Lue keskustelun säännöt.
Miten olette onnistuneet kääntämään elämän suunnan nuoruuden mt-ongelmien/syrjäytymisen jälkeen?
12.05.2018 |
Lukio ja ylipisto (kesken jäänyt) menivät melko yksinäisenä ja hieman masentuneena/ahdistuneena. Yliopiston lopussa masennus paheni ja voimavarat loppuivat täysin. Kuntoutin itseäni sitten pitkään, kävin terapiassa yms. Olen nyt saanut elämäni tietyssä mielessä paremmille raiteille, mutta...
Vieläkin jossain määrin vaivaavien mt-ongelmien (ja niistä johtuen kehittyneen peruspersoonallisuuden) vuoksi en kykene unelmatyöhöni. Keskittymiskyky ei myöskään enää riitä yliopisto-opintoihin ylipäätään. On minulla onneksi nyt AMK-tutkinto ja työpaikka, mutta työ ei anna minulle oikein mitään muuta kuin toimeentulon. Eikä oikean kiinnostuksen puuten ainakaan helpota kollegoiden kanssa yhteiseloa.
On myös kasvanut sellaiseksi ihmiseksi, että harvan kanssa synkkaa hyvin. Kaikki tuntuvat olevan tässä iässä varattuja pitkissä suhteissa (varsinkin se ihmistyyppi mistä tuppaan kiinnostumaan). Siitä on kohta kolme vuotta kun viimeksi edes tapasin ihmisen josta oikeasti kiinnostuin romanttisessa mielessä (tietysti varattu). Ihan ystävienkin löytämisen kanssa huomaa ongelmaksi että aiemman pitkän yksinäisyyden vuoksi omat ajatukset tuppaavat pyörimään eri asioissa (tai ainakin eri intensiteetillä) kuin monien muiden.
Iän myötä huomaan myös koko ajan paremmin miten heikoissa kantimissa kykyni vanhemmuuteen olisi. Ei tietysti tarvitse olla täydellinen, mutta koen vahvasti etteivät henkiset kykyni riittäisi kannattelemaan ja tukemaan lapsen tunteita ja kehitystä. Ihmisenä on tietysti aikaa vielä kasvaa hautaan saakka, mutta perheen perustamisessa (senkin jälkeen jos se kumppani löytyisi) tulee ikäraja aika nopeasti vastaan. Huolestuttaa että tulen tästäkin asiasta jäämään paitsi.
Harrastuksenkin jouduin nyt jättämään fyysisen luokkaantumisen / kuluman vuoksi pidemmälle tauolle. Oikeastaan ainoat asiat mitkä ovat viime aikoina elämässä edes vähän virkistäneet ovat olleet jotkin satunnaiset kurssit, mutta ne ovat vain sellaista hetken helpotusta.
Masentuneet ja katkerat ajatukset ovat taas alkaneet hiipimään viime aikoina mieleen ja sitä myötä voimavarat taas vähentyneet. Siitähän kohta taas lähtee negatiivinen kierre jonka jälkeen hyvä jos jaksaa töissä käydä. Tuskastuttaa vaan kun on 10 vuotta kamppaillut jotain parempaa kohti, mutta tuntuu ettei ole vieläkään lähelläkään edes sitä tyydyttävää "perus"elämää.
Kommentit (46)
Ei varmaan toimi kaikilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja siellä hain yliopistoon, aloitin ns. uuden elämän. Olin siis sitä ennen 24-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen, vain ammatillisen näyttötutkinnon suorittanut, kun lääkäri sanoi etten muuhun pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei varmaan toimi kaikilla, mutta muutin toiseen kaupunkiin ja siellä hain yliopistoon, aloitin ns. uuden elämän. Olin siis sitä ennen 24-vuotias työkyvyttömyyseläkeläinen, vain ammatillisen näyttötutkinnon suorittanut, kun lääkäri sanoi etten muuhun pysty.
Siis tosiaan muutama vuosi lukion jälkeen tuo näyttötutkinto.
Löysin miehen joka jakoi kanssani samantyyppisiä ongelmia. Tavallaan pelastimme toisemme. Emme vieläkään ole erityisen sosiaalisia ulkopuolisten seurassa, mutta kaikki on paljon paremmin kuin silloin teininä. Opin myös tekemään asioita joista saan iloa elämään ja tajuamaan että voin parhaiten kun en vietä aikaa ihmisten kanssa vapaa-ajallani (paitsi miesystävän toki)
Ja nelonen tässä vielä! Minäkin muutin uuteen kaupunkiin ja aloitin elämän alusta. Miehen löysin tuosta kaupungista
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole saanut elämääni mihinkään järjestykseen. Tein lapset psykoottisena väkivaltaisen, alistavan miehen kanssa, ja heille on molemmille kehittynyt tunne-elämän häiriö. Tässä sitä eletään, päivät tuntuvat kuukausilta, kuukaudet vuosilta.
Minullakaan ei ole kuin kaksi AMK-tutkintoa, ja olen kuntoutustuella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On muuten aika raskasta lasten kasvatus, voin kertoa. Rahaa pitäisi olla reilummin kaikkeen harrasteluun ja välineisiin.
Tulin vahingossa raskaaksi, se muutti elämäni suunnan täysin.
Peruskoulun jälkeen en tehnyt vuosiin mitään, tuhosin välini perheeseeni ja parikymppisenä tein muutamia pätkätöitä. Väkivaltaa, päihteitä, pikavippejä, helvetin surullista elämää ja sen paskan fiiliksen jatkuvaa pakenemista juurikin yllämainituilla tavoilla.
Sitten tulikin raskaaksi 22-vuotiaana ja päätin, että jos tämän lapsen pidän, niin elämän on muututtava, vaihtoehtoja ei ole.
Vauvan synnyttyä kävin terapiassa (ja käyn yhä, "vauva" on nyt yli 4-vuotias), opiskelin itselleni ammatin ja tein samalla töitä.
Mt-ongelmia riittää, diagnosoitiin ADHD (joka selittääkin paljon) ja sen kanssa olen pyrkinyt oppimaan elämään terapian avustuksella. Lapsen isä on ihana, vaikkemme yhdessä koskaan olleet tai tule olemaankaan, mutta hän on mieletön isä ja parhaansa mukaan tukee minuakin.
Halusin muuttua lapsen takia, muuttaa elämäni täysin ja olla paras mahdollinen versio itsestäni naisena ja äitinä. Lukuisia ja lukuisia terapiasessioita se on vaatinut, lukuisia tahoja perheneuvoloista lastensuojeluun (josta emme saaneet asiakkuutta vaikka olisin halunnut, koska yhteen aikaan olin aivan liian ahdistunut ja impulssiherkkä).
Välit perheeseen korjaantuivat vauvan synnyttyä ja nyt olemme läheisempiä kuin koskaan. Olen oikeastaan tosi onnellinen elämässäni ja niin onnellinen siitä, että nousin pois sieltä syrjäytyneisyyden kierteestä. Helppoa se ei ollut, ja yhä huomaan hetkittäin niitä tunteita, että "normaali" elämä on kuormittavaa ja rankkaa ja tekisi jälleen mieli paeta, mutta onneksi tuo lapsi on olemassa ja muistuttamassa elämän hienoudesta ja tärkeydestä. Siitä olen ylpeä, että olen hyvä äiti ja pitänyt hänestä aina hyvää huolta enkä sysännyt vastuuta kellekään (toki isän kanssa sen jakaen), vaikka aina ei ole ollut helppoa olla äiti omien sisäisten demonien vaaniessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikeatahan se on. Täytyy uskoa itseensä silloinkin, kun kukaan toinen ei enää usko. No ainakin kärsimyksin sietokyky kasvaa sekä empatiataidot. Jatkuvaa taistelua elämän mielekkyyden löytämisen ja tuhoisten ajatusten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole ainakaan vielä onnistunut kääntämään elämän suuntaa. Tunnistamisen pelossa en uskalla ihan hirveän yksityiskohtaisesti kirjoittaa, mutta menneisyydessäni on vuosikausien koulukiusaaminen, väkivaltaisia ystävyyssuhteita, väkivaltainen parisuhde, perheenjäsenen kuolema, sellainen yleinen ulkopuolisuuden tunne joka seuraa kaikkialle kun ei oikein ikinä sopeudu joukkoon.
Masennuin jo peruskouluikäisenä, lukiossa sairastuin syömishäiriöön. Tähän päälle sitten vielä traumaperäinen oireilu (mm. ajoittaista dissosiaatiota). Nykyinen parisuhde muuten terve, mutta miehellä on ongelmia päihteiden kanssa. Mitään lukion jälkeistä koulutusta mulla ei ole, kaikki opintotukikuukauteni olen kyllä saanut tuhlattua opintoihin, joista en ikinä valmistunut. Onneksi on sentään vakituinen työpaikka, vaikka duuni onkin ankeaa ja esimies perseestä.
Nyt 28-vuotiaana olen viimeinkin päässyt ammattiavun piiriin (aiemmin ei koskaan otettu vakavissaan, tai sälytettiin avun aktiivinen hankkiminen lamaantuneen, vakavasti masentuneen ihmisen niskaan). Myös pari ystävää olen ihme kyllä onnistunut viime vuosina hankkimaan, eli puitteet ovat nyt vähän paremmassa kunnossa kuin aiemmin. Silti en vain osaa olla onnellinen, enkä oikein tehdä mitään elämäni laatua parantavia ratkaisuja. Olen ollut päästäni pipi puolet elämästäni, ja tuntuu ettei mulla oikein ole tulevaisuutta vaikka vielä jollain mittarilla nuori olenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommunistista vallankumousta ootellessa. Kaikki luottamus ihmisiin mennyt, kaikki omat kiinnostuksen aiheet täysin hukassa, ei mitään ideaa mitä elämällä tekis ja tästä syystä ei motivaatiota mihinkään. Pitkälti sama tilanne kuin AP:lla, joskin pari eroavaisuutta.
No en ihmettele, eihän toi miltään kivalta elämältä kuulosta, varmasti ketä vaan masentaisi. Miksi puhut nuoruuden syrjäytymisestä, kun oot korkeakouluopiskelija, niin eihän siitä ole ollut ikinä kyse.
Tai kyllä noi aika lopullisesti muuttaa elämän suunnan. Kandee varmaan harkita ulkomaille muuttoa.
Minun pelastus oli lapset ja AMK-tutkinto. Laskin rimaa yliopisto-opintojen jäädessä kesken ahdistuksen vuoksi, hain opiskelemaan helppoa alaa ja sain vihdoin 36-vuotiaana ensimmäisen tutkintoni valmiiksi. Sain vakituisen työn joka on useimmiten ihan mukavaa. Välillä ammatillinen alisuoriutuminen masentaa mutta olen edelleen ylpeä että sain noustua syvästä kuilusta tähän pisteeseen. Lapset sain synkässä vaiheessa elämääni ja miesvalintakin oli sen mukainen. Nyt yksinhuoltajana elämä ei ole todellakaan helppoa mutta lasten kautta elämällä on merkitystä. Ilman lapsia olisin varmasti hyvin masentunut. Olen edelleen rikkinäinen ja enemmän ja vähemmän ahdistunut mutta lasten vuoksi jaksan yrittää olla vajoamatta synkkyyteen.
Ap, onko sinun mahdollista vaihtaa työpaikkaa alallasi johonkin mielenkiintoisempaan? Koskaan ei liian myöhäistä jatkaa opintojakaan, jos nykyinen työ puuduttaa.
En olekaan. Työttömänä kotona kissojen kanssa.