Lue keskustelun säännöt.
Voiko huonossakin tilanteessa oppia olemaan tyytyväinen elämäänsä? (Muita mt-ongelmaisia paikalla)
12.05.2018 |
Olen miettinyt itsemurhaa paljon ja yrittänytkin sitä. Olen viime aikoina koittanut ponnistella kaikkeni antaen parantaakseni tilannettani, mutta mikään ei vaan onnistu. Elämäni tulee todennäköisesti olemaan surkeaa kituuttamista alusta loppuun vakavien traumojen, mt-onhelmien yms. takia.
Mietin elementtejä, jotka yleensä tekevät ihmisen onnellisemmaksi, ja mitä itse haluaisin. Ulkopuoliset asiat auttavat paljon, mutta se tunne tulee kuitenkin ihmisen sisältä.
Onko se muilta ja ulkoapäin ja tuurin kautta tuleva tarpeellista? Onko mahdollista tulla tyytyväiseksi elämäänsä (=onnelliseksi) ilman oikeastaan mitään? Ja vaikka olisikin ihan sekaisin ja traumatisoitunut?
Olen huomannut, että mussa ainakin on sellaisia ikäänkuin muureja, jotka estävät mun rauhallisen olon. Eläinkään ei rauhoitu, jos se kokee olonsa uhatuksi. Mun tapauksessani uhka tulee pääasiassa sisältä päin. Ulkoiset asiat onkin yllättäen aika pieniä. Ensimmäinen askel on selvästi noiden uhkien kartoittaminen. Eli pitää katsoa totuutta silmiin välittämättä siitä, onko ne todennäköisiä uhkia vai ei. Aivojen mielestä kaikki se on pääosin totta.
Mä en pysty puhumaan tunteista, enkä osaa edes sanoa, miltä musta tuntuu, joten olen maalannut mun tunteitani ja kokemiani uhkia, ja mulla on nyt tavallaan oma värikoodisto ja visuaalinen tietokirja. On aivan sama, miten sen kartoittamisen tekee lopulta, kunhan vaan on perillä siitä, mitkä asiat tarkkaan ottaen vaivaavat ja vaikuttavat eri asioihin sitä kautta.
Kartoittamisen jälkeen tulee tietysti tarkastelu. Mä olen siinä vasta osittain. Kaikki ne asiat on ihmiselle luontaisia. Tasapainoa on vaan vaikeampi löytää. Kullekin tilalle on olemassa vastapaino, ja se on löydettävä. Ne on erilaisia eri ihmisillä. On myöskin epäterveitä vastapainoja kuten alkoholi, itsensä satuttaminen eri tavoin yms. Näistäkin on vaikea oppia pois. Mä olen alkoholisti, koska olen käyttänyt alkoholia epäterveenä vastapainona.
Yleensä nämä positiiviset vastapainot on aika lapsellisia ja "typeriä" asioita, jota ei enää aikuisena pitäisi tehdä. Villi tanssiminen, vesivärien roiskiminen, asioiden hajottaminen, huutaminen, yksinäisyyteen vetäytyminen, itkeminen yms. Ja usein asioiden ratkaisu myös vaatii aika paljon sekä etu- että jälkikäteen, vaikka ne olisikin tavallaan ratkaistavissa, eikä elä sen kanssa -kamaa. Pitäisi pyytää anteeksi, nöyrtyä, kohdata toisen tunteet tai lähteä pois yms. Ja sitten on juttuja, jotka on kroonisia. Esim. traumat. Mä olen riehunut itsekseni huutaen olemattomille ihmisille ja tehden älyttömiä juttuja, koska kuulin ääniä. Tietyt äänet loppuivat siihen, koska olin löytänyt vastapainon. Aikaisemmin olin vaan kuunnellut ja ahdistunut.
Pitää siis olla jokseenkin outo, jos haluaa olla elämäänsä tyytyväinen jotenkin syvemmällä tasolla. Kuvio menee kai näin: uhka > toimintastrategia > toteutus. Tämä tapahtuu luonnollisesti, mutta joskus epäterveillä tavoilla. Toimintastrategia tulee usein jostain alitajunnasta. Prosessi täytyy käydä läpi tietoisesti, jolloin siinä on enemmän vaiheita, mutta toteutus on terveempi. Alitajunnan oma toimintastrategia on esimerkiksi mulla vaan se, että ryyppään kunnes nukahdan.
Uhka on aina uhka. Se on olemassa, vaikka olisikin naurettava juttu. Naurettavatkin jutut voi kasvaa hyvin suuriin mittasuhteisiin. Sen uhan olemassaolo on tunnustettava, ja sitten tehtävä suunnitelma ja rohkeasti toteutettava se.
Onnellisuus tai oman tilanteensa hyväksyminen sen ollessa huono vaatisi tasapainoa, lapsellisuutta, valmiutta muuttumaan ja muuttamaan asioita, lempeyttä, anteeksiantoa, rohkeutta ja ehdotonta rehellisyyttä.
Näin mä koitan pitää itseni hengissä. Toivon, että tulisin tyytyväiseksi.
Kommentit (66)
Vierailija kirjoitti:
Olet tarkkanäköinen, syvällinen ja hyvä kirjoittamaan. Lisäksi tulee mieleen ihan vaan juuri sellainen taiteilijaluonne. Sun juttus vois olla juuri se ilmaisu taiteen kautta. Tosiaan kuvataiteet, ja olet kyllä hyvä kirjoittamaan.
Aika, ajan kuluminen, usein auttaa ahdistuksessa ja masennussa, siis siten, että lopulta olo helpottaa, edes vähäksi aikaa. Eli pitäis vaan malttaa olla kärsivällinen. Mä myös kärsin masennuksesta ja ahdistuksesta, ja olen aika huono antamaan vinkkejä tai lohduttamaan. Kuolemaa minäkin tässä vaan odottelen. ;) Mutta mun mielestä sä vaikutat kiehtovalta ja ilmaisuvoimaiselta ihmiseltä, jolla olisi varmaan paljon jaettavaa ja annettavaa. Toivotan voimia ja toiveikkuutta!
Kiitos. Suurempia kehuja mulle ei ole olemassakaan.
Mä kai olen aika taiteellinen. En tiedä, nauttiiko tuotoksistani kukaan, mutta mun oloani on helpottanut tämä, että lakkasin yrittämästä nimetä asioita, joita en osaa nimetä, vaikka tiedän, että ne on olemassa mun sisälläni jossain muodossa. Sen sijaan tuotan kuvan. Suurimmaksi osaksi teen kuvia vain itselleni. Veikkaan, että musiikki on monella samassa asemassa ainakin kuuntelun myötä. (Mä olen järjettömän epämusikaalinen).
Mä olen 30v. Edelleen nuori, mutta olen kärsinyt eri ongelmista jo noin 4-5 vuotiaasta asti kun yksi tapahtuma hajotti mut täysin. Osa näistä on varmasti kroonisia. Olen huomannut, että mun on pakko kehittää omia keinoja näiden hallintaan. Terapia antoi mulle lähinnä rohkeutta käyttää luovuutta näiden ongelmien ratkaisemiseen, vaikka tuntuisikin hullulta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja jotenkin susta tulee mulle mieleen Mara Balls. Ihan vaan sen perusteella mitä olen hänen haastatteluita lukenut.
Täytyy tutustua tähän ihmiseen. :)
ap
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
Mä olen samassa tilanteessa. En tee itsemurhaa, koska lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ei ikinä toipuisi siitä. Päätin niin pari vuotta sitten.
Koska on mun velvollisuus selvitä, olen päättänyt selvitä.
Jokaisessa yhteiskunnassa myöskin on työkyvyttömiä ihmisiä. Vammaisia, vanhuksia, lapsia, "hulluja" yms. Yhteiskunnan inhimillisyyden ratkaisee suhtautuminen näihin ihmisiin. Meillä on monimutkaiset aivot. Me voidaan saavuttaa ties mitä, mutta myös vajota. Ihmislaji on evoluutiossa kuvainnollisesti uhrannut paljon älyn ja luovuuden takia, mutta hinta on tämä. Aivot on myös herkkä elin.
Samaan aikaan ihmisellä on kyky olla äärettömän luova ja ihmiset on monimutkaisia. Ehkä onnellisuus huonoissa olosuhteissa on toisenlaista hulluutta. Tai tasapainoa, tai "zen", mutta se on parempi kuin kuolema.
ap
Kuulostaa hyvin tutulta ap ajatustesi polut. Mikäli nyt sitten oikein sinua käsitin:)
Ilmeisesti olet syvästi traumatisoitunut hyvin varhain. Niin minäkin. Kaiken väkivallan kokenut mitä tytölle/naiselle voidaan tehdä ja lisänä vielä monenlaista kaltoinkohtelua.
Itseäni on auttanut eniten vahva usko Jumalaan. Pitkä terapia, muutama rakas läheinen.
Luovuus,kirjoittaminen, huutaminen, piirtäminen, asioiden tunteminen pois kehosta.
Niin ja pieni hupsu koira joka ymmärtää paremmin kuin moni kaksijalkainen:)
Ja viime aikoina sen ymmärtäminen että minä olen minä. Minun ei kannata verrata itseäni heihin joilla on ollut turvallinen lapsuus.
He eivät voi ymmärtää sitä miltä tuntuu jatkuvasti pelätä ja kelata asioita pään sisällä.
Että jos voit itseäsi rakastavasti hoitaa ja kohdata. Sinulla on oma ainutkertainen polkusi. Apua ja toivoa löytyy, elä luovuta.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon varmaan kanssa outo kun ylipäätään pidän onnea aika ohimenevänä ja hetkellisenä enkä hirveen merkittävänä asiana tässä maailmassa. Minua on auttanut se, että yritän aina muistaa olevani tässä hetkessä. Eli jätän menneisyyden vatkaamisen tai tulevaisuuden pelkäämisen ja yritän keskittyä tämän hetken olemiseen useaan kertaan päivässä. Jotain meditaation tyyppistä ehkä? Mulle onnen hetket ei liity ulkoisiin juttuihin vaan nimenomaan sisäiseen tilaan ja sen muutoksiin. Esim jos on ollut kova ahdistus niin se lieveneminen tuntuu suhteessa hyvältä...pyrin hoitamaan hommani, ja ajattelen että se riittää. En siis tavoittelekaan onnellisuutta.
T. Toistuva masennus
Tuohan on hetkessä elämistä, jota usein tavoitellaan. Kun mulla on todella huono olo, koitan vain keskittyä siihen, mitä mun ympärilläni on. Lattia/maa jalkojen alla, ilma, jota hengitän yms.
Samoin koitan huomata, jos joku hetki tuntuu paremmalta kuin se keskiarvotunne. Jos normaalisti tuntuu lähes sietämättömältä, ne hetket, kun tuntuu "vain pahalta" on huomaamisen arvoisia. Koitan muistaa ne vielä myöhemminkin. Ainakin iltaan asti. Muistan varmasti aina ensimmäisen hetken kun tajusin, että mulla ei ole järkyttävän paha olo, vaikka olo olikin paha.
Meditaatio on keino, jota mun kielelläni käytetään vastapainona negatiivisuudelle. Munkit ja nunnat ainakin kristinuskossa ja buddhalaisuudessa elää köyhyydessä ilman keinoja edetä yhteiskunnassa, mutta heillä rutiini, rukous ja meditaatio jotenkin pitää mieltä kunnossa. Itse uskonnottomana haen jotain samaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa hyvin tutulta ap ajatustesi polut. Mikäli nyt sitten oikein sinua käsitin:)
Ilmeisesti olet syvästi traumatisoitunut hyvin varhain. Niin minäkin. Kaiken väkivallan kokenut mitä tytölle/naiselle voidaan tehdä ja lisänä vielä monenlaista kaltoinkohtelua.
Itseäni on auttanut eniten vahva usko Jumalaan. Pitkä terapia, muutama rakas läheinen.
Luovuus,kirjoittaminen, huutaminen, piirtäminen, asioiden tunteminen pois kehosta.
Niin ja pieni hupsu koira joka ymmärtää paremmin kuin moni kaksijalkainen:)
Ja viime aikoina sen ymmärtäminen että minä olen minä. Minun ei kannata verrata itseäni heihin joilla on ollut turvallinen lapsuus.
He eivät voi ymmärtää sitä miltä tuntuu jatkuvasti pelätä ja kelata asioita pään sisällä.
Että jos voit itseäsi rakastavasti hoitaa ja kohdata. Sinulla on oma ainutkertainen polkusi. Apua ja toivoa löytyy, elä luovuta.
Olet oikeassa. Jaksamisia sulle ja rapsutuksia koiralle!
Mulla on kaksi terapiakissaa. Nyt kun ei enää ole sitä rescue-koiraa, jolta opin niin paljon. Eläimiltä oppii paljon. Tuo rescue-koira pelkäsi ihan "naurettavia" asioita kuten mäkin. Opin hyväksymään omia pelkojani yms. enemmän hänen kanssa kulkiessa. Olen käyttänyt itseeni sanoja keinoja kuin tuohon koiraan.
Uskosta olen myös etsinyt apua, ja edelleen tutkin uskontoja "sillä silmällä", mutta vielä en ole löytänyt omaa polkuani sillä tavalla. Uskonnoista löytyy tosin usein viisautta. Olen agnostikko, mutta mielelläni tutkin kaikenlaista.
Se mun rescue-koira oli aina pelokas ja mäkään en voi täysin parantua. Mielessä on osia, jotka ei parannu ikäänkuin katkennut raaja ei kasva ihmiselle takaisin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että onhan se aika sekopäistä ikäänkuin hylätä ulkoinen maailma ja etsiä onnea itsestään. Mutta lopulta se onnen tunne tulee kuitenkin nimenomaan ihmisestä itsestään. Ihminen on itse oman maailmankaikkeutensa keskus. Moniin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta ehkä itseensä voi. Siihen voi ehkä jotenkin vaikuttaa, miten suhtautuu maailmaan ja miten sitä havainnoi. Nämä asiat vaikuttavat toimintaankin.
Samalla sitä rupeaa kunnioittamaan ja arvostamaan muitakin hyvin hienoina elävinä olentoina ja organismeina.
ap
Ööh, okei. :DD
En nyt tiedä, mitä sanoa.
Pakkoko sitten on sanoa mitään, jos ei muuta osaa sanoa kuin että onni tulee ulkopuolelta, tai että toinen on joku ihme friikki?
Kai se aikansa tuleekin, mutta lopultakin elämä on joko sekavaa räpeltämistä, tai pirun hyvin organisoitua näytelmää, jonka tarkoitus on kätkeä pohjimmainen sekavuus. Sitten kun keskiluokkainen elämäkään ei pelasta merkityskadolta kun tulee sairautta tai muita menetyksiä, ulistaan senkin edestä, kun on uskottu kaiken olevan hallinnassa.
Pakkohan täällä on sopeutua faktoihin, jos haluaa viihtyä nahoissaan. Olkoon fakta sitten vaikka se, että päässä viiraa. Ei se meistä epäihmisiä tee. Minusta ap puhuu järkeviä, koska olen itse joutunut luopumaan paljosta. Enemmänkin ulkoisista syistä kuin sisäisistä, mutta kyllähän se ulkoisen näytelmän epäonnistuminen tekee paljon sisäisiä asioita vaikeammiksi myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
Mä olen samassa tilanteessa. En tee itsemurhaa, koska lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ei ikinä toipuisi siitä. Päätin niin pari vuotta sitten.
Koska on mun velvollisuus selvitä, olen päättänyt selvitä.
Jokaisessa yhteiskunnassa myöskin on työkyvyttömiä ihmisiä. Vammaisia, vanhuksia, lapsia, "hulluja" yms. Yhteiskunnan inhimillisyyden ratkaisee suhtautuminen näihin ihmisiin. Meillä on monimutkaiset aivot. Me voidaan saavuttaa ties mitä, mutta myös vajota. Ihmislaji on evoluutiossa kuvainnollisesti uhrannut paljon älyn ja luovuuden takia, mutta hinta on tämä. Aivot on myös herkkä elin.
Samaan aikaan ihmisellä on kyky olla äärettömän luova ja ihmiset on monimutkaisia. Ehkä onnellisuus huonoissa olosuhteissa on toisenlaista hulluutta. Tai tasapainoa, tai "zen", mutta se on parempi kuin kuolema.
ap
Joo, mullakin on se, että ei tässä viitsisi itsemurhaa tehdä kun läheiset ei toipuisi. Joskus yritän sanoa itselleni, et mulla on arvoa siksi, että oon ollut ja oon edelleen tukena muutamille ihmisille, jotka on päässeet yli mielenterveysongelmistaan ainakin siinä määrin, että on ihan yhteiskunnassa mukana. Ja voin mä olla hetkittäin onnellinen kun puuhaan koiran kanssa tai omia taiteellisia projekteja... Niistä saa onnellisuudenkokemusta ja fiiliksen, että on onnistunut edes jossain. Mut en mä koskaan tule olemaan hyödyksi kenellekään sillä, että opetan koiralle hassuja temppuja tai kirjoittelen itsekseni huonoa fantasiaromaania. :/
Luonnolliset esim matemaattis-fysikaalis-loogiset asiat ja ratkaisut sekä syy seuraussuhteet ovat tavallisesti joko käsitetävissä tai käsittämättömissä. Tuunne puolella tilanne on taas hyviinvhyyvin monimutkainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan ensiksi sinun pitäisi löytää halu paranemiseen. Jos menet terapiaan ajatuksella: "Ei tästä mitään hyötyä ole", todennäköisesti siitä ei olekaan apua. Pelkkä halu parantua ei tietenkään yksin auta, mutta se on osa sitä paranemisprosessia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisään, että onhan se aika sekopäistä ikäänkuin hylätä ulkoinen maailma ja etsiä onnea itsestään. Mutta lopulta se onnen tunne tulee kuitenkin nimenomaan ihmisestä itsestään. Ihminen on itse oman maailmankaikkeutensa keskus. Moniin asioihin ei voi vaikuttaa, mutta ehkä itseensä voi. Siihen voi ehkä jotenkin vaikuttaa, miten suhtautuu maailmaan ja miten sitä havainnoi. Nämä asiat vaikuttavat toimintaankin.
Samalla sitä rupeaa kunnioittamaan ja arvostamaan muitakin hyvin hienoina elävinä olentoina ja organismeina.
ap
Ööh, okei. :DD
En nyt tiedä, mitä sanoa.
Pakkoko sitten on sanoa mitään, jos ei muuta osaa sanoa kuin että onni tulee ulkopuolelta, tai että toinen on joku ihme friikki?
Kai se aikansa tuleekin, mutta lopultakin elämä on joko sekavaa räpeltämistä, tai pirun hyvin organisoitua näytelmää, jonka tarkoitus on kätkeä pohjimmainen sekavuus. Sitten kun keskiluokkainen elämäkään ei pelasta merkityskadolta kun tulee sairautta tai muita menetyksiä, ulistaan senkin edestä, kun on uskottu kaiken olevan hallinnassa.
Pakkohan täällä on sopeutua faktoihin, jos haluaa viihtyä nahoissaan. Olkoon fakta sitten vaikka se, että päässä viiraa. Ei se meistä epäihmisiä tee. Minusta ap puhuu järkeviä, koska olen itse joutunut luopumaan paljosta. Enemmänkin ulkoisista syistä kuin sisäisistä, mutta kyllähän se ulkoisen näytelmän epäonnistuminen tekee paljon sisäisiä asioita vaikeammiksi myös.
Mä aina ajattelen, että jos olen jonkun mielestä friikki, niin sitten olen friikki hänen maailmassaan. Olkoon niin.
Tuota syvempää merkitystä etsii lopulta lähes jokainen. Itsekään en ole sitä löytänyt näin rehellisesti sanottuna (kuka on?), mutta olen saanut maistaa tunnetta elämän arvostamisesta, jos en itsessäni, niin luonnossa. Sammalessa, kaloissa, eläimissä, ihmisissä jne. Se tuntuu hyvältä.
Oman ns. filosofiani ydin on nimenomaan karut faktat, niiden katsominen silmiin ja niiden kanssa eläminen pitäen samalla omat henkiset ongelmat ja tuhoisat tunteet kurissa. Ei niin, etteikö niitä koskaan tunne, koska niiden suoranainen, raaka ja rehellinen tunteminen tarkoittaa sitä, että ne on ainakin tunnistettu ja jos reaktio ei tuhoa mitään, niin ei mitään tarvitse korjatakaan.
Jos joku asia on pielessä, se ei mene pois, jos sitä ei katso. Ongelma on nimettävä ja ratkaistava. Jos ratkaisu on parempi kuin ongelman kanssa eläminen, ratkaisu on kannattava.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi huonoissakin tilanteessa olla tyytyväinen elämäänsä, kun luottaa siihen, että elämä kantaa. Huonoa jaksoa seuraa hyvä, valitettavasti joskus vielä huonompi, mutta tyyntyy se myrskynkin joskus.
Ihania ihmisiä tässä ketjussa, AP, ja hänen kaltaisensa. Oispa kaikki ihmiset sellaisia kuin te, ihan oikeasti. Niin se vain on, että ei tuota voi muut käsittää (vaikka tahtoisivat ja hrittäisivät), kuin samaa kokeneet. Mulla samaa kuin teillä, mutta lievempänä. Ihan tarpeeksi helvettiä näinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi huonoissakin tilanteessa olla tyytyväinen elämäänsä, kun luottaa siihen, että elämä kantaa. Huonoa jaksoa seuraa hyvä, valitettavasti joskus vielä huonompi, mutta tyyntyy se myrskynkin joskus.
Luottamus on kaunis asia, ja toivon itse joskus pystyväni siihen. Kyky luottaa johonkin on yksi suurimmista ja vähiten arvostetuista lahjoista, mitä on. Jos sulla on luottamuksen lahja, olet onnekas. Se tarkoittaa sitä, ettei sydämesi ole särkynyt kokonaan. Tuo kyky luottaa on aarre. Pidä sitä aarteena.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, et voisin oppia olemaan tyytyväinen, jos voisin lopettaa tuntemasta olevani loinen yhteiskunnalle. En oo työkykyinen just nyt, ja tuntuu että vaikka vuoden-parin päästä pystyisinkin ainakin johonkin helpotettuun työviikkoon, kuka mut palkkaisi?
Kuolema on niin hankala asia. Yhteiskunnalle ois kokonaisuudessaan parempi, jos kuolisin, et tarvisi maksaa sairaus-, kuntoutus- ja tulevaisuudessa työttymyystukea/rahaa/you know. Mut lähipiiri kärsisi. Kumpi sit on oikein?
Mä olen samassa tilanteessa. En tee itsemurhaa, koska lähipiirissäni on ihmisiä, jotka ei ikinä toipuisi siitä. Päätin niin pari vuotta sitten.
Koska on mun velvollisuus selvitä, olen päättänyt selvitä.
Jokaisessa yhteiskunnassa myöskin on työkyvyttömiä ihmisiä. Vammaisia, vanhuksia, lapsia, "hulluja" yms. Yhteiskunnan inhimillisyyden ratkaisee suhtautuminen näihin ihmisiin. Meillä on monimutkaiset aivot. Me voidaan saavuttaa ties mitä, mutta myös vajota. Ihmislaji on evoluutiossa kuvainnollisesti uhrannut paljon älyn ja luovuuden takia, mutta hinta on tämä. Aivot on myös herkkä elin.
Samaan aikaan ihmisellä on kyky olla äärettömän luova ja ihmiset on monimutkaisia. Ehkä onnellisuus huonoissa olosuhteissa on toisenlaista hulluutta. Tai tasapainoa, tai "zen", mutta se on parempi kuin kuolema.
ap
Joo, mullakin on se, että ei tässä viitsisi itsemurhaa tehdä kun läheiset ei toipuisi. Joskus yritän sanoa itselleni, et mulla on arvoa siksi, että oon ollut ja oon edelleen tukena muutamille ihmisille, jotka on päässeet yli mielenterveysongelmistaan ainakin siinä määrin, että on ihan yhteiskunnassa mukana. Ja voin mä olla hetkittäin onnellinen kun puuhaan koiran kanssa tai omia taiteellisia projekteja... Niistä saa onnellisuudenkokemusta ja fiiliksen, että on onnistunut edes jossain. Mut en mä koskaan tule olemaan hyödyksi kenellekään sillä, että opetan koiralle hassuja temppuja tai kirjoittelen itsekseni huonoa fantasiaromaania. :/
On muuten todella ristiriitaista käsitellä sitä tunnetta, ettei itsestä ole hyötyä. Se ei ole koskaan täysin totta, eikä arvosteltavissa. Rahallinen hyöty ei välttämättä ole hyöty. Toisten tukeminen on juuri sitä, miksi ihmiset on laumaeläimiä.
Raha on lopulta myös pelkkä illuusio ja sillä on voimaa vain, koska kaikki uskovat siihen.
Ja hei, sun huono fantasiakirjoittaminen saattaa joskus johtaa vaikka mihin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ihan ensiksi sinun pitäisi löytää halu paranemiseen. Jos menet terapiaan ajatuksella: "Ei tästä mitään hyötyä ole", todennäköisesti siitä ei olekaan apua. Pelkkä halu parantua ei tietenkään yksin auta, mutta se on osa sitä paranemisprosessia.
Olen käynyt läpi parin vuoden terapiajakson. Sain siitä paljon työkaluja itseni käsittelyyn ja sen ansiosta olen hengissä. Se kuitenkin vaati äärimmäistä onnenpotkua. Tapasin psykologin, joka oli musta kiinnostunut ja luotti muhun (niin että söi leivoksiani). Musta tuntui, että hän näki suoraan mun sisään ja se terapiajakso muutti mut aivan täysin. Tämä nykyinen olotila on parempi, mitä ikinä kuvittelin edes.
ap
Anteeksi muuten... Vastaan todella hitaasti, koska koitan miettiä jokaista vastausta ja sanoa jotain oikeasti.
ap
Vierailija kirjoitti:
Ihania ihmisiä tässä ketjussa, AP, ja hänen kaltaisensa. Oispa kaikki ihmiset sellaisia kuin te, ihan oikeasti. Niin se vain on, että ei tuota voi muut käsittää (vaikka tahtoisivat ja hrittäisivät), kuin samaa kokeneet. Mulla samaa kuin teillä, mutta lievempänä. Ihan tarpeeksi helvettiä näinkin.
Kiitos! Itse ainakin toivon, että kaikki voisi olla tyytyväisiä ja jotenkin sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Varmaankin ne, joilla on rankka tausta, miettivät näitä asioita aikaisemmin. Uskon, että jokainen joutuu jossain vaiheessa vastakkain tyhjyyden kanssa. Ehkä se kriisi ei ole yhtä radikaali, jos ei ole käynyt läpi pahoja asioita (tai jos ei ole jo lapsena niiden haavoittama), mutta kriisi sekin on.
Uskon, että ihmisen evoluutiossa on yksilön evoluution rinnalla toiminut ns. ryhmän evoluutio. Vaikka tietyn ryhmän geeni olisi olleet huonommat, se on ehkä selvinnyt empatiakykynsä, tiedonhalunsa tai ajattelevaisuutensa ansiosta ja levinnyt. Uskon, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan.
ap
Multa on aina puuttunut se tunne, että "olen ihan tarpeeksi hyvä", jonka muut voivat hyväksyä jne. Olen jättäytynyt kaikesta pois tuon vuoksi. Oman teoriani mukaan erakkoudesta seuraa turvattomuus, koska ei tunne muita, heihin ei voi luottaa. Voi kuulostaa paranoidilta, mutta kokeilkaa muutama vuosi erakkoutta, niin ehkä tunnette samoin.
Ehkä huonossa tilanteessa auttaa tietynlainen "mitä väliä"-asenne. Vaikka kyllähän se on vaikeaa hyväksyä, ettei koskaan saavuta muille hyvinkin normaaleja asioita, kuten riittävää itsetuntoa/luottamusta, perusturvallisuuden tunnetta, edes yhtä kiintymyssuhdetta jne.
Kiitos, mut vaikea olla ajattelematta. Mä en oo ollut "ajoittain" poissa työelämästä (tosin olen reilu parikymppinen), en oo siellä koskaan ollutkaan. Eka kävin koulua masennuksen rinnalla, sit en pystynyt enää siihenkään ja useiden epäonnistuneiden aloittamisyritysten jälkeen nyt taas koulussa. Pitäisi kai olla iloinen siitä, että jaksaminen on noussut, pystyn käymään koulua ja pystyn kuvittelemaan itseni elossa vielä viiden vuoden päästä, mutta miksi?