Mikä tekee yliopisto-ajasta masentavan/ahdistavan, jos tekee?

Mua rassasi vuosia jatkunut keskeneräisyyden tunne ja valmistumisen paine. Opinnot venyivät ja vanuivat, koska en uskaltanut jäädä päätoimiseksi opiskelijaksi missään vaiheessa enkä toisaalta ole sellainen superihminen, joka pystyisi kokopäivätyön ohella pysymään opinnoissaan tavoiteaikataulussa.

Mä en osaa sanoa koska mun parhaat vuodet olivat just yliopistoaikana. Sitä ennen ja etenkin sen jälkeen onkin ollut paskinta.

Mutta mä olenkin vihreäsilmäinen ja vaalea pitkähkö blondi ja olis pitänyt kuolla heti 28 vuotiaana kuten kaikki vähän legendat tekee.

Vierailija kirjoitti:

Myös olin odottanut opiskelijaelämää, mutta en osannut mennä mukaan juttuihin enkä saanutkaan unelmoimaani laajaa, jännittävää ystäväpiiriä.

Minulla sama juttu eli odotin kovasti, että opiskelijaelämä alkaa ja saan vihdoin oman kaveriporukan samanhenkisten ihmisten parissa. Vaikka olen arka ja ujo, menin ekana vuonna väkisin tapahtumiin ja tutustuin ihmisiin ja sain sen porukan. Paha vaan, että porukka hajosi minusta riippumattomista syistä ennen toisen vuoden alkua. Sitten taisin vähän luovuttaa.

Yksittäisiä kavereita ja tuttuja on yliopistolla muutamia, mutta ei sitä porukkaa eikä ystäviä. Yliopistolla hehkutetaan yhteisöä ja yhteisöjä ja jos ei sulla ole sellaista, johon tunnet kuuluvasi ja jonka kanssa viettää aikaa ja osallistua tapahtumiin niin aika yksinäistä siellä tulee. Suoraan sanottuna vituttaa, että näin kävi vaikka parhaani tein.

Vierailija kirjoitti:

2) yliopistolla ei ole opettajia (vain proffia, assareita, tutkijoita jne. , joilla osalla opetusvelvollisuus)

3) yliopistolla ei teititellä

Kolmoskohtq ei ole koskaan pitäyt paikkaansa. Yliopistolla on aina ollut väkeä, joka on nimenomaan vaatinut teitittelyä.

Kakkoskohta ei ole pitånyt paikkaansa 2010 jälkeen. Assistentteja ei pääsääntöisesti ole. Yliopistoissa on nykyään neliportainen urapolku, jonka tasot ovat

(Alimmasta korkeimpaan)

yliopisto-opettaja/tutkijatohtori

Yliopistolehtori/yliopistotutkija

Apulaisprofessori

Professori

Huomaatt, että ihmisiä, jotka eivät ole väitelleet, ei ole. He ovat nykyään puhujasta riippuen jatko-opiskelijoita, tohtorikoulutettavia tai, kuten he itse haluavat heitä kutsuttavan väitörskirjatutkijoita. Mutta yliopistouraa heillä ei vielä ole.

Mun kohdalla varmaan se, että olin kauhean kypsymätön vielä yliopitoaikoina (ikävuodet 19-26 about). Join varmaan ihan liikaa ajoittain, vaihdoin miehiä kun sukkia, olin kaikinpuolin jälkeenpäin ajatellen tosi epävakaa. Tämä yhdistettynä jo lukiossa puhjeinneisiin masennusoireisiin ja sit normaalin opiskelustressin ja edellämainitun elämäntyylin yhteisvaikutuksesta pamahti päälle hirvee unettomuus.

Miten edellämainitun voisi välttää? Ehkä joku tietoisen läsnäolon harjoittaminen, käyttäytymisterapeuttiset menetelmät, alkoholista pidättäytyminen. Kohtuus sekä opiskelijariennoissa että siinä itse opiskelussa.

Alan olla yhä varmempi tämän ketjun perusteella siitä, ettei elämästä tule mitään. Lukio on aivan kamalaa ja yksinäistä, tulevaisuudessa ei ole töitä enkä edes tiedä minne haen. Jos päädyn yliopistoon (jota olen ajatellut), on rahahuolia, ei kavereita, ei poikaystävää, stressiä opinnoista ja siitä että olen liian huono ja jos/kun päädyn asumaan soluun, tulen hulluksi naapureiden ja kämppisten kanssa jos emme tule toimeen. Milloin elämästä tulee kivaa?

N18 kirjoitti:

Milloin elämästä tulee kivaa?

Yli 30 v.

Jatkuva stressi ehdottomasti. Koen oman alani melko haastavaksi, joten opiskella kyllä täytyy ja paljon.

Masentavaa erinäiset mielenterveysongelmat (masennus, ahdistuneisuushäiriö, ocd), opiskelijaporukoiden ulkopuolelle jääminen, se ettei kukaan välitä miten minulla koulussa menee: jos yhtäkkiä lakkaisin käymästä koulussa Kela olisi ensimmäinen taho joka olisi millään muotoa kiinnostunut etenemisestäni, sekä se että suuri osa opinnoista ei tunnukaan mielekkäältä ja kiinnostavalta.

Toisaalta, olen kohta valmistunut, pidän itsenäisestä opiskelutyylistä, joustava opiskelurytmi on mahdollistanut hyvän urakehityksen opintojen ohessa ja olen saanut pari hyvää kaveria.

N18 kirjoitti:

Alan olla yhä varmempi tämän ketjun perusteella siitä, ettei elämästä tule mitään. Lukio on aivan kamalaa ja yksinäistä, tulevaisuudessa ei ole töitä enkä edes tiedä minne haen. Jos päädyn yliopistoon (jota olen ajatellut), on rahahuolia, ei kavereita, ei poikaystävää, stressiä opinnoista ja siitä että olen liian huono ja jos/kun päädyn asumaan soluun, tulen hulluksi naapureiden ja kämppisten kanssa jos emme tule toimeen. Milloin elämästä tulee kivaa?

Mä vastasin tähän ketjuun yo:n huonoja puolia, mutta en hyviä vaikka niitäkin on. Hyvin se menee, rohkeasti vaan :)

Opiskelen alaa, jossa paljon läsnäoloa ja käytännössä valmiit lukujärjestykset. Vuosikurssin ja ainejärjestön kanssa vietetään paljon aikaa ja kaikki tuntevat toisensa. Paitsi minä. En tiedä mitä tapahtui nuorelle naiselle jonka ympärillä on aina ollut ihmisiä. Yhtäkkiä niitä ei enää olekaan ja osa opiskelijoista suorastaan halveksii ja pitää minua ihmistä alempana olentona. Masennuin ja päädyin melkein päättämään päiväni. Odotan vaan, että opiskelu jo loppuisi ja sinnittelen masentuneena elämää.

Lisäksi Savonlinnassa yliopisto-opetus on ihan todella huonolaatuista. Tieteellisyys ja akateemisuus käytännössä puuttuu eikä esimerkiksi kirjallisuutta tarvitse englanniksi ollenkaan. Kurssit sisältävät lapsellisia asioita ja opiskelu itsessään ei haasta ketään. Onneksi kampus muuttaa nyt Joensuun tieteelliseen yhteisöön, jospa siellä opetuksesta tulisi laadukkaampaa.