisen olon. Eläinkään ei rauhoitu, jos se kokee olonsa uhatuksi. Mun tapauksessani uhka tulee pääasiassa sisältä päin. Ulkoiset asiat onkin yllättäen aika pieniä. Ensimmäinen askel on selvästi noiden uhkien kartoittaminen. Eli pitää katsoa totuutta silmiin välittämättä siitä, onko ne todennäköisiä uhkia vai ei. Aivojen mielestä kaikki se on pääosin totta.

Mä en pysty puhumaan tunteista, enkä osaa edes sanoa, miltä musta tuntuu, joten olen maalannut mun tunteitani ja kokemiani uhkia, ja mulla on nyt tavallaan oma värikoodisto ja visuaalinen tietokirja. On aivan sama, miten sen kartoittamisen tekee lopulta, kunhan vaan on perillä siitä, mitkä asiat tarkkaan ottaen vaivaavat ja vaikuttavat eri asioihin sitä kautta.

Kartoittamisen jälkeen tulee tietysti tarkastelu. Mä olen siinä vasta osittain. Kaikki ne asiat on ihmiselle luontaisia. Tasapainoa on vaan vaikeampi löytää. Kullekin tilalle on olemassa vastapaino, ja se on löydettävä. Ne on erilaisia eri ihmisillä. On myöskin epäterveitä vastapainoja kuten alkoholi, itsensä satuttaminen eri tavoin yms. Näistäkin on vaikea oppia pois. Mä olen alkoholisti, koska olen käyttänyt alkoholia epäterveenä vastapainona.

Yleensä nämä positiiviset vastapainot on aika lapsellisia ja "typeriä" asioita, jota ei enää aikuisena pitäisi tehdä. Villi tanssiminen, vesivärien roiskiminen, asioiden hajottaminen, huutaminen, yksinäisyyteen vetäytyminen, itkeminen yms. Ja usein asioiden ratkaisu myös vaatii aika paljon sekä etu- että jälkikäteen, vaikka ne olisikin tavallaan ratkaistavissa, eikä elä sen kanssa -kamaa. Pitäisi pyytää anteeksi, nöyrtyä, kohdata toisen tunteet tai lähteä pois yms. Ja sitten on juttuja, jotka on kroonisia. Esim. traumat. Mä olen riehunut itsekseni huutaen olemattomille ihmisille ja tehden älyttömiä juttuja, koska kuulin ääniä. Tietyt äänet loppuivat siihen, koska olin löytänyt vastapainon. Aikaisemmin olin vaan kuunnellut ja ahdistunut.

Pitää siis olla jokseenkin outo, jos haluaa olla elämäänsä tyytyväinen jotenkin syvemmällä tasolla. Kuvio menee kai näin: uhka > toimintastrategia > toteutus. Tämä tapahtuu luonnollisesti, mutta joskus epäterveillä tavoilla. Toimintastrategia tulee usein jostain alitajunnasta. Prosessi täytyy käydä läpi tietoisesti, jolloin siinä on enemmän vaiheita, mutta toteutus on terveempi. Alitajunnan oma toimintastrategia on esimerkiksi mulla vaan se, että ryyppään kunnes nukahdan.

Uhka on aina uhka. Se on olemassa, vaikka olisikin naurettava juttu. Naurettavatkin jutut voi kasvaa hyvin suuriin mittasuhteisiin. Sen uhan olemassaolo on tunnustettava, ja sitten tehtävä suunnitelma ja rohkeasti toteutettava se.

Onnellisuus tai oman tilanteensa hyväksyminen sen ollessa huono vaatisi tasapainoa, lapsellisuutta, valmiutta muuttumaan ja muuttamaan asioita, lempeyttä, anteeksiantoa, rohkeutta ja ehdotonta rehellisyyttä.

Näin mä koitan pitää itseni hengissä. Toivon, että tulisin tyytyväiseksi.

Sä jäät henkiin.On hyvä purkaa tunteitaan luovasti vaikka tanssien kuten sinä teet.Kärpänen muuttuu härkäseksi jos tasapaino horjuu. Keep up the good work. Sulla on niin paljon hyvää edessä ettei kannata tässä vaiheessa vielä  luovuttaa.

Kiitos. :)

Toivotaan parasta. Tavoite olisi selviäminen loppuun asti.

ap

Jos sinulla on rikas mielikuvitus niin voithan vaikka alkaa kirjoittaa, mennä kirjoittajakurssille vaikka avoimeen yliopistoon. Eläkkeeltä pääsee myös pois jos jossain vaiheessa onkin kuntoutunut.[/quote]

En ole ap, mutta tuo kirjoittaminen ei kyllä toimi näin syrjäytyneenä ja ilman mitään itsetuntoa. Siihen tarvitaan jonkinlaista merkyksellisyyden tuntua ja sen saa vaan yhteiskuntaan kuulumisesta.

Vierailija kirjoitti:

  

Jos sinulla on rikas mielikuvitus niin voithan vaikka alkaa kirjoittaa, mennä kirjoittajakurssille vaikka avoimeen yliopistoon. Eläkkeeltä pääsee myös pois jos jossain vaiheessa onkin kuntoutunut.

En ole ap, mutta tuo kirjoittaminen ei kyllä toimi näin syrjäytyneenä ja ilman mitään itsetuntoa. Siihen tarvitaan jonkinlaista merkyksellisyyden tuntua ja sen saa vaan yhteiskuntaan kuulumisesta.

Kyllä toimii. Siihen tarvii vain rakkautta tarinoihin.

T. Se huonoa fantasiaromaania omaksi ilokseen kirjoittava.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Nuo on ikäviä psykologeja, jotka ei hyväksy vastausta "en tiedä" silloin, kun se on ainut rehellinen vastaus. Mitä siihen voi sitten sanoa, kuin joko istua hiljaisuudessa tai valehdella jotain, mihin ei itse usko?

Heillä on ehkä omia ongelmia. Kuka tietää... Mä luulen, ettei mun nykyinen psykologi pidä mua rehellisenä, koska mun kertomukset saattaa erota siitä, mitä musta on aikaisemmin puoliväkisin nyhdetty, vaikka en silloin edes pystynyt muistamaan mitään.

Se vaan on syvältä. En ikinä valehtele, mutta joskus en oikeasti muista asioita ja tiukan kuulustelun alla saatan lopulta sanoa jotain, mikä ei ole totta. Se vastausten tivaaminen ei vain toimi. En mä valehtele. Muistan vaan väärin.

Mä uskon, että mä voisin istua päivän mun psykologin paikalla ja tehdä ihan hyvää työtä, jos vaan pääsisin järjestelmiin yms.

ap

Ootko nykyiselle sanonut, että et oo oikein osannut ilmaista itseäsi aina aiemmin? Ja toi nyt on ihan ymmärrettävää, et jos joku oikein tiukasti tivaa, niin ahdistukseen taipuva henkilö voi lopulta vaan sanoa sen, millä olettaa pääsevänsä pois ahdistavasta tilanteesta. Pakokauhu iskee, ei silloin välitä vaikka haluaisi puhua totta.

Minun mielestäni et ap ole yhtään outo vaan tajunnut jotain erittäin oleellista - ei todellinen onni voi kuin tulla sisältä päin! Jos se tulee ulkoa, on täysin riippuvainen ja haavoittuvainen koska mikä tahansa ulkoa tuleva voidaan ottaa koska tahansa pois. Jos onni tulee vain sellaisista asioista, on varmasti onneton.

Suosittelen Mo Gawdatin kirjaa Onnellisuuden yhtälö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Multa on aina puuttunut se tunne, että "olen ihan tarpeeksi hyvä", jonka muut voivat hyväksyä jne. Olen jättäytynyt kaikesta pois tuon vuoksi. Oman teoriani mukaan erakkoudesta seuraa turvattomuus, koska ei tunne muita, heihin ei voi luottaa. Voi kuulostaa paranoidilta, mutta kokeilkaa muutama vuosi erakkoutta, niin ehkä tunnette samoin.

Ehkä huonossa tilanteessa auttaa tietynlainen "mitä väliä"-asenne. Vaikka kyllähän se on vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saavuta muille hyvinkin normaaleja asioita, kuten riittävää itsetuntoa/luottamusta, perusturvallisuuden tunnetta, edes yhtä kiintymyssuhdetta jne.

Samaistun paljon. Alunperin meinasin kirjoittaa aloitukseen omasta heikkoudestani, eli tunnustuksen hakemisesta. Haluaisin pohjimmiltani olla asiantuntija, jonka osaamisen joku tunnustaisi. Siis mulla on huono itsetunto.

Mä olen ollut 10 vuotta kutakuinkin erakko. Mulla erakkous johtuu turvattomuudesta, mutta kyllä se sitä aiheuttaakin. Ja tuo välinpitämättömyys on tuttua. Ajattelen, että se on joku puolustusmekanismi. En luota kehenkään, mutta ajattelen, ettei se ole syy olla kunnioittamatta muita. En sano, ettet kunnioita ketään, nutta niiden ajatusten kanssa joutuu painiskelemaan. Ja lopulta.. Miten kunnioittaa toisia, jos ei kunnioita itseään?

Jos me, jotka inhotaan itseämme, kohdeltaisiin muita niin kuin me kohdellaan itseämme, me oltaisiin nopeasti lukkojen takana. Mä yritän usein kuvitella jonkun muun itseni asemaan ja tuomita vasta sitten.

Mäkin olen katkera. Puhun siitä, miksei olosuhteista huolimatta voi olla onnellinen, tai tyytyväinen, mutta mäkin olen hukassa. Monen uskonnot toisaalta opettaa juuri sellaista. Joku antiikin Kreikan filosofi asui tynnyrissä, koska hänestä onnellisuus tulee sisältä. En muista nyt nimeä ihme kyllä... Voi olla väärää tietoa siis. Ja munkit ajelevat päänsä välttyäkseen turhamaisuudelta ja elävät kerjuulla (nunnatkin).

Turhamaisuus on aika unohdettu termi. Moniin uskontoihin kuuluu paastoja yms. Ikään kuin todellinen ihmisyys olisikin jossain pinnan alla. Uskon, että se onkin. Mä olen palannut aika lailla lapsuuteeni ja siihen, mitä olin silloin. Se oli totuus musta.

Ja totta kai asioilla on väliä. Ei ehkä niillä asioilla, millä pitäisi olla väliä. Mutta joillain asioilla on enemmän väliä kuin toisilla.

ap

Kyllä, asioilla on väliä. Nykyajassa ihan väärillä asioilla on ihan liikaa väliä, ja oikeasti tärkeät asiat yritetään aktiivisesti unohtaa.

Yhteiskuntaan kuulumisen kaipuulla piiskataan ihmisistä epäinhimillisiä tehoja. Lupa- ja sakkolappuja jakeleva piiskuri ei itse piittaa eikä ymmärrä, että ruoska läjähtää kipeimmin siihen, jolla ei pitäisi olla mitään syytä syyllistyä. Siihen, joka ei ole koskaan kokenut kuuluvansa edes perheeseen, ja tehot on käytetty pelkkään selviämiseen.

Itseäni auttaa ajatus, että merkitys on armeliaan liukuva ilmiö. Jos vanhemmat eivät hyväksyneet, mielikuvaharjoituksissa voi irroittaa asian merkityksen ja siihen liittyvää tuskaa oppii käsittelemään paremmin. Silloin kun tuska käy liialliseksi, sen pystyy kytkemään irti ja keskittymään muuhun. Kun lopulta ymmärtää läpikotaisin kokevansa tuskaa, jonka sisältö on täysin asiaankuuluva kun on koettu liian vaikeita asioita, se kevenee.

Yleishumanistinen ote kertoo, että vaikka yhteisöön kuulumisen tunne voi olla tavoittamattomissa, ihmisyyttä ei voi meiltä viedä. Ja lopulta aina jossain on joku, joka ymmärtää ihan tarkkaan. Se hämmästynyt oivallus on ollut oman elämäni suurin saavutus. Kaiken lisäksi minulla on ollut onni tulla hyväksyvästi ymmärretyksi sekä älyllisesti että suoraan tunnekontaktissa, vieläpä eri ihmisten kanssa. Puhun siis tilanteista, joissa toinen ihminen on nähnyt minut kirkkaammin kuin minä itse. Sillä hetkellä maailman paino hartioilta katoaa hetkeksi.

Jos teillä on noinkin paljon lahjakkuutta, käyttäkää sitä. Kirjoittakaa, maalatkaa, keskustelkaa, yrittäkää päästä kokemuksenne ytimeen ja viestiä se muille.

Pitää aina muistaa näinkin kulutuskulttuurin läpäisemänä aikana, että kulttuurinkin kuluttamisesta tahdotaan tehdä suurempi hyve kuin sen tuottamisesta. Olkaa te tuottajia. Ja muistakaa, että fiksussa kulttuurissa ihmisellä on aina vapaus ja mahdollisuus vetäytyä ihailtuunkin köyhyyteen. Romantiikan ajan yläluokka tarvitsi puutarhaansa luolan ja sinne oman erakon. Saati sitten luostarilaitos, joka vapautti ihmisen kulttuurin vaalijaksi. Nykyisin sitten erakolle annetaan betonikuutio, ja oma täti pitämään kuria. Paidassa tällä lukee te-keskus. Kukaan ei muistuta siitä, että kulttuuri kuolee jos sitä ei kukaan muista viljellä. Meidän pitäisi sivilisaatio ollaksemme joka hetki käyttää paljon energiaa sen peilaamiseen, mitä tarkoittaa olla ihminen juuri nyt ja tässä. Etenkin niiden, joilla on älyä, taitoa ja itseilmaisun paloa. Vaikka sitten vähän vähemmänkin, niin käyttöön se.

Tynnyrissä asunut filosofi oli Diogenes.

Tämä on upea ketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sinua ap niin hyvin, ja montaa muutakin tässä ketjussa. On kuin kirjoittaisitte omia ajatuksiani, ajatuskoukeroita ja tunteitani. Tavallaan vapauttavaa, tavallaan olen kateellinen. En tiedä miksi, olen hurjan katkera ja kateellinen luonne - tai olen tullut tällaiseksi. En oikeastaan tiedä yhtään, millainen luonne minulla olisi oikeasti. Olen kokenut lapsena hylkäämisen, siis ihan todellisen, biologisen äidin lopullisen hylkäämisen. Se ei varmaan monestakaan ihmisestä ole mitään, mutta minut se traumatisoi. Sitten tuli vielä liuta empatiaan ja rakkauteen kykenemättömiä aikuisia, ja tadaa - olen elänyt elämäni vauvasta lähtien yksin ja turvattomuuden tunteessa. Vähän kuin Mogli viidakossa, paitsi että minuun ei kiintynyt kukaan missään vaiheessa, enkä minäkään siten ole oppinut sellaista. 

Olen kuin lapsen tasolla ihmisten kanssa. Tarkkailen heitä, odotan, että he pitäisivät minusta. Yritän, että pitäisivät. Olen kohtelias, ja kuuntelen. Tai niin ainakin luulen. Nyttemmin olen alkanut epäillä, että en varmaan osaa tätä ihmisten kanssa oloa yhtään, sillä koen niitä "hylkäämisiä" edelleen. Ehkä vain omassa päässäni, ehkä oikeastikin. En voi tietää, koska olen oppinut, ettei sellaista mennä kysymään. 

Minäkin koen olevani taakka yhteiskunnalle. Haluaisin niin paljon, mutta kaikki luisuu käsistäni aina jossain vaiheessa. Aina tulee se hetki, kun petyn ensimmäisen kerran joko itseeni tai johonkin muuhun. Alan sen jälkeen pelätä, tulee suorituskammoa, unettomuutta, ahdistuneisuutta. Aina kaikki jää kesken, vaikka en halua ja vaikka se hävettää. Niinpä elän yhteiskunnan reunamilla, näennäisesti tavallista elämää, kunnes avaan suuni ja tuon esille etten käy töissä, en opiskele, en osaa mitään, en tiedä mistään mitään, änkytän, sekoilen sanoissani, puhun päälle ... Minulla olisi niin rikas ajatusmaailma. Olisi niin vilkas mielikuvitus ja (mielestäni) loistava tilannehuumorintaju. Mutta ei se auta. Ennenkin luulin, että kyllä tämä tästä, kyllä minä maailmalle vielä kelpaan. Mutta ei se mennytkään ihan niin. Minusta tuli virallisesti ei mitään: mielenterveysongelmien takia työkyvyttömyyseläkkeellä. Täällä minä elän päivästä toiseen, syön itseni porsaaksi koska alitajuntani on huomannut, että ruoka lohduttaa. Minulla ei ole haaveita, ei toiveita, ei unelmia. Minulla ei ole tavoitteita, ei onnen tunnetta, ei mitään sellaista. On kateutta, katkeruutta, vihaa, surua, kyyneleitä. 

Tänään viimeksi tiuskaisin naapurille. Tuli sellainen olo, että kulissit alkaa kaatua. Että ihan sama, miksi minä yritän ihmisten kanssa kun lopputulos on aina sama: muut kelpaa, minä en. 

En tiedä, miksi olet kateellinen, koska ilmaiset itseäsi mua paremmin ja kauniimmin. Mutta joo, mäkin olen kateellinen ties miestä ja osa niistä asioista on todella tyhmiä. Pääasiassa haluaisin kai tunnustusta kokemani pilkan yms. vastapainoksi. Vaikka haluaisin olla immuuni noille tunteille, en ole. Se on fakta. Ja se on hyvää tietoa myöskin. Kun nämä asiat tietää, niitä voi hoitaa.

Mulla oli rikkinäinen uusperhe. On hylkäämisiä yms. Kerran kerroin äidilleni yrittäneeni itsemurhaa kahdesti, eikä häntä voinut vähempää kiinnostaa. Kerroin myös hänelle ja isälleni myöhemmin tapahtumasta, joka traumatisoi mut pikkulapsena, mutta mua syytettiin valehtelemisesta. Vain mun veljeni uskoo mua. En tiedä, miksi puhun edes tästä, mutta nuo vaan satutti.

Kerran psykologi kysyi, miten kuvailisin itseäni. Me istuttiin hiljaa hyvin, hyvin kauan ja lopulta kerroin vain, miten mua on kuvailtu. Ne asiat ei pitäneet edes paikkaansa. Myöhemmin näytin hänelle mun maalauksiani.

Olen ajatellut, että mun pitää olla hyvä itselleni ja löytää tie ulos tästä. Koska jos mä pystyn siihen, muutkin pystyvät.

ap

Ajattelen ihan samoin. Osaan kyllä sääliä ja hemmotella itseäni, mutta että pitäisin kunnolla huolta itsestäni ja keskittyisin perustarpeisiin - jaa-a. Mieheni on vielä masokistisempi kuin itse olen. Häntä seuratessa olen alkanut ymmärtää omaakin elämänkielteisyyttäni. Kiellän itseltäni hyvät asiat, kun niitä eivät muutkaan ole välittäneet minulle ajallaan järjestää. Että katsokaa, ja alkakaa toimittaa. Myöhäistähän se olisi. En ole saanut paljonkaan elämässäni aikaan tämän sabotaasini takia. Suostun ehkä sitten tekemään jotain kunnollista, jos tullaan kädestä taluttamaan elämän ääreen, ja silloinkin silmät pyörien ja tuhahdellen?

Totta kai tuollaiset asiat satuttaa. Itselleni tuli sekin päivä, jolloin samaistun rikkinäisen uusperheen äitiin. Vaikka meillä ei olla niin rikki, pystyn kuvittelemaan niin tiukkaan rakoon kiilautuneen elämänasenteen, jossa mitään vastoinkäymisiä ei pysty ottamaan vastaan. Vaan ne sivuutetaan. Sitä suuremmalla syyllä, kun ne ovat noin isoja asioita. Veli uskoo sinua, koska hänellä on varaa siihen.