Isäni oli heikko mies. Hävettää, että omilla lapsilla on huono isoisä.

Vierailija kirjoitti:

Mistä syntyy ylipäätään pettymys asioihin tai ihmisiin - tai itseen? Siitä että asettamamme toiveet ja odotukset eivät täyty. Miten päästä pettymysten tunteesta eroon? Siten että muuttaa omia odotuksiaan, tai vaihtaa maisemaa eli lähtee pahaa olos tuottavan ihmisen läheltä tyynesti pois. Pettymys on suhteellinen käsite. Itse olin aikoinani koulussa onnellinen kun sain 7 tai 8 kokeesta. (Vanhempani eivät luoneet minulle suorituspaineita, mikä näyttäytyi iloisuutena ja myöhemmin menestyksenä.)

Juoko isäsi? Hakkaako hän ihmisiä? Onko hän peliriippuvainen? Onko hän uhkaava teitä kohtaan? Jos näihin voit vastata "ei", sinulla on ihan siedettävä isä. Laske rimaa  tai lakkaa välittämästä koko asiasta. Anna hänen valittaa vaikka seinille. Hymähdä valituksille. Voit joskus kyllä napauttaa takaisinkin.

En ala tässä enempää purkaa oman perheeni problematiikkaa. Sinä et voi tulla ulkoapäin sanomaan minulle, että miten minun tulisi isäni toiminta kokea.

Vierailija kirjoitti:

Jos ap:n isä  ei ole ollut kiinnostunut lapsistaan  niin miten ihmeessä  ap voi kuvitella että  isä innostuisi lapsenlapsista? Isähän on lastenlasten syntyessa vielä  vanhempi ja tapoihinsa piintyneempi kuin lasten syntyessä. Ihan oikeesti, kannattaisko tätä  asiaa miettiä ihan siltä kantilta millainen faija se on ollut siihen mennessä. Suuri  todennäköisyys on ettei  tuollaisesta ihmisestä tule  kunnon isovanhempaa eikä se edes halua sellaiseksi kuin nimellisesti. Ei se märisijä koe tarvetta tai  halua olla lasten kanssa. Näkeehän sen sokea reettakin. Turha sellaiselle on lapsia altistaa.

Niin, alan itsekin päätyä siihen tulokseen, että odotukseni isän suhteen ovat olleet ylioptimistisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Sitä on ehdotettu, mutta suhtautuu ajatukseen hyvin kielteisesti. Hyvin hoitokielteinen muutenkin. Pitää kunnia-asiana sitä ettei käy lääkärissä vaikka olisi vaivoja yms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa sanoinkuvaamattoman itsekäs aloitus. Itsehän sanot tuossa myöhemmin, että isäsi kuitenkin kertoo käytöksen johtuneen siitä, että hänen elämänsä on ollut kovaa. Onko hänellä ollut kunnollista isän/isoisän mallia? Millaista on yrittää luoda suhdetta lapsenlapsiin oman tyttärensä arvostellessa vierestä? Vähän nyt empatiaa ja yritystä sinunkin puoleltasi ap!!!

No tuollaisilla ihmisiä se "elämän kovuus" on useimmiten omien korvien välissä. Hänen mielestään varmaan sitä kovaa elämää oli esim. se että vaimo kyllästyi valittavaan vätysmieheensä.

Höpö höpö. Jos vertaa keskiluokkaista porvarisperheen ja sodassa turpiinsa ottaneen evakon lapsia ja lastenlapsia niin ovat aivan eri maata. Tuollaiset traumat heijastuvat pitkälle sukupolvien yli ja toisen kokemuksen vähättely sekä kieltäminen vain siirtää sen käsittelyä jälkipolville. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Sotien jälkeen kaikki olivat suurin piirtein samassa jamassa, keskiluokkaa ei käytännössä ollut 50-luvun pulakaudella. Varakkaita olivat lähinnä jotkut aatelissuvut tms. joilla oli paljon perittyä omaisuutta. Sotatrauma oli käytännössä kaikilla aikuisilla ja sen myötä kaikki 40-50-luvun lapset sai kärsiä siitä. Ap:n isä on kuitenkin saanut perheen ja ollut työelämässä, ei nyt kuulosta ihan onnettomimmalta ressukalta. Ennemmin asenteessa vikaa.

Ei ikä mitään kypsyyttä tuo. Rempat lisääntyy ja jaksaa entistä vähemmän. Jos silloin tällöin on hoidossa, jaksaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi hävettää? Eihän vika ole sinun. Jos se tosiaan on tuollaista niin en veisi lapsia sinne ensinkään.

Hävettää puolison rinnalla, koska hänen vanhempansa ovat loistavia isovanhempia. He ovat todella innoissaan lapsenlapsistaan ja myös tekevät sen lapsille selväksi. Tuntuu todella nololta, kun puolisoni miettii omaa, vaarin roolin luontevasti omaksunutta isäänsä ja ihmettelee sitä, miksi minun isäni käyttäytyy lasten seurassa ollessaan aivan toisin.

Eikö sun puoliso ymmärrä ihmisten erilaisuutta ja erilaisisa toimintatapoja? Häpeä ennemmin puolisovalintaasi... isääsihän et ole saanut valita, mutta puoliso on ihan oma vikasi.

No nimenomaan! Mun isä on myös monella tapaa aivan mahdoton, mutta pystytään puhumaan siitä miehen kanssa ihan normaalisti. En koe, että isän käytös olisi minun häpeäni. Miehen vanhemmat toimivat aivan loistavasti lasten kanssa ja ovat auttaneet meitä paljon, mutta heilläkin on omat ongelmansa jotka taas ärsyttävät miestä. Aika harvalla nyky 3-4-kymppisellä on täysin mutkattomat välit omiin vanhempiinsa.

Ehkä on kyse ihmistyypistä jota ei vain kiinnosta muut ihmiset ja heidän tarpeensa, ei varsinkaan lapset. Olettaa kuitenkin että häntä itseään pitää auttaa ja huomioida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Sitä on ehdotettu, mutta suhtautuu ajatukseen hyvin kielteisesti. Hyvin hoitokielteinen muutenkin. Pitää kunnia-asiana sitä ettei käy lääkärissä vaikka olisi vaivoja yms.

Jos näin on, eikä mitään ole tehtävissä isäsi auttamiseksi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi ottaa henkistä (ja ehkä fyysistäkin) etäisyyttä isääsi, jotta et kuormitu enempää isäsi negatiivisuuden vuoksi. Siihen sinulla on oikeus ja jopa velvollisuuskin  itseäsi ja lapsiasi kohtaan.

Älä päästä isäsi valituksia ihon alle. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Oma iäkäs äitini on yhä kovin katkera menneisyydessä tapahtuneiden vääryyksien vuoksi. Hän voisi puhua asiasta vaikka koko päivän, jos antaisin hänelle siihen tilaisuuden. Kuuntelen häntä hetken aikaa ja sitten sanon, että nyt on aika vaihtaa puheenaihetta. Puhutaan jostakin muusta. Sitten pidän tiukasti huolen, ettei äidin puheet lipsahda takaisin vanhoissa asioissa vellomiseksi.

Toisinaan joudun pitämään taukoja yhteydenotoissa, jos en jaksa sitä henkistä stressiä, jonka äitini käytös ja oma masennukseni aiheuttavat. Silloin en pahemmin soittele enkä käy kylässä. Vetoan yleensä silloin vain masennukseeni ja väsymykseeni. Sen äiti ymmärtää. Hän on minulle hyvin rakas, mutta joudun tosiaankin säätelemään kanssakäymistämme, jotta en luhistu sen aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta.  Ei äitini jää ihan yksin. Minulla on sisaruksia, jotka pitävät häneen yhteyttä silloin kun minä en jaksa. Me vuorottelemme tässä. Hänellä on myös muuta sukua ja ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä säännöllisesti. 

Olen puhunut tästä terapeuttini kanssa, ja hänen mielestään tämä on suorastaan suotavaa, että ajattelen myös omaa hyvinvointiani. Ei vanhempiensa ymmärtämiseksi pidä mennä niin pitkälle, että oma hyvinvointi vaarantuu. 

Typerä aloitus.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä on kyse ihmistyypistä jota ei vain kiinnosta muut ihmiset ja heidän tarpeensa, ei varsinkaan lapset. Olettaa kuitenkin että häntä itseään pitää auttaa ja huomioida.

Kyllä, juuri näin! Isäni on yleensä hirveän pettynyt, kun kylästä on jossain vaiheessa lähdettävä pois, jotta lapset pääsevät kotona ajoissa nukkumaan. Häntä harmittaa, että kukaan ei tällöin jää enää kuuntelemaan hänen juttujaan. Yrittää usein vielä moneen kertaan aloittaa selittämisen jostain asiasta, vaikka toiset tekisivät jo lähtöä täyttä päätä.

Vierailija kirjoitti:

Typerä aloitus.

Kiitos mielipiteestäsi. Siihen sinulla on täysi oikeus. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksi sitten haluat kommentoida aloitusta, vaikka se mielestäsi on typerä. Ei ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Sitä on ehdotettu, mutta suhtautuu ajatukseen hyvin kielteisesti. Hyvin hoitokielteinen muutenkin. Pitää kunnia-asiana sitä ettei käy lääkärissä vaikka olisi vaivoja yms.

Jos näin on, eikä mitään ole tehtävissä isäsi auttamiseksi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi ottaa henkistä (ja ehkä fyysistäkin) etäisyyttä isääsi, jotta et kuormitu enempää isäsi negatiivisuuden vuoksi. Siihen sinulla on oikeus ja jopa velvollisuuskin  itseäsi ja lapsiasi kohtaan.

Älä päästä isäsi valituksia ihon alle. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Oma iäkäs äitini on yhä kovin katkera menneisyydessä tapahtuneiden vääryyksien vuoksi. Hän voisi puhua asiasta vaikka koko päivän, jos antaisin hänelle siihen tilaisuuden. Kuuntelen häntä hetken aikaa ja sitten sanon, että nyt on aika vaihtaa puheenaihetta. Puhutaan jostakin muusta. Sitten pidän tiukasti huolen, ettei äidin puheet lipsahda takaisin vanhoissa asioissa vellomiseksi.

Toisinaan joudun pitämään taukoja yhteydenotoissa, jos en jaksa sitä henkistä stressiä, jonka äitini käytös ja oma masennukseni aiheuttavat. Silloin en pahemmin soittele enkä käy kylässä. Vetoan yleensä silloin vain masennukseeni ja väsymykseeni. Sen äiti ymmärtää. Hän on minulle hyvin rakas, mutta joudun tosiaankin säätelemään kanssakäymistämme, jotta en luhistu sen aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta.  Ei äitini jää ihan yksin. Minulla on sisaruksia, jotka pitävät häneen yhteyttä silloin kun minä en jaksa. Me vuorottelemme tässä. Hänellä on myös muuta sukua ja ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä säännöllisesti. 

Olen puhunut tästä terapeuttini kanssa, ja hänen mielestään tämä on suorastaan suotavaa, että ajattelen myös omaa hyvinvointiani. Ei vanhempiensa ymmärtämiseksi pidä mennä niin pitkälle, että oma hyvinvointi vaarantuu. 

Hyvä kommentti, kiitos tästä! Itsellekin tämä on raskasta, kun yhteydenpidon kanssa ja seurassa ollessaan joutuu miettimään paljon omaa jaksamista ja rajaamaan keskustelunaiheita. Silti jonkun verran kuitenkin haluan voimieni mukaan välillä olla tekemisissä, koska isä on minulle myös tärkeä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Sitä on ehdotettu, mutta suhtautuu ajatukseen hyvin kielteisesti. Hyvin hoitokielteinen muutenkin. Pitää kunnia-asiana sitä ettei käy lääkärissä vaikka olisi vaivoja yms.

Jos näin on, eikä mitään ole tehtävissä isäsi auttamiseksi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi ottaa henkistä (ja ehkä fyysistäkin) etäisyyttä isääsi, jotta et kuormitu enempää isäsi negatiivisuuden vuoksi. Siihen sinulla on oikeus ja jopa velvollisuuskin  itseäsi ja lapsiasi kohtaan.

Älä päästä isäsi valituksia ihon alle. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Oma iäkäs äitini on yhä kovin katkera menneisyydessä tapahtuneiden vääryyksien vuoksi. Hän voisi puhua asiasta vaikka koko päivän, jos antaisin hänelle siihen tilaisuuden. Kuuntelen häntä hetken aikaa ja sitten sanon, että nyt on aika vaihtaa puheenaihetta. Puhutaan jostakin muusta. Sitten pidän tiukasti huolen, ettei äidin puheet lipsahda takaisin vanhoissa asioissa vellomiseksi.

Toisinaan joudun pitämään taukoja yhteydenotoissa, jos en jaksa sitä henkistä stressiä, jonka äitini käytös ja oma masennukseni aiheuttavat. Silloin en pahemmin soittele enkä käy kylässä. Vetoan yleensä silloin vain masennukseeni ja väsymykseeni. Sen äiti ymmärtää. Hän on minulle hyvin rakas, mutta joudun tosiaankin säätelemään kanssakäymistämme, jotta en luhistu sen aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta.  Ei äitini jää ihan yksin. Minulla on sisaruksia, jotka pitävät häneen yhteyttä silloin kun minä en jaksa. Me vuorottelemme tässä. Hänellä on myös muuta sukua ja ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä säännöllisesti. 

Olen puhunut tästä terapeuttini kanssa, ja hänen mielestään tämä on suorastaan suotavaa, että ajattelen myös omaa hyvinvointiani. Ei vanhempiensa ymmärtämiseksi pidä mennä niin pitkälle, että oma hyvinvointi vaarantuu. 

ÄLÄ TEE LAPSIA!

Myöhäistä. :)

Tein lapset kauan sitten ennen kuin masennuin. Äitini kyllä ymmärtää masennukseni, samoin aikuiset lapseni. En kuitenkaan kuormita omalla sairaudellani heitä vaan käyn terapiassa, koska haluan toipua.

Masennushan on sairaus, josta voi parantua. Tuntuu kuitenkin kurjalta, että vaikka äitini ymmärtää minun masennukseni, hän ei ole ollut valmis hakemaan apua omaan masennukseensa ja ahdistukseensa. Me kuitenkin pidämme huolta äidistä niin kauan kuin hän elää. Jaamme taakan yhdessä keskenämme. Kun yksi sisaruksista väsyy, toinen ottaa vetovastuun äidin asioista, ja kun hän väsyy, on kolmannen vuoro. jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko sanonut isällesi sanonut asiasta? Voisit joskus ihan keskeyttää hänen valituksensa ja tiukasti sanoa että lopettaisi jo vihdoin vuosikymmeniä jatkuneen valituksensa.

Ole sanonut, mutta hän vain jatkaa siitä, kuinka hänen elämänsä on ollut aivan poikkeuksellisen kovaa eikä kukaan häntä ymmärrä, vaikka hän kaikkensa on yrittänyt... Emme käy tuosta syystä kylässä kovin usein eikä kovin pitkiä aikoja kerrallaan.

Entä jos hänen elämänsä todellakin on ollut poikkeuksellisen kovaa? Ymmärrystä ei ole saanut sen enempää omilta vanhemmiltaan, sittemmin puolisoltaan, eikä nyt näemmä lapsiltaankaan. Jos osoitat syyttävällä sormella jotakuta, kolme sormea osoittaa itseesi päin. Oletko koskaan edes kysynyt isältäsi, miksi hän tunee niin kun tuntee, mitä se tarvitsisi että hän kokisi että häntäkin ymmärtäisi edes joku? Näetkö häntä edes ihmisenä jolla on omat tunteet ja joka tuntee katkeruutta siitä, kun koko ikänsä ajan ihmiset vaan vaativat häneltä sitä ja tätä antamatta takaisin mitään muuta paitsi halveksuntaa?

Apn:n isä tuntuu kaunaiselta ihmiseltä, joka pursuaa pahaa oloa ja levittää sitä lähipiiriinsä niin, että siihen tukehtuu. Näin minä tulkitsen ap:n isän käytöksen. 

Ei ole tervettä rypeä vuosikausia vanhoissa vastoinkäymisissä niin kuin ap:n isä tekee. Miksi hän ei pyri itse ratkaisemaan asiaa vaan valittaa valittamasta päästyään. Ammattiapu voisi auttaa häntä. Lähtisikö hän terapiaan hoitamaan päätään. 

Sitä on ehdotettu, mutta suhtautuu ajatukseen hyvin kielteisesti. Hyvin hoitokielteinen muutenkin. Pitää kunnia-asiana sitä ettei käy lääkärissä vaikka olisi vaivoja yms.

Jos näin on, eikä mitään ole tehtävissä isäsi auttamiseksi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi ottaa henkistä (ja ehkä fyysistäkin) etäisyyttä isääsi, jotta et kuormitu enempää isäsi negatiivisuuden vuoksi. Siihen sinulla on oikeus ja jopa velvollisuuskin  itseäsi ja lapsiasi kohtaan.

Älä päästä isäsi valituksia ihon alle. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty.

Oma iäkäs äitini on yhä kovin katkera menneisyydessä tapahtuneiden vääryyksien vuoksi. Hän voisi puhua asiasta vaikka koko päivän, jos antaisin hänelle siihen tilaisuuden. Kuuntelen häntä hetken aikaa ja sitten sanon, että nyt on aika vaihtaa puheenaihetta. Puhutaan jostakin muusta. Sitten pidän tiukasti huolen, ettei äidin puheet lipsahda takaisin vanhoissa asioissa vellomiseksi.

Toisinaan joudun pitämään taukoja yhteydenotoissa, jos en jaksa sitä henkistä stressiä, jonka äitini käytös ja oma masennukseni aiheuttavat. Silloin en pahemmin soittele enkä käy kylässä. Vetoan yleensä silloin vain masennukseeni ja väsymykseeni. Sen äiti ymmärtää. Hän on minulle hyvin rakas, mutta joudun tosiaankin säätelemään kanssakäymistämme, jotta en luhistu sen aiheuttamasta henkisestä kuormituksesta.  Ei äitini jää ihan yksin. Minulla on sisaruksia, jotka pitävät häneen yhteyttä silloin kun minä en jaksa. Me vuorottelemme tässä. Hänellä on myös muuta sukua ja ystäviä, joihin hän pitää yhteyttä säännöllisesti. 

Olen puhunut tästä terapeuttini kanssa, ja hänen mielestään tämä on suorastaan suotavaa, että ajattelen myös omaa hyvinvointiani. Ei vanhempiensa ymmärtämiseksi pidä mennä niin pitkälle, että oma hyvinvointi vaarantuu. 

ÄLÄ TEE LAPSIA!

Myöhäistä. :)

Tein lapset kauan sitten ennen kuin masennuin. Äitini kyllä ymmärtää masennukseni, samoin aikuiset lapseni. En kuitenkaan kuormita omalla sairaudellani heitä vaan käyn terapiassa, koska haluan toipua.

Masennushan on sairaus, josta voi parantua. Tuntuu kuitenkin kurjalta, että vaikka äitini ymmärtää minun masennukseni, hän ei ole ollut valmis hakemaan apua omaan masennukseensa ja ahdistukseensa. Me kuitenkin pidämme huolta äidistä niin kauan kuin hän elää. Jaamme taakan yhdessä keskenämme. Kun yksi sisaruksista väsyy, toinen ottaa vetovastuun äidin asioista, ja kun hän väsyy, on kolmannen vuoro. jne. 

kuten sanottu teit lapsia ja itsekkäästi hoidit heille masentuneen mummon ja äidin

olet yhtä itsekäs kuin ap:N isä

Tämä kirjoittajahan mainitsi hoitavansa masennustaan, jolloin ennuste siitä toipumiseen on hyvä. Moitteesi ovat todella lapsellisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olipa sanoinkuvaamattoman itsekäs aloitus. Itsehän sanot tuossa myöhemmin, että isäsi kuitenkin kertoo käytöksen johtuneen siitä, että hänen elämänsä on ollut kovaa. Onko hänellä ollut kunnollista isän/isoisän mallia? Millaista on yrittää luoda suhdetta lapsenlapsiin oman tyttärensä arvostellessa vierestä? Vähän nyt empatiaa ja yritystä sinunkin puoleltasi ap!!!

No tuollaisilla ihmisiä se "elämän kovuus" on useimmiten omien korvien välissä. Hänen mielestään varmaan sitä kovaa elämää oli esim. se että vaimo kyllästyi valittavaan vätysmieheensä.

Höpö höpö. Jos vertaa keskiluokkaista porvarisperheen ja sodassa turpiinsa ottaneen evakon lapsia ja lastenlapsia niin ovat aivan eri maata. Tuollaiset traumat heijastuvat pitkälle sukupolvien yli ja toisen kokemuksen vähättely sekä kieltäminen vain siirtää sen käsittelyä jälkipolville. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Sotien jälkeen kaikki olivat suurin piirtein samassa jamassa, keskiluokkaa ei käytännössä ollut 50-luvun pulakaudella. Varakkaita olivat lähinnä jotkut aatelissuvut tms. joilla oli paljon perittyä omaisuutta. Sotatrauma oli käytännössä kaikilla aikuisilla ja sen myötä kaikki 40-50-luvun lapset sai kärsiä siitä. Ap:n isä on kuitenkin saanut perheen ja ollut työelämässä, ei nyt kuulosta ihan onnettomimmalta ressukalta. Ennemmin asenteessa vikaa.

Tämä on kiinnostava aihe, mutta ei varsinaisesti liity aloitukseen. Omassa suvussa ne luokkahypyt ovat tehneet aivan toiset henkilöt kuin minä tai isäni. Kummankin tausta on keskiluokkainen ja sellaisena tähän asti säilynyt.