Lue keskustelun säännöt.
Onko arkenne soljuvaa vai tarvitseeko teidän koko ajan venyä ja ponnistella?
06.05.2018 |
Aloin miettiä, kuuluuko elämän olla tällaista jatkuvaa venymistä, "itsensä ylittämistä" ja voimien äärirajoilla ponnistelua kuin se minulla on. Käyn töissä, vaikka joka päivä koen etten jaksaisi. Joka aamu täytyy pakottaa itsensä lähtemään. Asun yksin ja sen takia tietty kaikki arjen askareet ja rutiinit täytyy hoitaa itse, vaikka tuntuu etten jaksaisi. Joudun ylittämään itseni ja venymään joka ainut päivä. Kun lähden ystävän kanssa kahville, täytyy välillä sparrata itseään liikkeelle, siinäkin joutuu venymään.
Olen terve, en ole masentunut ja elämäntapani ovat kaikilta osin terveelliset. Miksi minun täytyy koko ajan venyä? Millaista teillä muilla on arki? Soljuuko kaikki mukavasti ja helposti vai täytyykö koko ajan venyä ja ylittää itsensä? Miten tällaisesta pääsisi?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asut yksin ja joudut venymään mennäksesi kahville?
Ja olet mielestäsi henkisesti terve?
En voi sille mitään että kaikkeen täytyy ponnistella. Onko tämä normaalia? Ketjussa ei ole ketään joka olisi sanonut arkensa soljuvan vaikka kaikkien ei edes tarvitse hoitaa arjen askareita yksin niin kuin minun. Joten kai tämä sitten normaalia on. Joillain on voimia pyörittää lapsiperhettäkin, jota en itse ikinä jaksaisi, ja hekin joutuvat venymään.
- ap
No ei todellakaan ole normaalia. Mitä ihmeen arjen askareita yksin asuvalla töissä käyvällä ihmisellä edes on?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asun kahdestaan teinin kanssa. Joudun venymään johtuen teinin vaikeasta käytöksestä ja omasta masennuksesta ja työttömyydestä. Olen koko ajan jännittynyt ja varuillani.
On vaikeaa, ei meinais jaksaa. Helpoiten jaksaisi ehkä töihin, kun sinne on pakko mennä. Vaikka työkin on ihan paskaa. Kotihommia ei meinaa jaksaa tehdä eikä liikkua. Jaksaisi vaan maata ja syödä herkkuja. Ja viettää av:lla aikaa 2 h päivässä. En edes keksi mitään puhuttavaa lasten kanssa, kun työ on henkisesti niin kuormittavaa. Lapsellakin masennusta. Puheet on vaan tyyliin "onko kokeita ja oletteko tehneet läksyt" -karrikoiden. Matkoineen työpäiviin menee 9,5 h.
Mieskin on hieman laiska, kun on ollut työttömänä. Reilummaltahan se tuntuisi, jos mies tekisi tuon saman verran päivässä kotihommia, mutta ei tee. Onneksi sentään käy kaupassa, koska inhoan sitä yli kaiken. Toisaalta mitään kummepaa ei osaa kaupasta ostaa eli jos vaikka tarvitsen astianpesukoneeseen suolaa niin ei ole ainakaan vielä onnistunut löytämään :) Delegoin kyllä joitakin hommia lapsille, mutta joskus tuntuu että siinäkin on vaivansa.
Kämppä on kyllä melkoinen kaaos usein.
Ota itseäsi niskasta ap. Olet liian heikko.
Kaksikymmentä vuotta masentuneena on tuo perusvire aika mollivoittoinen. Kyky tuntea mielihyvää on pysyvästi alentunut, samoin kiinnostus maailmaa ja juuri mitään kohtaan. Persoonallisuushäiriödiagnoosin jälkeen on vähän helpottanut, kun masennukselle löytyi syy, mutta samalla selvisi että tätä se mun elämä nyt tosiaan on, eikä tule ihmeemmin helpottamaan. Kaikki vaikeudet tulevat ikuisesti tuntumaan suurilta, sisällä tulee olemaan tyhjyys jota ei voi täyttää, tunteet tulen kokemaan edelleen suhteettoman suurina kun suodatinta ei ole ja palautumisessa tulee kestämään tolkuttoman kauan. Omaa suhtautumista tuohon voi harjoittaa ja opetella hyväksymään se, mutta näillä mennään. Energiaa ei vaan ole, ja jos sitä pitkän latailun jälkeen hieman kertyy, se on hetkessä kulutettu pois.
Eli kyllä, elämä on venymistä ja ponnistelua, vaikka ei olisi juuri mistään kysymys. Saa jäädä lapset hankkimatta, ei pysty. Ja moni muukin asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ota itseäsi niskasta ap. Olet liian heikko.
Niin olen.
- ap
#24 jatkaa. Tuon lisäksi vielä koko ajan pohdin, mitä haluan elämältäni. Minkälaisiin tehtäviin minusta olisi. Olen opiskellut jo kaksi ammatia turhaan. Toinenkaan ei ollut minun juttuni, vaikka yritän tehdä niitä töitä ja selvitä. En nimittäin pitkään aikaan voi opiskella ammattia. Lisäksi haaveilen vaikka minnekä matkustamisesta, mutta en tiedä mitän lähtisin ensimmäisenä tavoittelemaan.. rahaakin on niin vähän, ettei voi matkustella miten sattuu. Enkä tiedä kenen kanssa lähtisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaksikymmentä vuotta masentuneena on tuo perusvire aika mollivoittoinen. Kyky tuntea mielihyvää on pysyvästi alentunut, samoin kiinnostus maailmaa ja juuri mitään kohtaan. Persoonallisuushäiriödiagnoosin jälkeen on vähän helpottanut, kun masennukselle löytyi syy, mutta samalla selvisi että tätä se mun elämä nyt tosiaan on, eikä tule ihmeemmin helpottamaan. Kaikki vaikeudet tulevat ikuisesti tuntumaan suurilta, sisällä tulee olemaan tyhjyys jota ei voi täyttää, tunteet tulen kokemaan edelleen suhteettoman suurina kun suodatinta ei ole ja palautumisessa tulee kestämään tolkuttoman kauan. Omaa suhtautumista tuohon voi harjoittaa ja opetella hyväksymään se, mutta näillä mennään. Energiaa ei vaan ole, ja jos sitä pitkän latailun jälkeen hieman kertyy, se on hetkessä kulutettu pois.
Eli kyllä, elämä on venymistä ja ponnistelua, vaikka ei olisi juuri mistään kysymys. Saa jäädä lapset hankkimatta, ei pysty. Ja moni muukin asia.
Jeesus voi sinua auttaa. Hän tuli heikkoja varten.
Muuten arki sujuu ihan ok mutta masentavaa ainainen raha pula :/ vanhojen velkojen vuoksi olen ulosotossa, kestää vielä yli 5 vuotta ,joka tilistä otetaan 600 e. Mitään vapaa kuukausia ei u.otto ole myöntänyt , masentaa todella paljon. Yritän selviytyä aina jotenkin seuraavaan tiliin asti, viimeinen viikko on kitumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sul on ap varmaan nyt jotenkin ikävä työ tai jotain? Olen ihan kuin sinä,oletko minä :D Mutta en koe itseäni heikoksi enkä joudu venymään. Jätä sellaiset asiat pois mitä et halua tehdä,etsi sopivampi työ,parempia kavereita?
Sul on ap varmaan nyt jotenkin ikävä työ tai jotain? Olen ihan kuin sinä,oletko minä :D Mutta en koe itseäni heikoksi enkä joudu venymään. Jätä sellaiset asiat pois mitä et halua tehdä,etsi sopivampi työ,parempia kavereita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota itseäsi niskasta ap. Olet liian heikko.
Niin olen.
- ap
Käy labrassa mittauttamassa ferritiiniarvosi. Mulla oli tuollaista, hb oli ihan hyvä 140, mutta varastorauta eli ferritiini 13. Kun aloin syödö rautaa purkista ja ruokana, jätin kahvin ja maidon vähemmälle, jotta rauta imeytyisi, niin olo koheni pikkuhiljaa. Nyt jaksan taas. Ferritiini nousi kahdessa kuukaudessa 44:ään. (ja mulla on lisäksi kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta sen lääkitys ei tuonut helpotusta jaksamiseen.) Tsemppiä sulle!
Vietätkö paljon aikaa netissä? Siis putkeen. Minulla se ainakin aiheuttaa tuon tyyppistä että sitten menee hankalaksi ja saa patista itseään toimimaan.
Olen ratkaissut asian rajaamalla netissä lojumista. Jonkun verran saa nettiä selata, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Joskus lomilla tms saattaa näistä rajoista laistaa ja heti tuee tuota että on vikea irrottautua, vaikea nousta yös aamulla, vaikea lähteä mihinkään. Sitä vaan olla möllöttäisi.
Vaan heti kun saa taas hektistä arkea kiinnni ja on paljon toimintaa ja tehtävää niin helpottuu ja kaikki alkaa soljumaan kuin itsestään ja nukkuukin paremmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi näihin ketjuihin ei koskaan tulee ihmisiä joiden arki soljuu mukavasti, vaan kaikki vastaajat ovat aina niitä joiden elämä on jatkuvaa ponnistelua? Onko tästä pääteltävä että kenenkään arki ei solju kun anonyymisti pääsee vastaamaan? Omalla nimellä ja naamataululla esitetään että elämä on ihanaa, mutta todellisuus toinen?
Itse taas tekisin sellaisen johtopäätöksen että ne, joiden arki soljuu eivät vaan satu nyt palstailemaan, koska ovat soljuttamassa sitä arkeaan (tai nyt vapaapäiväänsä tod. näk.). Tai sitten he vaan lukevat näitä juttuja eivätkä kirjoittele. Itse olen se nro 24 tai joku jonka arki ei solju, mutta yksi syy tai seuraus siitä on tänne palstalle kirjoitteleminen 2 h päivässä. Varmasti paremmin soljuisi, jos en näitä turhanpäiväsiä kommentteja tänne kirjoittelisi.
Helppoa elämää vaikka on kokopäivätyö ja pitkät työmatkat. Mies tekee ruuat arkisin ja hoitaa kauppareissut, teinit siivoaa ja mulle jää pyykit ja tiskit. Tykkään puuhastella näiden kanssa, joten ne ei tunnu mitenkään rasitteelta. Koti on aina siisti, kaapissa ruokaa ja kotiin on kiva tulla.
En voi sille mitään että kaikkeen täytyy ponnistella. Onko tämä normaalia? Ketjussa ei ole ketään joka olisi sanonut arkensa soljuvan vaikka kaikkien ei edes tarvitse hoitaa arjen askareita yksin niin kuin minun. Joten kai tämä sitten normaalia on. Joillain on voimia pyörittää lapsiperhettäkin, jota en itse ikinä jaksaisi, ja hekin joutuvat venymään.
- ap