Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Jos haluaa päättää itse kaikesta, tulee parisuhteessa ongelmia.

Pitää aina kysyä ensin toisen mielipidettä..jos se eroaa omasta , kuunnella ja miettiä onko elämä pilalle jos tehdäänkin vähän eri tavalla..

Tapasin kuukausi sitten ihanan miehen.

Seksiä on paljon.

Kaiki on ihanaa..mua PALVOTAAN...

Ottakaa musta oppia:)

Vierailija kirjoitti:

Tapasin kuukausi sitten ihanan miehen.

Seksiä on paljon.

Kaiki on ihanaa..mua PALVOTAAN...

Ottakaa musta oppia:)

JHuuri näin se on ollut omallakin kohdalla. Ensin seurustelin tossukoiden kanssa, kun oli kivaa että maata jalkojeni alla palvottiin, ja tehtiin niin kuin minä halusin. No nämä suhteet eivät kestäneet, koska se tossukkuus alkoi nyppiä kun mistään ei ollut miehellä omaa mielipidettä, vaan aina "jouduin" itse kaikken päättää mienun ottaessa myös vastuun, ja miehen ollessa vapaamatkustaja. Sen jälkeen vaihdoin taktiikkaa ja otin rempseitä meneviä miehiä, joilla oli sitä "omaakin elämää", ja pilke silmäkulmassa. En tuntenut tällaisiin kuitenkaan kovin suurta luottamusta, sillä he olivat valmiita perumaan minun näkemiseni kun tuli jotain "tosi tärkeää" menoa. En jaksanut jo ihan aikuisena ihmisenä sitä että jatkuvasti tekemiset ja puhumiset muuttuivat, ja tuntui että se "oma aika" olikin vain aikaa erossa minusta.

Sitten löysin yksilön, kultakimpaleeni, jonka kanssa tein päätöksen että meni syteen tai saveen , niin tästä pidän kiinni. Mies on kiltti, muttei tossukka, pahoittaa mielensä jos sille sanoo pahasti. Palvoo maata jalkojeni alla, mutta se ei haittaa, koska niin minäkin palvon häntä.

Aivan kuin minun elämästäni..

No nih ap..otat miehen joka panee ja PALVOO sinua:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija.  

Boldattuna olennainen. Jos koko ajan oikeasti tarkastelee toisen virheitä ja laittaa niistä tilille, ei siinä tosiaankaan itsenäinen ihminen viitsi moista katsella. Kun niitä virheitä tekee meistä jokainen.

Esimerkiksi jos toinen ei soittanutkaan, siitä saatetaan sanoa, että et sitten soittanut, johon toinen: en, en ehtinyt/muistanut/mikä nyt olikaan syy. Ja se siitä, selitys saatiin ja anti olla. Itsenäinen ihminen kun ei kuvittele, että toinen tekee kaiken kiusallaan, pahuuttaan, just mulle ja mua rääkätäkseen.

Olin tuo rikekommentoija. Joo, tuo on minun huono puoleni. Mutta toisaalta jos jatkuvasti kokee, että itse on aina askelen edellä eli itse soittaa täsmällisesti, miettii toista, pitää lupaukset jne., mutta toisella kaikki on vähän retuperällä, koska "ihmisiähän tässä vaan ollaan", niin tulee vähän tunne, että no missäs sitten ne minun virheeni ovat. Etenkin kun usein käy niin, että minun virheistäni tai vääristä sanavalinnoistani tai vääristä kysymyksistäni tulee jumalaton show, kun taas toinen kuittaa omiaan siten, että mitä väliä. Onko siis niin, että minun "konemaisuuteeni" ja luotettavuuteeni totutaan ja on kardinaalimoka, jos kerrankin teen jotain erheellisesti? Olenkin ollut monesti äimänä elämäni aikana, että miten niitä puntteja sitten pistettäisiin tasan, jotta ei tulisi itselle sellaista oloa, että minä tässä yritän henkeni edestä kaikkeni ja toinen vaan on rennosti tolvana. Olen jopa kuullut vinkin, että tee samoin kuin toinen eli anna toisen maistaa omaa lääkettä, mutta useimmiten en siihen pysty, koska se on vain luonnotonta. Kieltämättä minun arvomaailmassani monet virheet kertovat myös siitä, ettei toista vaan hirveästi arvosta. Asiat nimittäin useimmiten pyrkii tekemään todella hyvin, jos asiat ovat itselle tärkeitä.

Äsh, en tajua ihmisiä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset tekisivät reippaasti asiat vain mukavasti ja oikein. Ei se ole kovinkaan vaikeata. 

Olen tuo, joka kommentoi sinulle. Ymmärrän kyllä, mitä yrität sanoa. Mutta toisaalta: suhde, jossa toinen on koko ajan "askeleen edellä", ei myös ole tasa-arvoinen. En minä itsenäisenä ihmisenä toivo, että toinen yrittää henkensä edestä kaikkensa ja arvailee, mitä haluan. Jos joku asia on hänelle todella tärkeä, toivon, että hän kertoo siitä minulle suoraan ja sanoo, että tässä asiassa asiassa voisit tsempata. Sitten on tietysti vähän toinen juttu, jos näitä tärkeitä asioita alkaa olemaan kymmeniä, eli sellaisiksi lasketaan suunnilleen kaikki, mitä tehdään. Eli toisin sanoen: toinen pyrkii hallitsemaan koko elämää sillä, että hän nyt vain on oikeassa, tämä on tärkeää, näetkö, miten hyvin minäkin teen tämän asian, jonka olen määritellyt tehtävän näin?

Eli ehkä kuitenkin on niin, että jos asioita ei tehdä kuten ne sinusta on mukavasti ja oikein, toinen on tolvana?

Siitä taas, että toinen motkottaa sinun (vähistä) virheistäsi ei kyllä minun maailmassani ole muita ratkaisuja kuin se, että sanoisin suoraan, että suus kiinni ja vähän kohtuutta nyt. Sanoisin myös, että aika paskamaista touhua ja pikkumaista sinulta. En kuuntele tälläistä rätinää yhtään. Enkä kuuntelisi.

Ei, ei olekaan tasa-arvoinen, mutta sepä siinä onkin, että mitäpä sitten tehdä, kun itse koittaa noudattaa oppikirjasääntöjä, mutta toista ne eivät kiinnosta pätkääkään. Aina vai nostaa kytkintä, koska kokee yrittävänsä enemmän kuin toinen? Vai tyytyä siihen, ettei toista nyt vaan kiinnosta samalla intensiteetillä. Mitäköhän esimerkkejä tähän keksisi... No, vaikka syntymäpäivät, ystävänpäivä, joulu, tosiaan ne lupaukset, sopimukset jne. - näissä on aika vaikeata nähdä, että noh, ihan kiva sekin, ettei toinen muista lainkaan toista tai ei pidä kiinni lupauksista kuin joskus. Että se on hänen oikeansa se. 

Kyllähän sitä tuollaisille ihmisille koittaa sanoa, että hei, kun sinä teit itse noin, niin en saanut sanoa siitä mitään, mutta nyt olet tosi närkästynyt, kun minä tein näin. Että ei reilua. No, äkkiäkös sieltä tulee meriselityksiä kuten "ei ole sama asia" tai "nyt puhutaan tästä asiasta" tmv. Eniten tosin tätä ongelmaa olen huomannut jonkinlaisten rassukoiden kanssa eli he tarvitsevat minulta kaikkea kuten mm. yliymmärtämistä, mutta eivät itse anna juuri mitään hyvää. Samaisten ihmisten kanssa saa käydä myös jonkinlaisia uhriutumiskisoja, koska oma mielipaha ei voi olla koskaan yhtä suurta kuin heidän.

Olenkin lopulta päätynyt siihen, että ikinä ei kannata olettaa, että hyvä palaa takaisin, vaan hyvää kannattaa tehdä ainoastaan siksi, että se on itsestä kiva juttu. Jos tämän pohdinnan jälkeen ei enää huvita tehdä, kannattaisi jättää kokonaan tekemättä itsekin. Tämä tosin on itselläni to do -vaiheessa eli usein ajaudun "no mä teen nyt näin, mut eihän se toinen mitään kumminkaan tee mulle" -tilanteisiin. Hyvää ei voi silti ostaa toiselta hyvilläkään teoilla. 

Olen sitä mieltä, että olet päätynyt ihan oikeaan päätelmiin. Niin se vain on, että jos toiselle ei joulut, lahjat, jne. merkitse mitään, eikä niistä innostu, sille ei vaan voi mitään. Itse teimme suhteessamme päätöksen, että mitään lahjoja, muistamisia, ei sitten harrasteta. Sanoin suoraan, että toivottavasti ymmärrät, että teen tässä myönnyksen, aika isonkin. Tosin sekin on sitten rehellisyyden nimissä pakko sanoa, että ei se enää tunnu myönnytykseltä, vaan helpotukselta:-) En kestäisi olla miettimässä, mitä kivaa ihanaa taas hankkisin pelkästään sen vuoksi, että kalenterissa on joku päivämäärä. Paljon kivempaa ostella lahjoja spontaanisti ja juhlia vaikka arkea.

Meriselityksistä sanoisin myös suoraan, että älä lässytä. On ihan sama asia. Jos siis oikeasti on sama asia = sinä myöhästyit/minä myöhästyn, eikä esimerkiksi juuri joku semmoinen, että minä ostin lahjan, koska tärkeää/sinä et ostanut lahjaa. Jos toinen muka on niin vahva ja itsenäinen, hän kyllä kestää sen, että joutuu tilille epäreiluuksistaan. 

Hanki joku tossukka ensi kerralla niin saat mennä miten haluat. Ties vaikka saisi kiksejä siitä jos raahaat vieraan miehen kotiinne ja annat hänen katsoa vierestä puuhianne, ehkä päästät vielä liukkaille.

Syy on se, että osa miehistä ei vain lopulta kestä vahvoja naisia. Pohjimmiltaan heikko itsetunto ja ei kestetä asiaa, ollaan mustasukkaisia.

Suosittelen että jatkat etsimistä kunnes löydät vahvan, terveitsetuntoisen miehen. He kestävät oikeasti vahvoja naisia. Heitä ei paljon ole, mutta onneksi sen yhden löytäminen riittää.

Kun oikeasti rakastat jotakuta, suostut kohtuullisiin vaatimuksiin.

Nähdään tässäkin ettei tasa-arvoa saada helposti.

Ei kannata asua ennen kuin molemmat hyväksyvät yhteiset säännöt.

En olisi ikinä lähtenyt yksin lomalle avioliiton aikana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun ihastuvat miehet ilmeisesti ihastuvat minussa itsenäisyyteeni, itsevarmuuteeni, jämäkkyyteeni, rohkeuteeni, siihen että olen jotenkin riippumaton (vastakohta takertuvalle), siihen että osaan ja uskallan pitää puoleni, siihen että minulla on selkeät mielipiteet ja tavoitteet, joita kohti pyrin, hyvään itsetuntooni jne ja siihen, että noista huolimatta olen samalla kuitenkin empaattinen kuuntelija ja muut huomioon ottava ja aika tasainen luonne. Moni on ihan suoraan sanonutkin ihastuvani minussa juuri noihin piirteisiini.

No sitten suhteen vakiinnuttua tuntuu, että nuo piirteeni ajavat suhteen riitoihin. Mies (miehet) ei enää jotenkin kestäkään sitä, että kykyni pitää puoleni ilmenee myös parisuhteessa eli osaan pitää puoleni myös parisuhteessa tarvittaessa. Miehiä selvästi ärsyttää, että minua ei voi kontrolloida (en tarkoita nyt mitään puhelimen kyttäämistä tms vaan minun muokkaamista johonkin perinteisen kuuliaisen naisen rooliin). Tulee riitoja siitä, että mies ei saakaan sanella kaapin paikkaa vaan edellytän, että kaikki asiat neuvotellaan ja sovitaan yhdessä. Miehiä ärsyttää, että haluan lähteä yksin vaikkapa lomamatkalle (siis aivan yksin) enkä välttämättä soittele sieltä hädissään monta kertaa päivässä neuvoja että miten selviäisin jostain tilanteesta. Suhde muuttuu jonkunlaiseksi tahtojen taisteluksi, jossa minusta tuntuu että minut yritetään nujertaa jonkun vallan alle ihan vain siksi, että en olisi liian itsenäinen. Miehestä (miehistä) taas kuulemma tuntuu, että en sitoudu oikeasti, olen hankala ja minulle ei "kelpaa mikään". Sama kaava toistuu suhteesta toiseen.

Osaisiko joku neuvoa, että miten voisin murtaa tuon kuvion? Mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni? Älkää neuvoko, että valitse erilainen mies, koska olen yrittänyt sitä, joka kerta luulen, että tämä on nyt erilainen mies kuin eksäni.

Erosta eteenpäin -kirja esitteli minulle ajatuksen, joka ainakin omaan elämääni passasi kuin nenä päähän. Että se piirre, johon alkujaan kumppanissasi ihastut, on juuri se, joka lopulta keittää yli ja saa teidät eroamaan. Omissa miehissäni se on useimmiten ollut spontaanius, räväkkyys ja kyky saada kaikki nauramaan - mutta kun elämä on pelkkää sitä, niin ei se enää olekaan kivaa.

Juuri näin se on ollut omallakin kohdalla. Ensin seurustelin tossukoiden kanssa, kun oli kivaa että maata jalkojeni alla palvottiin, ja tehtiin niin kuin minä halusin. No nämä suhteet eivät kestäneet, koska se tossukkuus alkoi nyppiä kun mistään ei ollut miehellä omaa mielipidettä, vaan aina "jouduin" itse kaikken päättää mienun ottaessa myös vastuun, ja miehen ollessa vapaamatkustaja. Sen jälkeen vaihdoin taktiikkaa ja otin rempseitä meneviä miehiä, joilla oli sitä "omaakin elämää", ja pilke silmäkulmassa. En tuntenut tällaisiin kuitenkaan kovin suurta luottamusta, sillä he olivat valmiita perumaan minun näkemiseni kun tuli jotain "tosi tärkeää" menoa. En jaksanut jo ihan aikuisena ihmisenä sitä että jatkuvasti tekemiset ja puhumiset muuttuivat, ja tuntui että se "oma aika" olikin vain aikaa erossa minusta.

Sitten löysin yksilön, kultakimpaleeni, jonka kanssa tein päätöksen että meni syteen tai saveen , niin tästä pidän kiinni. Mies on kiltti, muttei tossukka, pahoittaa mielensä jos sille sanoo pahasti. Palvoo maata jalkojeni alla, mutta se ei haittaa, koska niin minäkin palvon häntä. 

ja suhde on kestänyt 6 kk.....?

Missä luki 6kk?

3.5v ollaan oltu nyt yhdessä.

kutuvaihe kestää 1-7 vuotta..eiköhän se sulla kohta uutta miestä pukkaa...

Mulla on näitä tuttuja joilla nyt 40:senä 6 vakava suhde...

Ikävää jos sinulle ei ole suotu hyvää parisuhdetta, tai et kykene sellaiseen kuin muutaman vuoden kerrallaan. Onneksi löytyy meitä nelikymppisiä, joilla asiat eivät noin ikävästi ole :)

Enpä nyt oikein tiedä näistä selityksistä, miehet eivät kestä vahvoja naisia. Miksi eivät kestäisi, mutta eivät tahdo semmoisia, kun tahtovat suhteen, jossa päsmäröidä, päättää ja olla huomion/passaamisen kohteena.

Ihan höpöpuhetta. Miksi mies ei kestäisi naista, jota rakastaa? Ai niin.

Täällä jollakulla oli kyllä hyvä huomio myös siitä, että aika jännästi se miehen itsetunto tarvitsee pönkäkseen vain juuri tietynlaisia juttuja. Kukaan ei ole ehdottanut, että jätä miehelle viikon tiskit ja siivous, jotta saa tuntea itsensä tarpeelliseksi. Ne, jos mitkä olisivat tarpeellisia juttuja verrattuna johonkin pesukoneen asennukseen, joka tosiaan tapahtuu kätevästi kotiinkuljetuksen ohessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on kompromissien tekemistä molempien tunteet huomioon eikä vaan tee sitä mitä itse haluaa niin kun itse haluaa

Kyllä, olen aivan samaa mieltä. Mutta en minä ole koskaan parisuhteessa toiminut vain niin kuin itse haluan. Aloituksestani taisi tulla ihan väärä käsitys siitä että mikä oli pointtini. Yritin siinä kirjoittaa, että haluan parisuhteessa että asioista neuvotellaan ja sovitaan yhdessä (=tehdään kompromisseja tai yhdessä etsitään molemmille paras vaihtoehto). Ap.

Miten neuvottelet kun haluat lähteä yksin lomalle?

Ei siinä ole kyse ollenkaan vahvojen naisten kestämättömyydestä, tai miehen tossukkuudesta vaan siitä että ihmiset ei monestikaan osaa arvostaa sitä mitä kannattaisi. Itse ajattelen että minulla on nyt minulle täydellinen paketti miehenä. En näe ominaisuuksia virheinä, vaan eroavaisuuksina. Itse koin miehen kanssa yhteen mennessäni, että tästä ei mies enää parane. Ikää on jo, lapset, jos niitä koskaan tehtiinkään, tehtynä, nuoruuden haihatteluista ja virheistä on opittu, ihan oikeasti otettu opiskis niin, että tiedetään millainen itse on, ja millaisen kumppanin kanssa kannattaa olla. Helliä tunteita viljellään huomionosoituksin puoleen ja toiseen, arvostetaan yhteistä hyvää ja toimitaan sen eteen kimpassa ja erikseen. Rakennetaan se oma elämä yhteiseksi elämäksi, sellaiseksi johon on pääsy myös sillä kumppanilla, ei niin että on sinun elämä ja minun elämä, vaan niin että kaksi erillistä ihmistä muodostaa yhdessä yksikön. Tällaisessa suhteessa on helppo mennä sinne lomalle itsekseenkin, tai kavereiden kanssa viikonlopuksi mökille ilman draamaa. Kun on oppinut arvostamaan ihmisessä tärkeitä asioita, ja ihania puolia, ja on oppinut olemaan välittämättä jokisesta pinenstä notkahduksesta iin, ettei omanarvontunto ole hetkessä nollissa jos toinen ei toimi ajatuksenlukijana. Silloin on helppo olla yhdessä, ja onnellisena pitempäänkin kuin jonkun vauvapalstalaisen paska parisuhde on kestänyt itsekkyydenpuuskissa.

Miehelläni on etenevä sairaus, ja itsekin olen raajarikko, mutta sitä onnellisempi osaan olla jokaisena elämäni aamuna kun herään taas mieheni viereltä.

Olen ollut aviossa jo useita kymmeniä vuosia ja me molemmat olemme juuri samanlaisia kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

Tapasin kuukausi sitten ihanan miehen.

Seksiä on paljon.

Kaiki on ihanaa..mua PALVOTAAN...

Ottakaa musta oppia:)

Joko olette päässeet keskustelemaan arvoista? Poliittisista näkemyksistä? Pidä hauskaa, arki odottaa nurkan takana.

Vierailija kirjoitti:

Ja siis vielä lisäyksenä edelliseen: mun kanssa ei tarvitse kyllä arpoa. Mä sanon hyvin selvästi, että hei, miksi sä soitat mulle nyt, kun piti soittaa monta tuntia sitten. Että olen täällä vain odottanut. Ja siihen vielä päälle ehkä jonkinlainen esitelmöinti aiheesta. Mutta jos ei mistään vaan halua piitata, vaikka toinen kertoo, että tästä ja tästä en pidä, niin sittenhän sitä ei piittaa.  

Et kyllä kovin itsenäiseltä ihmiseltä vaikuta, jos et muuta osaa kuin tuntien ajan odottaa toisen soittoa. 

Elämä ei ole suoritus. Isoissa ja tärkeissä asioissa voi ja pitääkin vaatia paljon, mutta jos joka ikinen asia muodostuu isoksi ja tärkeäksi, niin elämästä kuolee nautinto. Ihminen, jolla on terve itsetunto ja joka luottaa kumppaniinsa, ajattelee puhelun viivästyessä että asiaan on varmasti jokin ihan hyvä selitys, ja teenpä tässä sitten sillä välin jotain muuta, kun ei puhelua kuulunutkaan. Joustamaton suoritenatsi vie ilon elämästä silloinkin, kun hänen vaatimuksiinsa yrittää yltää, koska aina toki jonkinlaista huomauttamista löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis vielä lisäyksenä edelliseen: mun kanssa ei tarvitse kyllä arpoa. Mä sanon hyvin selvästi, että hei, miksi sä soitat mulle nyt, kun piti soittaa monta tuntia sitten. Että olen täällä vain odottanut. Ja siihen vielä päälle ehkä jonkinlainen esitelmöinti aiheesta. Mutta jos ei mistään vaan halua piitata, vaikka toinen kertoo, että tästä ja tästä en pidä, niin sittenhän sitä ei piittaa.  

Et kyllä kovin itsenäiseltä ihmiseltä vaikuta, jos et muuta osaa kuin tuntien ajan odottaa toisen soittoa. 

Elämä ei ole suoritus. Isoissa ja tärkeissä asioissa voi ja pitääkin vaatia paljon, mutta jos joka ikinen asia muodostuu isoksi ja tärkeäksi, niin elämästä kuolee nautinto. Ihminen, jolla on terve itsetunto ja joka luottaa kumppaniinsa, ajattelee puhelun viivästyessä että asiaan on varmasti jokin ihan hyvä selitys, ja teenpä tässä sitten sillä välin jotain muuta, kun ei puhelua kuulunutkaan. Joustamaton suoritenatsi vie ilon elämästä silloinkin, kun hänen vaatimuksiinsa yrittää yltää, koska aina toki jonkinlaista huomauttamista löytyy.

Mä en siis ole tuo ap eli en sikäli pahemmin ole omaa itsenäisyyttäni täällä julistanutkaan. Mutta siis joo, jos joku lupaa jotain, niin siinähän minä sitten odotan. Että josko vaikka tehtäis jotain tai ei. Olen siis löysässä hirressä. Monesti elämässä on tilanteita, että kun joku ei tee tehtäävänsä eli esim. soita, niin yksi odottaa ja sitten odottaa vielä ehkä joku kolmaskin. Esimerkki: "Joo, voin lähteä sun kanssa jonnekin kylille, jos en tee mitään mies X:n kanssa. Kuulen asiasta klo 18." Kun tietoa ei kuulu eikä soittelut perään auta, niin tilanne on jumissa. Jos henkilöä X ei ole nähnyt pitkään aikaan, on tietenkin hyvin toiveikas, että kohta se puhelin pirahtaa ja nähdään. Siksi sitä on valmis odottelemaan ja sanomaan kaverillekin, että tänään ei käy. Mutta niinhän siinä helposti käy, että lopulta ei saa itse mitään, vaan istuu vain kotona yksin.

Minusta tämä onkin enemmän sellaista kiltin tytön syndroomaa kuin mitään itsenäisyysjuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Jos joku vihjaisi minulle, että arvostaisi soitteluani matkoilta niin tietenkin silloin soittelisin. Minut vain on kasvatettu siihen, että nainen ei saa roikkua miehessä niin olen luullut antavani kaivattua tilaa miehille kun en soittele perään. 

Ap.

Tämä kappale paljastaa enemmän kuin tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Jos joku vihjaisi minulle, että arvostaisi soitteluani matkoilta niin tietenkin silloin soittelisin. Minut vain on kasvatettu siihen, että nainen ei saa roikkua miehessä niin olen luullut antavani kaivattua tilaa miehille kun en soittele perään. 

Ap.

Tämä kappale paljastaa enemmän kuin tarpeeksi.

No mitä se paljastaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja siis vielä lisäyksenä edelliseen: mun kanssa ei tarvitse kyllä arpoa. Mä sanon hyvin selvästi, että hei, miksi sä soitat mulle nyt, kun piti soittaa monta tuntia sitten. Että olen täällä vain odottanut. Ja siihen vielä päälle ehkä jonkinlainen esitelmöinti aiheesta. Mutta jos ei mistään vaan halua piitata, vaikka toinen kertoo, että tästä ja tästä en pidä, niin sittenhän sitä ei piittaa.  

Et kyllä kovin itsenäiseltä ihmiseltä vaikuta, jos et muuta osaa kuin tuntien ajan odottaa toisen soittoa. 

Elämä ei ole suoritus. Isoissa ja tärkeissä asioissa voi ja pitääkin vaatia paljon, mutta jos joka ikinen asia muodostuu isoksi ja tärkeäksi, niin elämästä kuolee nautinto. Ihminen, jolla on terve itsetunto ja joka luottaa kumppaniinsa, ajattelee puhelun viivästyessä että asiaan on varmasti jokin ihan hyvä selitys, ja teenpä tässä sitten sillä välin jotain muuta, kun ei puhelua kuulunutkaan. Joustamaton suoritenatsi vie ilon elämästä silloinkin, kun hänen vaatimuksiinsa yrittää yltää, koska aina toki jonkinlaista huomauttamista löytyy.

Mä en siis ole tuo ap eli en sikäli pahemmin ole omaa itsenäisyyttäni täällä julistanutkaan. Mutta siis joo, jos joku lupaa jotain, niin siinähän minä sitten odotan. Että josko vaikka tehtäis jotain tai ei. Olen siis löysässä hirressä. Monesti elämässä on tilanteita, että kun joku ei tee tehtäävänsä eli esim. soita, niin yksi odottaa ja sitten odottaa vielä ehkä joku kolmaskin. Esimerkki: "Joo, voin lähteä sun kanssa jonnekin kylille, jos en tee mitään mies X:n kanssa. Kuulen asiasta klo 18." Kun tietoa ei kuulu eikä soittelut perään auta, niin tilanne on jumissa. Jos henkilöä X ei ole nähnyt pitkään aikaan, on tietenkin hyvin toiveikas, että kohta se puhelin pirahtaa ja nähdään. Siksi sitä on valmis odottelemaan ja sanomaan kaverillekin, että tänään ei käy. Mutta niinhän siinä helposti käy, että lopulta ei saa itse mitään, vaan istuu vain kotona yksin.

Minusta tämä onkin enemmän sellaista kiltin tytön syndroomaa kuin mitään itsenäisyysjuttua.

No mutta mitä nyt. Jos ollaan sovittu, että soitetaan 18 mennessä tehdäänkö jotain ja kello tulee 18, on kai selvää, että ei tehdä. Siis sanotaan kaverille (jos hän haluaa odotella kakkosvaihtoehtona mies X:lle), että olenkin jo tulossa, koska soittoa ei kuulu. Jos mies X soittelee sitten 19 niin voi voi voi, onnesi ohi jo kiisi. Tosin en ikinä itse suostuisi moiseen kuin hiton hyvästä syystä, ts. odottelemaan, että toinen tietää, pääseekö/meinaako tulla jonnekin.

Nämä, jotka puhuvat siitä, että miehet eivät kestä vahvoja naisia: kyllä kestävät ja arvostavatkin. Ongelma vain on siinä, että egoa hivelee ja mieltä nostattavat enemmän nämä naiset, jotka istuvat tuntikaupalla odottamassa, soittaisiko se X ehkä jos kumminkin.

Käsi sydämelle naiset: kyllä mekin olemme sortuneet joskus - ja monet sortuvat aina - niihin miehiin, jotka suostuvat hyppäämään ja kyselevät vain, oliko tarpeeksi korkealle. Emme mekään oikein aina meinaa kestää niitä vahvoja miehiä, jotka sanovat, että ehhei kultaseni, tuommoiseen en ala ollenkaan, en edes keskustelun tasolla.