Nautitko elämästäsi?

Hei Come'ooon.. Lomille minäkin ennen elin, mutta löydettyäni oman kodin joen rannalla ja omalla rauhalla, en enää kaipaa muualle. (ikänsä aina keskustassa asuneena)

Olen masennukseen taipuvainen, varmaan geeneissä, isäni on myös. Maailman tila ja yhteiskunnan pinnallisuus ahdistaa enkä koskaan oikein ole kokenut sopeutuvani luontevasti mihinkään yhteisöihin kuten luokka, työpaikka, harrastuspiiri jne. Olen näissä aina vähän "ulkopuolinen", tai ainakin tunnen itseni sellaiseksi. Mutta toisaalta olen lucky bitch, sillä tästä huolimatta olen useimmiten melko onnellinen: koulussa oli muutama hyvä ystävä, vaikka olin hiljainen ja "outo". Toistaiseksi voi opiskella vielä aiheita, jotka eivät sinällään suoraan liity kvartaalikapitalismiin ja rahan tekemiseen rahan vuoksi, joten opiskeluaikoina olin usein jopa todella onnellinen. Tapasin miehen, jonka kanssa en tunne itseäni oudoksi, vaivautuneeksi enkä ulkopuoliseksi, joten sekin suttaantui. Sain ihanat lapset, jotka eivät näytä perineen alakuloisuuttani vaan muita helpompia luonteenpiirteitäni. Jos olenkin välillä onneton, olen sitä vailla mitään järkevää syytä, koska elämä on ollut minua kohtaan lempeä.

Ehkä pohjimmiltani olen enemmän onnellinen kuin onneton ja perusteluna tälle se, että pelkään valtavasti kuolemaa. Onneton ehkä kaipaa kuolemaa, mutta onnellinen haluaa elää ja janoaa huomisaamuja?

Todellakin nautin! Minulla on elämässäni kaikki hyvin ja minulla on kaikkea, mitä toivoa saattaa.

En nauttinut ennen, 100% työaikaa tehdessäni.

Irtisanouduin. Elämäni paras päätös.

Säästöt menivät, useita kymmeniä tuhansia.

Nykyään elän kädestä suuhun, teen50% työaikaa, hanttihommia. Elämä on ihanaa, ihanaa, ihanaa!

Elämme vain kerran. Muistakaa tämä.

Jotenkin tuntuu, että yhteiskunta on suvaitsemattomampi, kun vielä viis vuotta sitten. Jatkuvasti on joku meetoo repimässä kansaa kahtia, ja kaikkia vaan ihmetyttää, että mistäs tää nyt tuli ja miks nyt taas pitäs alkaa tapella jostain intiaanin hatusta.

Oon tullu siihen tulokseen, että jotkut kyyniset ihmiset purkaa omaa ahdistustaan ja haluaa kylvää riitaa. Ja ne osaa hommansa. Pois Suomesta.

Vastasin "en". Olen kyllä tyytyväinen, kun ei ole kipua, on rahaa ruokaan, katto pään päällä jne.

Mutta olen täysin yksin, ei siis mitään ihmiskontakteja kassoja yms. lukuunottamatta. Olen yrittänyt löytää ihmisiä elämääni kyllä. Minulla ei ole työtä, opiskelua tai harrastuksia, joten heikolta vaikuttaa, että muutosta tulisi. Olen jännittäjä ja minulla on ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriö.

Nautin. On ihanat ilmat ja laitettiin terassi kesäkuntoon! Syksyn työasiat alkavat selvitä, mutta vielä on pitkä kesä jonka saa vain nauttia ja viettää lapsen kanssa :) elämä on aika ihanaa. Ainiin ja sijoitukset ovat nousseet aika mukavasti, ehkä myyn kohta jotain jotta saan vähän kesärahaa :)

Vastasin en, vaikka tilanne on parempi kuin vaikka vuosi sitten masennusdiagnoosin alla. Olen kuitenkin edelleen paikoitellen väsynyt ja tuntuu, etten jaksa tehdä ja innostua asioita, jotka tuottavat nautintoa. Onneksi sentään valmistuin ja sain työpaikan, jolloin ei tarvitse stressata rahasta. Työ on hyvä ja koulutusta vastaavaa. Parisuhteen tilanteeseen en ole täysin tyytyväinen, mies on toisinaan etäinen ja kylmä, eikä halua keskustella asiasta.

Yritän nauttia, mutta en pysty. Olen vähään tyytyväinen, mutta nyt on tulut raja jo vastaan. Olen ihan täysin yksin ( vanhemmat vain) ja alkaa jo tympiä. Tänä iltanakin iski suru, kun ajattelin, että olen ihan "irrallinen" kaikesta. En kuulu mihinkään. Asun nyt täällä, mutta en kuulu tännekään ja vaan "olosuhteiden" takia täällä. Minulla on kiusaamistausta, joka tuntuu vieneen lopunkin rohkeuden tutustua ihmisiin. Olen muutenkin jo lapsesta asti ollut vähän sellainen tarkkailija, joka toisaalta odottaa, että toinen "tulisi vähän vastaan" tutustumisessa ja "ilmaisisi kiinnostusta" minuun. Nykyisin, vaikka nuori olenkin niin tämä yksinäisyys on jo perustunne. En osaa kuvitella muuta. Toisaalta olen myös pelottavasti jo tottunut tähän. Olen joutunut olemaan niin itsenäinen, että tuskin minusta mitään isossa porukassa viihtyvää tulee. Toisaalta sekin on kamalaa olla ihmisten keskellä yksin. On kokemusta vuosien yksin olosta koulussa, kun kukaan ei huolinut porukkaan. Silloin pari sanaa opettajalle olivat päivän ainoat "puheet" koulussa. Välillä oli taas seuraa, mutta sitten yksin taas vuosia. Muutuin näkyväksi vaan, kun jollain oli jotain ikävää sanottavaa. Ei siinä sitten ihme, että on vähän itsenäiseksi tullut ja ei kaipaa "huonoa" seuraa vaan yrittää etsiä niitä samankaltasia. En toisaalta ehkä osaa olla ihmisten keskellä rento. Osaan olla "asiallinen", mutta siihen se jää. Olen myös yleensä liian varovainen tai sitten luotan liikaa. En varmaan pärjää sellaisen ihmisen kanssa joka on elänyt "unelmaelämää". Olisin ehdottomasti vaatinut normaalin nuoruuden, että tämä luonteeni olisi mennyt parempaan "sosiaalisempaan" suuntaan. En voi aina itsekään käsittää tätä kaikkea ja epätodellinen olo ollut vieras jo yläkoulusta saakka. Muuten tätä on todella vaikea purkaa. Tarvitsisin aikaa tutustumiseen ja todennäköistä on se, että jokainen vastaantulija ei varmasti sopisi yhteen kanssani.

Jatkuu alla

Välillä katson sitä nuorta siellä porukassa ja ajattelen, että antaisin mitä vaan jos olisin hänen paikallaan. Olen myös hyvä toisaalta tunnistamaan ne kivat ihmiset ja lukemaan ihmisiä ylipäätään. Ehkä vuosien sivusta seuraaminen kouluissakin on luonut minusta hyvän ennakoijan ( vaikka tämä surullinen ajatus onkin). Nyt antaisin mitä vaan jos pääsisin shoppailemaan jonkun kanssa, auto ajelulle ( itsellä ei autoa), konserttiin jne ihan sama minne vaan. Kaikki kävisi. Nyt olen vihdoin saanut jonkinlaisen rauhan elämääni ikävien vuosien jälkeen, mutta muuten elämäni on sitä samaa. Pelkään, että elämäni on yhtä muuttamista ja irrallisuutta. Haluaisin niin kuulua johonkin, merkitä jollekin jotain ja edes tuntea itseni tervetulleeksi johonkin. Kavereiden saaminen on jo ihan tuskan takana. Pitäisi taas ehkä muuttaa jonnekin isompaan paikkaan, mutta pelkään että sekin menee pieleen. Yritä tässä sitten parisuhdetta saada :) Ei tulisi mitään sillä olen niin tottunut tähän yksin oloon, että pää varmaan menisi lopullisesti sekaisin jos joku olisi kokoajan vieressä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Yksi perheeni päättämä muutto aikoinaan ja sen jälkeen helvetti alkoi. Nyt niitä arpia sitten korjataan. Ikävää vaan jos minusta on nyt tullut tällainen yksinäinen susi, joka ei edes osaa olla ihmisten kanssa. Elämäni olisi täydellistä jos se olisi edes normaalia. Kävely jonkun tutun vierässä kadulla olisi jo elämys. Olisi upeaa, että juuri se ihminen "liittyisi" jotenkin minun elämääni, eikä olisi vaan se tuntematon kasvo. Tällä hetkellä olen varmaan se tilastojen "syrjäytynyt", mutta en kuitenkaan omasta tahdostani. Toisaalta olen kuitenkin myöskin ihme kyllä melko normaali nuori nainen. Siinä tulikin sitten ne syyt, miksi en pysty nauttimaan elämästä. Toisaalta se ajatus rauhoittaa, että olen nyt turvassa ja ne tyypit eivät enää vaikuta elämääni. Kyllä tämä tinne silti hävettää todella paljon, enkä usko että kukaan "normaali" pystyy hyvin ymmärtämään.

Juuri nyt joo 😀

Eniten vituttaa kaikki...

Paitsi nukkuminen?

Kyllä nautin. Syyt:

- opiskelen mieleistä ja hyvin työllistävää alaa hyvällä menestyksellä

- olen terve ja läheiseni ovat terveitä

- minulla on hyvä perhe ja lähipiiri, hyvä parisuhde ja ihana läheinen ystävä, ihana koira myös

Olen erittäin onnellinen nainen. Minulla on kaksi lasta, joista olen iloinen ja ylpeä äiti. Lasten kasvua on ihana seurata ja kasvattaa lapsista parhaansa mukaan kunnollisia ahkeria kansalaisia eikä sossun asiakkaita..

Muutama vuosi sitten kohtasin elämäni miehen, muutimme yhteen ja menimme kihloihin. Parisuhde toimii hyvin. Suunnittelemme kirkkohäitä.

Asumme yli 200 m2 omakotitalossa. Puutarhassa on kiva tehdä puutarhatöitä. Pari kertaa vuodessa matkustetaan ulkomaille. Talvisin käydään laskettelureissuilla kotimaassa.

Ei ole elämässä mitään valittamista.

Kyllä.

Rahaa on vähän ja asun ahtaasti, mutta olen sanoutunut irti oravanpyörästä, eli en käy töissä, olen vaan ja nautin.

Nukun niin pitkään kun huvittaa, ryyppään milloin huvittaa ja teen mitä huvittaa.

Lapsiakaan ei ole, luojan kiitos.

Omasta mielestäni elämäni on täydellistä.

En nauti. Yritän hokea itselleni, että olen onnellinen, mutta se ei nyt toimi. Olen kadottanut huumorintajuni jonnekin ja se on aika iso puuttuva pala. En pidä siitä, miltä näytän nyt vanhetessa, miltä tunnen näyttäväni ja miltä tunnen näyttäväni muiden silmissä, enkä siitä, että ylipäätään välitän sellaisista asioista. Muihin juttuihin elämässäni en nyt tässä kajoa.

Rakastan elämääni. Saatan vaikka marraskuisena maanantaiaamuna klo 7:45 ajatella, miten onnekas olen ja miten tuleva päivä on hieno.

Onnellisuuteni ei perustu materiaan. Minulta on kuollut kolme läheistä, ikäistäni ihmistä. Yksi tapaturmaisesti, yksi pitkän syöpätaistelun hävinneenä ja yksi äkilliseen sairaskohtaukseen. Näiden takia haluan rakastaa elämääni koska milloinkaan ei voi tietää kauanko sitä on jäljellä tai miten hienoa on herätä aamulla terveenä ilman kipuja.

Nautin kun syön, enkä kiellä itseäni syömästä sitä mitä tykkään ja mistä nautin. Tämä tekee elämästäkin nautittavaa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan nauti. Tuntuu että elämä on pelkästään tylsää rutiinia, jossa päivät toistuu melkein samanlaisina viikosta ja kuukaudesta toiseen. En edes muista milloin viimeksi olisin tuntenut aitoa iloa mistään. Joskus on hetkiä jolloin tunnen itseni onnelliseksi, esim. hyvien ystävien seurassa, mutta nämä hetket menevät nopeasti ohi ja taas sama tappava arki ottaa vallan.

Nautitko työstäsi? Työ kuitenkin vie elämästä niin suuren osan, että jos siitä ei saa mitään nautintoa ja haastetta, elämä varmasti on tylsää puurtamista. Vaihtaisitko tehtävää? Kouluttautuisitko lisää? Sinä kun kuulostat kaipaavan vaihtelua ja sitä, että elämässä tapahtuu jotakin.

Olen aika leipääntynyt työhöni, mutta minulla on niin hyvä työpaikka ettei sitä kannata lähteä vaihtamaan. Olen hieman liian vanha kouluttautumaan mihinkään uuteen ammattiin muutenkaan. Toivoisin vaan jotain muutosta nykytilanteeseen, en vaan tiedä mitä pitäisi olla. Aika epämääräistä tyytymättömyyden tunnetta siis. Jotenkin asiat tuntuvat vaan niin moneen kertaan nähdyiltä ettei enää mikään liikuta.

Harrasta ryhmäseksiä..tai runkkaa