Parisuhteeni ajautuvat riitoihin aina samasta syystä. Miten ratkaisen tämän? Miten voisin itse toimia toisin?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija.  

Boldattuna olennainen. Jos koko ajan oikeasti tarkastelee toisen virheitä ja laittaa niistä tilille, ei siinä tosiaankaan itsenäinen ihminen viitsi moista katsella. Kun niitä virheitä tekee meistä jokainen.

Esimerkiksi jos toinen ei soittanutkaan, siitä saatetaan sanoa, että et sitten soittanut, johon toinen: en, en ehtinyt/muistanut/mikä nyt olikaan syy. Ja se siitä, selitys saatiin ja anti olla. Itsenäinen ihminen kun ei kuvittele, että toinen tekee kaiken kiusallaan, pahuuttaan, just mulle ja mua rääkätäkseen.

Mitä tulee aloittajaan: siis nuo kaverithan ovat olleet ihan sekaisin, yrittävät päättää työpaikoista tai muuta hullua. Itse ihmettelisin päin vastoin, miten hauraan ja heikon kuvan itsestäni annan, jos kuvittelevat, että vuoden seurustelun jälkeen voivat alkaa tyrkyttämään mulle moista.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on yhteisyritys, jossa lähes kaikki on meidän, ei minun tai sinun. Siitä lähtien, kun olen ollut parisuhteessa , meillä on eletty yhdessä. Meidän koti, meidän auto, meidän laskut, meidän lomat. Itsenäinen selviäminen kaikessa ei ole itseisarvo, vaan ominaisuus, jota voidaan hyödyntää yhteiseksi hyväksi. Jos mieheni matkustelisi yksin, kun on niin itsenäinen, kokisin itseni hylätyksi ja voi olla, että kysyisin mieheltäni, että uutta asuntoako lähdet etsimään.

Samaa ihmettelen, miksi olla parisuhteessa jos haluaa olla niin itsenäinen ja matkustella yksin yms.? Haluaa siis leikkiä teini-ikäistä (ei uskalleta kasvaa siitä roolista)ja samalla on turvallista kun on isä tai äiti kotona odottamassa? Vai? Mielestäni jos ollaan parisuhteessa, on oletettevaa että tehdään yhdessä asiat ja ollaan jo aiemmin juostu juoksut ja itsenäistytty sen verran, että ei enää ole tarvetta. Tämä itsenäisyyden korostamisen tarve esiintyykin yleisimmin henkilöillä, joilla ei kunnon itsenäisyydestä olekaan koskaan kokemusta (on aina seurusteltu yms.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on yhteisyritys, jossa lähes kaikki on meidän, ei minun tai sinun. Siitä lähtien, kun olen ollut parisuhteessa , meillä on eletty yhdessä. Meidän koti, meidän auto, meidän laskut, meidän lomat. Itsenäinen selviäminen kaikessa ei ole itseisarvo, vaan ominaisuus, jota voidaan hyödyntää yhteiseksi hyväksi. Jos mieheni matkustelisi yksin, kun on niin itsenäinen, kokisin itseni hylätyksi ja voi olla, että kysyisin mieheltäni, että uutta asuntoako lähdet etsimään.

Samaa ihmettelen, miksi olla parisuhteessa jos haluaa olla niin itsenäinen ja matkustella yksin yms.? Haluaa siis leikkiä teini-ikäistä (ei uskalleta kasvaa siitä roolista)ja samalla on turvallista kun on isä tai äiti kotona odottamassa? Vai? Mielestäni jos ollaan parisuhteessa, on oletettevaa että tehdään yhdessä asiat ja ollaan jo aiemmin juostu juoksut ja itsenäistytty sen verran, että ei enää ole tarvetta. Tämä itsenäisyyden korostamisen tarve esiintyykin yleisimmin henkilöillä, joilla ei kunnon itsenäisyydestä olekaan koskaan kokemusta (on aina seurusteltu yms.)

Minä kyllä ymmärsin aloittajan  teksteistä, että yksin matkustellaan siksi, että työpaikalta ei saa lomaa silloin kuin haluaa. Lomien sovittelu miehen kanssa ei ole tuottanut tulosta. Aikamonissa työpaikoissa lomat kiertää ja ne saa, kun saa. Kyllä siitä omasta lomasta saa mielestäni nauttia. Jos loma osuu sellaiseen aikaan ettei Suomessa ole lämmintä, niin miksi ei saisi lähteä yksin matkalle? Sain sellaisen käsityksen, että aloittaja lomailisi mieluiten miehen kanssa, mutta se ei ole mahdollista, kun lomaa ei saa yhtäaikaa.

Mietin itsekin tuolla aiemmin mietittyä, että miksi miehet ihastuvat ap:n itsenäisyyteen, mutta kuitenkaan eivät sen kanssa voi elääkään.

Monella on aiemmissa suhteissa ollut ongelmia jonkun asian kanssa ja sitten helposti seuraavaan kandidaattiin ylikorostaa juuri tämän puutteen korjausta. Esimerkiksi helppo asia: seksi. Mies voi tosi helposti ihastua esimerkiksi ihanan epävakaaseen luonnonlapseen, jonka kanssa seksi on villiä ja sitä on paljon. Mutta sitten unohtaa huumassa ottaa huomioon, millaista se arki on oikeasti epävakaan ihmisen kanssa.

Enkä tällä siis tarkoita, että paljon ja villiä seksiä harrastavat naiset olisivat säännönmukaisesti epävakaita, mutta tiedän itse pari naista, jotka suunnilleen yrittävät miehiä estää ihastumasta, koska eivät yksinkertaisesti näe sitä kolikon kääntöpuolta. Tai luulevat pystyvänsä "korjaamaan" toisen huonot puolet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä, naisena haluan kyllä tuntea oloni tarpeeliseksi, tottakai, sehän on ihan selvä. Olisipa kiva olla parisuhteessa jossa mies ei tarvitse minua mihinkään, ja voisin yhtähyvin olla olemattakin hänen kanssaan, hän sitä tuskin edes huomaisi? Miehen tulee vielä tarvita ja haluta nimenomaisesti minua, ei vain ylipäätään naista.

Kyse ei ole ollenkaan tästä, siis halusta tuntea, että on tarpeellinen, vaan siitä, miten sitä osoitetaan. Mieheni ei totisesti ilahtuisi laisinkaan, jos yrittäisin sönköttää hänelle, että tottakai tunnet nyt itsesi tarpeelliseksi, kun jätin tämän ikean rasitteen kokoamisen sinulle ja sitä paitsi ostin pesukoneen, jonka saat omin kätösin asentaa.

Kyllä hän haluaa ihan muita osoituksia.

Minustakin ap on ristiriitainen. Hän kertoo, että ongelma on hänen itsenäisyytensä, mutta esimerkit kertovat ihan muuta. Siis kenen tulisi mieleen esittää itsenäiselle, vahvalle ihmiselle, joka sanoo, että tätä juuri en halua, että tämä on hankittu ja tähän on sun on suostuttava?

Itse siis luulen, että miehet eivät vain ole ottaneet ap:ta todesta. Ovat pitäneet puhetta itsenäisyydestä ja jotain pientä irtiottoa, kuten oma matka, vähän niinkun myyntipuheina. Kun nykyään on naisen esitettävä itsenäistä ja miehen empaattista. Ja palataanpas nyt normaaliin päiväjärjestykseen, mehän jo tunnetaan ja kaupat on enemmän vähemmän kiinni, niin eletään näin niikun oikeassa parisuhteessa tavataan.

Kysymykseen taas löytyykö niitä erilaisia miehiä, niin kyllä löytyy. Se on vaan niin, että niissä suhteissa ei just välttämättä "pärjää" korostamalla empatiaa ja joustavuutta tai itsenäisyyttä tai mitä piirrettä nyt haluaakin vaalia. Niissä on todella vastavuoroisesti oltava valmis kuuntelemaan kuin myös ärähtämään. Kemia se on, mikä on juttu: joskus vtuttaa toinen todella, se on kestättävä, koska yhteinen halu olla toisen kanssa kuitenkin vetää enemmän kuin yhteen.

Minulle syntyy kuva ihmisestä, joka on lähinnä ajattelematon. Ei siis ilkeä, eikä varsinaisesti itsekäs, vaan joka ei vaan tule ajatelleeksi. Henkilö joka on niin tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla, ettei tule edes ajattelleeksi, että parisuhteessa voisi tehdä toisinkin. Ei tule edes mieleen, että parisuhteessa voisi kysyä toiselta, haluaako asentaa pesukoneen, vai otanko asennuspalvelun. Liian tottunut tekemään ja hoitamaan itse asiansa. Se vaan kertaantuessaan alkaa äkkiä tuntua siltä, että ei tule huomioiduksi, kun toinen ei koskaan tule ajatelleeksi, että minä voisin auttaa. Tulee äkkiä ulkopuolisuuden tunne.

Meillä on töissä yksi tälläinen ikisinkku. Ei hän pahalla koskaan mitään tee, mutta kyllähän se porukkaa ärsyttää, kun ei edes kysytä mielipidettä, vaikka olisikin samaa mieltä. Tulee ylikävelty olo.

Kerroit, että olet joutunut itsenäistymään jo varhain.  Tunnistan nuo itsestänikin. Voisiko kysymys olla välttelevästä kiintymyssuhteesta:

http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/tietoa_parisu…

Kun on kasvanut pärjääjäksi, on ollut vaikea pyytää ja ottaa vastaan apua. Parisuhteessa ja muissakin ihmissuhteissa olisi kuitenkin tärkeää tuntea itsensä tarvituksi ainakin välillä, uskaltaa olla myös heikko ja haavoittuva. 

Kirjoitit myös, että sinua ärsyttää, jos määräillään. Ehkä olet liian herkkä tulkitsemaan jotain toisen sanomisia määräilyksi, se saattaa kummuta jostain menneisyydestä. Ehkä toinen ei ajattele "määräilevänsä".

Olen kyllä myös sitä mieltä, että miehesi on vähän mököttäjätyyppiä, jos hän aina jälkeenpäin ilmaiseen pahoittaneensa mielensä. Kai sitä olisi siinä kassalla voinut sanoa, että minä asennan sen pesukoneen? ;) 

Toivottavasti saatte keskustelemalla asiat rullaamaan paremmin!

Tunnistan omista suhdefiaskoistani samaa.

Tuntuu siltä että minä ihmisenä kiinnostan, mutta sitten kun en suhteessa muutu Naiseksi vaan olen edelleen oma itseni, minusta tuleekin ongelma.

Sellaista suhdetta on mahdoton jatkaa. Kyllä, kompromissit ja sovittelu kuuluvat ihmissuhteisiin, mutta niin kuuluu myös se perushyväksyvä asenne puolisoa kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Minustakin ap on ristiriitainen. Hän kertoo, että ongelma on hänen itsenäisyytensä, mutta esimerkit kertovat ihan muuta. Siis kenen tulisi mieleen esittää itsenäiselle, vahvalle ihmiselle, joka sanoo, että tätä juuri en halua, että tämä on hankittu ja tähän on sun on suostuttava?

Itse siis luulen, että miehet eivät vain ole ottaneet ap:ta todesta. Ovat pitäneet puhetta itsenäisyydestä ja jotain pientä irtiottoa, kuten oma matka, vähän niinkun myyntipuheina. Kun nykyään on naisen esitettävä itsenäistä ja miehen empaattista. Ja palataanpas nyt normaaliin päiväjärjestykseen, mehän jo tunnetaan ja kaupat on enemmän vähemmän kiinni, niin eletään näin niikun oikeassa parisuhteessa tavataan.

Kysymykseen taas löytyykö niitä erilaisia miehiä, niin kyllä löytyy. Se on vaan niin, että niissä suhteissa ei just välttämättä "pärjää" korostamalla empatiaa ja joustavuutta tai itsenäisyyttä tai mitä piirrettä nyt haluaakin vaalia. Niissä on todella vastavuoroisesti oltava valmis kuuntelemaan kuin myös ärähtämään. Kemia se on, mikä on juttu: joskus vtuttaa toinen todella, se on kestättävä, koska yhteinen halu olla toisen kanssa kuitenkin vetää enemmän kuin yhteen.

Kyllä sp:n ongelma on täysin uskottava, itselläni ollut samantyylistä. Muutama kunnianhimoton huonoitsetuntoinen mies on ihastunut minuun ja olemme alkaneet seurustella. Esim. ensimmäinen pidempiaikainen miesystäväni alkoi kuitenkin yhä enemmän väittää, että _minä_ pelkäsin ihmisiä. Kaikkein koomisin oli tilanne, jossa hän tuli ympäripäissään juhliin, joissa alkoi suureen ääneen selittää että ollenko uskaltanut puhua ihmisille. Juuri parhaillaankin pidimme hauskaa porukalla ja kaikki kuuntelivat "miehen" juttuja haavi auki. Usein lopulta toista syytetään omista puutteista koska ei kestetä nähdä, että joku oikeasti pärjää opinnoissa ja luottaa itseensä. Tyypillä itsellään oli vakavia itsetunto-ongelmia ja valitettavan myöhään tajusin jättää hänet. Miehet kokevat mielipiteet helposti uhkana: tuleva exäni esimerkiksi arvostelee asuinaluettani ja yrittää pakottaa muuttamaan luokseen. Täällä minun kalliimmalla alueella kuulemma roskatkin haisevat pahemmalle ja mereltä tuulee ja on epämukavaa. Sisämaan puolella kuulemma ei tuule jne. Eli naisen hyviä ominaisuuksia yritetään väkisin alkaa polkea alas oman huonommuudentunteen takia. Normimenoa, ikävä kyllä. Lopulta laajenee siihen, että aletaan vähätellä työtä jne. 

Tietysti miehet luulee ettet ole enää kiinnostunut jos meet lomalle etkä edes ilmota mitään. Terveellisessä suhteessa tuo olisi normaali käytäntö. Et ehkä itse ajattele asiaa näin mut haluisiks et sun mies menis ulkomail eikä ilmottais sulle mitään.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös ollut aina itsenäinen teeseitse-nainen. Olen kohta 10 vuotta ollut puolisoni kanssa yhdessä ja tässä on pitänyt oppia muuttumaan jotta homma toimii. Ensinnäkin, älä kuohitse miestäsi vaan anna välillä miehen olla se mies ja pyydä apua jossain, esim. korjaushommassa. Parisuhde on kahden kauppa ja pitää oppia miettimään myös toisen näkökantaa. Ei siinä muu auta.

Olen 50v nainen. Teen paljon töitä(=leipää pöytään) , olen suht siisti kotona ja tyyli naisellinen.

Mutta.. en ole kovin teknisesti suuntautunut. Jos pyydän apua tietokoneen ym käytössä mieheni pitää minua tyhmänä ja sanoo et muut naiset ei oo tollasia :(

se siitä kuohitsemisesta...

Unelmahäissä oli ihana esimerkki naisen nokkeluudesta.

Mies kysyi tarviiko apua pesukoneliitännän asennuksessa?

Nainen sanoi juu ja napautti liitännän irti

Häät tuli:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun ihastuvat miehet ilmeisesti ihastuvat minussa itsenäisyyteeni, itsevarmuuteeni, jämäkkyyteeni, rohkeuteeni, siihen että olen jotenkin riippumaton (vastakohta takertuvalle), siihen että osaan ja uskallan pitää puoleni, siihen että minulla on selkeät mielipiteet ja tavoitteet, joita kohti pyrin, hyvään itsetuntooni jne ja siihen, että noista huolimatta olen samalla kuitenkin empaattinen kuuntelija ja muut huomioon ottava ja aika tasainen luonne. Moni on ihan suoraan sanonutkin ihastuvani minussa juuri noihin piirteisiini.

No sitten suhteen vakiinnuttua tuntuu, että nuo piirteeni ajavat suhteen riitoihin. Mies (miehet) ei enää jotenkin kestäkään sitä, että kykyni pitää puoleni ilmenee myös parisuhteessa eli osaan pitää puoleni myös parisuhteessa tarvittaessa. Miehiä selvästi ärsyttää, että minua ei voi kontrolloida (en tarkoita nyt mitään puhelimen kyttäämistä tms vaan minun muokkaamista johonkin perinteisen kuuliaisen naisen rooliin). Tulee riitoja siitä, että mies ei saakaan sanella kaapin paikkaa vaan edellytän, että kaikki asiat neuvotellaan ja sovitaan yhdessä. Miehiä ärsyttää, että haluan lähteä yksin vaikkapa lomamatkalle (siis aivan yksin) enkä välttämättä soittele sieltä hädissään monta kertaa päivässä neuvoja että miten selviäisin jostain tilanteesta. Suhde muuttuu jonkunlaiseksi tahtojen taisteluksi, jossa minusta tuntuu että minut yritetään nujertaa jonkun vallan alle ihan vain siksi, että en olisi liian itsenäinen. Miehestä (miehistä) taas kuulemma tuntuu, että en sitoudu oikeasti, olen hankala ja minulle ei "kelpaa mikään". Sama kaava toistuu suhteesta toiseen.

Osaisiko joku neuvoa, että miten voisin murtaa tuon kuvion? Mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni? Älkää neuvoko, että valitse erilainen mies, koska olen yrittänyt sitä, joka kerta luulen, että tämä on nyt erilainen mies kuin eksäni.

Erosta eteenpäin -kirja esitteli minulle ajatuksen, joka ainakin omaan elämääni passasi kuin nenä päähän. Että se piirre, johon alkujaan kumppanissasi ihastut, on juuri se, joka lopulta keittää yli ja saa teidät eroamaan. Omissa miehissäni se on useimmiten ollut spontaanius, räväkkyys ja kyky saada kaikki nauramaan - mutta kun elämä on pelkkää sitä, niin ei se enää olekaan kivaa.

Juuri näin se on ollut omallakin kohdalla. Ensin seurustelin tossukoiden kanssa, kun oli kivaa että maata jalkojeni alla palvottiin, ja tehtiin niin kuin minä halusin. No nämä suhteet eivät kestäneet, koska se tossukkuus alkoi nyppiä kun mistään ei ollut miehellä omaa mielipidettä, vaan aina "jouduin" itse kaikken päättää mienun ottaessa myös vastuun, ja miehen ollessa vapaamatkustaja. Sen jälkeen vaihdoin taktiikkaa ja otin rempseitä meneviä miehiä, joilla oli sitä "omaakin elämää", ja pilke silmäkulmassa. En tuntenut tällaisiin kuitenkaan kovin suurta luottamusta, sillä he olivat valmiita perumaan minun näkemiseni kun tuli jotain "tosi tärkeää" menoa. En jaksanut jo ihan aikuisena ihmisenä sitä että jatkuvasti tekemiset ja puhumiset muuttuivat, ja tuntui että se "oma aika" olikin vain aikaa erossa minusta.

Sitten löysin yksilön, kultakimpaleeni, jonka kanssa tein päätöksen että meni syteen tai saveen , niin tästä pidän kiinni. Mies on kiltti, muttei tossukka, pahoittaa mielensä jos sille sanoo pahasti. Palvoo maata jalkojeni alla, mutta se ei haittaa, koska niin minäkin palvon häntä. 

ja suhde on kestänyt 6 kk.....?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun ihastuvat miehet ilmeisesti ihastuvat minussa itsenäisyyteeni, itsevarmuuteeni, jämäkkyyteeni, rohkeuteeni, siihen että olen jotenkin riippumaton (vastakohta takertuvalle), siihen että osaan ja uskallan pitää puoleni, siihen että minulla on selkeät mielipiteet ja tavoitteet, joita kohti pyrin, hyvään itsetuntooni jne ja siihen, että noista huolimatta olen samalla kuitenkin empaattinen kuuntelija ja muut huomioon ottava ja aika tasainen luonne. Moni on ihan suoraan sanonutkin ihastuvani minussa juuri noihin piirteisiini.

No sitten suhteen vakiinnuttua tuntuu, että nuo piirteeni ajavat suhteen riitoihin. Mies (miehet) ei enää jotenkin kestäkään sitä, että kykyni pitää puoleni ilmenee myös parisuhteessa eli osaan pitää puoleni myös parisuhteessa tarvittaessa. Miehiä selvästi ärsyttää, että minua ei voi kontrolloida (en tarkoita nyt mitään puhelimen kyttäämistä tms vaan minun muokkaamista johonkin perinteisen kuuliaisen naisen rooliin). Tulee riitoja siitä, että mies ei saakaan sanella kaapin paikkaa vaan edellytän, että kaikki asiat neuvotellaan ja sovitaan yhdessä. Miehiä ärsyttää, että haluan lähteä yksin vaikkapa lomamatkalle (siis aivan yksin) enkä välttämättä soittele sieltä hädissään monta kertaa päivässä neuvoja että miten selviäisin jostain tilanteesta. Suhde muuttuu jonkunlaiseksi tahtojen taisteluksi, jossa minusta tuntuu että minut yritetään nujertaa jonkun vallan alle ihan vain siksi, että en olisi liian itsenäinen. Miehestä (miehistä) taas kuulemma tuntuu, että en sitoudu oikeasti, olen hankala ja minulle ei "kelpaa mikään". Sama kaava toistuu suhteesta toiseen.

Osaisiko joku neuvoa, että miten voisin murtaa tuon kuvion? Mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni? Älkää neuvoko, että valitse erilainen mies, koska olen yrittänyt sitä, joka kerta luulen, että tämä on nyt erilainen mies kuin eksäni.

Erosta eteenpäin -kirja esitteli minulle ajatuksen, joka ainakin omaan elämääni passasi kuin nenä päähän. Että se piirre, johon alkujaan kumppanissasi ihastut, on juuri se, joka lopulta keittää yli ja saa teidät eroamaan. Omissa miehissäni se on useimmiten ollut spontaanius, räväkkyys ja kyky saada kaikki nauramaan - mutta kun elämä on pelkkää sitä, niin ei se enää olekaan kivaa.

Juuri näin se on ollut omallakin kohdalla. Ensin seurustelin tossukoiden kanssa, kun oli kivaa että maata jalkojeni alla palvottiin, ja tehtiin niin kuin minä halusin. No nämä suhteet eivät kestäneet, koska se tossukkuus alkoi nyppiä kun mistään ei ollut miehellä omaa mielipidettä, vaan aina "jouduin" itse kaikken päättää mienun ottaessa myös vastuun, ja miehen ollessa vapaamatkustaja. Sen jälkeen vaihdoin taktiikkaa ja otin rempseitä meneviä miehiä, joilla oli sitä "omaakin elämää", ja pilke silmäkulmassa. En tuntenut tällaisiin kuitenkaan kovin suurta luottamusta, sillä he olivat valmiita perumaan minun näkemiseni kun tuli jotain "tosi tärkeää" menoa. En jaksanut jo ihan aikuisena ihmisenä sitä että jatkuvasti tekemiset ja puhumiset muuttuivat, ja tuntui että se "oma aika" olikin vain aikaa erossa minusta.

Sitten löysin yksilön, kultakimpaleeni, jonka kanssa tein päätöksen että meni syteen tai saveen , niin tästä pidän kiinni. Mies on kiltti, muttei tossukka, pahoittaa mielensä jos sille sanoo pahasti. Palvoo maata jalkojeni alla, mutta se ei haittaa, koska niin minäkin palvon häntä. 

ja suhde on kestänyt 6 kk.....?

Missä luki 6kk?

3.5v ollaan oltu nyt yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuun ihastuvat miehet ilmeisesti ihastuvat minussa itsenäisyyteeni, itsevarmuuteeni, jämäkkyyteeni, rohkeuteeni, siihen että olen jotenkin riippumaton (vastakohta takertuvalle), siihen että osaan ja uskallan pitää puoleni, siihen että minulla on selkeät mielipiteet ja tavoitteet, joita kohti pyrin, hyvään itsetuntooni jne ja siihen, että noista huolimatta olen samalla kuitenkin empaattinen kuuntelija ja muut huomioon ottava ja aika tasainen luonne. Moni on ihan suoraan sanonutkin ihastuvani minussa juuri noihin piirteisiini.

No sitten suhteen vakiinnuttua tuntuu, että nuo piirteeni ajavat suhteen riitoihin. Mies (miehet) ei enää jotenkin kestäkään sitä, että kykyni pitää puoleni ilmenee myös parisuhteessa eli osaan pitää puoleni myös parisuhteessa tarvittaessa. Miehiä selvästi ärsyttää, että minua ei voi kontrolloida (en tarkoita nyt mitään puhelimen kyttäämistä tms vaan minun muokkaamista johonkin perinteisen kuuliaisen naisen rooliin). Tulee riitoja siitä, että mies ei saakaan sanella kaapin paikkaa vaan edellytän, että kaikki asiat neuvotellaan ja sovitaan yhdessä. Miehiä ärsyttää, että haluan lähteä yksin vaikkapa lomamatkalle (siis aivan yksin) enkä välttämättä soittele sieltä hädissään monta kertaa päivässä neuvoja että miten selviäisin jostain tilanteesta. Suhde muuttuu jonkunlaiseksi tahtojen taisteluksi, jossa minusta tuntuu että minut yritetään nujertaa jonkun vallan alle ihan vain siksi, että en olisi liian itsenäinen. Miehestä (miehistä) taas kuulemma tuntuu, että en sitoudu oikeasti, olen hankala ja minulle ei "kelpaa mikään". Sama kaava toistuu suhteesta toiseen.

Osaisiko joku neuvoa, että miten voisin murtaa tuon kuvion? Mitä minun pitäisi muuttaa itsessäni? Älkää neuvoko, että valitse erilainen mies, koska olen yrittänyt sitä, joka kerta luulen, että tämä on nyt erilainen mies kuin eksäni.

Erosta eteenpäin -kirja esitteli minulle ajatuksen, joka ainakin omaan elämääni passasi kuin nenä päähän. Että se piirre, johon alkujaan kumppanissasi ihastut, on juuri se, joka lopulta keittää yli ja saa teidät eroamaan. Omissa miehissäni se on useimmiten ollut spontaanius, räväkkyys ja kyky saada kaikki nauramaan - mutta kun elämä on pelkkää sitä, niin ei se enää olekaan kivaa.

Juuri näin se on ollut omallakin kohdalla. Ensin seurustelin tossukoiden kanssa, kun oli kivaa että maata jalkojeni alla palvottiin, ja tehtiin niin kuin minä halusin. No nämä suhteet eivät kestäneet, koska se tossukkuus alkoi nyppiä kun mistään ei ollut miehellä omaa mielipidettä, vaan aina "jouduin" itse kaikken päättää mienun ottaessa myös vastuun, ja miehen ollessa vapaamatkustaja. Sen jälkeen vaihdoin taktiikkaa ja otin rempseitä meneviä miehiä, joilla oli sitä "omaakin elämää", ja pilke silmäkulmassa. En tuntenut tällaisiin kuitenkaan kovin suurta luottamusta, sillä he olivat valmiita perumaan minun näkemiseni kun tuli jotain "tosi tärkeää" menoa. En jaksanut jo ihan aikuisena ihmisenä sitä että jatkuvasti tekemiset ja puhumiset muuttuivat, ja tuntui että se "oma aika" olikin vain aikaa erossa minusta.

Sitten löysin yksilön, kultakimpaleeni, jonka kanssa tein päätöksen että meni syteen tai saveen , niin tästä pidän kiinni. Mies on kiltti, muttei tossukka, pahoittaa mielensä jos sille sanoo pahasti. Palvoo maata jalkojeni alla, mutta se ei haittaa, koska niin minäkin palvon häntä. 

ja suhde on kestänyt 6 kk.....?

Missä luki 6kk?

3.5v ollaan oltu nyt yhdessä.

kutuvaihe kestää 1-7 vuotta..eiköhän se sulla kohta uutta miestä pukkaa...

Mulla on näitä tuttuja joilla nyt 40:senä 6 vakava suhde...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija.  

Boldattuna olennainen. Jos koko ajan oikeasti tarkastelee toisen virheitä ja laittaa niistä tilille, ei siinä tosiaankaan itsenäinen ihminen viitsi moista katsella. Kun niitä virheitä tekee meistä jokainen.

Esimerkiksi jos toinen ei soittanutkaan, siitä saatetaan sanoa, että et sitten soittanut, johon toinen: en, en ehtinyt/muistanut/mikä nyt olikaan syy. Ja se siitä, selitys saatiin ja anti olla. Itsenäinen ihminen kun ei kuvittele, että toinen tekee kaiken kiusallaan, pahuuttaan, just mulle ja mua rääkätäkseen.

Olin tuo rikekommentoija. Joo, tuo on minun huono puoleni. Mutta toisaalta jos jatkuvasti kokee, että itse on aina askelen edellä eli itse soittaa täsmällisesti, miettii toista, pitää lupaukset jne., mutta toisella kaikki on vähän retuperällä, koska "ihmisiähän tässä vaan ollaan", niin tulee vähän tunne, että no missäs sitten ne minun virheeni ovat. Etenkin kun usein käy niin, että minun virheistäni tai vääristä sanavalinnoistani tai vääristä kysymyksistäni tulee jumalaton show, kun taas toinen kuittaa omiaan siten, että mitä väliä. Onko siis niin, että minun "konemaisuuteeni" ja luotettavuuteeni totutaan ja on kardinaalimoka, jos kerrankin teen jotain erheellisesti? Olenkin ollut monesti äimänä elämäni aikana, että miten niitä puntteja sitten pistettäisiin tasan, jotta ei tulisi itselle sellaista oloa, että minä tässä yritän henkeni edestä kaikkeni ja toinen vaan on rennosti tolvana. Olen jopa kuullut vinkin, että tee samoin kuin toinen eli anna toisen maistaa omaa lääkettä, mutta useimmiten en siihen pysty, koska se on vain luonnotonta. Kieltämättä minun arvomaailmassani monet virheet kertovat myös siitä, ettei toista vaan hirveästi arvosta. Asiat nimittäin useimmiten pyrkii tekemään todella hyvin, jos asiat ovat itselle tärkeitä.

Äsh, en tajua ihmisiä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset tekisivät reippaasti asiat vain mukavasti ja oikein. Ei se ole kovinkaan vaikeata. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija.  

Boldattuna olennainen. Jos koko ajan oikeasti tarkastelee toisen virheitä ja laittaa niistä tilille, ei siinä tosiaankaan itsenäinen ihminen viitsi moista katsella. Kun niitä virheitä tekee meistä jokainen.

Esimerkiksi jos toinen ei soittanutkaan, siitä saatetaan sanoa, että et sitten soittanut, johon toinen: en, en ehtinyt/muistanut/mikä nyt olikaan syy. Ja se siitä, selitys saatiin ja anti olla. Itsenäinen ihminen kun ei kuvittele, että toinen tekee kaiken kiusallaan, pahuuttaan, just mulle ja mua rääkätäkseen.

Olin tuo rikekommentoija. Joo, tuo on minun huono puoleni. Mutta toisaalta jos jatkuvasti kokee, että itse on aina askelen edellä eli itse soittaa täsmällisesti, miettii toista, pitää lupaukset jne., mutta toisella kaikki on vähän retuperällä, koska "ihmisiähän tässä vaan ollaan", niin tulee vähän tunne, että no missäs sitten ne minun virheeni ovat. Etenkin kun usein käy niin, että minun virheistäni tai vääristä sanavalinnoistani tai vääristä kysymyksistäni tulee jumalaton show, kun taas toinen kuittaa omiaan siten, että mitä väliä. Onko siis niin, että minun "konemaisuuteeni" ja luotettavuuteeni totutaan ja on kardinaalimoka, jos kerrankin teen jotain erheellisesti? Olenkin ollut monesti äimänä elämäni aikana, että miten niitä puntteja sitten pistettäisiin tasan, jotta ei tulisi itselle sellaista oloa, että minä tässä yritän henkeni edestä kaikkeni ja toinen vaan on rennosti tolvana. Olen jopa kuullut vinkin, että tee samoin kuin toinen eli anna toisen maistaa omaa lääkettä, mutta useimmiten en siihen pysty, koska se on vain luonnotonta. Kieltämättä minun arvomaailmassani monet virheet kertovat myös siitä, ettei toista vaan hirveästi arvosta. Asiat nimittäin useimmiten pyrkii tekemään todella hyvin, jos asiat ovat itselle tärkeitä.

Äsh, en tajua ihmisiä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset tekisivät reippaasti asiat vain mukavasti ja oikein. Ei se ole kovinkaan vaikeata. 

Olen tuo, joka kommentoi sinulle. Ymmärrän kyllä, mitä yrität sanoa. Mutta toisaalta: suhde, jossa toinen on koko ajan "askeleen edellä", ei myös ole tasa-arvoinen. En minä itsenäisenä ihmisenä toivo, että toinen yrittää henkensä edestä kaikkensa ja arvailee, mitä haluan. Jos joku asia on hänelle todella tärkeä, toivon, että hän kertoo siitä minulle suoraan ja sanoo, että tässä asiassa asiassa voisit tsempata. Sitten on tietysti vähän toinen juttu, jos näitä tärkeitä asioita alkaa olemaan kymmeniä, eli sellaisiksi lasketaan suunnilleen kaikki, mitä tehdään. Eli toisin sanoen: toinen pyrkii hallitsemaan koko elämää sillä, että hän nyt vain on oikeassa, tämä on tärkeää, näetkö, miten hyvin minäkin teen tämän asian, jonka olen määritellyt tehtävän näin?

Eli ehkä kuitenkin on niin, että jos asioita ei tehdä kuten ne sinusta on mukavasti ja oikein, toinen on tolvana?

Siitä taas, että toinen motkottaa sinun (vähistä) virheistäsi ei kyllä minun maailmassani ole muita ratkaisuja kuin se, että sanoisin suoraan, että suus kiinni ja vähän kohtuutta nyt. Sanoisin myös, että aika paskamaista touhua ja pikkumaista sinulta. En kuuntele tälläistä rätinää yhtään. Enkä kuuntelisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joskus miettinyt, että haluaisin olla kärpäsenä katossa jossain hyvässä parisuhdetaloudessa, jossa kuitenkin on kaksi aikuista,  itsenäistä ihmistä. Näkisin, miten homma toimii. Pieni käry minulla on siitä, että yksi tekijä on se, että monia asioita vaan ohitetaan eli minä en tähän kohtaan saa ruksia, koska olen oikeudenmukaisuuden metsästäjä ja rikkeiden tarkastelija.  

Boldattuna olennainen. Jos koko ajan oikeasti tarkastelee toisen virheitä ja laittaa niistä tilille, ei siinä tosiaankaan itsenäinen ihminen viitsi moista katsella. Kun niitä virheitä tekee meistä jokainen.

Esimerkiksi jos toinen ei soittanutkaan, siitä saatetaan sanoa, että et sitten soittanut, johon toinen: en, en ehtinyt/muistanut/mikä nyt olikaan syy. Ja se siitä, selitys saatiin ja anti olla. Itsenäinen ihminen kun ei kuvittele, että toinen tekee kaiken kiusallaan, pahuuttaan, just mulle ja mua rääkätäkseen.

Olin tuo rikekommentoija. Joo, tuo on minun huono puoleni. Mutta toisaalta jos jatkuvasti kokee, että itse on aina askelen edellä eli itse soittaa täsmällisesti, miettii toista, pitää lupaukset jne., mutta toisella kaikki on vähän retuperällä, koska "ihmisiähän tässä vaan ollaan", niin tulee vähän tunne, että no missäs sitten ne minun virheeni ovat. Etenkin kun usein käy niin, että minun virheistäni tai vääristä sanavalinnoistani tai vääristä kysymyksistäni tulee jumalaton show, kun taas toinen kuittaa omiaan siten, että mitä väliä. Onko siis niin, että minun "konemaisuuteeni" ja luotettavuuteeni totutaan ja on kardinaalimoka, jos kerrankin teen jotain erheellisesti? Olenkin ollut monesti äimänä elämäni aikana, että miten niitä puntteja sitten pistettäisiin tasan, jotta ei tulisi itselle sellaista oloa, että minä tässä yritän henkeni edestä kaikkeni ja toinen vaan on rennosti tolvana. Olen jopa kuullut vinkin, että tee samoin kuin toinen eli anna toisen maistaa omaa lääkettä, mutta useimmiten en siihen pysty, koska se on vain luonnotonta. Kieltämättä minun arvomaailmassani monet virheet kertovat myös siitä, ettei toista vaan hirveästi arvosta. Asiat nimittäin useimmiten pyrkii tekemään todella hyvin, jos asiat ovat itselle tärkeitä.

Äsh, en tajua ihmisiä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos ihmiset tekisivät reippaasti asiat vain mukavasti ja oikein. Ei se ole kovinkaan vaikeata. 

Olen tuo, joka kommentoi sinulle. Ymmärrän kyllä, mitä yrität sanoa. Mutta toisaalta: suhde, jossa toinen on koko ajan "askeleen edellä", ei myös ole tasa-arvoinen. En minä itsenäisenä ihmisenä toivo, että toinen yrittää henkensä edestä kaikkensa ja arvailee, mitä haluan. Jos joku asia on hänelle todella tärkeä, toivon, että hän kertoo siitä minulle suoraan ja sanoo, että tässä asiassa asiassa voisit tsempata. Sitten on tietysti vähän toinen juttu, jos näitä tärkeitä asioita alkaa olemaan kymmeniä, eli sellaisiksi lasketaan suunnilleen kaikki, mitä tehdään. Eli toisin sanoen: toinen pyrkii hallitsemaan koko elämää sillä, että hän nyt vain on oikeassa, tämä on tärkeää, näetkö, miten hyvin minäkin teen tämän asian, jonka olen määritellyt tehtävän näin?

Eli ehkä kuitenkin on niin, että jos asioita ei tehdä kuten ne sinusta on mukavasti ja oikein, toinen on tolvana?

Siitä taas, että toinen motkottaa sinun (vähistä) virheistäsi ei kyllä minun maailmassani ole muita ratkaisuja kuin se, että sanoisin suoraan, että suus kiinni ja vähän kohtuutta nyt. Sanoisin myös, että aika paskamaista touhua ja pikkumaista sinulta. En kuuntele tälläistä rätinää yhtään. Enkä kuuntelisi.

Ei, ei olekaan tasa-arvoinen, mutta sepä siinä onkin, että mitäpä sitten tehdä, kun itse koittaa noudattaa oppikirjasääntöjä, mutta toista ne eivät kiinnosta pätkääkään. Aina vai nostaa kytkintä, koska kokee yrittävänsä enemmän kuin toinen? Vai tyytyä siihen, ettei toista nyt vaan kiinnosta samalla intensiteetillä. Mitäköhän esimerkkejä tähän keksisi... No, vaikka syntymäpäivät, ystävänpäivä, joulu, tosiaan ne lupaukset, sopimukset jne. - näissä on aika vaikeata nähdä, että noh, ihan kiva sekin, ettei toinen muista lainkaan toista tai ei pidä kiinni lupauksista kuin joskus. Että se on hänen oikeansa se. 

Kyllähän sitä tuollaisille ihmisille koittaa sanoa, että hei, kun sinä teit itse noin, niin en saanut sanoa siitä mitään, mutta nyt olet tosi närkästynyt, kun minä tein näin. Että ei reilua. No, äkkiäkös sieltä tulee meriselityksiä kuten "ei ole sama asia" tai "nyt puhutaan tästä asiasta" tmv. Eniten tosin tätä ongelmaa olen huomannut jonkinlaisten rassukoiden kanssa eli he tarvitsevat minulta kaikkea kuten mm. yliymmärtämistä, mutta eivät itse anna juuri mitään hyvää. Samaisten ihmisten kanssa saa käydä myös jonkinlaisia uhriutumiskisoja, koska oma mielipaha ei voi olla koskaan yhtä suurta kuin heidän.

Olenkin lopulta päätynyt siihen, että ikinä ei kannata olettaa, että hyvä palaa takaisin, vaan hyvää kannattaa tehdä ainoastaan siksi, että se on itsestä kiva juttu. Jos tämän pohdinnan jälkeen ei enää huvita tehdä, kannattaisi jättää kokonaan tekemättä itsekin. Tämä tosin on itselläni to do -vaiheessa eli usein ajaudun "no mä teen nyt näin, mut eihän se toinen mitään kumminkaan tee mulle" -tilanteisiin. Hyvää ei voi silti ostaa toiselta hyvilläkään teoilla. 

Ja siis vielä lisäyksenä edelliseen: mun kanssa ei tarvitse kyllä arpoa. Mä sanon hyvin selvästi, että hei, miksi sä soitat mulle nyt, kun piti soittaa monta tuntia sitten. Että olen täällä vain odottanut. Ja siihen vielä päälle ehkä jonkinlainen esitelmöinti aiheesta. Mutta jos ei mistään vaan halua piitata, vaikka toinen kertoo, että tästä ja tästä en pidä, niin sittenhän sitä ei piittaa.