Lue keskustelun säännöt.
En halua isääni lapseni elämään
05.04.2018 |
Vanhempani ovat yhä naimisissa. Isäni ei koskaan ole ollut meistä lapsistaan kiinnostunut. Olen 30+v enkä koskaan muista tehneeni hänen kanssaan mitään, siskoni samoin. Emme nytkään soittele tai pidä suoraan yhteyttä. Hän asuu yhä äitini kanssa, ja moikkaan kun näet mutta siinäpä se. Taustalla on mm. Alkoholismia ja se kuinka hän pienenä ollessamme elätti myös toista perhettä/naista, jolloin elimme tosi köyhästi.
Tämä siis taustana - emme ole olleet tekemisissä sen jälkeen kun lähdin kotoa. Äitini haluaa edelleen olla hänen kanssaan naimisissa, ja se toki on oma valinta.
Nyt kun sain alkuvuodesta lapsen (ja isäni on toki vanhempi, sairastellut ja ehkä havahtunut ettei kukaan äitini lisäksi käynyt sairaalassa jne), isäni on ollut hänestä tosi kiinnostunut. Kävi kerran äitini kanssa katsomassa ja minä vein lapsen heille (n. 3h matkan päässä eli vaatii yötä olemisen). Hän myös kuulemma puhuu usein lapsesta.
Ongelma on, että mulle tekee tosi pahaa nähdä lapseni sellaisen ihmisen kanssa, joka on käytännössä koko ikäni kohdellut mua (ja siskoani) kuin ilmaa ja nyt sitten herännyt yhtäkkiä isoisyyteensä. Tuli oikein ahdistunut olo käydä vanhemmilla lapsen kanssa, ja toki harmittaa äitini puolesta, joka on lapsesta myös innoissaan & hyvä hänen kanssaan, jos emme kävisi siellä. Tekee todella pahaa antaa lapseni isäni syliin, kun takanamme on niin synkeä ja pimeä historia. En siksi myöskään luota häneen.
Pitääkö minun vain niellä omat tunteeni vai voinko estää lapsen näkemästä isääni? Wn toki tiedä miten kauan hän haluaa ja jaksaa olla edes isoisän roolissa, kun ei meitä lapsiakaan alkuinnostuksen jälkeen jaksanut. Toisaalta lapseni ei tulisi kärsiä vanhoista haavoista, mutta toisaalta onko onko "hypätä sukupolvi" ja unohtaa omat lapsensa täysin.
Kokemuksia / mielipiteitä?
Kommentit (55)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli myös pahoinpidellyt äitiäni kun olimme pieniä.
AP
Toi ois jo syy pyytää äitiä eroamaan ja laittaa välit totaalipoikki isän kanssa.
Pyytää äitiä eroamaan? Ei kai hmiset toisten pyynnöstä eroa. Ja kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneen pahoinpitelyn takia? Silloin olisi kannattanut erota, mutta nyt? Ihmiset voi haluta vanheta yhdessä. Kun kaikista myötä- ja vastoinkäymisistä on menty läpi ja tuntee toisen paremmin kuin omat taskunsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus ei ole biologista vaan sosiaalista. Välittämistä ja rakastamista. Tähän isäsi ei ole koskaan kyennyt. Ymmärrän sinua täysin.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap sinua täysin, vaikkei itselläni (vielä) lapsia olekaan. Isäni asui koko lapsuuteni samassa taloudessa kanssani, mutta oli täysin tunnekylmä ja välinpitäämätön meitä lapsia kohtaan. Äitini kuoli ollessani teini-iässä, eikä isäni suhde meihin lapsiin muuttunut. Jouduin itse kasvattamaan pikkusisarukseni.
Olen nyt viimeaikoina käynyt useamman keskustelun isäni kanssa aiheesta. Olen sanonut suoraan, että hänen olemattomuutensa on ollut syvästi loukkaavaa ja ettei minulla ole ollut isää elämässäni. Lisäksi olen sanonut äidin kuoleman jälkeisen ajan olleen lainvastaista heitteillejättöä; kriisitilassa olevien pikkulasten jättäminen yhtälailla kriisitilassa olevan teini-ikäisen vastuulle täysin jopa viikoksi kerrallaan. Ja jatkuvasti 80% kaikesta ajasta.
Olen haaveillut täydellisestä välienkatkaisusta isääni. Toistaiseksi olemme väleissä muodollisesti, sillä isä on poismuutettuani alkanut pikkuhiljaa herämään todellisuuteen ja on ensimmäistä kertaa elämässäni esittänyt edes jotain kiinnostusta minua kohtaan. En kuitenkaan voi unohtaa sitä, mitä hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Eikä hän ole pyytänyt anteeksi tai tehnyt aktiivista pesäeroa menneisyyteen. Jos saan joskus lapsia, en haluaisi altistaa heitä isäni henkiselle pahoinpitelylle ja välinpitämättömyydelle. Jotta jokin muu vaihtoehto olisi mahdollinen, tarkottaisi se isäni liki täydellistä mielen- ja toiminnanmuutosta. Tsemppiä Ap vaikeaaseen tilanteeseesesi. En tiedä, mikä olisi kohdallasi viisasta, mutta ajattelin jakaa oman tarinani esimerkkinä. Et ole ajatustesi kanssa yksin.
Entäpä jos isälläsi (ja kaikilla tämäntyyppisillä ihmisillä) on autismin kirjon häiriö, lähinnä Aspergerin syndrooma? Neurobiologinen häiriö, johon voi kuulua mm. kyvyttömyys tuntea empatiaa ja kommunikoida normaalisti? Asperger-ihmisille pitää opettaa sellaista, miten ihmiset yleensä käyttäytyvät luonnostaan. Nythän hän jo alkoi muuttaa käyttäytymistään kun kerroit, mitä olisit häneltä odottanut. Oli luultavasti ihan pihalla kun äitisi kuoli. Kurjaa ettei teillä ollut ketään muuta aikuista tukena silloin.
Ahdistus ei tule tyhjästä. Luonne yleensä kärjistyy vielä vanhetessa. Ei mulla muuta tähän paitsi, etköhän sä ole tarpeeksi kärsinyt sitä ahdistusta elämäsi aikana tämän ihmisen kylmyyden vuoksi. Nyt olet viemässä kalleimman aarteesi kuin lahjaksi tuolle samalle pässille muina miehinä. Vaikka ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap sinua täysin, vaikkei itselläni (vielä) lapsia olekaan. Isäni asui koko lapsuuteni samassa taloudessa kanssani, mutta oli täysin tunnekylmä ja välinpitäämätön meitä lapsia kohtaan. Äitini kuoli ollessani teini-iässä, eikä isäni suhde meihin lapsiin muuttunut. Jouduin itse kasvattamaan pikkusisarukseni.
Olen nyt viimeaikoina käynyt useamman keskustelun isäni kanssa aiheesta. Olen sanonut suoraan, että hänen olemattomuutensa on ollut syvästi loukkaavaa ja ettei minulla ole ollut isää elämässäni. Lisäksi olen sanonut äidin kuoleman jälkeisen ajan olleen lainvastaista heitteillejättöä; kriisitilassa olevien pikkulasten jättäminen yhtälailla kriisitilassa olevan teini-ikäisen vastuulle täysin jopa viikoksi kerrallaan. Ja jatkuvasti 80% kaikesta ajasta.
Olen haaveillut täydellisestä välienkatkaisusta isääni. Toistaiseksi olemme väleissä muodollisesti, sillä isä on poismuutettuani alkanut pikkuhiljaa herämään todellisuuteen ja on ensimmäistä kertaa elämässäni esittänyt edes jotain kiinnostusta minua kohtaan. En kuitenkaan voi unohtaa sitä, mitä hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Eikä hän ole pyytänyt anteeksi tai tehnyt aktiivista pesäeroa menneisyyteen. Jos saan joskus lapsia, en haluaisi altistaa heitä isäni henkiselle pahoinpitelylle ja välinpitämättömyydelle. Jotta jokin muu vaihtoehto olisi mahdollinen, tarkottaisi se isäni liki täydellistä mielen- ja toiminnanmuutosta. Tsemppiä Ap vaikeaaseen tilanteeseesesi. En tiedä, mikä olisi kohdallasi viisasta, mutta ajattelin jakaa oman tarinani esimerkkinä. Et ole ajatustesi kanssa yksin.
Entäpä jos isälläsi (ja kaikilla tämäntyyppisillä ihmisillä) on autismin kirjon häiriö, lähinnä Aspergerin syndrooma? Neurobiologinen häiriö, johon voi kuulua mm. kyvyttömyys tuntea empatiaa ja kommunikoida normaalisti? Asperger-ihmisille pitää opettaa sellaista, miten ihmiset yleensä käyttäytyvät luonnostaan. Nythän hän jo alkoi muuttaa käyttäytymistään kun kerroit, mitä olisit häneltä odottanut. Oli luultavasti ihan pihalla kun äitisi kuoli. Kurjaa ettei teillä ollut ketään muuta aikuista tukena silloin.
Isäni ei valitettavasti ole asperger, vaan sosiaalisesti todella lahjakas ja taitava. Töissään, harrastuksissaan ja luottamustehtävissään erittäin pidetty ja arvostettu. Unelmasukulainen, joka auttaa aina kaikkia muita tarvittaessa. Hyvä keskustelemaan ja kuuntelemaan. Tätä kaikkea siis kaikille muille paitsi meille lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus ei tule tyhjästä. Luonne yleensä kärjistyy vielä vanhetessa. Ei mulla muuta tähän paitsi, etköhän sä ole tarpeeksi kärsinyt sitä ahdistusta elämäsi aikana tämän ihmisen kylmyyden vuoksi. Nyt olet viemässä kalleimman aarteesi kuin lahjaksi tuolle samalle pässille muina miehinä. Vaikka ahdistaa.
Tämä kommentti todella resonoi minussa, iso kiitos!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap sinua täysin, vaikkei itselläni (vielä) lapsia olekaan. Isäni asui koko lapsuuteni samassa taloudessa kanssani, mutta oli täysin tunnekylmä ja välinpitäämätön meitä lapsia kohtaan. Äitini kuoli ollessani teini-iässä, eikä isäni suhde meihin lapsiin muuttunut. Jouduin itse kasvattamaan pikkusisarukseni.
Olen nyt viimeaikoina käynyt useamman keskustelun isäni kanssa aiheesta. Olen sanonut suoraan, että hänen olemattomuutensa on ollut syvästi loukkaavaa ja ettei minulla ole ollut isää elämässäni. Lisäksi olen sanonut äidin kuoleman jälkeisen ajan olleen lainvastaista heitteillejättöä; kriisitilassa olevien pikkulasten jättäminen yhtälailla kriisitilassa olevan teini-ikäisen vastuulle täysin jopa viikoksi kerrallaan. Ja jatkuvasti 80% kaikesta ajasta.
Olen haaveillut täydellisestä välienkatkaisusta isääni. Toistaiseksi olemme väleissä muodollisesti, sillä isä on poismuutettuani alkanut pikkuhiljaa herämään todellisuuteen ja on ensimmäistä kertaa elämässäni esittänyt edes jotain kiinnostusta minua kohtaan. En kuitenkaan voi unohtaa sitä, mitä hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Eikä hän ole pyytänyt anteeksi tai tehnyt aktiivista pesäeroa menneisyyteen. Jos saan joskus lapsia, en haluaisi altistaa heitä isäni henkiselle pahoinpitelylle ja välinpitämättömyydelle. Jotta jokin muu vaihtoehto olisi mahdollinen, tarkottaisi se isäni liki täydellistä mielen- ja toiminnanmuutosta. Tsemppiä Ap vaikeaaseen tilanteeseesesi. En tiedä, mikä olisi kohdallasi viisasta, mutta ajattelin jakaa oman tarinani esimerkkinä. Et ole ajatustesi kanssa yksin.
Entäpä jos isälläsi (ja kaikilla tämäntyyppisillä ihmisillä) on autismin kirjon häiriö, lähinnä Aspergerin syndrooma? Neurobiologinen häiriö, johon voi kuulua mm. kyvyttömyys tuntea empatiaa ja kommunikoida normaalisti? Asperger-ihmisille pitää opettaa sellaista, miten ihmiset yleensä käyttäytyvät luonnostaan. Nythän hän jo alkoi muuttaa käyttäytymistään kun kerroit, mitä olisit häneltä odottanut. Oli luultavasti ihan pihalla kun äitisi kuoli. Kurjaa ettei teillä ollut ketään muuta aikuista tukena silloin.
Isäni ei valitettavasti ole asperger, vaan sosiaalisesti todella lahjakas ja taitava. Töissään, harrastuksissaan ja luottamustehtävissään erittäin pidetty ja arvostettu. Unelmasukulainen, joka auttaa aina kaikkia muita tarvittaessa. Hyvä keskustelemaan ja kuuntelemaan. Tätä kaikkea siis kaikille muille paitsi meille lapsille.
Isäsi kuulostaa todella kamalta, ja ihmettelen että olet edelleen minkäänlaisissa väleissä hänen kanssaan. Voinia ja jaksamista sinulle! Kiitos kun jaoit tarinasi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuntele itseäsi äläkä päästä isääsi lapsen lähelle!
Ihan samaa tilannetta ei ole, koska molemmat omista vanhemmista ovat mennyttä elämää minulle, ei ollut vaikeuksia laittaa välejä poikki kumpaankin, kun ei ollut väleissä toisen kanssa. Lapsuudessa alkoholismia, narsismia, henkistä väkivaltaa ja vapauden riistoa aikuisiällä. En ole koskaan edes kertonut heille lapsenlapsestaan, en ole ollut missään tekemisissä 4 vuoteen. Anoppi kuitenkin varmaan kailottanut lapsesta ympäri kyliä vanhassa kotikaupungissa, joten varmaan tietävät. Joka vuosi äitini yrittää laittaa viestiä syntymäpäiväni aikaan ja ruikuttaa milloin mistäkin, mutten vastaa. Olen pyyhkinyt heidät elämästäni kokonaan, muuten ei oikein onnistu pitää lasta erossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Salkkareiden tapahtumat, arvot ja asenteet näkyvät ruuhkavuosiaan elävien ihmisten mielipiteissä ja käytöksessä. Ennenkuulumattoman kauheata hylätä ihmisiä kuin roskaa. En kuitenkaan puolustele isäsi huonoa käytöstä. Tuli kuitenkin mieleen lukuisista muista juttujen aiheista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No joo, mua isä hakkasi tosi pahasti lapsena ja nuorena kunnes täysikokoisena aikuisena pieksin ukon sairaalaan. Ei siitä sen enempää, nyt kuitenkin esittää maailman paras isoisä-lookkia kaikille, vaikka näkee ainoaa lastenlastaan noin kerran vuodessa vartin ajan. Naurattaa ja säälittää ukon meininki. Viimeistään hautajaisissa aion kertoa totuuden kaikille sureville, jotka pitävät tätä isoisää miehistä parhaimpana. Kirjoitan ehkä jopa kirjan kaikista tapahtumista, päiväkirjat ja tapahtumat on tallennettuna tästä mulkerosta 40 vuoden ajalta.
Kamalaa, että myös sinusta on tullut väkivaltainen.
Ei kannata hautajaisissa kostaa.
Ymmärrän ap sinua täysin, vaikkei itselläni (vielä) lapsia olekaan. Isäni asui koko lapsuuteni samassa taloudessa kanssani, mutta oli täysin tunnekylmä ja välinpitäämätön meitä lapsia kohtaan. Äitini kuoli ollessani teini-iässä, eikä isäni suhde meihin lapsiin muuttunut. Jouduin itse kasvattamaan pikkusisarukseni.
Olen nyt viimeaikoina käynyt useamman keskustelun isäni kanssa aiheesta. Olen sanonut suoraan, että hänen olemattomuutensa on ollut syvästi loukkaavaa ja ettei minulla ole ollut isää elämässäni. Lisäksi olen sanonut äidin kuoleman jälkeisen ajan olleen lainvastaista heitteillejättöä; kriisitilassa olevien pikkulasten jättäminen yhtälailla kriisitilassa olevan teini-ikäisen vastuulle täysin jopa viikoksi kerrallaan. Ja jatkuvasti 80% kaikesta ajasta.
Olen haaveillut täydellisestä välienkatkaisusta isääni. Toistaiseksi olemme väleissä muodollisesti, sillä isä on poismuutettuani alkanut pikkuhiljaa herämään todellisuuteen ja on ensimmäistä kertaa elämässäni esittänyt edes jotain kiinnostusta minua kohtaan. En kuitenkaan voi unohtaa sitä, mitä hän on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Eikä hän ole pyytänyt anteeksi tai tehnyt aktiivista pesäeroa menneisyyteen. Jos saan joskus lapsia, en haluaisi altistaa heitä isäni henkiselle pahoinpitelylle ja välinpitämättömyydelle. Jotta jokin muu vaihtoehto olisi mahdollinen, tarkottaisi se isäni liki täydellistä mielen- ja toiminnanmuutosta. Tsemppiä Ap vaikeaaseen tilanteeseesesi. En tiedä, mikä olisi kohdallasi viisasta, mutta ajattelin jakaa oman tarinani esimerkkinä. Et ole ajatustesi kanssa yksin.