Lue keskustelun säännöt.
Miksen pysty antamaan anteeksi?
Surullinen
07.04.2018 |
Olen yrittänyt antaa anteeksi ja päästä eteenpäin. Vuosikausia olen yrittänyt. En silti ole siihen pystynyt. Voin yhä pahoin, kun tämä ihminen ja hänen tekonsa tulevat mieleeni. Haluaisin saavuttaa mielenrauhan menneisyyden kanssa, mutten pysty. Koen olevani teon takia liian hajalla. Muuttuuko tämä koskaan?
Kommentit (101)
Hyvä ketju. Mulla on auttanut aika ja jonkinlainen tekemisen kautta muotoutunut päätös jatkaa omaa elämää, etsiä ja ottaa vastaan uusia asioita ja muuttua itse ajanmukaisesti, eli siirtyä itse itseään patistellen ja välillä väen väkisin elämässä eteenpäin, eikä jäädä siihen kohtaan, jossa anteeksiantamaton teko tapahtui. Se voi tarkoittaa niinkin hölmöjä ja pinnallisia asioita kuin muodin seuraaminen, politiikan ja median seuraaminen, kirjallisuuden seuraaminen. Ehkä on kyse juuri siitä "ylpeydestä" jota täällä on paheksuttu :D Mutta tällä tekniikalla vaikea asia jää ajan saatossa väkisinkin taakse. Minua on auttanut, kun päätin jättää koko anteeksiantoproblematiikan -- ei ole mikään pakko päättää antaako vai ei, vaan asian voi jättää silleen. Joskus ajattelen, että "Kaikkivaltiaan huomaan". Minun ei tarvitse pohtia sitä, kun se palaa mieleen, hyväksyn sen, että voin olla eri mieltä kuon viimeksi. Lopulta asia ei kiinnosta itseäni niin paljoa.
Olen ahdistunut suuresti kaikenmaailman kehotuksista "käsitellä" ja antaa anteeksi sekä ehdotuksista mennä terapiaan, joita tavataan sanoa. Koen että väärin ymmärretyksi tulemisen ja siitä uudelleen traumatisoitumisen riski on niin suuri, etten sitä halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut suuresti kaikenmaailman kehotuksista "käsitellä" ja antaa anteeksi sekä ehdotuksista mennä terapiaan, joita tavataan sanoa. Koen että väärin ymmärretyksi tulemisen ja siitä uudelleen traumatisoitumisen riski on niin suuri, etten sitä halua.
Uudelleen traumatisoituminen on itse asiassa ihan todellinen riski, mikäli esim. terapiassa terapeutti sivuuttaa asiakkaan kokemukset ja painostaa tätä ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Siinä rikotaan ihminen toistamiseen, kun viestitetään tällä tavoin hänelle, että hänen kokemuksensa eivät olleet mitenkään pahoja ja täytyy nyt vain pystyä antamaan anteeksi.
Ammatti-ihmisen luulisi osaavan suhtautua asiaan mutta kyllä terapeuteissa, psykologeissa yms. on paljon heitä, joilla on lähes lapsekkaan yksioikoinen suhtautuminen anteeksiantoon. "Pitää vaan antaa anteeksi!" "Niin mutta miten?" "Kyllä sinun nyt vaan pitää antaa anteeksi!" Toisaalta jos englanti sujuu, niin silloin ainakin löytyy googlettamalla hyviä psykoterapeuttien kirjoittamia artikkeleita siitä, kuinka anteeksi ei ole pakko antaa, ja kuinka se voi pahimmillaan vain traumatisoida ihmistä lisää. Ainakin kalifornialainen psykoterapeutti Annie Wright on kirjoittanut erittäin hyvän blogipostauksen aiheesta sivuillaan (en valitettavasti enää muista osoitetta mutta kyllä Google tietää).
Hassua, en ole pitkään aikaan miettinyt, olenko antanut anteeksi ihmiselle, joka teki minulle väärin.
En ole tainnut antaa, en koe sitä tarpeelliseksi, olen vuosien varrella antanut itselleni luvan unohtaa, olla onnellinen siitä mitä on, iloita niistä asioista mistä nautin, olen tutustunut itseeni, unohtaen minua loukanneen.
Vierailija kirjoitti:
Monet psykologit ja terapeutit on nykyisin sitä mieltä, että anteeksianto ei ole välttämätöntä eheytyäkseen. Päinvastoin, monet lakaisevat ikävät tunteet yliymmärtämisellä ja sillä kuuluisalla anteeksiannolla. Myöhemmin voi sitten kosahtaa kun ei ole oikeasti ikäviä asioita kunnolla käsitellyt. Minulle kävi näin, alkoholistivanhempiani vain ymmärsin ja ymmärsin, kuinka ovat sairaita, kyllä he minua rakastavat, jos vain annan anteeksi niin kyllä se siitä. Totuus oli, että alkoholismi toki on sairaus, mutta pulloon tarttuminen oma valinta. Tappelut, poliisit, ikuiset traumat olisi voitu estää. He eivät rakastaneet minua. Turha ymmärtää ja antaa anteeksi, eipä tosin ole kukaan pyytänytkään. Jopa terapiassa teininä sanottiin minulle, että koita antaa anteeksi ja siirry eteenpäin. Vasta aikuisiällä sain vihata ja tuntea ne piilossa olevat tunteet turvallisesti, asiantuntevan terapeutin kanssa. Nyt elämäni on olosuhteisiin nähden hyvää, toki aivan tasapainossa tulen tuskin olemaan. Vauvasta asti hylätty ja väkivaltaa nähty niin kyllähän se jäljet jättää.
Sinun kokemuksesi on varmasti yksi rankimmista. Sun ei tarvitse antaa anteeksi, eikä ymmärtää. Tekohan on todella käsittämätön. Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla joten toki voin samaistua siihen fiilikseen. Se vain loukkaa ja haavoittaa muita niin syvästi... Joten toistan vielä, älä pakota anteeksiantoa. Voit olla aivan normaali ihminen, suht sinut asian kanssa kun olet päässyt tarpeeksi pitkälle tuon käsittelyssä. Jossain vaiheessa voit olla vapaampi. Siihen voi mennä rutosti aikaa, siihen voi kuulua kamalia tunteita, epätoivoa, vihaa, ahdistusta. Anna niiden tulla. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi. Paljon voimia!
Miten tämä itsemurha eroaa siitä että mies pettää ja jättää 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Pitää vaan olla normaalisti, kun ei ole leski..vaikka olo on kauhea
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut suuresti kaikenmaailman kehotuksista "käsitellä" ja antaa anteeksi sekä ehdotuksista mennä terapiaan, joita tavataan sanoa. Koen että väärin ymmärretyksi tulemisen ja siitä uudelleen traumatisoitumisen riski on niin suuri, etten sitä halua.
Uudelleen traumatisoituminen on itse asiassa ihan todellinen riski, mikäli esim. terapiassa terapeutti sivuuttaa asiakkaan kokemukset ja painostaa tätä ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Siinä rikotaan ihminen toistamiseen, kun viestitetään tällä tavoin hänelle, että hänen kokemuksensa eivät olleet mitenkään pahoja ja täytyy nyt vain pystyä antamaan anteeksi.
Ammatti-ihmisen luulisi osaavan suhtautua asiaan mutta kyllä terapeuteissa, psykologeissa yms. on paljon heitä, joilla on lähes lapsekkaan yksioikoinen suhtautuminen anteeksiantoon. "Pitää vaan antaa anteeksi!" "Niin mutta miten?" "Kyllä sinun nyt vaan pitää antaa anteeksi!" Toisaalta jos englanti sujuu, niin silloin ainakin löytyy googlettamalla hyviä psykoterapeuttien kirjoittamia artikkeleita siitä, kuinka anteeksi ei ole pakko antaa, ja kuinka se voi pahimmillaan vain traumatisoida ihmistä lisää. Ainakin kalifornialainen psykoterapeutti Annie Wright on kirjoittanut erittäin hyvän blogipostauksen aiheesta sivuillaan (en valitettavasti enää muista osoitetta mutta kyllä Google tietää).
Olen katkaissut välit äitiini ja sisareeni.
Tunnen tästä toki häpeää..mutta kun ihmiset pikkuhiljaa unohtaa oma olo helpottuu...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet psykologit ja terapeutit on nykyisin sitä mieltä, että anteeksianto ei ole välttämätöntä eheytyäkseen. Päinvastoin, monet lakaisevat ikävät tunteet yliymmärtämisellä ja sillä kuuluisalla anteeksiannolla. Myöhemmin voi sitten kosahtaa kun ei ole oikeasti ikäviä asioita kunnolla käsitellyt. Minulle kävi näin, alkoholistivanhempiani vain ymmärsin ja ymmärsin, kuinka ovat sairaita, kyllä he minua rakastavat, jos vain annan anteeksi niin kyllä se siitä. Totuus oli, että alkoholismi toki on sairaus, mutta pulloon tarttuminen oma valinta. Tappelut, poliisit, ikuiset traumat olisi voitu estää. He eivät rakastaneet minua. Turha ymmärtää ja antaa anteeksi, eipä tosin ole kukaan pyytänytkään. Jopa terapiassa teininä sanottiin minulle, että koita antaa anteeksi ja siirry eteenpäin. Vasta aikuisiällä sain vihata ja tuntea ne piilossa olevat tunteet turvallisesti, asiantuntevan terapeutin kanssa. Nyt elämäni on olosuhteisiin nähden hyvää, toki aivan tasapainossa tulen tuskin olemaan. Vauvasta asti hylätty ja väkivaltaa nähty niin kyllähän se jäljet jättää.
Sinun kokemuksesi on varmasti yksi rankimmista. Sun ei tarvitse antaa anteeksi, eikä ymmärtää. Tekohan on todella käsittämätön. Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla joten toki voin samaistua siihen fiilikseen. Se vain loukkaa ja haavoittaa muita niin syvästi... Joten toistan vielä, älä pakota anteeksiantoa. Voit olla aivan normaali ihminen, suht sinut asian kanssa kun olet päässyt tarpeeksi pitkälle tuon käsittelyssä. Jossain vaiheessa voit olla vapaampi. Siihen voi mennä rutosti aikaa, siihen voi kuulua kamalia tunteita, epätoivoa, vihaa, ahdistusta. Anna niiden tulla. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi. Paljon voimia!
Miten tämä itsemurha eroaa siitä että mies pettää ja jättää 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Pitää vaan olla normaalisti, kun ei ole leski..vaikka olo on kauhea
Sun mies on sentään elossa..häpeä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet psykologit ja terapeutit on nykyisin sitä mieltä, että anteeksianto ei ole välttämätöntä eheytyäkseen. Päinvastoin, monet lakaisevat ikävät tunteet yliymmärtämisellä ja sillä kuuluisalla anteeksiannolla. Myöhemmin voi sitten kosahtaa kun ei ole oikeasti ikäviä asioita kunnolla käsitellyt. Minulle kävi näin, alkoholistivanhempiani vain ymmärsin ja ymmärsin, kuinka ovat sairaita, kyllä he minua rakastavat, jos vain annan anteeksi niin kyllä se siitä. Totuus oli, että alkoholismi toki on sairaus, mutta pulloon tarttuminen oma valinta. Tappelut, poliisit, ikuiset traumat olisi voitu estää. He eivät rakastaneet minua. Turha ymmärtää ja antaa anteeksi, eipä tosin ole kukaan pyytänytkään. Jopa terapiassa teininä sanottiin minulle, että koita antaa anteeksi ja siirry eteenpäin. Vasta aikuisiällä sain vihata ja tuntea ne piilossa olevat tunteet turvallisesti, asiantuntevan terapeutin kanssa. Nyt elämäni on olosuhteisiin nähden hyvää, toki aivan tasapainossa tulen tuskin olemaan. Vauvasta asti hylätty ja väkivaltaa nähty niin kyllähän se jäljet jättää.
Sinun kokemuksesi on varmasti yksi rankimmista. Sun ei tarvitse antaa anteeksi, eikä ymmärtää. Tekohan on todella käsittämätön. Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla joten toki voin samaistua siihen fiilikseen. Se vain loukkaa ja haavoittaa muita niin syvästi... Joten toistan vielä, älä pakota anteeksiantoa. Voit olla aivan normaali ihminen, suht sinut asian kanssa kun olet päässyt tarpeeksi pitkälle tuon käsittelyssä. Jossain vaiheessa voit olla vapaampi. Siihen voi mennä rutosti aikaa, siihen voi kuulua kamalia tunteita, epätoivoa, vihaa, ahdistusta. Anna niiden tulla. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi. Paljon voimia!
Miten tämä itsemurha eroaa siitä että mies pettää ja jättää 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Pitää vaan olla normaalisti, kun ei ole leski..vaikka olo on kauheaSun mies on sentään elossa..häpeä!
Otan osaa tilanteesi johdosta. Tuo on varmasti kova kriisin paikka sinulle. Äkilliset muutokset elämässä ovat sellaisia. Älä välitä tuosta äskeisestä typerästä kommentista. Paljon voimia sinulle elämässäsi! ❤️
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut kaikkia vastauksia, koska en jaksa ja mun kone on tänään jotenkin hidas. Mutta mullakin on tilanne, että joskus mietin tota anteeksiantamista. Ylipäänsä että mitä se on. Mistä edes tietää antaneensa tai ei-antaneensa anteeksi? Vaikka kuinka päättää, että nyt annan sen asian anteeksi, niin siitä huolimatta se joskus tulee mieleen ja taas raivostuttaa ja herättää vihantunteen.
Pitäisi käsitellä asia. Miten? Mitä se käsitteleminen tarkoittaa? Sitäkö, että vaivaa ja vatkaa sillä asialla mieltään iän kaiken, "käsittelee" sitä? Kyllä minä olen sen asian laadun tutkinut joka puolelta ja todennut, että minulle tehtiin vääryys, ja vain minulle. Mitään anteeksipyyntöä ei ole esitetty, ja parempi niin. Koska en todellakaan voisi sanoa, että joo saat anteeksi. Ja sillä sitten olisi kaikki kuitattu ja väärintekijä saisi mielensä hyväksi? Ei, niin en voi sanoa.
Itse ajattelen kuitenkin niin, että eräänlainen anteeksianto on kuitenkin puoleltani se, että en haudo kostoa. En maksa pottuja potuilla. En edes kohtaa tätä ihmistä koskaan. Olen poistanut hänet elämästäni ja minun on helpompi olla ilman häntä. Hän eläköön rauhassa omaa elämäänsä, tiemme eivät kohtaa koskaan. Vihani on kääntynyt halveksunnaksi. En toivo hänelle pahaa, en sen kummemmin hyvääkään, en yhtään mitään. Kunhan pysyttelee poissa minusta, niin sanotusti. Minulle hän on vääränlainen ihminen, ja sellaisista minä pysyn kaukana. Tämä riittää minulle hyvin. Minulle on tärkeintä oma mielenrauhani siitä asiasta, hän käsitelkööt asiansa itse. Minulla ei ole minkäänlaista halua hänen kanssaan mitään sovitella ja "rauhankättelyitä" suorittaa. Se on minulta liikaa vaadittu, vaikka joku sivullinen sitäkin esitti.
Joku voi nyt väittää, että tällä minä vai lisään vihaani ja katkeruuttani ja kauna ja viha syö minua jne. Mutta ei, en koe sellaista. Päinvastoin olen päässyt mielestäni hyvinkin asiasta ylitse. Tapahtunutta ei voi kieltää eikä muuksi muuttaa eikä olemattomaksi saada. Mutta sen kanssa voi aivan hyvin elää.
Ehkä on sitten niin, että on vain hyväksyttävä tapahtunut ja todettava, että minulle on tehty jotain sellaista, mitä en koskaan anna anteeksi, mutta se siitä ja naama eteenpäin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut suuresti kaikenmaailman kehotuksista "käsitellä" ja antaa anteeksi sekä ehdotuksista mennä terapiaan, joita tavataan sanoa. Koen että väärin ymmärretyksi tulemisen ja siitä uudelleen traumatisoitumisen riski on niin suuri, etten sitä halua.
Uudelleen traumatisoituminen on itse asiassa ihan todellinen riski, mikäli esim. terapiassa terapeutti sivuuttaa asiakkaan kokemukset ja painostaa tätä ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Siinä rikotaan ihminen toistamiseen, kun viestitetään tällä tavoin hänelle, että hänen kokemuksensa eivät olleet mitenkään pahoja ja täytyy nyt vain pystyä antamaan anteeksi.
Ammatti-ihmisen luulisi osaavan suhtautua asiaan mutta kyllä terapeuteissa, psykologeissa yms. on paljon heitä, joilla on lähes lapsekkaan yksioikoinen suhtautuminen anteeksiantoon. "Pitää vaan antaa anteeksi!" "Niin mutta miten?" "Kyllä sinun nyt vaan pitää antaa anteeksi!" Toisaalta jos englanti sujuu, niin silloin ainakin löytyy googlettamalla hyviä psykoterapeuttien kirjoittamia artikkeleita siitä, kuinka anteeksi ei ole pakko antaa, ja kuinka se voi pahimmillaan vain traumatisoida ihmistä lisää. Ainakin kalifornialainen psykoterapeutti Annie Wright on kirjoittanut erittäin hyvän blogipostauksen aiheesta sivuillaan (en valitettavasti enää muista osoitetta mutta kyllä Google tietää).
Olen käynyt eri psykiatrisilla sairaahoitajilla keskustelemassa tuon terapiajaksoni jälkeen. Vaatii kyllä onnea löytää sellainen taho, jonka kanssa kemiat niin sanotusti osuvat yksiin. Toisinaan hoitajan lohdutteluyritykset ovat olleet sellaisia, että käynnin jälkeen mieli on ollut vielä entistä enemmän maassa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en anna koskaan anteeksi. Ainoa asia joka vapauttaa mut tästä vihasta, on kyseisen henkilön kuolema. Sitä odotellessa, sitten saan mielenrauhan.
Miten ihmisen, jolle olet vihainen hänen tekojensa vuoksi poistuisi sinun mielestäsi, vaikka kyseinen pahantekijäsi kuolisikin?
Niin pahat kuin hyvät muistot kulkevat mukanasi niin kauan kuin itsekkin elät, eivät ne poistu, vaikka kyseiset pahat ihmiset kuolevatkin. Kokemusta on.
Ainut, mikä helpottaa kyseisten henkilöiden kohdalla on vain se, ettei tarvitse enää kohdata heitä edes vahingossa tässä omassa elämässäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ahdistunut suuresti kaikenmaailman kehotuksista "käsitellä" ja antaa anteeksi sekä ehdotuksista mennä terapiaan, joita tavataan sanoa. Koen että väärin ymmärretyksi tulemisen ja siitä uudelleen traumatisoitumisen riski on niin suuri, etten sitä halua.
Uudelleen traumatisoituminen on itse asiassa ihan todellinen riski, mikäli esim. terapiassa terapeutti sivuuttaa asiakkaan kokemukset ja painostaa tätä ymmärtämään ja antamaan anteeksi. Siinä rikotaan ihminen toistamiseen, kun viestitetään tällä tavoin hänelle, että hänen kokemuksensa eivät olleet mitenkään pahoja ja täytyy nyt vain pystyä antamaan anteeksi.
Ammatti-ihmisen luulisi osaavan suhtautua asiaan mutta kyllä terapeuteissa, psykologeissa yms. on paljon heitä, joilla on lähes lapsekkaan yksioikoinen suhtautuminen anteeksiantoon. "Pitää vaan antaa anteeksi!" "Niin mutta miten?" "Kyllä sinun nyt vaan pitää antaa anteeksi!" Toisaalta jos englanti sujuu, niin silloin ainakin löytyy googlettamalla hyviä psykoterapeuttien kirjoittamia artikkeleita siitä, kuinka anteeksi ei ole pakko antaa, ja kuinka se voi pahimmillaan vain traumatisoida ihmistä lisää. Ainakin kalifornialainen psykoterapeutti Annie Wright on kirjoittanut erittäin hyvän blogipostauksen aiheesta sivuillaan (en valitettavasti enää muista osoitetta mutta kyllä Google tietää).
Olen käynyt eri psykiatrisilla sairaahoitajilla keskustelemassa tuon terapiajaksoni jälkeen. Vaatii kyllä onnea löytää sellainen taho, jonka kanssa kemiat niin sanotusti osuvat yksiin. Toisinaan hoitajan lohdutteluyritykset ovat olleet sellaisia, että käynnin jälkeen mieli on ollut vielä entistä enemmän maassa.
Ap
Taitaa olla onnen kauppaa että kuka on samalla aaltopituudella ja kykenee sanomaan jotain, josta on hyötyä.
Oon tästä viimeistä edellisen viestin kirjoittaja. En halua luokitella ihmisiä, mutta mun kokemus erään mun fyysisen (onneksi pitkään oireettomana olleen) sairauden kohdalla on, että sairaanhoitajat sanovat asioita, jotka ei sovi mulle, ja meen niistä jopa ihan tolaltani vähäksi aikaa. Yleensä se on jotain sellaista, että pitäisi tarkkailla sitä sairautta ja jotenkin henkistyä ja herkistyä oireille ja hakeutua ja kertoa muille ja mennä yhdistyksiin ja olla ylipäätään jollain tietyllä tavalla. Niillä on ollut kovin kaavamainen käsitys ihmisistä ja siitä sairaudesta, tai heitä on ohjeistettu sanomaan niin.
Voisin kuvitella, että anteeksiannostakin automaattisesti sanotaan että se "kannattaa". No daa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet psykologit ja terapeutit on nykyisin sitä mieltä, että anteeksianto ei ole välttämätöntä eheytyäkseen. Päinvastoin, monet lakaisevat ikävät tunteet yliymmärtämisellä ja sillä kuuluisalla anteeksiannolla. Myöhemmin voi sitten kosahtaa kun ei ole oikeasti ikäviä asioita kunnolla käsitellyt. Minulle kävi näin, alkoholistivanhempiani vain ymmärsin ja ymmärsin, kuinka ovat sairaita, kyllä he minua rakastavat, jos vain annan anteeksi niin kyllä se siitä. Totuus oli, että alkoholismi toki on sairaus, mutta pulloon tarttuminen oma valinta. Tappelut, poliisit, ikuiset traumat olisi voitu estää. He eivät rakastaneet minua. Turha ymmärtää ja antaa anteeksi, eipä tosin ole kukaan pyytänytkään. Jopa terapiassa teininä sanottiin minulle, että koita antaa anteeksi ja siirry eteenpäin. Vasta aikuisiällä sain vihata ja tuntea ne piilossa olevat tunteet turvallisesti, asiantuntevan terapeutin kanssa. Nyt elämäni on olosuhteisiin nähden hyvää, toki aivan tasapainossa tulen tuskin olemaan. Vauvasta asti hylätty ja väkivaltaa nähty niin kyllähän se jäljet jättää.
Sinun kokemuksesi on varmasti yksi rankimmista. Sun ei tarvitse antaa anteeksi, eikä ymmärtää. Tekohan on todella käsittämätön. Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla joten toki voin samaistua siihen fiilikseen. Se vain loukkaa ja haavoittaa muita niin syvästi... Joten toistan vielä, älä pakota anteeksiantoa. Voit olla aivan normaali ihminen, suht sinut asian kanssa kun olet päässyt tarpeeksi pitkälle tuon käsittelyssä. Jossain vaiheessa voit olla vapaampi. Siihen voi mennä rutosti aikaa, siihen voi kuulua kamalia tunteita, epätoivoa, vihaa, ahdistusta. Anna niiden tulla. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi. Paljon voimia!
Miten tämä itsemurha eroaa siitä että mies pettää ja jättää 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Pitää vaan olla normaalisti, kun ei ole leski..vaikka olo on kauhea
Miksi ihmeessä pitää olla normaalisti, kyllä erotettu saa vihata, raivota, itkeä, parkua, rääkyä, suunnitella murhaa, halveksia, tuntea kaikki pa...skat tunteet, saa niin kirota, unohtaa hyvät tavat, tehdä itsensä naurettavaksi.
Mutta tehdä tuo kaikki seurassa joka sen kestää, osin yksinkin, loukkaamatta ulkopuolisia, pettäjän saa hänelle itselleen haukkua, pyytää sitten joskus anteeksi, jos siltä tuntuu.
Lesketkin käyttäytyvät aika neutraalisti arjessa ja tiedän muutaman erotetun, jotka ovat olleet osastohoidossa vaikean eron vuoksi.
Mun ystävä kuoli alkoholistin takia. Mä en anna sille ikinä anteeksi vaikka hän on sairas ja muuta semmosta.
Vihaan välillä, nyt ku asiasta on kulunut aikaa, niin en enää niin paljoa, mutta anteeksi en anna.
Toivottavasti mätänee helvetissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos hienosta ketjusta. Täällä sanottiin asiat niin hienosti että minulla ei ole oikeastaan mitään lisättävää ja sainpa työkaluja sanoittaa omiakin tunteita. Olisi niin hienoa jos voisin tavata terapiarintamalla samanlaisia ihmisiä kuin täällä on ollut vastaajissa. Minulla muuten on valitettavasti käynyt tuo uudelleen traumatisoituminen. Se on todella paha paikka. Viimeinenkin yhteys itseeni ja omiin tarpeisiini meni poikki ja luottamus hoitotahoihin hankaloitui huomattavasti. Eikä siinä voi edes syyttääkään ketään. On vaikea tuntea vihaa jotain ulkopuolista (terapeuttia) kohtaan joka tietämättömyyttään rikkoi minut herkässä paikassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet psykologit ja terapeutit on nykyisin sitä mieltä, että anteeksianto ei ole välttämätöntä eheytyäkseen. Päinvastoin, monet lakaisevat ikävät tunteet yliymmärtämisellä ja sillä kuuluisalla anteeksiannolla. Myöhemmin voi sitten kosahtaa kun ei ole oikeasti ikäviä asioita kunnolla käsitellyt. Minulle kävi näin, alkoholistivanhempiani vain ymmärsin ja ymmärsin, kuinka ovat sairaita, kyllä he minua rakastavat, jos vain annan anteeksi niin kyllä se siitä. Totuus oli, että alkoholismi toki on sairaus, mutta pulloon tarttuminen oma valinta. Tappelut, poliisit, ikuiset traumat olisi voitu estää. He eivät rakastaneet minua. Turha ymmärtää ja antaa anteeksi, eipä tosin ole kukaan pyytänytkään. Jopa terapiassa teininä sanottiin minulle, että koita antaa anteeksi ja siirry eteenpäin. Vasta aikuisiällä sain vihata ja tuntea ne piilossa olevat tunteet turvallisesti, asiantuntevan terapeutin kanssa. Nyt elämäni on olosuhteisiin nähden hyvää, toki aivan tasapainossa tulen tuskin olemaan. Vauvasta asti hylätty ja väkivaltaa nähty niin kyllähän se jäljet jättää.
Sinun kokemuksesi on varmasti yksi rankimmista. Sun ei tarvitse antaa anteeksi, eikä ymmärtää. Tekohan on todella käsittämätön. Olen itsekin ollut itsemurhan partaalla joten toki voin samaistua siihen fiilikseen. Se vain loukkaa ja haavoittaa muita niin syvästi... Joten toistan vielä, älä pakota anteeksiantoa. Voit olla aivan normaali ihminen, suht sinut asian kanssa kun olet päässyt tarpeeksi pitkälle tuon käsittelyssä. Jossain vaiheessa voit olla vapaampi. Siihen voi mennä rutosti aikaa, siihen voi kuulua kamalia tunteita, epätoivoa, vihaa, ahdistusta. Anna niiden tulla. Sinulla on täysi oikeus tunteisiisi. Paljon voimia!
Miten tämä itsemurha eroaa siitä että mies pettää ja jättää 25 vuoden avioliiton jälkeen.
Pitää vaan olla normaalisti, kun ei ole leski..vaikka olo on kauheaMiksi ihmeessä pitää olla normaalisti, kyllä erotettu saa vihata, raivota, itkeä, parkua, rääkyä, suunnitella murhaa, halveksia, tuntea kaikki pa...skat tunteet, saa niin kirota, unohtaa hyvät tavat, tehdä itsensä naurettavaksi.
Mutta tehdä tuo kaikki seurassa joka sen kestää, osin yksinkin, loukkaamatta ulkopuolisia, pettäjän saa hänelle itselleen haukkua, pyytää sitten joskus anteeksi, jos siltä tuntuu.
Lesketkin käyttäytyvät aika neutraalisti arjessa ja tiedän muutaman erotetun, jotka ovat olleet osastohoidossa vaikean eron vuoksi.
Minun on tunnustettava, että olin puolison itsemurhan jälkeen todella ahdistunut. En aina pystynyt pitämään itseäni kasassa. Joskus lähdin ahdistuneena ja itkuisena ulos. Tällöin joku tuli huutamaan minulle, ettei kaltaisteni huumeidenkäyttäjien pitäisi liikkua samaan aikaan ulkona muiden ihmisten kanssa (koskaan en ole huumeita käyttänyt ja olin selvin päin). Onneksi eräs tuntematon ihminen tuli sillä kertaa hiukan myöhemmin kaupungilla lohduttamaan minua, kun huomasi ettei kaikki ole kunnossa. Hän oli myös mielenterveyskuntoutuja. Vuosia myöhemminkin olen hänelle oikeaan aikaan saamastani tuesta ja rohkaisusta kiitollinen. 😍
Ap
Ole myös itsellesi armollinen.Kun jätät asiat taaksesi,eheytymisesi voi alkaa.
Oma mieheni petti kun meillä oli vauva, ehkä viikon ikäinen. Tuon jälkeen oltiin vielä monta vuotta yhdessä. Mutta aina välillä jos oli riitaa ja mies oli ollut etäinen, kiin toi tuli mieleen ja mun oli vielä 9 vuoden jälkeenkin pakko puhua asiasta. Mies oli sitä mieltä että mä oon ihmisenä sellainen että en anna anteeksi.
Eikäkyse ollut anteeksi antamisesta tms. Se vaan satuttaa edelleen yhtä paljon jos tulee mieleen
Elämänkevät kirjoitti:
Itselläni muijan huoraamisen ja perheen hajoamisen takia minun on ollut hyvin vaikeaa antaa anteeksi.Siitä on nyt noin 5vuotta ja olen päässyt pois siitä noidankehästä.Asioiden käsittelyyn ilmeisemmin menee muutama vuosi mitä olen ihmisiltä kuunnellut.
Tony Halme sanoi joskus että Jumala armahtaa,mutta minä en.Huomasin myöhemmin että armo kuuluu kyllä kaikille ja sen ymmärtämisen jälkeen olen ollut itsekkin vapaa.Siis oikeasti vapaa.
Vierailija kirjoitti:
Oma mieheni petti kun meillä oli vauva, ehkä viikon ikäinen. Tuon jälkeen oltiin vielä monta vuotta yhdessä. Mutta aina välillä jos oli riitaa ja mies oli ollut etäinen, kiin toi tuli mieleen ja mun oli vielä 9 vuoden jälkeenkin pakko puhua asiasta. Mies oli sitä mieltä että mä oon ihmisenä sellainen että en anna anteeksi.
Eikäkyse ollut anteeksi antamisesta tms. Se vaan satuttaa edelleen yhtä paljon jos tulee mieleen
Elämänkevät kirjoitti:
Itselläni muijan huoraamisen ja perheen hajoamisen takia minun on ollut hyvin vaikeaa antaa anteeksi.Siitä on nyt noin 5vuotta ja olen päässyt pois siitä noidankehästä.Asioiden käsittelyyn ilmeisemmin menee muutama vuosi mitä olen ihmisiltä kuunnellut.
Tony Halme sanoi joskus että Jumala armahtaa,mutta minä en.Huomasin myöhemmin että armo kuuluu kyllä kaikille ja sen ymmärtämisen jälkeen olen ollut itsekkin vapaa.Siis oikeasti vapaa.
Tuo onkin mielenkiintoista miten anteeksiantamisen usein mielletään tarkoittavan sitä, että kipeään aiheeseen ei enää ikinä saisi myöhemmin palata. Eihän tuollaisesta kokemuksesta nimittäin koskaan voi päästä täysin yli, vaikka pahin vihaisuus olisikin jo taittunut ja tapahtuneen pääosin olisi jotenkin käsitellyt.
Ap
Juuri noissa pettämisjutuissa se pettänyt osapuoli on se, joka syyttää toista siitä, että tämä ei pysty tai halua antaa anteeksi. Eli syytös kääntyy jotenkin siihen viattomaan, petettyyn.
Kai se oma syyllisyys asiasta vähenee, kun toinen ei puhu mitään siitä eikä "muka" muista sitä enää ikinä. Tosiasiassa koko juttu jää käsittelemättä. Pitää vaan antaa anteeksi ja sillä hyvä. Eipähän tarvitse selitellä eikä mitään.
Pettäjä sitten vaan porskuttaa eteenpäin tyytyväisenä, että tulipahan tehtyä tuommoinenkin, mutta eipä siitä enää tarvi huolta kantaa, ei tuo toinen siitä muistuttele, kun sille voi aina sopivasti heittää, että "et sitten kykene näköjään antamaan anteeksi."
Mielenkiintoinen asenne. Toiselle voi siis tehdä melkein mitä tahansa, kun sitä voi sitten vaatia antamaan anteeksi, ja niin muodoin olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei se maailma kuitenkaan ihan noin rakennu. Tekosistaan pitää kantaa vastuu.
Eli kun toinen syyttää, että sinä olet ihmisenä sellainen, että et anna anteeksi, niin siihen voi aina vastata, että sinä olet puolestasi ihminen, joka ei kanna vastuuta teoistaan. Ja se vastuunkanto pitää näyttää todeksi ensin, ennen kuin toinen voi edes ajatella anteeksiantamista.
Täytyy kokeilla tätä! Siitä on kauan kun viimeksi näin systemaattisesti listasin huolenaiheitani. Voisin taas kokeilla sitä uudelleen.
Ap