Nautitko elämästäsi?

Vierailija kirjoitti:

Avopuoliso alkoholisti, en nauti elämästäni tällä hetkellä. :(

Sinä olet tyhmä! pieru haisee pröööt

Vierailija kirjoitti:

Nauttisin jos olisi rahaa! En tarkoita mitään ihmeellistä vaan sitä että se riittäisi edes joka päiväiseen elämiseen. Paska palkka, paska työ, paskat työkaverit ,en viihdy yhtään työpaikalla ja pakko sinne aina murnia että saa edes syötyä jotain ja maksaa katon pään päälle. Ja en ole saanut miestä pitkään aikaan, kohta vuoden kestänyt kuiva kausi :/ kyllä vituttaa!

Eli oot vielä ruma? Huutonaurua

Vierailija kirjoitti:

Rakastan elämääni. Saatan vaikka marraskuisena maanantaiaamuna klo 7:45 ajatella, miten onnekas olen ja miten tuleva päivä on hieno.

Onnellisuuteni ei perustu materiaan. Minulta on kuollut kolme läheistä, ikäistäni ihmistä. Yksi tapaturmaisesti, yksi pitkän syöpätaistelun hävinneenä ja yksi äkilliseen sairaskohtaukseen. Näiden takia haluan rakastaa elämääni koska milloinkaan ei voi tietää kauanko sitä on jäljellä tai miten hienoa on herätä aamulla terveenä ilman kipuja.

Ei varmaan..oot periny kaikki syöpään kuolleet

Toivon sinullekin syöpää epäempaattinen lehmä

Vierailija kirjoitti:

En nauti, koska olen lihonut ja tämä ylipaino tekee elämästäni h*lvettiä. Liikkuminen on raskasta, hengittäminen on raskasta ja jopa kengännauhojen sitominen aiheuttaa tunteen että tukehdun. Lisäksi tietenkään mikään vaatekaan ei mene päälle vaan kinnaa ja kiristää ja olo tuntuu, jos mahdollista, vielä aiempaakin v*ttumaisemmalta. 

Lisäksi olen vasten tahtoani niin sinkku, lapseton kuin tällä hetkellä myös työtön eli eipä tässä hurraata tarvitse huutaa.

N41

R-kioskilla on 5 patukkaa yhden hinnalla, sinnepä siis jos saat kenkulit jalkaan:)

Olen nauttinut siitä lähtien, kun muutin pysyvästi pois Suomesta.

Minulla ei ole valitettavaa. Hyvä mies, talous ok ja kaksi rasittavan ihanaa lasta. Opintoja yritän aloitella syksyllä, se tuntuu tosi mukavalta :) Alanvaihdos edessä ja olen ekaa kertaa optimistinen tulevan työelämän suhteen (nyt olen terveydenhoitaja, alkoi kaduttamaan jo opiskeluaikana).

En keksi oikeastaan mitään muuta hyvää elämästäni kuin, että olen suht terve. Eronnut pari vuotta sitteb, asunto piti myydä sen takia ja muuttaa vuokralle. Töihin vi***** mennä joka aamu. Ihan sama olisi vaikka olisi kuollut. Kaikki sisältö on kadonnut käytännössä elämästä.

Mies

Lapsettomien vuosien jälkeen minulla on nyt leikki-ikäinen ja taapero. Olen iloinen ja kiitollinen nykyisestä elämästäni, vaikka hetkittäin tietty väsyttää.

En nauti.

En jaksa perhe-elämää; lapsen kasvattamista, vasu-lomakkeita, kaverisynttäreitä ja pakollisia aikatauluja. Viikonloput ja lomat ovat pelkkää pakkopuurtamista ja syyllisyyttä siitä, että ei haluaisi tehdä mitään perheen kanssa. Arkipäivät töissä ovat jopa siedettävämpiä. Työni on kivaa.

Tällä hetkellä kyllä, olen kännissä kuin käki. Huomenna arki palaa ja kaikki on paskaa paitsi kusi.

Harvoin. Mua kiusataan töissä ja kärsin unettomuudesta. Ero häämöttää miehen kanssa ja rasittaa sen läsnäolo ja itsekkyys.

Pääsääntöisesti en nauti. Hetkittäin kyllä.

Sain masennusdiagnoosin noin 18 vuotta sitten. Lääkkeillä olen pärjäillyt. Työ on joskus ollut kivaakin, mutta viime vuosina ei enää, koska en pysy ajan tasalla ohjeissa ja uusiutuvassa teknologiassa. Lisäksi nyt on osoittautunut, etten ole osannut kasvattaa lastani. Voimieni mukaan häntä autoin ja kasvatin, mutta silti hän näyttää nyt jotenkin syrjäytyneen, koulu loppui muutama vuosi sitten ja siitä asti on ollut vaan kotona tietokoneella.

Ei ole päässyt töihin eikä opiskelemaan, vaikka on pyrkinyt.

Puoliso suhtautuu tähän kaikkeen minua kevyemmin kyllä. Ottaa elämän huumorilla.

Vierailija kirjoitti:

En todellakaan nauti, enimmäkseen vituttaa. Vituttaa työ, jonka yritän sentään vaihtaa heti kun pystyn, vituttaa perhe jonka takia aikaa ei ole tehdä asioita joita oikeasti haluan, vituttaa parisuhde jossa menee huonosti (seksiä viimeksi 6vk sitten ja sitä ennen parin kuukauden tauko), vituttaa rahapula, vituttaa hallitus ja Suomen nykyinen poliittinen tila, vituttaa lähestulkoon kaikki.

Ai seksiä 6vk sitten, ja jo harmittaa. Mietipä miltä 4 vuotta seksittä parisuhteessa tuntuu. 😂

Olen taistellut masennuksen ja ahdistuksen kanssa vuosikausia. Saanut kyllä jossain määrin apua ja nyt olen aloittanut terapian jne. Mutta elämä on ollut hyvin raskasta vähän liian kauan. Minulla ei ole vakityöpaikkaa ja hyvin epäsäännölliset ja pienet tulot.  Liittynee masennukseen, mutta minulla on epämääräisiä ja välillä hyvin häiritseviä kipuja kropassa. Ainoa perheenjäsen on vanha äiti, joka on hiljattain muuttanut palvelutaloon ja minä olen hänen ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan. En tarvitse elämältä paljoa, kunhan vain vointini olisi parempi. Ihan normaalit asiat (ystävät ja tavallinen arki) riittävät minulle, mutta en ole pitkiin aikoihin jaksanut kumpaakaan.

Vähitellen olen alkanut nauttiman elämästä. On ollut paljon pahaa mm sairaudet mitkä vei työkyvyn pysyvästi, jatkuvat kivut ja vaikea depressio kulkeneet mukana jo parikymmentä vuotta. Vanhempien kuolemat lyhyellä välillä, yllätys ero, muutot jne. Valopilkut oma pieni eskarilainen, koirat ja talo mikä jäi minulle perintönä. Onneksi on nyt aikaa kasvattaa lasta rauhassa, suht kiireetön elämä ja uusi reilut 20 vuotta nuorempi miesystävä. Talouskin tasainen että pärjätään kohtuullisesti. Joka päivästä olen kiitollinen kaikkien vaikeuksien jälkeen. Pienetkin asiat tuovat jo iloa pahimman synkkyyden hälvennyttyä.

Mä kyllä koen, että se onnellisuus on valinta.

Nautin elämästäni, koska päätän nauttia. (Olosuhteista jos se olisi kiinni niin en varmasti nauttisi.)

On niin monta hyvää juttua elämässä, että olisi hulluutta vaan sivuuttaa ne ja keskittyä negatiivisiin asioihin.

-en

-jatkuva työttömyys ja yksinäisyys

- illalla tympii oikein kun ei jaksa olal netissä eikä katso typerää tvtä ja on pakko mennä nukkumaan, se on tylsin hetki päivästä

-akka pitäs olla, omakotitalo, 1 lapsi tai max 3 jotain tekemistä

Enpä juuri, masentava pallo joka vetelee viimeisiään. En pyytänyt syntyä, joten koitan jotenkin selviytyä eteenpäin. Työelämä on ahdistavaa, kilpailuhenkistä jossa kauniit, rohkeat ja nopeat selviytyvät. Sosiaalisesti arat ja ujot ovat poisputoajia. Saan satunnaista nautintoa hyvästä ruuasta ja viinistä. Pelit myös tärkeä osa. Fantasiamaailmat ja urheilu auttaa hyvin unohtamaan arjen. 

Matkustellut olen tarpeeksi, kaikki paikat jotka olen halunnut nähdä olen käynyt. Nyt en enää lennä koska olen saastuttanut osaltani tarpeeksi. Tähänkin sosiaalinen painostus on suuri. 

Nautin elämästä todella paljon. Koen olevani hyvin onnekas ja onnellinen, murheet ovat suhteellisen pieniä. Saan opiskella ja olla paljon lasten kanssa, minulla on ihana puoliso jonka kanssa ollaan kasvettu aikuisiksi. Olen saanut viime vuosina paljon uusia ystäviä. Saan asua luonnon äärellä, se on ihanaa. Ja vaikka materiasta jaksan harvoin innostua, niin rakastan kotiamme ihan hirveästi! Lapsilla on täällä turvallinen ja hyvä kasvaa, mutta sen lisäksi koti on juuri sitä mistä olen itsekin koko elämäni haaveillut. Itselläni ei ole ollut pysyvyyttä lapsuudessa eikä varsinaisesti mitään paikkaa mitä kutsua kodiksi, siksi arvostan tätä hirveästi :)

Nautin, välillä tuntuu jopa ettei onnellisempi voisi enää olla. Se johtuu täysin asenteestani ja sen eteen tekemästäni työstä, olin ennen vakavasti masentunut mutta nykyään pidän omaa hyvinvointia ja henkisten voimavarojeni huolehtimista tärkeimpänä prioriteettina. Teen joka päivä tietoista "työtä" sen eteen, että lasken asioita joista olen kiitollinen ja joihin voin vaikuttaa. Olen myös huomannut, että onni tulee siitä kun alkaa miettimään sen "mitä elämä on mulle velkaa/mitä mulla ei vielä ole" kyselyn sijaan kysymystä "mitä voisin itse antaa? voisinko tehdä jonkun ihan pienenkin hyvän teon tänään?" Kuulostan varmasti ärsyttävältä monen korvaan kun sanon näin, mutta itselläni se klisee on pitänyt paikkaansa että kaikki antama hyvä palautuu. Erityisesti ihmissuhteissa, mutta ihan muutenkin elämässä. Tuntuu, että universumi pitää minusta kyllä huolen kun keskityn siihen mikä kaikki (vaikka sitten paskan keskellä) on hyvää ja vielä pyhää.

Olen muuttanut radikaalisti myös elämäntapojani, elämäntyyliäni, arjen rutiineja, ihmissuhteet jne. Olen paljon enemmän perillä omista tarpeistani ja selkeämpi rajoistani. Minua on vaikea enää hyväksikäyttää, ja sen takia en ole enää niin uupunut tai vittuuntunut. Annan kaiken sen mitä annan, vapaaehtoisesti ja seison sen takana. Minusta ei "revitä" tai minulta "oteta", vaan minä annan silloin kun siihen vain on energiaa ja se on sopivaa. Olen lakannut lähes kokonaan välittämästä siitä, mitä muut ajattelevat tai mitä olen "yhteiskunnan silmissä". Minulle se lokero tai nimitys on aivan se ja sama, kun olen aidosti onnellinen ja rehellinen. Yleensä ne jotka rohkeuttani tai epätavallisia päätöksiä tuomitsevat ovatkin juuri niitä, jotka ovat itse paineen alla tai pelosta tehneet jotain missä eivät ole sydämellä mukana. Epävarmojen ihmisten leimoista tai mielipiteistä ei kannata välittää, kun enhän minä heidän joukkoon haluakaan kuulua. En tee heidän hyväksynnällä mitään. Haluan olla oma itseni ja vapaa, minkä toteuttamisesta on seurannut aitoa rakkautta enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa.