Ainoa lapsi lensi tänään pois pesästä, miten tästä voi selvitä?!
Ja vielä 900km päähän. Oon tulossa hulluksi! Ollaan oltu kaksin 16 vuotta, lapsen eteen tehnyt kaikkeni. Nyt olen yksin, täysin yksin täällä. Itken tyhjässä huoneessaan 😢. Miten selviän tästä?
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?
Kiitos, en kaipaa mitään näsäviisasteluja nyt.
Ap
Voi ap. Omani kun muutti pois itkin noin vuoden. Nyt tyttö asunut poissa 2vuotta, eikä enää itketä. Viestejä lähetellään monta kertaa päivässä ja kotiin tulee bähintään joka toinen vkloppu. Kyllä se helpottaa, usko minua.
Nyt se sun elämäs alkaa. Lopeta itku ja keksi jotain elämällesi.
Oo
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Omani kun muutti pois itkin noin vuoden. Nyt tyttö asunut poissa 2vuotta, eikä enää itketä. Viestejä lähetellään monta kertaa päivässä ja kotiin tulee bähintään joka toinen vkloppu. Kyllä se helpottaa, usko minua.
Kiitos tästä.
Ap
Voi, tsemppiä ap. Itselläni ei moinen tilanne ole lähelläkään, mutta pystyn jotenkin kuvittelemaan, miltä se tuntuu. Voi kurjuus.... Onko sinulla ystäviä, joille voisit soittaa ja puhua tai jopa pyytää käymään luonasi tai saada mennä käymään siellä? Harrastatko mitään?
Itket nyt ensin muutaman päivän. Tyhjältähän koti tuntuu, kun on pitkästä aikaa ihan yksin. Sitten alat huolehtimaan, miten se siellä pärjää. Lähtikö pohjoisesta etelään vai etelästä pohjoiseen? Vai kokonaan maasta pois? Omani lähti 10 000 km päähän ja siihenkin on vaan pitänyt sopeutua. Seuraan aika tarkkaan hänen paikallisia uutisia netistä ja otamme Skypen kautta videopuhelun kerran viikossa. Ja sitten tosiaan hankit itsellesi jonkin uuden harrastuksen. Opiskele vaikka kieliä tai mikä sua nyt vaan kiinnostaakaan. Tsemppiä!
Tsemppiä. Varmasti koskee. Mukavaa kevättä sinulle. Olet kasvattanut rohkean ja reippaan nuoren 💓
Eikö sulla ole muuta elämää kuin tyttösi? Meillä esikoinen lähtee syksyllä opiskelemaan ja on viikot pois kotoa ja minusta on vain kivaa nähdä kuinka lähtee kokeilemaan omia siipiään.
Mä olin vaan että jee, nyt voin tehdä ihan mitä haluan eikä tarvitse pestä lasten pyykkiä tai karjua niille. Ihanaa kun lensivät pesästä ja mun elämä 2.0 viimein alkoi!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?
Kiitos, en kaipaa mitään näsäviisasteluja nyt.
Ap
Tämä ei ole mitään näsäviisastelua, vaan ihan käytännön tuomaa kokemusta. Sinä olet tehnyt virheen jos et ole valmistautunut tähän hetkeen. Nyt on aika korjata se pikaisesti. Alat etsiä itseäsi nyt jo tänään, märehdinnät sikseen. Opettele vaikka virkkaamaan tai mitä vaan. Netti auki ja vaihtoehtoja etsimään. Se ei märisemällä nyt parane tuo sinun elämäsi. Tuommoinen vuoden parin märehtiminen on ihan hullua hommaa. Se syö vain sinua itseäsi, ei mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?
Sinä vaikutat niin sympaattiselta ihmiseltä että olet toki toivottavasti tajunnut jättää lapset kokonaan hankimatta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?
Kiitos, en kaipaa mitään näsäviisasteluja nyt.
ApTämä ei ole mitään näsäviisastelua, vaan ihan käytännön tuomaa kokemusta. Sinä olet tehnyt virheen jos et ole valmistautunut tähän hetkeen. Nyt on aika korjata se pikaisesti. Alat etsiä itseäsi nyt jo tänään, märehdinnät sikseen. Opettele vaikka virkkaamaan tai mitä vaan. Netti auki ja vaihtoehtoja etsimään. Se ei märisemällä nyt parane tuo sinun elämäsi. Tuommoinen vuoden parin märehtiminen on ihan hullua hommaa. Se syö vain sinua itseäsi, ei mitään muuta.
Sä taidat nyt olla vähän turhan pätevä robotti tähän ketjuun..
Tsemppiä vaan ap. Ajattele, että olet kasvattanut päärjäävän ja reippaan nuoren josta voit olla ylpeä. Soitelkaa ahkeraan ja vierailkaa aina kun mahdollista, ajan myötä tottuu vaikkei siltä nyt tunnukaan.
Vierailija kirjoitti:
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?
Sulla onkin varmaan tosi laaja ystäväpiiri. Positiivinen asenne vaan vetää ihmisiä puoleensa👍
Olen toki onnellinen lapseni puolesta. Koti ei vain enää tunnu kodilta. Täällä sitä nyt ollaan, yksin, tyhjältä tuntuu 😢.
Ap
Mä ymmärrän ap sua. Mulla on itselläni tosi läheiset välit vanhempiini, muutin pois vasta ollessani 21-vuotias. Tästä on nyt aikaa kolme vuotta suunnilleen. Lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kun vanhemmat lähti pois mun asunnolta kotiinsa, kun oltiin saatu mun tavarat kannettuu sinne, niin jäin yksin itkee sinne kämppään. Oli ekan puol vuotta tosi raskasta ja yksinäistä... Kävin kouluu tunnollisesti ja loppu ajan surin siellä yksin asumista. Kirjottelin jotain päiväkirjaa siellä, jolla tsemppasin itteeni "nyt on raskasta ja musta tuntuu et en kestä, mut mä koitan ny vaan opiskella ja kyl tää helpottaa.." Aluksi kävin joka viikonloppu vanhempien luona, mutta siitä se sit ajan myötä väheni. Sain kavereita ja löysin reilu vuos sitten ihanan miehen, jonka kanssa asun nykyisin yhdessä. Nyt käyn töissä ja opinnot alkaa olee lopuillaan.
Mun vanhemmat tuki mua tosi hyvin, vaikka mun alkuajat omillaan oli tosi vaikeita. Vanhemmillekkin se oli kans aluks vähän vaikeeta, kun ollaan aina oltu tosi läheisiä. Oli kuitenkin elämäni paras valinta lähteä lapsuudenkodistani toiselle paikkakunnalle ja opin seisomaan vihdoin omilla jaloillani.
Tsemppiä ap, kyllä se ajan kanssa helpottaa ja ei se sun lapsi sun elämästä mihinkään katoa, vaikka muuttikin pois. Joillain erillään asuminen lähentää vain välejä entisestään. Tue lastas tässä uudessa elämänvaiheessa, näytä sille et tää on hyvä juttu hänen itsenäistymiselle. Tärkeää oppia pärjäämään ilman vanhempien jatkuvaa läsnäoloa.
Vierailija kirjoitti:
Mä ymmärrän ap sua. Mulla on itselläni tosi läheiset välit vanhempiini, muutin pois vasta ollessani 21-vuotias. Tästä on nyt aikaa kolme vuotta suunnilleen. Lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Kun vanhemmat lähti pois mun asunnolta kotiinsa, kun oltiin saatu mun tavarat kannettuu sinne, niin jäin yksin itkee sinne kämppään. Oli ekan puol vuotta tosi raskasta ja yksinäistä... Kävin kouluu tunnollisesti ja loppu ajan surin siellä yksin asumista. Kirjottelin jotain päiväkirjaa siellä, jolla tsemppasin itteeni "nyt on raskasta ja musta tuntuu et en kestä, mut mä koitan ny vaan opiskella ja kyl tää helpottaa.." Aluksi kävin joka viikonloppu vanhempien luona, mutta siitä se sit ajan myötä väheni. Sain kavereita ja löysin reilu vuos sitten ihanan miehen, jonka kanssa asun nykyisin yhdessä. Nyt käyn töissä ja opinnot alkaa olee lopuillaan.
Mun vanhemmat tuki mua tosi hyvin, vaikka mun alkuajat omillaan oli tosi vaikeita. Vanhemmillekkin se oli kans aluks vähän vaikeeta, kun ollaan aina oltu tosi läheisiä. Oli kuitenkin elämäni paras valinta lähteä lapsuudenkodistani toiselle paikkakunnalle ja opin seisomaan vihdoin omilla jaloillani.
Tsemppiä ap, kyllä se ajan kanssa helpottaa ja ei se sun lapsi sun elämästä mihinkään katoa, vaikka muuttikin pois. Joillain erillään asuminen lähentää vain välejä entisestään. Tue lastas tässä uudessa elämänvaiheessa, näytä sille et tää on hyvä juttu hänen itsenäistymiselle. Tärkeää oppia pärjäämään ilman vanhempien jatkuvaa läsnäoloa.
Kiitos, kun jaoit tämän ❤
Ap
Ap tein tänne hieman vastaavan avauksen joskus alkuvuodesta, sen jälkeen kun olin muistaakseni istunut vessassa tunnin itkemässä, ja aiemmin itkeskellyt myös marketin hyllyjen välissä. Silloin tuntui, että olen aivan pihalla, ja mietin miten tämän tyhjyyden tunteen kanssa mennään eteenpäin.
Hyvin mennään! Muutaman viikon ihmettelyn jälkeen alkaa vähitellen tuntua siltä, että näinhän tämän kuuluukin mennä. Yhteyttä on edelleen helppo pitää, joskus päivittäin, joskus harvemmin. Vähitellen sitä vaan alkaa tykkäämään tilanteesta kuten se nyt on. Tsemppiä sinne sinulle, sinä ihana äiti-ihminen! Puolen vuoden kuluttua se saatat olla sinä, joka täällä on antamassa vertaistukea toiselle samoja kysymyksiä esittävälle naiselle. <3
Vierailija kirjoitti:
Ja vielä 900km päähän. Oon tulossa hulluksi! Ollaan oltu kaksin 16 vuotta, lapsen eteen tehnyt kaikkeni. Nyt olen yksin, täysin yksin täällä. Itken tyhjässä huoneessaan 😢. Miten selviän tästä?
Lapset on lainaa...ole onnellinen,jotta lapses on elossa,toisin kuin omani joka menehtyi aikuisena,siitäkin on pitänyt selvitä.
Sinähän olet toki tässä lapsen teinivuosina rakentanut sitä omaa elämää jo valmiiksi, jotta sulla on elämässä muutakin kuin se lapsi? Ei vai? Miksi?