Lue keskustelun säännöt.
Mies loukkaantui kun sanoin kuolemaa tekevälle isälleni että hän on minulle kaikken rakkainta tässä elämässä
18.04.2018 |
Isäni kuolee todennäköisesti kahden yön sisällä. Mies kuuli kun itkin isän vierellä ja sanoin tuon. Mies lähti kotiin, minä edelleen sairaalassa. Yritin soittaa mutta mies ei vastannut, tuli vaan viesti "pysy nyt siellä rakkaan lähellä tai muuta lässynlää"
Itse hänellä oli etäiset välit isäänsä joka kuoli miehen ollessa 9-vuotias.
En kuitenkaan jaksaisi kuunnella tällaista.
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan voi olla rakkaampi ihmiselle kuin häntä hyvin kohdelleet vanhemmat
Puolison pitäisi olla.
Mutta pakkoko on ruveta vertailemaan?
Ai kuinka niin pitäisi olla? Minulle vanhempani ovat aina olleet tärkeämpiä kuin puoliso, vaikka olen muuttanut jo alaikäisenä pois kotoa ja elän itsenäistä elämää.
Joko olet jotenkin jäänyt henkisesti lapsen tasolle tai sitten et ole saanut tarpeeksi tasokasta puolisoa itsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos olisin miehesi ottaisin eron. Parisuhteessa MIES on aina tärkein
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan voi olla rakkaampi ihmiselle kuin häntä hyvin kohdelleet vanhemmat
Puolison pitäisi olla.
Mutta pakkoko on ruveta vertailemaan?
Ai kuinka niin pitäisi olla? Minulle vanhempani ovat aina olleet tärkeämpiä kuin puoliso, vaikka olen muuttanut jo alaikäisenä pois kotoa ja elän itsenäistä elämää.
Minustakin oman puolison pitäisi olla kaikista tärkein. Tästä on kuitenkin selkeästi kolmen koulukunnan ihmisiä: 1) Ne kenelle vanhemmat ovat tärkeintä. 2) Ne kenelle puoliso ja lapset ovat tärkeintä. 3) Ne ketkä kokevat että rakkautta ei voi listata tärkeysjärjestykseen ja täten kaikki ovat tärkeitä, mutta eri tavalla.
Erittäin huono tilanne mieheltä käyttäytyä noin, vaikka sinällään ymmärränkin. Olisi voinut ottaa puheeksi vaikkapa kuukauden päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan voi olla rakkaampi ihmiselle kuin häntä hyvin kohdelleet vanhemmat
Puolison pitäisi olla.
Mutta pakkoko on ruveta vertailemaan?
Ai kuinka niin pitäisi olla? Minulle vanhempani ovat aina olleet tärkeämpiä kuin puoliso, vaikka olen muuttanut jo alaikäisenä pois kotoa ja elän itsenäistä elämää.
Tolkutatko tätä tietoa puolisollesi?
Miten luulet sen rakentavan suhdettanne?
Olen ollut naimisissa miehen kanssa, jolle olin jatkuvasti kakkonen vanhempiin nähden.
Vanhemmat pitivät kouristuksenomaisesti kiinni pojastaan, joka mielestään oli heille loputtomassa kiitollisuudenvelassa.
En ole enää naimisissa enkä huoli enää ikinä miestä, joka ei ole kasvanut irti vanhemmistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä aika sairasta, jos rakastaa vanhempiaan ja puolisoaan samalla tavalla.
No ei tietenkään samalla tavalla, erilailla tietysti, mutta yhtä paljon voi rakastaa useampaa ihmistä.
Rakkaus puolisoon on nyt vaan ihan erilaista kuin rakkaus lapsiin tai vanhempiin. Paha mennä vertaamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen aina vähän ihmetellyt, miksi omat vanhemmat ovat niitä kaikista rakkaimpia joillekin. Kyllä naisella menee mies omien vanhempien edelle, jos oikeasti rakastaa.
Naisella? Varmaan joo sillä 500 vuotta sitten eläneellä naisella, jolla ei ollut omaa henkilöllisyyttä ja siirrettiin isän omistuksesta aviomiehelle riesaksi palkkiota vastaan. Tervetuloa 2000-luvulle.
Miksi ihmisiä pitää laittaa numerojärjestykseen?
Miksi kertokaa?
En ymmärrä.
Miksei voi olla vain hiljaa.
Olkaa hiljaa ja osoittakaa teoillanne jos joku on tärkeä.
Minustakin on tuntunut jotenkin töykeältä ja moukkamaiselta kun minulle on ilman mitään syytä hierottu naamaan ja valistettu, että lapset ovat sitten minulle (exälleni) numero 1.
Miksi ihmisille pitää laittaa numerot.
En ole koskaan ajatellut että exäni lasten kanssa pitäisi olla joku kilpailu asetelma ja minulta olisi jotenkin pois heidän olemassa olonsa. Enkä ole mitenkään odottanut että minulle pitäisi sanoa minun olevan kaikista tärkein. Se tuntuisi tyhmältä, koska toisella on lapsia.
Noin sanomalla exäni totesi vain että; tiedäthän tyhmä akka, ettet ole koskaan minulle tärkein. Muista ettet ole tärkein. Sinä olet vähemmän tärkeä. Muista muista muista se.
Tuon numero kommentin jälkeen jäi vain tyhmä olo. En itse koskaan ole osannut kuvitellakaan että menisin kenellekään läheisellenni sanomaan jotain noin tyhmää, tyyliin vaikka että äitini on minulle aina 1, ja isi 2, sisko 3 ja koira 4. Siiten tulet sinä puolisoni. Niin olet sinäkin ihan tärkeä. Ihan tärkeä joo. Älä näytä tuollaista naamaa, olet olet ihan tärkeä. Tiedäthän. Ihan. Esimerkiksi tärkeämpi kuin tuo jakkara tai tuo vanha sanomalehti.
Muista kuitenkin joka sekunti tämä hierarkinen systeemi, koska se on minulle tärkeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan voi olla rakkaampi ihmiselle kuin häntä hyvin kohdelleet vanhemmat
Puolison pitäisi olla.
Mutta pakkoko on ruveta vertailemaan?
Ai kuinka niin pitäisi olla? Minulle vanhempani ovat aina olleet tärkeämpiä kuin puoliso, vaikka olen muuttanut jo alaikäisenä pois kotoa ja elän itsenäistä elämää.
Minustakin oman puolison pitäisi olla kaikista tärkein. Tästä on kuitenkin selkeästi kolmen koulukunnan ihmisiä: 1) Ne kenelle vanhemmat ovat tärkeintä. 2) Ne kenelle puoliso ja lapset ovat tärkeintä. 3) Ne ketkä kokevat että rakkautta ei voi listata tärkeysjärjestykseen ja täten kaikki ovat tärkeitä, mutta eri tavalla.
ja 4) Ne joille oma itse on aina tärkein eikä muita oikein kunnolla osaa rakastaakaan muuten kuin oman itsensä jatkeena, ehdollisesti. (Enkä nyt viittaa kehenkään tässä ketjussa, yleisesti ottaen vain.)
Mun mielestä tässä menee nyt asiat vähän sekaisin. Miehellä on takana kipeä kokemus, jonka takia oireilee näin. Ymmärrän häntä sen takia, mutta miehen käytös ap:tä kohtaan on epäreilua ja olosuhteet huomioon ottaen törkeääkin. Ei ihmisiä muutenkaan tarvitse laittaa mihinkään rakas, rakkaampi, rakkain järjestykseen. Kaikki ovat rakkaita omalla tavallaan ja kenestäkään tärkeästä ei haluaisi luopua. Hyvästellessään kuolevaa, ihminen sanoo myös sellaista, mitä luulee toisen haluavan kuulla. Olen itse vastaavassa tilanteessa ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Osanotto.
Mutta ymmärrän tunteen tasolla miehesi reaktion. Hänelle sinä olet tärkein. Hän tahtoo olla tärkein sinulle.
Se on niin yksinkertaista.Jos hänellä ei ole ollut rakastavia vanhempia, hän ei ymmärrä sinua. Osuit tahtomattasi suoraan hänen kipupisteeseensä. Hän tuntee itsensä osattomaksi JA hylätyksi.
Kipupisteitä on syytä hoitaa terapiassa.
Sinäkin voisit olla ymmärtäväisempi.Kokemuksesta sanoisin, että ehjän lapsuuden nauttineet voivat olla hyvin kylmiä ja julmia niitä kohtaan, joilla on ollut huonompi onni.
Periaatteessa samaa mieltä suurten linjojen suhteen, mutta minusta silti mies on tässä se jonka täytyisi juuri tässä hetkessä olla ymmärtäväisempi. Vaikka olisi kuinka jäänyt paitsi vanhempienrakkaudesta (mikä sinänsä on traagista, en vähättele lainkaan), niin kyllä normaalilla tunneälyllä varustettu ihminen silti ymmärtää että se oma puoliso elää juuri nyt aivan murskaavan surullista aikaa ja valmistautuu luopumaan omasta isästään. Nämä on niitä hetkiä elämässä, kun oman puolison tukena pitäisi oikeasti olla. Omia kipupisteitä ja epävarmuuksia ehtii käsitellä hieman myöhemminkin, kunhan se isä on hyvästelty ja pahin ohi. Jos ei tuollaisella hetkellä kykene tuntemaan empatiaa omaa puolisoaan kohtaan, niin en tiedä milloin sitten.
Vierailija kirjoitti:
Itket siellä kuolevan isän vuoteen äärellä mutta ehdit silti tehdä AV:lle aloituksen, jossa sätit miestäsi?
Et ilmeisesti itse ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa? Me oltiin muutama viikko sitten sairaalassa odottamassa lähiomaisen pois nukkumista, elinaikaa muutama tunti. Kyllä siinä oltiin netissä ja facessa ja puhuttiin ja itkettiin, viestiteltiin läheisten kanssa, kaikkea mahdollista tehtiin että ei romahdettaisi täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No munkin mielestä olisit voinut olla tuota sanomatta miehesi kuullen. Miten itse reagoisit jos miehes sanoisi kuultesi äidilleen samoin? Vastaappa rehellisesti.
Ja muutenkin luulen tätä keksityksi jutuksi, joku tuolla jo kans ihmetteli että sinulle rakkaimman ihmisen kuolinvuoteen äärellä itket ja samalla näpyttelet AV-palstalle surkuttelemaan kuinka mies kehtaa käyttäytyä sua kohtaan noin. Eli laitoit oman marttyyri asenteen kuolevan isäsi edelle. Hohhoijaa.
Miksi kannatte mielummin miehenne isän nimeä kuin oman isänne nimeä? :DDDDDD Eikös sinun miehesi isä pitäisi olla sinulle tärkeämpi, hänen sukuun sinä liityt;)
En ymmärrä, mitä loukkaantumista aviomiehellä on moisesta. Toki tajuan, että hän ehkä oireili omaa etäistä isäsuhdettaan. Tai ei vain kestänyt tunteitaan siinä tilanteessa. (Nainen kestää, mutta hauras heteromies ei tunteidensa kanssa pärjää vaan ärähtää, pakenee paikalta tai ampuu jonkun. Sellaiseksi ne on tässä paskassa patriarkaalisessa maailmassa pakolla kasvatettu: itkeminen kielletty, hellyys on homoa. Sorry tämä purkaus!)
Kysehän ei ole rakkauden mm-kisoista, vaan siitä että kuolevaa lohdutetaan puhumalla kauniisti. Kuolema pelottaa useimpia viimeistään omalla kuolinvuoteella.
Lapsellisesti reagoinut aviomieskin on eräänä päivänä siinä tilanteessa. Toki tässä voisi olla etenkin hänellä keskustelun ja kasvun paikka, ja kumpikin voisitte vaikka kertoa nyt, hyvissä ajoin ennen kummankin kuolemaa, ne kauniit asiat, joita muuten sanoisitte toisillenne vasta silloin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itket siellä kuolevan isän vuoteen äärellä mutta ehdit silti tehdä AV:lle aloituksen, jossa sätit miestäsi?
Et ilmeisesti itse ole koskaan ollut vastaavassa tilanteessa? Me oltiin muutama viikko sitten sairaalassa odottamassa lähiomaisen pois nukkumista, elinaikaa muutama tunti. Kyllä siinä oltiin netissä ja facessa ja puhuttiin ja itkettiin, viestiteltiin läheisten kanssa, kaikkea mahdollista tehtiin että ei romahdettaisi täysin.
Vähän eri asia kuin pökätä keskustelupalstalle aloitus jossa marttyyrikruunu pään päällä valittaa miehensä käytöstä. Eli ajattelee itteänsä ja loukattuja tunteitaan enemmän kuin kuolevaa isää.
Vierailija kirjoitti:
Ei kukaan voi olla rakkaampi ihmiselle kuin häntä hyvin kohdelleet vanhemmat
No totta kai voi. Esimerkiksi oma lapsi.
Mutta se ei ole nyt edes pointti kenen pitäisi olla rakkain, vaan se ettei mies ymmärrä mitä puolisonsa kokee menettäessään isänsä sillä hetkellä kun suree hänen lähtöä. Ja ylipäätään se, ettei tuollaisesta saa loukkaantua "näkyvästi".
Uskon että hyvinkin moni hyvän lapsuuden ja rakkautta saanut luopuu aikuisiällä mieluummin vanhemmistaan kuin omasta perheestään, ja se on ihan luonnollista ja ok. Sillä ei kuitenkaan ole paljoa tekemistä sen kanssa, mitä suuressa surussa sanotaan kuolinvuoteella läheiselle.
Unohda mies ja keskity isääsi. Monesti elämän kriisitilanteissa ystävien ja kumppanien ikävät puolet tulevat esille ja siitä saa omat pitkät surunsa mutta ota se sitten myöhemmin. Monet ihmiset ihan oikeasti ei tue tai juoksee karkuun kun läheinen kohtaa kriisin. Saattavat olla jopa helvetin tylyjä ja hylätä. Se on karua mutta sitä kerkeää sitten miettiä myöhemmin. Jos tukea ei tule mieheltä niin sitä voi löytyä joltain muulta yllättävältäkin taholta tai ammattiauttajalta.
Itse tajuan sanomisesi niin että tällä hetkellä sinusta tuntuu ehdottomasti tuolta ja se on ihan oikein. En näe siinä mitään mistä voisi loukkaantua. Miehesi voi olla kateellinen jos oma isäsuhde oli huono ja ei pysty nyt kohtaamaan sinua. Se ei ole sinun vikasi.
Minulla on ollut rakastavat vanhemmat, siksi olen osannut päästää heistä irti aikuistuttuani. Mies on tässä aikuinen, nainen jonka isä kuolemassa on henkisesti lapsen tasolla.