Joka neljäs lapsi kokee kotonaan henkistä väkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vertaat lasta ja aikuista, ja sinusta sorrettu aikuinen on se, joka on heikommilla! Perin outo logiikka. Aikuisella on aikuisen keinot puuttua asiaan ja aikuisen käsityskyky ja elämänkokemus. Lapsi on aikuisista riippuvainen. Ja jos ne, joista hän on riippuvainen, kohtelevat häntä kaltoin, niin lapsen keinot pelastautua ovat aika heikot.

Niin just. Laitetaan vaan silmät kiinni ja keskitytään asioihin, jotka on verrattain aika pieniä ongelmia. 1/4 osalle lapsista pidetään hetki mykkäkoulua. Siis toistan: pidetään mykkäkoulua. Se ei haavoista lasta niin, että siitä pitää nostaa joku yhteiskunnallinen ongelmia, etenkin, kun isompiakin huolia on olemassa. Naiset ei välttämättä uskalla sanoa ei tai mennä poliisille, eikä kellään ulkopuolisella ole velvollisuutta puuttua asiaan. Lapset ovat siis lainkin silmissä paremmassa asemassa. Lapset herättävät luonnollista suojelun halua, naiset eivät. Viisas yhteiskunta hoitaa ensin isot ongelmat ja sitten ne pienemmät.

Oletko koskaan kokenut mykkäkoulua? Meillä isäpuoli harrasti sitä ja oli kamalaa viikon ajan kävellä varpaisillaan kotona kun tyyppi ei puhunut mitään kenellekään. Yhden joulunkin se meni kokonaan puhumatta, kiva sen 9-vuotiaalle lapselle.

Niin ja pahinta oli se ahdistava ja painostava tunnelma noiden mykkäkoulujen aikaan, kaverikin huomasi sen heti kun tuli käymään.

Minä en vaan tajua tämmöistä. Meillä huudetaan joka päivä ja haukkuminenkin on jatkuvaa, mutta juuri siksi, että kukaan ei voisi olla hiljaa yli minuuttia. Äkkiä ne haukutkin unohtuu kun homma jatkuu siitä mihin jäi niitä ennen.

Teen itse keskittymistä vaativia töitä kotona ja karjun varmaan joka toinen päivä lapsille, että tajuaisivat olla hiljaa kun teen töitä. En ole tajunnutkaan, että tuo on henkistä väkivaltaa. Lapsille olen sanonut, että nimenomaan he kiusaavat minua huudollaan ja estävän leivän tienaamisen.

Siis luuletko että lasten käskeminen olemaan on hiljaa on mykkäkoulua vai ymmärsinkö ihan väärin?

Ai käskemin ei ole siis huutamista, vaikka sen tekee huutamalla?

Mitä? Kyllä, huutamalla käskeminen on huutamista. Se ei kuitenkaan liity mitenkään mykkäkouluun.

Mykkäkoulu olisi minun unelma. Kun vaan meilläkin kaikki mököttäisivät omissa huoneissaan, niin kaikki olisi hyvin.

Susta olisi mukavaa kun kukaan ei katsoisi sua päinkään, ei vastaisi kysymyksiin tai puhuisi muutenkaan mitään, käyttäytyisi ihan kuin sua ei olisi olemassakaan vaikka asutte samassa asunnossa? Mykkäkoulu ei ole sama asia kuin tavallinen hiljaisuus.

mikä ihmeen mykkäkoulu? Se loppuu siihen kun höpöttää vaan sille toiselle niin pitkään, että se kyllästyy ja antaa periksi. Voin kertoa, että esim. omat lapseni jaksaisivat höpistä mulle vaikka aidanseipäistä tai geologisista ilmiöistä tuntikausia. Olen monesti yrittänyt keskittyä muihin asioihin heidän höpistessään, mutta aina sitä lopulta huomaa keskustelevansa niiden kanssa jostain umpiabsurdista aiheesta vaikka olisi vaan halunnut katsoa hiljaisuuden vallitessa televisiota. Koen usein, että lapset harrastavat henkistä väkivaltaa, kun eivät suostu olemaan hiljaa.

Mykkäkoulu ei ole sitä että keskityt muihin asioihin lasten höpistessä jotain. Mykkäkoulu on sitä että riidellessä (usein riidan aihekin saattaa olla ihan mitätön) lakkaat puhumasta kokonaan, jätät toisen täysin huomiotta, et vastaa kysymyksiin, suhtaudut toiseen täysin kylmästi ja välinpitämättömästi. Tämä voi kestää päiviä tai jopa viikkoja eikä siihen auta vaikka yrittäisit jutella niitä näitä toiselle. Mykkäkoululla ja sillä että välillä ihan muuten vaan haluaa olla hiljaa ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mykkäkoulu on vallankäyttöä ja henkistä väkivaltaa.

Kotikasvatuksen jäljet näkyvät aikuisissa parisuhteissa. Kun poikaa (tai tyttöä) on kohdeltu kotona kovin ottein, eikä tunteista ole välitetty:

https://www.hs.fi/elama/art-2000005610638.html?ref=rss

Miehillä on usein patoutunut tarve puhua omista ongelmistaan, mutta tunteille ei tahdo löydy sopivia sanoja, sanoo psykoterapeutti – Sitten äkkiä ”sitkeä tulppa aukeaa”

Lyömätön linja -yhdistyksessä 20 vuotta toimineen psykoterapeutin mukaan pojat pitäisi opettaa puhumaan omista tunteistaan: ”Ensisijaisesti tätä keskustelua pitäisi käydä perheissä ja lisäksi myös koulussa.”

Puhumattomuuden kulttuurilla voi olla myöhemmässä elämässä konkreettisia vaikutuksia. Tämä on tullut esiin työssä, jota psykoterapeutti Jari Hautamäki on tehnyt perheväkivallan tekijöiksi ajautuneiden miesten parissa yli 20 vuoden ajan.

Hänen mukaansa perinteiseen mieheksi kasvamisen kulttuuriin on kuulunut omien tunteiden tukahduttaminen.

”Minullekin tuli vastaanotolle mies, jolle oli lapsena sanottu, että ei noin ison pojan tule pelätä. Joten älä valita vaan pidä suusi kiinni”.

Myöhemmin tämä näkyi miehen parisuhteessa siten, että omien tunteiden käsittelyyn ei löytynyt keinoja. Kun suhde alkoi rakoilla, tuli miehelle hätä, joka purkautui väkivaltaisesti.

Hautamäen mukaan miehillä tuntuu olevan usein patoutunut tarve puhua omista ongelmistaan, mutta tunteille ei tahdo löydy sopivia sanoja. Kun nuorena on sanottu, ettei omista huolista tai peloista pidä avautua muille, on se usein vaikeaa myöhemminkin.

”Sitten päädytään rakentamaan sankarin rooli, että ollaan kovia eikä puhuta. Tämä tulee valitettavasti jatkuvasti eteen miesten kohtaamissa ongelmissa, joista kuulen vastaanotolla”, Hautamäki sanoo.

Myös Hautamäki on sitä mieltä, että poikia pitäisi jatkossa rohkaista puhumaan tunteistaan enemmän ja monipuolisemmin.

”Ensisijaisesti tätä keskustelua pitäisi käydä perheissä ja lisäksi myös koulussa. Lähipiiri on tärkeä”, hän sanoo.

Hautamäen mukaan lasten välinen väkivalta on valitettavan yleistä. Lapsen agressiivinen käytös ei heti tarkoita, että lapsi on väkivaltainen. Usein kyse on siitä, ettei tapaa kertoa omista tunteistaan ole vielä omaksuttu.

”Siinä on paljon opettamista. Aikuisen pitää antaa välineitä lapsen tunteiden sanoittamiselle ja olla niissä läsnä”, hän sanoo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voe hyvä ihme. Ei tarvitse ihmetellä, että tämä kansa ei kykene yhtään mihinkään. Jos ei lapsi kestä ajoittaista huutoa, mykkäkoulua tai haukkumista, ei siitä ole eläjäksi. Entäs sitten kun pitäisi itse pitää puoliaan eikä ole kotoa oppinut mitään keinoja? Sellaisen kiltin nysväkkeen päältä kävelee kuka hyvänsä.

Lapsethan huutaa jo toisilleen harvase päivä ja jos vanhemmatkin aina vaan hyssyttelee, hommahan karkaa ihan lapasesta.

Taitaa olla nuorten lisääntyvän pahoinvoinnin takana juuri haukkumiset ja henkinen väkivalta kotona. Kyllä sillä itsetunto murenee. On jäänyt kannustavat ja tukevat toiminnot vähemmälle.

Kyllä minulle ainakin lapsena huudettiin enkä kotona osannut äitini mielestä tehdä oikein mitään oikein, mutta valehtelisin jos väittäisin sen jotenkin minua haitanneen. Ikää on nyt jo lähemmäs 50 vuotta, eikä vielä ole tullut mt-ongelmia eikä muita henkisiä pahoinvointeja. Välillä vituttaa kanssaihmiset, mutta en usko sen johtuvan lapsuudesta, vaan liian korkeista odotuksista.

Huutamista on hyvin monenlaista.

Jos vanhemmat todella pahanlaatuisesti sinulle huusivat ja koet, ettei sinulla ole mt-ongelmia, saatat kohdella tietämättäsi erittäin huonosti muita ihmisiä. Monesti työpaikkakiusaajat ovat näitä "lapsuus oli ankara mutta minä olen tasapainoinen ihminen koska olen vahva" -tyyppejä.

Jos vanhemmat kohtelevat lasta huonosti, lapsi kuvittelee olevansa huono. Lapsi ei tajua, että vanhemmat tekevät väärin. Lapsen itsetunnosta tulee huono. Huonoitsetuntoinen, traumatisoitunut lapsi on vanhemmalla iällä todennäköisempi muiden kiusaaja, väkivallantekijä tai uhri kuin ns. normaali-itsetuntoinen. 

Joku psykoterapeutti sanoi jossain, että koulu- ja työpaikkakiusaaja on yleensä ollut vanhempiensa systemaattisesti kaltoinkohtema lapsena.

Se, että omat vanhemmat, joiden pitäisi suojella, kohtelevat kaltoin, on pahiten traumatisoivaa. Idioottia vertailla, mutta kyllä aikuisella, väkivaltaa kohdanneella ihmisillä on paljon paremmat mahdollisuudet tunnistaa tilanne, hakea apua ja selviytyä kuin omien vanhempien systemaattisesti kaltoinkohtelemilla. 

Joku täällä kirjoitti, että hänellekin on huudettu lapsena, mutta hän ei välittänyt eikä traumatisoitunut. Huutamista on hyvin monenlaista: milloin on huudettu (onko ollut kielletyn asian tekemisestä rangaistus vai mielivaltaista huutamista), mitä on huudettu, miten tilanne on jatkunut, onko pyydetty anteeksi tms. Myös mykkäkoulua, nolaamista yms. esiintyy määrällisesti ja laadullisesti hyvin laajalla skaalalla.

Ja jos itse arvioi itsensä tasapainoiseksi, ei sitä välttämättä todellakaan ole. Oireeton voi olla tunteidensa kieltäjä, joka kostaa kokemaansa vääryyttä muille. 

Jokaisen lapsuudessa on ollut yksittäisiä ikäviä hetkiä, jolloin vanhempien toiminta on ollut kohtuutonta tai väärin. Eivät nämä yksittäiset teot lasta riko. Oikeasti henkistä väkivaltaa kokeneet lapset ovat kokeneet jatkuvaa, systemaattista väkivaltaa, eikä yksittäisiä, ikäviä muistoja omaava ihminen voi mitenkään ymmärtää, miten hirveästä asiasta on kyse.

Pidän huutamista jopa positiivisena, kun sisältö on positiivinen ja se liittyy positiiviseen käyttäytymiseen. Kuten teatterissa esityksen jälkeen, pääosa yleisöstä taputtaa naama peruslukemilla, harva uskaltaa ilmaista tunteitaan huutamalla bravoota. Olen kasvanut mykkäkoulukodissa, jossa narsistiäiti hallitsi kaikkien elämää henkisellä väkivallalla. Siitä sain tarpeekseni olla ilmaisematta tunteitani. Omassa perheessäni puhutaan kaikista asioista ja ilakoidaan hetkittäin välillä kovaankin ääneen. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja ongelmia kohdatessa asiat selvitellään. Lapsuudenkodissani näkymättömät lapset mitätöitiin läpsimillä tunteettomiksi, eristettiin ja haukuttiin mielenterveysongelmallisiksi suvulle.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhemmat kohtelevat lasta huonosti, lapsi kuvittelee olevansa huono. Lapsi ei tajua, että vanhemmat tekevät väärin. Lapsen itsetunnosta tulee huono. Huonoitsetuntoinen, traumatisoitunut lapsi on vanhemmalla iällä todennäköisempi muiden kiusaaja, väkivallantekijä tai uhri kuin ns. normaali-itsetuntoinen. 

Joku psykoterapeutti sanoi jossain, että koulu- ja työpaikkakiusaaja on yleensä ollut vanhempiensa systemaattisesti kaltoinkohtema lapsena.

Se, että omat vanhemmat, joiden pitäisi suojella, kohtelevat kaltoin, on pahiten traumatisoivaa. Idioottia vertailla, mutta kyllä aikuisella, väkivaltaa kohdanneella ihmisillä on paljon paremmat mahdollisuudet tunnistaa tilanne, hakea apua ja selviytyä kuin omien vanhempien systemaattisesti kaltoinkohtelemilla. 

Joku täällä kirjoitti, että hänellekin on huudettu lapsena, mutta hän ei välittänyt eikä traumatisoitunut. Huutamista on hyvin monenlaista: milloin on huudettu (onko ollut kielletyn asian tekemisestä rangaistus vai mielivaltaista huutamista), mitä on huudettu, miten tilanne on jatkunut, onko pyydetty anteeksi tms. Myös mykkäkoulua, nolaamista yms. esiintyy määrällisesti ja laadullisesti hyvin laajalla skaalalla.

Ja jos itse arvioi itsensä tasapainoiseksi, ei sitä välttämättä todellakaan ole. Oireeton voi olla tunteidensa kieltäjä, joka kostaa kokemaansa vääryyttä muille. 

Jokaisen lapsuudessa on ollut yksittäisiä ikäviä hetkiä, jolloin vanhempien toiminta on ollut kohtuutonta tai väärin. Eivät nämä yksittäiset teot lasta riko. Oikeasti henkistä väkivaltaa kokeneet lapset ovat kokeneet jatkuvaa, systemaattista väkivaltaa, eikä yksittäisiä, ikäviä muistoja omaava ihminen voi mitenkään ymmärtää, miten hirveästä asiasta on kyse.

Allekirjoitan kirjoittamasi. Minä olin juuri tunteideni kieltäjä, syystä etten osannut hahmottaa omia saatika muiden tunteita. Kotoa opittua malli, jossa väkivalta oli kaiken toiminnan ratkaisu ohjaamaan asioita haluttuun suuntaan. Vaikka aloin lapsena ymmärtämään, että vanhempani tekivät väärin, olin vailla keinoja sitä muuttamaan. Narsistivanhempien vallan alla lapsi suojelee itseään miettimällä jokaista normaalia askeltaan kodissa. Minulle kasvoi kova kuori, jonka sisällä eli joku vaillinainen hylkiö. Pidin itsestäni huolen kouluttaumalla, etenin työuralla ja vietin melko normaalia elämää. Ihmissuhteeni olivat vailla todellista luottamusta. Vasta myöhemmin aikuisena löysin sanoituksia tunteilleni ja tapahtumille. Siitä alkoi toinen elämäni osa 2, josta uskalsin poistaa narsistivanhempani vaikutuksineen.