Muistatteko vielä, kun lapsenne syntyivät?

Kaikkien kolmen kohdalla aika pysähtyi useammaksi päiväksi. Ei ollut tulevaa eikä mennyttä vaan elin vain sitä hetkeä. Vauvan sylittelyä, tuoksuttelua, imetystä, ei väsymyksen tunnetta vaan täynnä energiaa.

Muistan hyvinkin. Ovat 3 ja 1-vuotiaat. Ei siinä mitään ilon itkuja itketty, lähinnä olin helpottunut kun ne viimein tulivat ulos.

Tuntui satumaiselta. Se oli unelmani täyttymys. Mutta en minä mitään energiaa siitä saanut. Olin väsynyt, koska olin valvonut edellisen päivän, yön ja aamupäivän.

Imetyksen opettelu tuntui oudolta. Lapsen käsittely piti opetella ja jännitti, teenkö jotain väärin. Onnellinen kuitenkin olin.

Muistan 5 vuoden takaa, mutta sitä noin 10 tuntia sairaalassa ennen synnytystä en muista ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkien kolmen kohdalla aika pysähtyi useammaksi päiväksi. Ei ollut tulevaa eikä mennyttä vaan elin vain sitä hetkeä. Vauvan sylittelyä, tuoksuttelua, imetystä, ei väsymyksen tunnetta vaan täynnä energiaa.

Miten vauvaa tuoksutellaan? Tarkoittaako se sitä, että vauvaan laitetaan jotakin tuoksua vai levitetäänkö vauvan tuoksua ympäriinsä?

Kysytkö ap ihan tosissas? Ajattelitko että äiti unohtaisi hetken kun oma lapsi syntyy?? Ja toiset vastailee että muistan muistan niin kuin se ei olisi itsestäänselvää? Eriasia jos nukutettu tms.

Muistan kaikkien syntymät todella kirkkaasti. Esikoisen syntymästä 7 vuotta ja ihan muistan kuin eilisen päivän. Muistan myös syntymiä edeltäneestä ajasta todella paljon, ja ihan ihmeellisiä yksityiskohtiakin. Tosin minulla on ihan tutkitusti keskimääräistä huomattavasti parempi muisti, mikä vaikuttanee asiaan. Vaikka jokaisen neljän syntymä on ollut ainutlaatuinen kokemus, muistelen ehkä oikein erityisesti esikoisen syntymää. Silloin kaikki oli niin uutta ja taianomaista, ettei sitä samaa tunnetta enää myöhemmin voi täysin samalla tavalla tavoittaa.

Olin todella onnellinen jokaisen lapseni synnyttyä. Miehellekin aina sanon, että hääpäivänä me olin siihenastisen elämäni onnellisin, mutta että kyllä lastemme syntymät kirivät silti kärkeen. Eikä siinä mitään, mies on ihan samaa mieltä. Ollut läsnä jokaisessa synnytyksessä ja nimeää ne elämänsä huippuhetkiksi.

Kaksi lasta ja sanonpahan vaan, että kätilöllä on ratkaiseva merkitys muistikuviin synnytyksestä. No onneksi meni niin päin, että veemäinen kätilö osui vasta tokan lapsen kohdalle. Ensimmäisellä kerralla kaikki oli uutta ja hämmentävää, pelottavaakin. Sairastuin synnytysmasennukseen. Toisella kerralla meni jo rutiininomaisemmin eikä masennus uusinut. Mitään sykähdyttävää ja pohjatonta onnea en kokenut, mutta olenkin luonteeltani enemmän murehtija ja huolehtija.

Siis muistanko synnytystä vai vain sitä hetkeä kun synnytys loppui ja lapsi putkahti maailmaan?

Esikoisen synnytyksestä muistan menneeni sairaalaan ja käyrille. Pyytäneeni kipulääkettä. Kävelleeni (jotenkuten) pitkää käytävää ilmeisesti sinne synnytyssaliin, sitten muistan kätilön pyytäneen miestä soittamaan hälytysnappia ja käski minun olevan ponnistamatta, sitten muistan kätilön heilutelleen vastasyntynyttä veristä ja kinaista vauvaa edessäni ja sanovan "Katso kumpi tuli!". Mieheltä kysyi haluaako leikata napanuoran. Seuraavat muistikuvat ovat sen vauvan kopan työntö salista osastolle, hirmunen huimaus. En muista erikoisemmin tunteneeni (psyykkisesti) mitään. Tunteet puskivat pintaan vasta seuraavana päivänä, taisin vähän hitaasti ymmärtää että siinähän se kauan odotettu vauva viimein tuhisee (ja parkuu).

Toisesta synnytyksestä muistankin aikalailla kaiken, lähes radiosta soineet biisitkin järjestyksessä. Tunteiden kirjo oli niin laaja, etten siitä oikein ottanut selvää. Itkin onnesta ja nauroin. Palelin. Ihastelin vauvaa, hän oli niin iso ja vahva niin pieneksi ja hennoksi. Kuljin pää hattarassa ja vaaleanpunaiset lasit silmilläni.

Muistan positiivisessa mielessä. Kivut on unohtanut ja aika kullannut muistot. Neljä synnytystä ilman kivunlievitystä.

Tottakai muistan yksityiskohtia myöten kaikki 4. Nyt ne muistot on tullet vieläkin paremmin esiin kun juuri olin mukana synnytyksessä pari viikkoa sitten. Kaikki se miten asiat on muuttuneet 20-30 vuoden takaisesta.

On hyvät lääkitykset ja vierihoito alkaa heti eikä vasta seuraavana päivänä. Muistan myös sen kuinka synnytin yksin 2 ensimmäistä, isä ei halunnut mukaan eikä kätilölläkään ollut mahdollisuutta olla koko aikaa seurana. 21v ja 10h synnytys oli aika pelottava. Kivunlievityksenä ilokaasu, ei muuta ikinä

Kaikkineen kuitenkin positiiviset kokemukset, olihan tuloskin ihana. 1. jälkeen vuoden synnytysmasennus (tosin ymmärsin tämän vasta yli 20v myöhemmin kun asiasta alettiin kirjoittamaan) joka johtui ainakin osittain siitä ettei isä koskaan ollut "hengessä" mukana raskausaikana (asiasta ei saanut edes mainita) eikä 2 ekassa synnytyksessäkään.

Muistan, kaikki viisi. Tietysti luonto järkännyt niin, että kivut on unohtuneet, mutta se tunne kun sai sen vauvan siihen rinnan päälle- ai että!

Ekassa sektiossa muistan hirvittävän hädän: miksi en saa edes nähdä lapsia, miksi ne vietiin heti pois. Jälkikäteen sain tietää, että hoitajat oli tympiintyneet, yön toinen kaksossynnytys, ei niissä lapsissa mitään vikaa ollut, mutta heidän työnsä oli helpompaa, kun veivät samantien pois. Mies odotti käytävällä ja näki, miten kaksi lasta työnnettiin sängyissä kaikessa rauhassa siitä ohi, hoitajat rupatteli omiaan. Hän tulkitsi, että kaikki oli kunnossa. Toisella kertaa mies oli mukana ja olin vannottanut, että ei päästä vauvaa sylistään ennen kuin minä sen saan itselleni. Tuplat näin ensimmäisen kerran vasta silloin, kun heillä oli ikää melkein 12 tuntia, osastolla kun oltiin sitä mieltä, että ensin pitää kävellä itse suihkuun ja siihen kun en pystynyt, niin ei vauvojakaan vierelle tuotu.

Toki muistan, kaikki kolme. Synnytykset olivat vaikeita ja lähinnä ensimmäinen valtava onnen ja helpotuksen tunne oli se, kun lapsi vihdoin saatiin ulos. Kipu ja paska oli ohi. Sitähän se synnyttäminen yleensä tuppaa olemaan.

Mikä oli tärkeintä synnytyksessä ja siinä, kun lapsi syntyi? Mikä teki teidät onnellisimmaksi?

Suurin tunne alkuksi oli valtava helpotus. Synnytys oli ohi, vauva on hengissä ja itsekin selvisin siitä.

Tunsin toki myös iloa ja mieli oli ihanan rauhallinen. Ja tunsin ihmetystä että me kaksi saimme aikaan tuollaisen pienen tytön. 

17 vuoden takaa muistan. Synnytin vuorokauden, ja kun urakka oli ohi aamulla aurungon noustessa, olin helpottunut ja kuolemanväsynyt. Mulla ei tuo luonnon järjestely koskaan toiminut, joten muistissa ovat niin supistusten puukoniskut ristiselkään kuin ponnistuksen tunne luiden murtumisestakin (häntäluu).

Kokemus täysin samanlainen kuin 1:llä. Tärkeää oli huojennus ja helpotus, kun raskaus ja synnytys olivat onnellisesti takana ja ihana vauva sylissä. Muutamaa potkua vielä kaipasin ja haamupotkuja tunsinkin. Kolmannen lapsen jälkeen olin onnellinen, että viimeinenkin synnytys meni niin hyvin, kun enempää en aikonut lapsia saada. Oli hieman haikea olo synnytyskokemuksista, ihan niinkuin silloinkin tuli , kun lopetin kuopuksen imetyksen ja ajattelin, että enää ei tule imetettäviä. No, rinnat reagoivat edelleen vauvan itkuun, kuin olisin kaikkien maailman lasten äiti, mutta kestän sen, että imettää en saa!

Muistan, vaikka ensimmäisestä kerrasta on jo yli 16 vuotta aikaa. Kyllä se hämmennys oli melkoinen. Ja joka päivä tulee uusia hämmennyksen aiheita eteen...

Kyllä muistan kirkkaasti. Esikoisen syntymästä tulee kesällä 24v ja kuopuksen syksyllä 8v.