Lue keskustelun säännöt.
Olkaa onnellisia te, joiden lapsista on joku muukin kiinnostunut kuin vain te itse!
03.04.2018 |
Joillakin on laaja lähipiiri, joka on mukana lapsen elämässä, kiinnostunut tämän asioista ja valmis viettämään aikaansa yhdessä silloin tällöin. Sitten on tällaisia kuin meidän perhe, ainoat lastemme elämässä mukana olevat ihmiset on toiset isovanhemmat. Kyseessä ei ole se etteikö lähipiirissä olisi ihmisiä, vaan se ettei heitä kiinnosta lasten elämä. En nyt tarkoita mitään lastenhoitoapua vaan enemmänkin sellaista elämässä mukanakulkemisen asennetta, joka puuttuu. Lapseni ovat jo sen verran isoja että heidän kanssaan voi keskustella, harrastaa yhdessä jotain tai tulla vain käymään ja kysellä kuulumisia. Olen surullinen kun en ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni sellaista mukavaa yhteisöllisyyttä, vaikka olen yrittänyt. Pakolla ei näihin asioihin saa muutosta, esim. toinen isovanhempi ei viitsi viettää lasten kanssa aikaa, ja kun aito kiinnostus puuttuu niin ei siitä mitään tule. Kovin vieraaksi jäävät toisilleen, lapset ja ihmiset, jotka kuuluvat meidän lähipiiriin. Kun lapsille tulee vielä vähän ikää niin aion keskustella asiasta ja rohkaista heitä luomaan isompana mukavia ihmissuhteita. Että saisivat kokea itsensä merkityksellisiksi muillekin kuin omille vanhemmilleen.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -
Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Ohis.....Suomessa on jo jonkun aikaa vallinnut tapa, että lasten aikuistuessa ystävät ja kaverit merkitsevät heille enemmän kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Tästä seuraa, että kun aikuisella ei ole enää kiinnostusta omiin sukulaisiinsa, ei sukulaisillakaan ole kiinnostusta häneen. Eikä luonnollisestikaan hänen lapsiinsakaan. Jostain syystä nuorempi sukupolvi tuntuu arvostavan hyvinkin paljon sitä, ettei sukulaisten kanssa tarvitse olla kovinkaan paljon tekemisissä vaan voi viettää aikaansa puolison, ystävien ja kavereiden kanssa. Kun sitten saa lapsia, sukulaisten pitäisikin yks kaks kiinnostua näistä lapsista. Miksi pitäisi? Ei sukua voi ottaa komerosta silloin, kun itselle sopii, ja laittaa takaisin komeroon, kun ei enää tarvitse.
Sellaisissa suvuissa, joissa yhteisöllisyys toimii, ei nuori voi parikymppisenä lähteä elämään "omaa elämäänsä" ja palata 5-10 vuoden päästä lapset kainalossaan takaisin ilmoittaen, että NYT tarvitsen teitä, joten teidän pitää kiinnostua lapsistani. Sukuyhteisöt ovat kadonneet siksi, että yhteiskunta tuottaa palvelut ja ihmissuhteista sekä hauskanpidosta huolehtivat ystävät ja kaverit. Sukulaisia ei tarvita yhtään mihinkään ennenkuin.......
- Nro 8 -
Höpö höpö. Omassa yhteisöllisessä suvussani kaikille annetaan myös oma tila. Ymmärretään, että "kaikki" ei ole aina läsnä, sitä tulee erilaisia vaiheita, nuoruudessa on tärkeää ja hyvä itsenäostyä, löytää oma paikkansa maailmassa ja normaalia ettei sukulaiset niin kiinnosta. Ja aivan normaalia, että aikuistumisen myötä, viimeistään lasten saannin myötä alkaa taas sukulaiset kiinnostaa. Sinun skenaariossasi sukulaisia ei rakasteta, vaan he ovat hyödykkeitä tai ainakin itse koet niin. Mukavassa yhteisöllisessä suvussa ketään ei pakoteta olemaan paikalla, hoitamaan ketään, antamaan lahjoja tai mitä lie. Nämä asiat tehdään rakkaudesta ja aidosta kiinnostuksesta.
En mä tarkoittanutkaan, että "aina olisi kaikki läsnä". Tarkoitin, että jos työntää vanhempansa ja sisaruksensa 5-10 vuodeksi syrjään elämästään, ei voi olettaa, että yks kaks voisi palata takaisin ja saada heiltä haluamansa.
Mitä hittoa? Ei se ole ollenkaan aina se nuori joka työntää vanhemmat syrjään. Omassa tapauksessani (ja monen tutun tapauksessa) ne on ne VANHEMMAT jotka hylkää aikuistuvan lapsen ja alkavat itsekkäästi elämään itselleen unohtaen välinpitämättömästi lapsensa.
Itse olisin halunnut pitää yhteyttä ja kuulua sukuun mutta vanhempia ei kiinnosta. Ja koska asun toisessa kaupungissa (ja suku siellä missä vanhempani) niin yhteydenpito on vaikeaa kun en vou mennä vanhemmilleni kylään. Vsnhemmat eivät halua.
Kurjaa ajatella että se lapsi on syypää etäisiin väleihin.
Minä en puhukaan ainoastaan vanhemmista vaan sukulaisista yleensä. Et voi odottaa esim siskoiltasi tai veljiltäsi yhtään enempää kiinnostusta itseesi ja lapsiisi kuin mitä olet ollut kiinnostunut heistä ja heidän lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän mitä tarkoitat, mutta kun toisten varaan ei voi jättää oikeastaan mitään. Ihmiset pitävät huolen omista asioistaan. Tosin jotkut eivät pysty kunnolla edes siihen.
Tuntuu ettet näe asian toista puolta. Saat kasvattaa perheesi kuten tahdot. Tiiviissä yhteisössä se ei aina ole mahdollista vaan kaikki kylän (juoru)akat nälvii jokaista liikettäsi.
Tämän kun liimaa jääkaapin oveen, niin muistaa joka päivä, miksi tämänkaltainenkin, mahdottomalta tuntuva tilannekin voi olla mahdollisuus (Apua, kuulostipa ihan Nykäsen aforismilta:D
Vierailija kirjoitti:
Joo, tuo turvattomuuden tunne on kamala. Me ollaan tukiverkottomia myös eli isovanhemmat on mutta ei olla tekemisissä. Miehen vanhemmat on ok mutta anoppi apen omaishoitaja, eivät jaksa tai halua lapsia nähdä. Omat vanhempani taas niin hirveitä/häiriintyneitä/ vaarallisia että lapsia ei voisi sekunniksikaan jättää sinne.
Kyllä on tässä 10v aikana ollut monta kauhutilannetta jossa suvun tuki olisi ollut kullanarvoista ja jossa palkattu apu ei auta yhtään (akuuttitilanteet tulee ilman varoaikaa). Usein ne on olleet sellasia ettätoinen puolisoista työmatkalla, yksi pikkulapsi tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan, mihin muut lapset?
Työmatkaltakaan ei aina tunnissa ehdi takas varsinkin kun skandinaviassa työmatkat.
Välillä on ollu lapset heitteillä kotona tai vauva yksin sairaalassa. Ihan hirveetäjän se on. Pari kertaa äidilleni tai anopilleni olen hädän hetkellä soittaneet. Eivät auta. Eivät aio auttaa eivätkä edes poikkeustilanteessa viitsi tai jaksa kun telkkaria pitää katsoa.
Kyllä veetuttaa.
Vauva ei taatusti ole sairaalassa yksin.
On siellä henkilökuntaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, tuo turvattomuuden tunne on kamala. Me ollaan tukiverkottomia myös eli isovanhemmat on mutta ei olla tekemisissä. Miehen vanhemmat on ok mutta anoppi apen omaishoitaja, eivät jaksa tai halua lapsia nähdä. Omat vanhempani taas niin hirveitä/häiriintyneitä/ vaarallisia että lapsia ei voisi sekunniksikaan jättää sinne.
Kyllä on tässä 10v aikana ollut monta kauhutilannetta jossa suvun tuki olisi ollut kullanarvoista ja jossa palkattu apu ei auta yhtään (akuuttitilanteet tulee ilman varoaikaa). Usein ne on olleet sellasia ettätoinen puolisoista työmatkalla, yksi pikkulapsi tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan, mihin muut lapset?
Työmatkaltakaan ei aina tunnissa ehdi takas varsinkin kun skandinaviassa työmatkat.
Välillä on ollu lapset heitteillä kotona tai vauva yksin sairaalassa. Ihan hirveetäjän se on. Pari kertaa äidilleni tai anopilleni olen hädän hetkellä soittaneet. Eivät auta. Eivät aio auttaa eivätkä edes poikkeustilanteessa viitsi tai jaksa kun telkkaria pitää katsoa.
Kyllä veetuttaa.
Kannattaa luoda niitä suhteita naapureihin ja koulu-ikäisten lasten vanhempiin. Meillä on naapurissa parikin paikkaa mihin hätätapaksessa lapsi voi mennä. Vanhempani eivät ole tukiverkkoamme, mutta tulivat pyynnöstä hoitamaan lapset, kun mies työmatkalla ja itse tein viikonlopun ylitöitä. MLL kautta pari luottotyttöä, jotka tulleet lyhyellä varoitusajalla. Meilläkin lapset olleet keskenään tunnin-pari 6 ja 9-vuotiaina. Ei se ole automaattisesti heitteillejättöä.
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
Onpas kummallinen kommentti. Kyllä minua kiinostaa jos rakastamani ihminen esim sisarus tai hyvä ystävä saa lapsen. Onhan se nyt ihmeellistä ja suurta, varsinkin sille tuoreelle vanhemmalle ja haluan tottakai olla läsnä ja tukena, kuten rakkaat ihmiset yleensä ovat isoissa elämänmuutoksissa ja erilaisissa vaiheissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Mua aina häiritsee näissä jutuissa se että ihmiset kertoilee omasta sukuverkostaan niinkuin se olisi omaa ansiota. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa, mutta tämäkin esimerkki ei tasan voisi olla yhteisöllinen jos olisi huonolla tuurilla saanut vi*tumaiset vanhemmat. Jos tän ihmisen porukat olisi llut lapsesta lähtien tylyt ja itsekkäät niin ei silloin paljoa verkkoa yksin rakentaisi hänkään. Tää ei nyt ole siis kritiikkiä häntä kohtasn vaan yleisrn tason pohdintaa.
Näissä aina ihmiset aattelee että huonot verkostot=omaa syytä, mitäs oot paska ja hyvät herkostot=omaa ansiota, oon ihana.
Ei se mene noin! Viaton vauva ei valitse mihin syntyy. Jos syntyy tuurilla hyvään kotiin niin voi saada rakkautta ja suvun tukiverkon. Jos syntyy tuurilla paskaan kotiin saa vain tylytystä ja laiminlyöntiä koko ikänsä.
Kyse on hyvin pitkälti TUURISTA. Mulla kävi paska tuuri ja sain laiminlyövät välinpitämättömät vanhemmat. Vaikka miten ponnistelen, autan muita, olen kiltti, ostan lahjoja jne, en vaan saa verkostoa suvusta kun kähtökohta oli paska. Sit taas joku jolla lähtöasetelma valmiiks hyvä, saa sen tukiverkon vaikka itse olisi ilkeä, tyly ja itsekäs.
Omalla toiminnalla voi vaikuttaa vasn vähän. Syntymän pelikortit mäörää pitkälti sen millainen elo suvun kanssa tulee olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, tuo turvattomuuden tunne on kamala. Me ollaan tukiverkottomia myös eli isovanhemmat on mutta ei olla tekemisissä. Miehen vanhemmat on ok mutta anoppi apen omaishoitaja, eivät jaksa tai halua lapsia nähdä. Omat vanhempani taas niin hirveitä/häiriintyneitä/ vaarallisia että lapsia ei voisi sekunniksikaan jättää sinne.
Kyllä on tässä 10v aikana ollut monta kauhutilannetta jossa suvun tuki olisi ollut kullanarvoista ja jossa palkattu apu ei auta yhtään (akuuttitilanteet tulee ilman varoaikaa). Usein ne on olleet sellasia ettätoinen puolisoista työmatkalla, yksi pikkulapsi tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan, mihin muut lapset?
Työmatkaltakaan ei aina tunnissa ehdi takas varsinkin kun skandinaviassa työmatkat.
Välillä on ollu lapset heitteillä kotona tai vauva yksin sairaalassa. Ihan hirveetäjän se on. Pari kertaa äidilleni tai anopilleni olen hädän hetkellä soittaneet. Eivät auta. Eivät aio auttaa eivätkä edes poikkeustilanteessa viitsi tai jaksa kun telkkaria pitää katsoa.
Kyllä veetuttaa.Vauva ei taatusti ole sairaalassa yksin.
On siellä henkilökuntaa.
Olipas nokkela saivartelu! On joo henkilökuntaa mutta on se yksin ja hädissään ilman vanhempia silti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Mua aina häiritsee näissä jutuissa se että ihmiset kertoilee omasta sukuverkostaan niinkuin se olisi omaa ansiota. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa, mutta tämäkin esimerkki ei tasan voisi olla yhteisöllinen jos olisi huonolla tuurilla saanut vi*tumaiset vanhemmat. Jos tän ihmisen porukat olisi llut lapsesta lähtien tylyt ja itsekkäät niin ei silloin paljoa verkkoa yksin rakentaisi hänkään. Tää ei nyt ole siis kritiikkiä häntä kohtasn vaan yleisrn tason pohdintaa.
Näissä aina ihmiset aattelee että huonot verkostot=omaa syytä, mitäs oot paska ja hyvät herkostot=omaa ansiota, oon ihana.
Ei se mene noin! Viaton vauva ei valitse mihin syntyy. Jos syntyy tuurilla hyvään kotiin niin voi saada rakkautta ja suvun tukiverkon. Jos syntyy tuurilla paskaan kotiin saa vain tylytystä ja laiminlyöntiä koko ikänsä.Kyse on hyvin pitkälti TUURISTA. Mulla kävi paska tuuri ja sain laiminlyövät välinpitämättömät vanhemmat. Vaikka miten ponnistelen, autan muita, olen kiltti, ostan lahjoja jne, en vaan saa verkostoa suvusta kun kähtökohta oli paska. Sit taas joku jolla lähtöasetelma valmiiks hyvä, saa sen tukiverkon vaikka itse olisi ilkeä, tyly ja itsekäs.
Omalla toiminnalla voi vaikuttaa vasn vähän. Syntymän pelikortit mäörää pitkälti sen millainen elo suvun kanssa tulee olemaan.
Suku ei ole yhtäkuin tukiverkko. Senhän tässä itsekin toteat. Naapurit, lapsuuden ystävät, tuttavat, lasten kavereiden vanhemmat, lasten harrastuskavereiden vanhemmat - luo itsellesi ja perheellesi tukiverkko. Kuulostat jankkaavalta, juostavuutta tarvitaan tukiverkkojen luomisessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Mua aina häiritsee näissä jutuissa se että ihmiset kertoilee omasta sukuverkostaan niinkuin se olisi omaa ansiota. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa, mutta tämäkin esimerkki ei tasan voisi olla yhteisöllinen jos olisi huonolla tuurilla saanut vi*tumaiset vanhemmat. Jos tän ihmisen porukat olisi llut lapsesta lähtien tylyt ja itsekkäät niin ei silloin paljoa verkkoa yksin rakentaisi hänkään. Tää ei nyt ole siis kritiikkiä häntä kohtasn vaan yleisrn tason pohdintaa.
Näissä aina ihmiset aattelee että huonot verkostot=omaa syytä, mitäs oot paska ja hyvät herkostot=omaa ansiota, oon ihana.
Ei se mene noin! Viaton vauva ei valitse mihin syntyy. Jos syntyy tuurilla hyvään kotiin niin voi saada rakkautta ja suvun tukiverkon. Jos syntyy tuurilla paskaan kotiin saa vain tylytystä ja laiminlyöntiä koko ikänsä.Kyse on hyvin pitkälti TUURISTA. Mulla kävi paska tuuri ja sain laiminlyövät välinpitämättömät vanhemmat. Vaikka miten ponnistelen, autan muita, olen kiltti, ostan lahjoja jne, en vaan saa verkostoa suvusta kun kähtökohta oli paska. Sit taas joku jolla lähtöasetelma valmiiks hyvä, saa sen tukiverkon vaikka itse olisi ilkeä, tyly ja itsekäs.
Omalla toiminnalla voi vaikuttaa vasn vähän. Syntymän pelikortit mäörää pitkälti sen millainen elo suvun kanssa tulee olemaan.
Pelikortit saa syntyessään, mutta v*ittumaisella luonteella ja käytöksellä - sinun kielenkäyttöäsi lainatakseni - ne suhteet saa myös pilattua. Samoin vaikka syntyessään olisi saanut huonot pelikortit, uusiin yhteisöihin voi päästä sisään, jos luonne on oikealainen. Tietysti niiltä tylyiltä ihmisiltä ei kannata tukea hakea, vaan suosiolla luovuttaa ja suunnata huomionsa niihin uusiin mahdollisuuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Mua aina häiritsee näissä jutuissa se että ihmiset kertoilee omasta sukuverkostaan niinkuin se olisi omaa ansiota. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa, mutta tämäkin esimerkki ei tasan voisi olla yhteisöllinen jos olisi huonolla tuurilla saanut vi*tumaiset vanhemmat. Jos tän ihmisen porukat olisi llut lapsesta lähtien tylyt ja itsekkäät niin ei silloin paljoa verkkoa yksin rakentaisi hänkään. Tää ei nyt ole siis kritiikkiä häntä kohtasn vaan yleisrn tason pohdintaa.
Näissä aina ihmiset aattelee että huonot verkostot=omaa syytä, mitäs oot paska ja hyvät herkostot=omaa ansiota, oon ihana.
Ei se mene noin! Viaton vauva ei valitse mihin syntyy. Jos syntyy tuurilla hyvään kotiin niin voi saada rakkautta ja suvun tukiverkon. Jos syntyy tuurilla paskaan kotiin saa vain tylytystä ja laiminlyöntiä koko ikänsä.Kyse on hyvin pitkälti TUURISTA. Mulla kävi paska tuuri ja sain laiminlyövät välinpitämättömät vanhemmat. Vaikka miten ponnistelen, autan muita, olen kiltti, ostan lahjoja jne, en vaan saa verkostoa suvusta kun kähtökohta oli paska. Sit taas joku jolla lähtöasetelma valmiiks hyvä, saa sen tukiverkon vaikka itse olisi ilkeä, tyly ja itsekäs.
Omalla toiminnalla voi vaikuttaa vasn vähän. Syntymän pelikortit mäörää pitkälti sen millainen elo suvun kanssa tulee olemaan.
Tietenkin sillä on merkitystä, mitä elämässä on aiemmin tapahtunut. Joku syntyy päihdeongelmaisille, toinen välinpitämättömille ja kolmas rakastaville, mutta nuorena kuolleille, vanhemmille. On tuuria syntyä vanhemmille, jotka ovat rakastavia, eivät sairastu vakavasti ja elävät vielä niin pitkään, että voivat ja haluavat olla osa tukiverkostoasi. Siinä olet kuitenkin väärässä, että voisi olla miten ilkeä, tyly ja itsekäs tahansa. Kyllä se vaan niin menee, että jos sinä olet aina työntämässä omat lapsesi siskollesi hoitoon, mutta et koskaan ota siskosi lapsia hoitoosi, jossain vaiheessa siskosi kieltäytyy hoitamasta sinun lapsiasi. Ainakin, jos siskollasi on yhtään itsekunnioitusta. Kirjoitin tuolla jo aiemmin, että ei sukuyhteisössä voi napsia rusinoita pullasta. Jos et ole valmis mitään antamaan, et kyllä saa itsekään mitään. Toimivassa sukuyhteisössä ei hyväksytä yksipuolista hyväksikäyttöä.
Jollain ei ole vanhempia, ei sisaruksia, ei tätejä, setiä eikä serkkujakaan. Ainakaan sellaisia, joiden kanssa voisi olla väleissä. Silloin tukiverkostot on hankittava muualta.
- Nro 8 -
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -Huonoista puolista huolimatta arvostat sitten ilmeisesti kuitenkin enemmän sitä yhteisöön kuulumista kuin ulkopuolella olemista.
Kyllä arvostan. Mulla on tällaiseen sopivan joustava luonne. Hyvä yhteisö antaa myös rohkeutta kokeilla asioita, koska tietää, että meni syteen tai saveen, koskaan ei tipahda täysin tyhjän päälle.
Mua aina häiritsee näissä jutuissa se että ihmiset kertoilee omasta sukuverkostaan niinkuin se olisi omaa ansiota. Omalla käytöksellä voi vaikuttaa, mutta tämäkin esimerkki ei tasan voisi olla yhteisöllinen jos olisi huonolla tuurilla saanut vi*tumaiset vanhemmat. Jos tän ihmisen porukat olisi llut lapsesta lähtien tylyt ja itsekkäät niin ei silloin paljoa verkkoa yksin rakentaisi hänkään. Tää ei nyt ole siis kritiikkiä häntä kohtasn vaan yleisrn tason pohdintaa.
Näissä aina ihmiset aattelee että huonot verkostot=omaa syytä, mitäs oot paska ja hyvät herkostot=omaa ansiota, oon ihana.
Ei se mene noin! Viaton vauva ei valitse mihin syntyy. Jos syntyy tuurilla hyvään kotiin niin voi saada rakkautta ja suvun tukiverkon. Jos syntyy tuurilla paskaan kotiin saa vain tylytystä ja laiminlyöntiä koko ikänsä.Kyse on hyvin pitkälti TUURISTA. Mulla kävi paska tuuri ja sain laiminlyövät välinpitämättömät vanhemmat. Vaikka miten ponnistelen, autan muita, olen kiltti, ostan lahjoja jne, en vaan saa verkostoa suvusta kun kähtökohta oli paska. Sit taas joku jolla lähtöasetelma valmiiks hyvä, saa sen tukiverkon vaikka itse olisi ilkeä, tyly ja itsekäs.
Omalla toiminnalla voi vaikuttaa vasn vähän. Syntymän pelikortit mäörää pitkälti sen millainen elo suvun kanssa tulee olemaan.
Pelikortit saa syntyessään, mutta v*ittumaisella luonteella ja käytöksellä - sinun kielenkäyttöäsi lainatakseni - ne suhteet saa myös pilattua. Samoin vaikka syntyessään olisi saanut huonot pelikortit, uusiin yhteisöihin voi päästä sisään, jos luonne on oikealainen. Tietysti niiltä tylyiltä ihmisiltä ei kannata tukea hakea, vaan suosiolla luovuttaa ja suunnata huomionsa niihin uusiin mahdollisuuksiin.
Tästä tuli elävästi mieleen kaupunginosani fb-ryhmä, jossa nuori/teini yh huhuili lastenhoitoapua samalle päivälle, hän oli varannut itselleen pt:n salilta, jossa ei ollut hoitajaa/leikkipaikkaa. Kun ketään ei ilmaantunut vapaaehtoiseksi vajaassa tunnissa, vaan esim. vinkattiin saleja, joissa on hoitaja treenipaikan puolesta, alkoi tämä tyttönen haukkua, raivota ja kiroilla. Syytteli toisia (siis ventovieraita Vantaalaisia) siitä, kun ei pääse harrastamaan ja ei ole turvaverkkoja.
Varmaan siihen on syynsä, ettei lähisuku ollut paikalla...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko lapsilla harrastuksia? Moni valmentaja/soitonopettaja/kerhonohjaaja voi olla tärkeä aikuinen lapsen elämässä. Itsekin muistan omaa soitto-opea lämmöllä.
Itselläni on vanhempien ja isovanhempien lisäksi ollut lapsuudessa (ja on edelleen) mukana monta kummivanhempaa, varsinkin yhdet kummivanhempani ovat minulle kuin toiset vanhemmat. Jos vain mahdollista, niin valitaa lapsillenne kummeja!
Vierailija kirjoitti:
Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas uudelleen: lapsiperheiden tukiverkostoissa isovanhemmat ovat vasta toissijaisia. Ensisynnyttäjien keskimääräinen ikä on jatkuvasti noussut ja siinä missä ennen oli tavallista tulla isovanhemmaksi jo noin nelikymppisenä, nyt on tavallista tulla isovanhemmaksi vasta noin kuuskymppisenä. Vaikka elinikä ja yleinen terveydentaso onkin noussut, on silti huomattavasti todennäköisempää, että kuuskymppisillä on enemmän syöpää, aivoinfarkteja, sydänvaivoja, nivelrikkoa jne kuin nelikymppisillä. Jos vertaan itseäni nyt kuuskymppisenä itseeni nelikymppisenä, 20 vuotta sitten jaksoin mitä tahansa aivan eri tavalla kuin nyt. Kannattaa huomioida tämä asia, kun pidätte huolta suhteistanne sisariinne ja veljiinne.
Tämäpä se. Meillä 2/4 isovanhemmista siinä kunnossa, että heitteillejättö olisi jättää taapero tai vauva heille. Lapsia ei ole tehty sillä ajatuksella, että isovanhemmat auttavat. Toki olemme kiitollisia yhdestä isovanhemmasta, joka on välillä auttanut. Eniten kuitenkin meidän perhettä auttaa siskoni ja minä puolestaan autan häntä.
Joskus mietin, että ehkäpä näin onkin "luonnollista", että lapsiperheet auttavat toisiaan. Ei ole myöskään mitään jyräämistä sitten isovanhempien suunnalta kasvatusasioissa. Siskon kanssa on helppoa, minä kunnioitan hänen perhettään ja hän minun.
Toki ap:n.tilanteessa oli kyse vähän muustakin. Itsehän olen onnekas siskostani ja siitä, että minulla on välittäviä läheisiä.
Mitä hittoa? Ei se ole ollenkaan aina se nuori joka työntää vanhemmat syrjään. Omassa tapauksessani (ja monen tutun tapauksessa) ne on ne VANHEMMAT jotka hylkää aikuistuvan lapsen ja alkavat itsekkäästi elämään itselleen unohtaen välinpitämättömästi lapsensa.
Itse olisin halunnut pitää yhteyttä ja kuulua sukuun mutta vanhempia ei kiinnosta. Ja koska asun toisessa kaupungissa (ja suku siellä missä vanhempani) niin yhteydenpito on vaikeaa kun en vou mennä vanhemmilleni kylään. Vsnhemmat eivät halua.
Kurjaa ajatella että se lapsi on syypää etäisiin väleihin.