Miksen pysty antamaan anteeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ajattelemasta ihmisiä, jotka herättävät vaan negatiivista tunnetta. Ei sinun anteeksi tarvitse antaa, riittää kuin unohdat koko ihmisen.

En pysty. Hän murskasi koko maailmani.

Ap

Kyseessä oli äiti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta ajattelemasta ihmisiä, jotka herättävät vaan negatiivista tunnetta. Ei sinun anteeksi tarvitse antaa, riittää kuin unohdat koko ihmisen.

En pysty. Hän murskasi koko maailmani.

Ap

Kyseessä oli äiti?

Ei ollut. Itsemurhan tehnyt puoliso.

Ap

Et kerro mistä on kyse.

Mutta neuvo: jos sua on vahingoitettu tahallisella pahalla teolla, anna anteeksi että itse pääset asiasta eroon.

Mutta jätä ihmissuhde.

Kun luottamus on mennyt, se on mennyt.

Moi ap.

Kärsin vastaavasta tunteesta jokunen vuosi sitten. Tunne kesti arviolta 4 - 5 vuotta. Mietin erilaisia vaihtoehtoja oloni helpottamiseksi ja anteeksiannon lisäksi mietin teoreettisella tasolla, mitä kostotoimia voisin tehdä. Kostotoimia teoreettisesti miettiessäni tiesin samalla sekunnilla, että ne olisivat laittomia, joten ne jäivät heti omaan arvoonsa. Anteeksi en pystynyt antamaan. Olin siis voimaton ja se tunne ahdisti, koska tuntui, että se toinen ihminen oli iloinen, kun oli saanut "lyötyä" minua henkisesti, mutten kyennyt tekemään hänelle vastaavaa.

No, aikaa kului ja elämä jatkui. Aika-ajoin, yleensä joka toinen viikko, tunne tuli taas esille, ei ollut kivaa aikaa.  Mutta sitten alkoi tulla viestejä, että hänellä on alkanut mennä elämässään huonosti tiettyjen syiden vuoksi, terveys alkoi prakaamaan ja hän riitaantui lähisukulaistensa kanssa jne. Jotenkin, ikävä sanoa, mutta nuo tiedot ovat saaneet minut "parantumaan"  epäreiluuden tunteesta, koska huomasin, että ikäänkuin "elämä" (joku puhuu karmasta) kostaa puolestani hänelle, minun ei enää tarvitse. Anteeksi en anna koskaan, en pysty, en myöskään unohtamaan, mutta nyt olen jo pari -kolme vuotta pystynyt elämään ihan omannäköistä elämääni ilman turhaa ahdistusta noista ikävistä tapahtumista.

Eli olen samaa mieltä, anteeksi ei tarvitse antaa ja luota siihen, että jokaisella, ennemmin tai myöhemmin, tulee omat vaikeudet elämässään. Sinunkin tapauksessa se toinen osapuoli joutuu varmasti vielä kohtaamaan elämässään ongelmia ja silloin olet ikäänkuin tasannut puntit asian suhteen, vaikket sitä itse selvästi tietäisikään.

Tsemppiä! Tiedän, kuinka kuluttavaa ja ahdistavaa tuollainen tunne voi olla, ja kun se kestääkin vielä niin pitkään. Mutta sinä pääset vielä sen yli, usko pois!

Vierailija kirjoitti:

70-luvulla kävin peruskoulun yläastetta. Koulukiusaajalle en anna ikinä anteeksi. Näin painajaisia tästä koulukiusaajasta vielä monia vuosia koulun päättymisen jälkeenkin. Se Pallopää vei Minun itsetuntoni moniksi vuosiksi.

Ymmärrän täysin. On vaikea antaa anteeksi, jos väärin tehnyt ihminen ei ole koskaan pyytänyt tekoaan anteeksi. Tai edes joutunut lainkaan sen takia kärsimään missään vaiheessa. Epäoikeudenmukaisen kohtelun uhriksi joutuminen jättää ihmiseen voimakkaan jäljen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei anteeksi ole pakko antaa. Ihmisellä on oikeus vihaan ja ikäviin ajatuksiin jotakuta kohtaan. Mun elämä on helpottunut huomattavasti, kun olen lakannut sen iänikuisen p*skojen ihmisten ymmärtämisen ja heille ainaisen anteeksi antamisen.

Sitten kun on tarpeeksi vihannut, saattaa helpottaa.

Olen tismalleen samaa mieltä. Minä pääsin vaikeista ja traumaattisista kokemuksista yli vasta sitten, kun annoin itselleni luvan olla antamatta anteeksi. Nyt nämä asiat eivät ole enää vuosiin kummitelleet mielessä, kun päässä ei koko ajan pyöri "kyllä tämä ja tämäkin asia pitäisi jo antaa anteeksi". Tunnistan myös sen, että kun on aikansa vihannut, niin on helpompi päästää irti ja jatkaa elämäänsä. En edelleenkään tunne varsinaisesti myötätuntoa minua piinanneita ihmisiä kohtaan mutta en myöskään toivo heille mitään pahaa. Eläkööt elämäänsä, minä elän omaani.

Kiitos. Tämä helpotti oloani paljon. Olen myös kokenut tuota voimakasta painetta, että olisi jo pitänyt päästä paremmin eteenpäin ja antaa anteeksi. Ja pettymystä siitä, etten ole siihen kyennyt. On hyvä, jos ei edes tarvitse suotta yrittää. Elämäähän pitää kuitenkin jatkaa.❤️

Ap

Elämä on kokoajan käynnissä.

On sinusta itsestäsi paljon kiinni mitä elämälläsi teet. Jälkikäteen voi asioita nähdä juuri katuen valintojaan joita ei tehnyt.

Viha on tunne. Se on samanlainen kuin positiiviset tunteet. Ei ne ole vaarallisia vaikka tuntee niitä. Ja myös vihaa voi hallita. Pystyy tekemään töitä ja harrastaa, vaikka tuntee tunteita.

Itse olen saanut tuntea kahdesti elämässäni vihaa. Nuorempana ajattelin että vihaan ihmistä X, hautaani saakka ja käyn kusella hänen haudalla kun kuolee. Mutten käynyt, annoin ITSELLENI anteeksi. Olin uhri ja säälin tekijää, viha ja inho jäi koska hyväksikäyttö on ikuinen muisto. En kuitenkaan enää kipuile asiaa. Se on osa menneisyyttä.

Tämä viha jota nyt käyn läpi on syntynyt lapseni kuolemasta. Kivun tunnistaminen on raskasta ja siinä on paljon muitakin tunteita ja ikävä lapseen keskeinen.

Tässä on huomannut että pystyy katkeroitua ja vihata vaikka aurinkoa.

Silti vihantunteen kanssa pystyy elämään ja voi sietää sen että on joku joka aiheuttaa todella vahvoja kielteisiä tunteita mutta pystyt katsomaan niitä etäältä ja silti elämään "omaa elämää".

Meillä jokaisella on yksi elämä ja jos vuosien antaa valua käsistään niin sitä saattaa katua, vaikka ollaan erilaisia uhreja niin me annamme itse liikaa valtaa pahuudelle. Monessa tapauksessa se väärin tehnyt ei uhraa ajatuksiaan uhreilleen ja tällöin tavallaan uhrin kipu on jopa vuosien kestävä kidutuskammio -eikä tekijä tunne samaa kipua vaan elää elämäänsä. -Joten miksi sinäkään?

Pitää tehdä rajat sille mitä tekee väärin muille. Eli koska sinut on kasvatettu hyvään, ottamaan huomioon ja antamaan anteeksi -niin mikä tässä on raja?

Jos lähtökohtana on tee muille mitä voi itselleen suoda, niin onko se sinuun kohdistuva teko asia jonka muutkin pystyy olankohautuksella antaa anteeksi?

Elämässä kuitenkin tapahtuu paljon niin paljon pahempia vääryyksiä kuin mitä itse olen opettanut lapsien antaa anteeksi. Mutta yhdellekään lapselle en sanoisi että hänen kokema hyväksikäyttö pitäisi antaa anteeksi.

Sen sijaan pitäisi olla tietoinen siitä että hänessä ei ole mitään vikaa, eikä syyttä. Vaan se toinen on tehnyt todella väärin ja itsekkäästi. Uhrin ei kuulu sääliä tekijää eikä ymmärtää. Vaan elää omaa elämäänsä. Sen pahantunteen pitäisi lamauttaa tekijä.

Ap, tule pois siitä hallitsevasta tunteesta joka estää elämästä. Se ei tarkoita etteikö ole vihan tunnetta. Eikä luultavasti ole "anteeksi antoa" kuin siinä että myönnetään olevamme uhreja ja sallitaan oman elämän jatkaminen. Minusta juuri tämä on vaikeaa, selviytyä, jättää jotain taakseen. Mutta sinun elämä ei kuulu rikoksen tekijälle.

Apua... Olen viestin 44 kirjoittaja. Olen pahoillani, sillä luin viestisi numero 42 vasta oman viestini lähetettyäni. Tuo on jo omaa kokemustani niin eriluokan asia, ettei sitä voi verrata omaani. Mutta sanoisin myös, että koskaan ei tarvitse antaa anteeksi, sinä et ole siihen velvollinen. Toivottavasti saat ja olet hakenut keskusteluapua muualtakin kuin täältä. Ja muista, vaikkei nyt siltä tunnukaan: sinä olet ihan hyvä ja riittävä. Halaus ja voimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tämä nyky elämä sellaista. Voisi kutsua uhriutumisen ajanjaksoksi. Minua kohdeltiin väärin! Mitä paremmin yhteiskunnan asiat ovat, niin sitä pienemmistä asioista ihmiset loukkaantuvat, masentuvat, ahdistuvat tai muuten sekoavat. Siksi et voi antaa anteeksi. Ympäröivä henkisesti heikko ja draamaan taipuvainen yhteiskunta sinut siihen kasvatti.

Tuskin ihmiset ennen ovat olleet sen jalompia luonteeltaan. Yhteisöstä tuleva paine esittää näennäisesti antaneensa anteeksi jollekin toiselle jossain pienessä kylässä on toki voinut olla silloin kovempi kuin nykyään. Ihan eri asia on se, millaisia ajatuksia nämä "anteeksiantaneet" ihmiset sitten päänsä sisällä ovat pyöritelleet.

Ei jalompia, mutta on ollut suurempi työkalupakki kohdata vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ennen ihmiset kohdattiin kasvotusten ja asioista puhuttiin suoraan ja pettymykset kuuluivat elämään. Nykyään lapset kasvatetaan sokerikulhossa ja sen näkee siinä, että jo äänen korottaminen saa monet lapset "traumatisoitumaan". Ei aina, eivätkä kaikki, mutta yleisesti enemmän kuin ennen. Mitään karjumista ja väkivaltaa en tarkoita, mutta fakta on se, että meillä on asiat paremmin kuin koskaan, mutta ihmiset silti voivat valtavan huonosti. Syynä on se, että kaikki on pureskeltu valmiiksi, eikä ikinä saa tulla paha mieli yhtään mistään. Tuohon kun kasvaa, niin pienikin ikävä asia tuntuu valtavan isolta.

Puhut aivan eri asioista kuin minä aloituksessani. Vaikea kokemus on ollut valtavan suuri. Kirjoituksesi tuntuu minusta mitätöivältä.

En puhu, enkä vähättele. Kuitenkin, joku kohdatessaan vuosia jatkunutta pettämistä tai väkivaltaa tai eläkesäästöjen varastamisen tms. kohtaa asiat, käsittelee ne mielessään ja jatkaa elämää, mutta joku toinen traumatisoituu aivan samoista asioista loppuiäkseen. Tässä on hyvin iso rooli sillä miten vanhemmat ovat osanneet kasvattaa käsittelemään tunteita ja kohtaamaan vääryyttä.

Eli yksinkertaistan nyt. Et kykene antamaan anteeksi, koska et ole saanut ympäröivältä yhteisöltä sellaisia henkisiä työkaluja, jois n avulla osaisit käsitellä pelkoa ja/tai pettymyksiä ja/tai nöyryytystä ja/tai vääryyttä. Siksi ainoa tapa päästä siitä on käydä etsimässä ne työkalut nyt eli terapeutilla kehotan käymään, ja vihdoin pääset asiassa eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tämä nyky elämä sellaista. Voisi kutsua uhriutumisen ajanjaksoksi. Minua kohdeltiin väärin! Mitä paremmin yhteiskunnan asiat ovat, niin sitä pienemmistä asioista ihmiset loukkaantuvat, masentuvat, ahdistuvat tai muuten sekoavat. Siksi et voi antaa anteeksi. Ympäröivä henkisesti heikko ja draamaan taipuvainen yhteiskunta sinut siihen kasvatti.

Tuskin ihmiset ennen ovat olleet sen jalompia luonteeltaan. Yhteisöstä tuleva paine esittää näennäisesti antaneensa anteeksi jollekin toiselle jossain pienessä kylässä on toki voinut olla silloin kovempi kuin nykyään. Ihan eri asia on se, millaisia ajatuksia nämä "anteeksiantaneet" ihmiset sitten päänsä sisällä ovat pyöritelleet.

Ei jalompia, mutta on ollut suurempi työkalupakki kohdata vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ennen ihmiset kohdattiin kasvotusten ja asioista puhuttiin suoraan ja pettymykset kuuluivat elämään. Nykyään lapset kasvatetaan sokerikulhossa ja sen näkee siinä, että jo äänen korottaminen saa monet lapset "traumatisoitumaan". Ei aina, eivätkä kaikki, mutta yleisesti enemmän kuin ennen. Mitään karjumista ja väkivaltaa en tarkoita, mutta fakta on se, että meillä on asiat paremmin kuin koskaan, mutta ihmiset silti voivat valtavan huonosti. Syynä on se, että kaikki on pureskeltu valmiiksi, eikä ikinä saa tulla paha mieli yhtään mistään. Tuohon kun kasvaa, niin pienikin ikävä asia tuntuu valtavan isolta.

Puhut aivan eri asioista kuin minä aloituksessani. Vaikea kokemus on ollut valtavan suuri. Kirjoituksesi tuntuu minusta mitätöivältä.

En puhu, enkä vähättele. Kuitenkin, joku kohdatessaan vuosia jatkunutta pettämistä tai väkivaltaa tai eläkesäästöjen varastamisen tms. kohtaa asiat, käsittelee ne mielessään ja jatkaa elämää, mutta joku toinen traumatisoituu aivan samoista asioista loppuiäkseen. Tässä on hyvin iso rooli sillä miten vanhemmat ovat osanneet kasvattaa käsittelemään tunteita ja kohtaamaan vääryyttä.

Eli yksinkertaistan nyt. Et kykene antamaan anteeksi, koska et ole saanut ympäröivältä yhteisöltä sellaisia henkisiä työkaluja, jois n avulla osaisit käsitellä pelkoa ja/tai pettymyksiä ja/tai nöyryytystä ja/tai vääryyttä. Siksi ainoa tapa päästä siitä on käydä etsimässä ne työkalut nyt eli terapeutilla kehotan käymään, ja vihdoin pääset asiassa eteenpäin.

Olen käynyt pitkään. Vihaisuus ei silti ole poistunut mihinkään. Se on vain aiempaa paremmin piilossa pinnan alla (jotta muut eivät pelästyisi sitä). Ja tulee aina uudelleen ja uudelleen vahvana esiin, kun koen jonkin uuden ison pettymyksen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on tämä nyky elämä sellaista. Voisi kutsua uhriutumisen ajanjaksoksi. Minua kohdeltiin väärin! Mitä paremmin yhteiskunnan asiat ovat, niin sitä pienemmistä asioista ihmiset loukkaantuvat, masentuvat, ahdistuvat tai muuten sekoavat. Siksi et voi antaa anteeksi. Ympäröivä henkisesti heikko ja draamaan taipuvainen yhteiskunta sinut siihen kasvatti.

Tuskin ihmiset ennen ovat olleet sen jalompia luonteeltaan. Yhteisöstä tuleva paine esittää näennäisesti antaneensa anteeksi jollekin toiselle jossain pienessä kylässä on toki voinut olla silloin kovempi kuin nykyään. Ihan eri asia on se, millaisia ajatuksia nämä "anteeksiantaneet" ihmiset sitten päänsä sisällä ovat pyöritelleet.

Ei jalompia, mutta on ollut suurempi työkalupakki kohdata vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Ennen ihmiset kohdattiin kasvotusten ja asioista puhuttiin suoraan ja pettymykset kuuluivat elämään. Nykyään lapset kasvatetaan sokerikulhossa ja sen näkee siinä, että jo äänen korottaminen saa monet lapset "traumatisoitumaan". Ei aina, eivätkä kaikki, mutta yleisesti enemmän kuin ennen. Mitään karjumista ja väkivaltaa en tarkoita, mutta fakta on se, että meillä on asiat paremmin kuin koskaan, mutta ihmiset silti voivat valtavan huonosti. Syynä on se, että kaikki on pureskeltu valmiiksi, eikä ikinä saa tulla paha mieli yhtään mistään. Tuohon kun kasvaa, niin pienikin ikävä asia tuntuu valtavan isolta.

Puhut aivan eri asioista kuin minä aloituksessani. Vaikea kokemus on ollut valtavan suuri. Kirjoituksesi tuntuu minusta mitätöivältä.

En puhu, enkä vähättele. Kuitenkin, joku kohdatessaan vuosia jatkunutta pettämistä tai väkivaltaa tai eläkesäästöjen varastamisen tms. kohtaa asiat, käsittelee ne mielessään ja jatkaa elämää, mutta joku toinen traumatisoituu aivan samoista asioista loppuiäkseen. Tässä on hyvin iso rooli sillä miten vanhemmat ovat osanneet kasvattaa käsittelemään tunteita ja kohtaamaan vääryyttä.

Eli yksinkertaistan nyt. Et kykene antamaan anteeksi, koska et ole saanut ympäröivältä yhteisöltä sellaisia henkisiä työkaluja, jois n avulla osaisit käsitellä pelkoa ja/tai pettymyksiä ja/tai nöyryytystä ja/tai vääryyttä. Siksi ainoa tapa päästä siitä on käydä etsimässä ne työkalut nyt eli terapeutilla kehotan käymään, ja vihdoin pääset asiassa eteenpäin.

Kuolemassa tulee niin paljon erilaisia vaiheita että mikä sinä olet huutelemaan vajaavaisesta työkalujen puutteesta?

Se että myönnetään tunteet nimenomaan vie eteenpäin surutyössä.

Viha kuuluu osana surutyötä. Ja sana surutyö on kuvavaa koska suruminen on työtä.

Itse olen huomannut että moni asia on kuvattu havainnollistaen asiaa, kuten antaa anteeksi lapsena ei oikeastaan tarkoita uhrin katumista tai altistumista vaan anteeksi antaminen on merkki hyväksymisestä. Siitä kun sinulta pyydetään anteeksi -> annetaan anteeksi kun sen uhri käsittelee ja voi antaa anteeksi.

Siksi hämmentävää katsella vanhempien ohjaamista hiekkalaatikolla kun Matti lyö Teppoa ja syntyy kuhmu, joka pitää antaa anteeksi heti vaikka vielä itkettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei anteeksi ole pakko antaa. Ihmisellä on oikeus vihaan ja ikäviin ajatuksiin jotakuta kohtaan. Mun elämä on helpottunut huomattavasti, kun olen lakannut sen iänikuisen p*skojen ihmisten ymmärtämisen ja heille ainaisen anteeksi antamisen.

Sitten kun on tarpeeksi vihannut, saattaa helpottaa.

Olen tismalleen samaa mieltä. Minä pääsin vaikeista ja traumaattisista kokemuksista yli vasta sitten, kun annoin itselleni luvan olla antamatta anteeksi. Nyt nämä asiat eivät ole enää vuosiin kummitelleet mielessä, kun päässä ei koko ajan pyöri "kyllä tämä ja tämäkin asia pitäisi jo antaa anteeksi". Tunnistan myös sen, että kun on aikansa vihannut, niin on helpompi päästää irti ja jatkaa elämäänsä. En edelleenkään tunne varsinaisesti myötätuntoa minua piinanneita ihmisiä kohtaan mutta en myöskään toivo heille mitään pahaa. Eläkööt elämäänsä, minä elän omaani.

Kiitos. Tämä helpotti oloani paljon. Olen myös kokenut tuota voimakasta painetta, että olisi jo pitänyt päästä paremmin eteenpäin ja antaa anteeksi. Ja pettymystä siitä, etten ole siihen kyennyt. On hyvä, jos ei edes tarvitse suotta yrittää. Elämäähän pitää kuitenkin jatkaa.❤️

Ap

Elämä on kokoajan käynnissä.

On sinusta itsestäsi paljon kiinni mitä elämälläsi teet. Jälkikäteen voi asioita nähdä juuri katuen valintojaan joita ei tehnyt.

Viha on tunne. Se on samanlainen kuin positiiviset tunteet. Ei ne ole vaarallisia vaikka tuntee niitä. Ja myös vihaa voi hallita. Pystyy tekemään töitä ja harrastaa, vaikka tuntee tunteita.

Itse olen saanut tuntea kahdesti elämässäni vihaa. Nuorempana ajattelin että vihaan ihmistä X, hautaani saakka ja käyn kusella hänen haudalla kun kuolee. Mutten käynyt, annoin ITSELLENI anteeksi. Olin uhri ja säälin tekijää, viha ja inho jäi koska hyväksikäyttö on ikuinen muisto. En kuitenkaan enää kipuile asiaa. Se on osa menneisyyttä.

Tämä viha jota nyt käyn läpi on syntynyt lapseni kuolemasta. Kivun tunnistaminen on raskasta ja siinä on paljon muitakin tunteita ja ikävä lapseen keskeinen.

Tässä on huomannut että pystyy katkeroitua ja vihata vaikka aurinkoa.

Silti vihantunteen kanssa pystyy elämään ja voi sietää sen että on joku joka aiheuttaa todella vahvoja kielteisiä tunteita mutta pystyt katsomaan niitä etäältä ja silti elämään "omaa elämää".

Meillä jokaisella on yksi elämä ja jos vuosien antaa valua käsistään niin sitä saattaa katua, vaikka ollaan erilaisia uhreja niin me annamme itse liikaa valtaa pahuudelle. Monessa tapauksessa se väärin tehnyt ei uhraa ajatuksiaan uhreilleen ja tällöin tavallaan uhrin kipu on jopa vuosien kestävä kidutuskammio -eikä tekijä tunne samaa kipua vaan elää elämäänsä. -Joten miksi sinäkään?

Pitää tehdä rajat sille mitä tekee väärin muille. Eli koska sinut on kasvatettu hyvään, ottamaan huomioon ja antamaan anteeksi -niin mikä tässä on raja?

Jos lähtökohtana on tee muille mitä voi itselleen suoda, niin onko se sinuun kohdistuva teko asia jonka muutkin pystyy olankohautuksella antaa anteeksi?

Elämässä kuitenkin tapahtuu paljon niin paljon pahempia vääryyksiä kuin mitä itse olen opettanut lapsien antaa anteeksi. Mutta yhdellekään lapselle en sanoisi että hänen kokema hyväksikäyttö pitäisi antaa anteeksi.

Sen sijaan pitäisi olla tietoinen siitä että hänessä ei ole mitään vikaa, eikä syyttä. Vaan se toinen on tehnyt todella väärin ja itsekkäästi. Uhrin ei kuulu sääliä tekijää eikä ymmärtää. Vaan elää omaa elämäänsä. Sen pahantunteen pitäisi lamauttaa tekijä.

Ap, tule pois siitä hallitsevasta tunteesta joka estää elämästä. Se ei tarkoita etteikö ole vihan tunnetta. Eikä luultavasti ole "anteeksi antoa" kuin siinä että myönnetään olevamme uhreja ja sallitaan oman elämän jatkaminen. Minusta juuri tämä on vaikeaa, selviytyä, jättää jotain taakseen. Mutta sinun elämä ei kuulu rikoksen tekijälle.

Tämä oli hyvä kirjoitus. Minun pitää syventyä tähän ajatuksen kanssa. Aika puolisoni itsemurhan jälkeen on ollut kauhein kokemus elämässäni. Vielä itsemurhaakin pahempaa oli se, millaisia reaktioita sain läheisiltä ja vieraammilta ihmisiltä silloin osakseni. Se on ollut niin kamalaa, että tuntuu kuin olisi jäätynyt sisääni eräänlaiseksi aikakapseliksi. Jonka sisältö välillä vyöryy painajaismaisina muistoina esiin.

Olin puolison itsemurhan jälkeen surusta täydellisen sekaisin, en juuri pystynyt syömään tai nukkumaan edes. Ja tänä aikana moni tuli sanomaan minulle, että vielä huonomminkin voisivat asiat olla, tuollaistahan nyt tapahtuu. Sinä aikana luottamukseni ihmisiin kuoli pois. Ei toki täysin, mutta jotain hajosi minussa pysyvästi.

Ap

Ap, oletko kokeillut päästää vihasi ihan kunnolla valloilleen? Mieluiten yksin ollessasi, sillä kuten itsekin sanoit, suurimmalle osalle ihmisistä viha on tabu eivätkä he osaa suhtautua siihen luontevasti. Viha lähtee vain vihaamalla ja onneksi siihen on olemassa myös rakentavia keinoja. Hakkaa nyrkkeilysäkkiä niin pitkään ja lujaa, kunnes et jaksaisi enää liikauttaa pikkurilliäsikään. Ota kynä ja paperia tai avaa tekstitiedosto ja anna niiden mustimpienkin ajatustesi muuttua sanoiksi. Sinulla on oikeus vihaasi sen jälkeen mitä olet kokenut, riippumatta siitä mitä muut ihmiset ovat asiasta mieltä. Moni kokee vihaa edesmennyttä kohtaan, vaikka kuolema olisi ollut ns. luonnollinen. Se on osa paranemisprosessia mutta valitettavan usein ihmiset eivät sallisi sitä itselleen tai muille. Salli sinä se itsellesi, muista ei tarvitse tai pidä nyt välittää. Voimia ja parempaa huomista sinulle!

Luin vain aloitusviestin enkä koko ketjua, joten en tiedä, puuttuuko minulta nyt jotain olennaista lisäinfoa ap:n ihmissuhdetaustojen ja tilanteen suhteen. Tässä joitain ajatuksia anteeksiannosta, joita mieleeni tuli:

Anteeksianto ei tarkoita sitä, että hyväksyisi anteeksiannettavan teon, päinvastoin: teko on ylipäätään mahdollista antaa anteeksi juuri siksi, että se oli väärin. Mikä logiikka olisi siinä, että antaisi anteeksi teon, joka oli oikein? Eihän oikeaa tekoa tarvitse antaa anteeksi.

Anteeksianto sinetöi teon tuomitsemisen vääräksi ja vapauttaa teon tekijän rangaistuksenalaisuudesta, kaunasta, kostosta. Mm. siihen perustuu ajatus, että anteeksiannosta seuraa mielenrauha. Kun anteeksiannon on ymmärtänyt moraalisena prosessina, johon loogisella välttämättömyydellä sisältyy teon tuomitseminen vääräksi, seurauksena on vapautuminen, rauha.

Toiseksi, anteeksianto ei ole tunne, vaan valinta ja päätös. Anteeksiantamispäätöksen tekemisessä auttaa, kun mietiskelee rehellisesti omaa elämäänsä, vääryyksiä, joita on itse tehnyt ja saanut anteeksi. Jeesuskin liitti anteeksisaamisen ja anteeksiantamisen toisiinsa meillä ihmisillä.

Surullinen kirjoitti:

Olen yrittänyt antaa anteeksi ja päästä eteenpäin. Vuosikausia olen yrittänyt. En silti ole siihen pystynyt. Voin yhä pahoin, kun tämä ihminen ja hänen tekonsa tulevat mieleeni. Haluaisin saavuttaa mielenrauhan menneisyyden kanssa, mutten pysty. Koen olevani teon takia liian hajalla. Muuttuuko tämä koskaan?

Anteeksiantamattomuus johtuu AINA ylpeydestä! Terveellä tavalla nöyrä ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta sehän ei tarkoita sitä että varkaaseen ja valehtelijaan pitäisi kuitenkaan luottaa anteeksiantamisen jälkeen. Luottamus on ansaittava uudelleen, ja se onkin täysin eri asia.

Ylpeys saa aikaan ihmiselle tunteen omasta paremmuudesta, ja sieltä kumpuaa ajatus, MINUA on loukattu! MINÄ en pysty antamaan anteeksi. Ylpeä katsoo aina muita alaspäin, ja sieltä kumpuaa ajatus, kuinka TUO alempi julkesi loukata MINUA, loppu onkin sitten historiaa. Ylpeä ei vain ymmärrä olevansa ylpeä, he jopa ylpeilevät sillä, kuinka "nöyriä" ovatkaan. Nöyrä ihminen ei nosta itseään muiden yläpuolelle, ja samalla tasolla oleville onkin helppoa antaa anteeksi, kun itse ei kuitenkaan ole yhtään kummempi kuin muutkaan.

[/quote]Olin puolison itsemurhan jälkeen surusta täydellisen sekaisin, en juuri pystynyt syömään tai nukkumaan edes. Ja tänä aikana moni tuli sanomaan minulle, että vielä huonomminkin voisivat asiat olla, tuollaistahan nyt tapahtuu. Sinä aikana luottamukseni ihmisiin kuoli pois. Ei toki täysin, mutta jotain hajosi minussa pysyvästi.

Ap[/quote]

Tuossa ikävän osuva esimerkki siitä, kuinka monet ihmiset ovat niin solmussa oman tunne-elämänsä kanssa että heillä ei ole kapasiteettia myötätuntoon tai edes toimivaa tilannetajua. Omassa elämässäni olen huomannut, että ne, jotka paasaavat anteeksiannosta ja manipuloivat muita ihmisiä antamaan anteeksi, ovat itse asiassa kaikkein katkerimpia ja helpoimmin loukkantuvia. Helppo nääs ulkoistaa omat hankalat tunteet muiden ihmisten vastuulle.

Olen pahoillani siitä, millaisia kommentteja olet joutunut kuulemaan.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen kirjoitti:

Olen yrittänyt antaa anteeksi ja päästä eteenpäin. Vuosikausia olen yrittänyt. En silti ole siihen pystynyt. Voin yhä pahoin, kun tämä ihminen ja hänen tekonsa tulevat mieleeni. Haluaisin saavuttaa mielenrauhan menneisyyden kanssa, mutten pysty. Koen olevani teon takia liian hajalla. Muuttuuko tämä koskaan?

Anteeksiantamattomuus johtuu AINA ylpeydestä! Terveellä tavalla nöyrä ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta sehän ei tarkoita sitä että varkaaseen ja valehtelijaan pitäisi kuitenkaan luottaa anteeksiantamisen jälkeen. Luottamus on ansaittava uudelleen, ja se onkin täysin eri asia.

Ylpeys saa aikaan ihmiselle tunteen omasta paremmuudesta, ja sieltä kumpuaa ajatus, MINUA on loukattu! MINÄ en pysty antamaan anteeksi. Ylpeä katsoo aina muita alaspäin, ja sieltä kumpuaa ajatus, kuinka TUO alempi julkesi loukata MINUA, loppu onkin sitten historiaa. Ylpeä ei vain ymmärrä olevansa ylpeä, he jopa ylpeilevät sillä, kuinka "nöyriä" ovatkaan. Nöyrä ihminen ei nosta itseään muiden yläpuolelle, ja samalla tasolla oleville onkin helppoa antaa anteeksi, kun itse ei kuitenkaan ole yhtään kummempi kuin muutkaan.

Mene muualle hurskastelemaan.

En myöskään ehtinyt kaikkia kommentteja lukemaan mutta syvä empatia heräsi lukiessani aloittajan viestiä. Vastaus kysymykseesi miksi et pysty vieläkään antamaan anteeksi löytyy keskeneräisyydestä ja ynmärtämättömyydestä asiaa kohtaan. Ei sun tarvi antaa anteeksi tai velloa siinä, vain koska joku ulkopuolelta sanoo et jatka jo elämääsi. Elämään kuuluu valitettavasti sen paskankin ajanjakson sietäminen eli sun tapauksessa vaikka nyt tämän, että olet ahdistunut ja pohdit tommosia. Mun neuvo on että anna sen rauhassa muhia-tiedätkö, yksi kaunis päivä sä olet antanutkin anteeksi. Itsellesi ja sille jonka koet tehneesi väärin sua kohtaan. Luota että tulee päivä millon vapaudut siitä kahleesta. Nimim. Kannoin vihaa ja katkeruutta ja olin uhri, 13 vuotta. Pitkään harmittelin että niin kauan annoin elämässäni sille valtaa. Kun pystyin lopulta antaa anteeksi, elämä aukesi ihan erilailla. Näen pikkuhilkaa valoa ja mahdollisuuksia enkä vain uhkakuvia. Tsemppiä ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surullinen kirjoitti:

Olen yrittänyt antaa anteeksi ja päästä eteenpäin. Vuosikausia olen yrittänyt. En silti ole siihen pystynyt. Voin yhä pahoin, kun tämä ihminen ja hänen tekonsa tulevat mieleeni. Haluaisin saavuttaa mielenrauhan menneisyyden kanssa, mutten pysty. Koen olevani teon takia liian hajalla. Muuttuuko tämä koskaan?

Anteeksiantamattomuus johtuu AINA ylpeydestä! Terveellä tavalla nöyrä ihminen pystyy antamaan anteeksi, mutta sehän ei tarkoita sitä että varkaaseen ja valehtelijaan pitäisi kuitenkaan luottaa anteeksiantamisen jälkeen. Luottamus on ansaittava uudelleen, ja se onkin täysin eri asia.

Ylpeys saa aikaan ihmiselle tunteen omasta paremmuudesta, ja sieltä kumpuaa ajatus, MINUA on loukattu! MINÄ en pysty antamaan anteeksi. Ylpeä katsoo aina muita alaspäin, ja sieltä kumpuaa ajatus, kuinka TUO alempi julkesi loukata MINUA, loppu onkin sitten historiaa. Ylpeä ei vain ymmärrä olevansa ylpeä, he jopa ylpeilevät sillä, kuinka "nöyriä" ovatkaan. Nöyrä ihminen ei nosta itseään muiden yläpuolelle, ja samalla tasolla oleville onkin helppoa antaa anteeksi, kun itse ei kuitenkaan ole yhtään kummempi kuin muutkaan.

Mene muualle hurskastelemaan.

Mitäs hurskastelua kirjoittamassani oli, yllättikö sinua anteeksiantamattomuuden todellinen syy? Ylpeys on pahin asia mitä ihminen voi tehdä itselleen ja muille. Ylpeys on suurimpana syyllisenä kaikkiin eroihin, riitoihin, välirikkoihin ja jopa sotiin! Kaikki muut syyt ovat lähinnä ylpeyden seuraamuksia. Ylpeyden tähden tämä maailman on tässä pohjattomassa alennustilassa, missä se tänä päivänä rypee sieraimiaan myöten. Ylpeät eivät vain silloinkaan myönnä kuin päälakikin painuu pinnan alle.

Oma kokemus on, että anteeksiantoa ei voi pakottaa. Asioiden vatvominen synnyttää vain vihaa. Itselleni toiminut parhaiten etäännyttää itseni ihmisestä joka minua loukkasi. Olla ajattelematta häntä, kääntää ajatukset muualle, laittaa rajat. Näin annoin kuin sattumalta anteeksi isälleni, väkivaltaiselle alkoholistille. Näen hänet nykyään vain reppanana joka ei osaa jakaa kuin pahaa oloa. Vihan tunnekuohuissa ei osaa nähdä asioita etäältä, että se ihminen ei ole sen vihan väärti. Vielä on pari ihmistä joita en voi ajatella ilman että katkeruus valtaa mielen.Toivon vain että etäisyyys ja aika tekevät tehtävänsä.

Ei anteeksi anneta sen ilkeän ihmisen takia vaan itsensä takia jotta saat rauhan vihan ja pettymyksen kanssa.

Itse annoin kiusaajilleni anteeksi en heidän takiansa vaan itseni takia, siis saan mielenrauhan kun anteeksiannon kautta annan itselleni lopettaa sen  vihaamisen tunteen. Et siis enään tuhlaa voimiasi siihen että joku idiootti muinoin aiheutti sulle paljon tuskaa. Se idiootti pysyy idioottina ja sen tulet aina tietämään mut anteeksiannon merkitys on et sulla on hyvä olo ja tavallaan nouset sen vihan yläpuolelle. Vihaamisen tunne on ihan älyttömän energiaa kuluttavaa ja mielenterveyttä huonontavaa.

Mutta on myös tilanteita joissa ei tarvitse anteeksi antaa ja se on ihan ok myös kunhan pystyy elämään niin elämäänsä ettei stressaa itseään sen tapahtuman takia. Ihan turhaa kuluttaa ajatuksiaan ja voimiaan menneisyyden ajatteluun.