Olkaa onnellisia te, joiden lapsista on joku muukin kiinnostunut kuin vain te itse!

No, onhan teitäkin monta. Joillain yh:lla ei ole ketään

Haluaisin keskustella asiasta muiltakin kanteilta kuin vain ajattelemalla että jollakin on vielä huonommin. ap

Joo. Meillä ei ole edes niitä yksiäkään isovanhempia. Molemmat hsovsnhemmat yäysin piittaamattomia ja välinpitämättömiä, ja meillä ei ole ketään, no miehen vela sisko käy piipahtmassa kerta vuoteen. Olo on osaton ja juureton. Lastenhoitoapua ei ole ikinä. Ei ole ollut kertaakaan kahdenkeskistä lapsivapaata 12 vuoteen.

Elämä ei ole reilua. Mutta näillä mennään mitkä kortit on, mulla on sentään oma perhe ja se on jo paljon surkean ja turvattoman väkivaltalapsuuteni jälkeen.

Tukiperheet ovat mahdollisia apuja, mutta niihin on jonot ja sossuperheet menee ohi.

Meilläkin asuu isovanhemmat parin sadan metrin päässä ja apua ei ole koskaan tarjonneet, mutta ottavat lapset jos kysytään.

Enää ei lapset halua mennä sinne eli siellä on jäykkää tunnelmaa.

Avaus on ärsyttävä, eikä innosta keskusteluun.

Ole itse kiitollinen, että sulla on lapsi ja mies.

Että olet terve ja lapsi on terve.

Mitä, etkö ole ajatellut?

Tiedän mitä tarkoitat, mutta kun toisten varaan ei voi jättää oikeastaan mitään. Ihmiset pitävät huolen omista asioistaan. Tosin jotkut eivät pysty kunnolla edes siihen.

Tuntuu ettet näe asian toista puolta. Saat kasvattaa perheesi kuten tahdot. Tiiviissä yhteisössä se ei aina ole mahdollista vaan kaikki kylän (juoru)akat nälvii jokaista liikettäsi.

Minusta tämä on ihan hyvä aihe keskustella, täällä on paljon tylsempiäkin/turhempiakin avauksia. Tämä aiheeni liittyy kuitenkin laajemmin perheiden kokemaan yksinäisyyteen, yhteisöllisyyden puutteeseen, ylipään ihmissuhteisiin. Miten aloitukseni muka sisältäisi ajatuksen että en olisi lapsistani ja omasta puolisostani kiitollinen, ei mitenkään. Jos aloitukseni ärsyttää, niin tuskin kannattaa vastata. Anna toisten osallistua keskusteluun. ap

Monet yhteisöllisyyttä kaipaavat usein kuvittelevat, että yhteisöllisyys tarjoaa lähes rajattoman määrän oikeuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteisöllisyys tarjoaa pienen määrän oikeuksia ja lähes rajattoman määrän velvollisuuksia. Yhteisöllisyys katoaa hyvin nopeasti, jos haluaa vain napsia rusinat pullasta. Kuten kirjoittaja nro 6 sanoi, asialla on kaksi puolta. 

Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Olen itse kasvanut, lapseni ovat kasvaneet ja nyt suvun nuorimmatkin kasvavat yhteisöllisyyden keskellä. Lapsille on tottakai hienoa, että on isovanhempia, tätejä, setiä, serkkuja, isotätejä jne. Lasten vanhemmat joutuvat kuitenkin hyväksymään sen, että heidän lapsiaan hoidetaan ja kasvatetaan juuri niinkuin kullakin on tapana hoitaa ja kasvattaa. Kotona on kodin säännöt, mummolassa mummolan säännöt, tädin luona tädin säännöt jne. Varsinkin sukuun tulleilla on joskus vaikeuksia hyväksyä, että heidän lapsensa saavat tehdä sukulaisen luona asioita, joita kotona ei saa tehdä, tai päinvastoin. Vaatii tietynlaista luonnetta ja sopeutumiskykyä antaa osavastuu lasten kasvatuksesta sukulaisille ja hyväksyä, että äiti/isä ei olekaan se, joka aina sanoo viimeisen sanan. 

Vierailija kirjoitti:

Minusta tämä on ihan hyvä aihe keskustella, täällä on paljon tylsempiäkin/turhempiakin avauksia. Tämä aiheeni liittyy kuitenkin laajemmin perheiden kokemaan yksinäisyyteen, yhteisöllisyyden puutteeseen, ylipään ihmissuhteisiin. Miten aloitukseni muka sisältäisi ajatuksen että en olisi lapsistani ja omasta puolisostani kiitollinen, ei mitenkään. Jos aloitukseni ärsyttää, niin tuskin kannattaa vastata. Anna toisten osallistua keskusteluun. ap

Eihän se sitä tarkoita, että aloituksesi ärsyttäisi, jos yrittää osoittaa hyviä puolia tilanteessasi. Se on sitä keskustelua, mitä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa tapahtuu. Osa osoittaa myötätuntoa, osa kertoo omista vastaavista kokemuksistaan, osa kertoo ettei päinvastainenkaan tilanne ole välttämättä niin ihanaa kun voi kuvitella. Pieni osa toki täällä kommentoi ikävästi, mutta sellaisia et ole mielestäni vielä saanut kommenteiksi.

Varmasti tuntuu pahalta, jos kellään sukulaisella ei kiinnosta oman lapsen kuulumiset. Paitsi ilmeisesti niillä isovanhemmilla?

Mutta ei lapset tuosta välttämättä niin paitsi jää, vaikka sinusta tuntuu pahalta. Lapset kohtaavat elämän varrella niin paljon tärkeitä ihmisiä, vaikka yhtään elossa olevaa sukulaista ei olisi. Tulee lastenhoitajia, lastentarhanopettajia, eskariopea, harrastusten vetäjää, luokanopettajaa, kavereita, kavereiden sisaruksia ja vanhempia, naapureita jne. Eiväthän ne yhteisöllistä sukua korvaa, mutta kokeakseen itsensä merkitykselliseksi lapsi ei tarvitse kokonaista sukua. Paljon syvemmin lapseen vaikuttaa esimerkiksi kavereiden puute, ja se onkin sellainen asia mihin sinä, päivähoito, harrastukset ja koulu voivat jo todella paljon vaikuttaa. Minusta sinä ehkä vähän projisoit omaa kokemaasi yksinäisyyttä lapsiin, sillä lapset kyllä selviävät, jos vain saavat olla ikätasoisesti osa jotain ryhmää ja yhteisöä. Ensimmäinen yhteisö on oma perhe, joillain se laajenee sukuun, mutta viimeistään päivähoidossa/eskarissa lapsi saa noita tärkeitä yhteisöllisyyden kokemuksia runsaastikin.

Minun mielestä perhelehdet ja akkainlehdet (kodin kuvalehti jne) ja ylipäätään media on syyllisiä. Siis siihen että luullasn että kaikilla on tai kuuluu olla iso lämmin suku, yhteisöllistä ja rakastavaa, lämmintä yhdessäoloa. Totuus vasn on toinen.

Minä ja mies ollaan ilkeistä tylyistä suvuista. Niissä KELLÄÄN ei ole lämmintä ja rakastavaa, paitsi nyt ehkä meillä kun kasvatamme lapsemme täysin eri tavoin. Näisdä suvuissa kukaan ei auta ketään, ivataan ja pilkaitaan, kommunikaatio on v*ttuilua, apua ei anneta edes hädässä. Avun pyytäminen olisi rikoksista suurin ja siitä saa palkaksi vittuilunaurut ja ivapilkkaa.

Tällaista se on monilla muillakin. Kyllä minkin kaipaan että olis yhteisö ja lämmin duku. Sellasia on lähinnä paremmissa piireissä tai sodiaalisilla suomenruotsalaisilla kulttuurisuvuilla. Monen suku on vittumainen ja kylmä.

Jotta siis se oli se pointti että naistenlehtien sukupolvien onni ja rakkaus - jutut on kiiltokuvapaskaa. Ei niihin pidä verrata kun tulee vasn paha mieli.

Itse vähän ihmettelen, kenen niistä Ap:n lapsista siten pitäisi kiinnostua. Ystävien, naapureiden, sukulaisten? Eikö lapsilla ole omia kavereita?

Itselläni on 4 kummilasta, ja yritän tavata jokaista edes muutaman kerran vuodessa. Kyselen kuulumiset, lähetän joulu- ja synttärilahjat. 

Olen kuitenkin ihan töissäkäyvä ihminen. Enempään ei siis ole valitettavasti aikaa.

Jos olisin eläkkeellä tms. voisin kyllä kuvitella hengaavani ystävien ja tuttavien perheiden kanssa enemmänkin. Mutta eikös aikuisilla ihmisillä ole yleensä se oma perhe huollettavana? On vaikea kuvitella, että olisi aikaa "elää mukana" jonkun toisten ihmisten perhe-elämässä. Jotkut isovanhemmat nyt on vähän eria asia, he toki ovat erilaisessa roolissa.

Niin, se on kyllä harmi että semmoista yhteisöllisyyttä ei enää ole, ja koskee muitakin ihmisryhmiä kuin lapsiperheitä. Yksinäisyyttä on paljon.

Ehkäpä lapsiperheet ovat itsekin vaikuttaneet asiaan tekemällä vanhemmuudesta ja perhe-elämästä jotain muka aivan erityistä, josta ei voi kukaan muu kuin toinen samanlainen vanhempi ymmärtää mitään, lapset ovat kovin erityisiä erityistarpeineen. Aina mennään lasten ehdoilla.

Sinänsä ristiriitaista toivoa normaalia ja yhteisöllistävää suhtautumista lapsiin, mukanakulkemisen asennetta, kun samalla vanhemmat kuitenkin toivovat erityishuomiota.

Ennen lapset olivat tosiaan mukana monessa, mutta silloin mentiin aikuisten ehdoilla ilman suurempaa showta, lapsista ei ärsyynnytty, heidät otettiin huomioon kuten muutkin, mutta ei heille mitään kummempaa erityishuomiota annettu. Lapsille järkättiin puuhaa olosuhteiden mukaan, mutta tahtipuikko oli aikuisilla. Ei silloin aikuiset istuneet hiekkalaatikon reunalla päivittäin tai vahdanneet tuntikausia hoplopissa.

Kuinka moni nykyvanhempi lopulta olisi tyytyväinen tähän entisaikojen tyyliin sitten taas oikeasti? Kaikkea ei voi saada.

Sitten on tämä nykyajan hektisyys. Mulla on lähipiirissä lapsia ja yksinäisiä äitejä, mutta mä en suoraan sanottuna jaksa enää vapaa-ajallani ojentaa auttavaa kättäni tai edes mennä kylään, sillä omassakin elämässä on tekemistä. Ekana tulee lepo ja rentoutuminen, sitten muut aktiviteetit, ja jos sit vielä jää ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin voin ehkä auttaa perheellistä ystävää tai viettää hänen ja lastensa kanssa aikaa ja seurustella.

Kaffepulla kirjoitti:

Itse vähän ihmettelen, kenen niistä Ap:n lapsista siten pitäisi kiinnostua. Ystävien, naapureiden, sukulaisten? Eikö lapsilla ole omia kavereita?

Itselläni on 4 kummilasta, ja yritän tavata jokaista edes muutaman kerran vuodessa. Kyselen kuulumiset, lähetän joulu- ja synttärilahjat. 

Olen kuitenkin ihan töissäkäyvä ihminen. Enempään ei siis ole valitettavasti aikaa.

Jos olisin eläkkeellä tms. voisin kyllä kuvitella hengaavani ystävien ja tuttavien perheiden kanssa enemmänkin. Mutta eikös aikuisilla ihmisillä ole yleensä se oma perhe huollettavana? On vaikea kuvitella, että olisi aikaa "elää mukana" jonkun toisten ihmisten perhe-elämässä. Jotkut isovanhemmat nyt on vähän eria asia, he toki ovat erilaisessa roolissa.

Käsitykseni mukaan ap puhui sukulaisista. Työssäkäyviä omassa suvussanikin lähes kaikki ovat, mutta ei se ole esteenä yhteisöllisyydelle. Se olisi, jos vapaa-aikaa haluttaisiin aina viettää nk omassa rauhassa. Yhteisöllisyydessä on juuri se velvollisuus, että yhteisön kanssa on oltava tekemisissä. Silloinkin, kun ei jaksaisi eikä huvittaisi. Muutama kerta vuodessa ei riitä vaan on oltava vähintään muutama kerta kuukaudessa. Jokaisen vuorokaudessa on 24 tuntia ja on valittava, miten aikansa käyttää. Makaako mieluummin kaikessa rauhassa sohvalla viinilasin ääressä Netflixiä katsellen vai järjestääkö suvulle (kaikkine erilaisine ruokavalioineen) sunnuntaipäivällistä. Tai meneekö mieluummin vain puolison ja lasten kanssa ravintolaan syömään vai käykö matkan varrella hakemassa anopin siskonkin mukaan. 

- Nro 8 - 

Miksi niistä lapsista sitten pitäisi olla kiinnostunut? En ole muutenkaan läheinen monienkaan sukulaisten kanssa eivätkä sisarustenkaan lapset minua juuri kiinnosta. Yleensä niiden kuulumiset ovat kuitenkin tasoa tänään Jassumiinalla oli nuhaa ja viime yönä nukkui huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Monet yhteisöllisyyttä kaipaavat usein kuvittelevat, että yhteisöllisyys tarjoaa lähes rajattoman määrän oikeuksia. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteisöllisyys tarjoaa pienen määrän oikeuksia ja lähes rajattoman määrän velvollisuuksia. Yhteisöllisyys katoaa hyvin nopeasti, jos haluaa vain napsia rusinat pullasta. Kuten kirjoittaja nro 6 sanoi, asialla on kaksi puolta. 

Ymmärrän kuitenkin, mitä tarkoitat. Olen itse kasvanut, lapseni ovat kasvaneet ja nyt suvun nuorimmatkin kasvavat yhteisöllisyyden keskellä. Lapsille on tottakai hienoa, että on isovanhempia, tätejä, setiä, serkkuja, isotätejä jne. Lasten vanhemmat joutuvat kuitenkin hyväksymään sen, että heidän lapsiaan hoidetaan ja kasvatetaan juuri niinkuin kullakin on tapana hoitaa ja kasvattaa. Kotona on kodin säännöt, mummolassa mummolan säännöt, tädin luona tädin säännöt jne. Varsinkin sukuun tulleilla on joskus vaikeuksia hyväksyä, että heidän lapsensa saavat tehdä sukulaisen luona asioita, joita kotona ei saa tehdä, tai päinvastoin. Vaatii tietynlaista luonnetta ja sopeutumiskykyä antaa osavastuu lasten kasvatuksesta sukulaisille ja hyväksyä, että äiti/isä ei olekaan se, joka aina sanoo viimeisen sanan. 

Tämä on hyvin totta. Minulla sisareni on silloin tällöin valittanut sitä, miten suku ei ole ollut kiinnostunut hänen lapsistaan eikä ole voinut siksi tarjota lapsilleen kokemusta yhteisöllisyydestä. Nyt kun itse olen saanut esikoiseni, jonka elämään suku osallistuu enemmän, tilanteeseen on tullut lisäksi vanhan sisarkateuden piirteitä. 

Tilanteessa on vain se, että sisareni ei ole halunnut nähdä omaa vaikutustaan tilanteen muodostumiseen. Kun sisareni sai esikoisensa ja itse olin vielä parikymppinen opiskelijatyttö, yritin olla mukana hänen lastensa elämässä. Se vain valitettavasti oli niin, että jos lapsi tuli minulle hoitoon, sain mukaani pitkän listan asioista, joita tulee tehdä ja ei tule tehdä ja mitä mihinkin aikaan. Ymmärrän kyllä lapsien tietyn rytmin tarpeen (olin tuolloinkin ollut jo vuoden au pairina lapsiperheessä ulkomailla!) , mutta sisarellani nuo listat lähenivät kontrollifriikkiyttä.... on aina ollut ihminen, jolle asioiden meneminen tietyllä yhdellä tavalla on tärkeää ja halunnut määrittää ne säännöt itse. Myöhemminkin tuli kaikkea... kuten yritti saada minut luopumaan koiran (kookas +vartioiva rotu) hankinnasta, perustellen sitä sillä, ettei uskalla päästää lapsiaan luokseni, jos minulla on sen rotuinen koira. Kaikki erilaiset asiat yhdessä johti siihen, että luovutin sisareni lasten suhteen... olisin kyllä mielelläni ollut tiiviimpi osa heidän elämäänsä, mutta kuitenkin niin, että minun luona minun säännöt. Ja kun arkinen yhteys ja vuorovaikutus puuttuu, ei ne kuulumisetkaan enää niin kiinnosta.

Ja entäs nyt? Minun esikoiseni kun menee hoitoon, niin aika rennolla otteella mennään. Talo elää tavallaan ja hoitaa lapsenikin parhaaksi katsomallaan tavalla silloin kun hän heillä on.

No minä olen se täysin tukiverkoton, ja se syy miksi itse sukua kaipaisin ympärille on se juurettomuus, ontto yksinäisyyden tunne ja vaikeissa tilanteissa pelon ja turvattomuuden tunne. Tätä on vaikea sanoittaa kun heti joku tahallaan tulkitseeväörin ja rääkyy että hoida itse lapsesi. Niin hoidankin. Tässä ei ole hoitoavusta edes kyse vaan siitä että se TIETO olemassa olevista edes vähän kiinnostuneista sukulaisista loisi turvaa. Ja se turvan TUNNE taas toisi rauhaa ja tyyneyttä eikä olisi niin orpo olo.

Mun omat tylyt ilkeät vanhemmat käytännössä hylkäsi mut täysin 19v iässä kun muutin eri kaupunkiin yliopisto-opintojen takia. Vsnhemmat ilmoitti että homma on nyt hoidettu, omillasi olet ja enää ei apua anneta. Ja ovat toimineetkin uhkauksensa mukaan.

Tässä nyt kohta 25v on olo tän hylkäyksen jälkeen ollut orpo ja juureton. Ei ole mitöän lasten sukusyntreitä, ei nähdä jouluna tai juhannuksena (tai ylipäätään koskaan) eivät halua soitella.

Lapsi kun sai stipendin niin olisi ollut ihana kertoa siitä isovanhemmille. Niitä vaan ei ole. Tai ovat elossa molemmin puolin mutta eivät itsekkyydeltään viitsi nähdä sen vertavaivaa että edes soittelisivat.

Isovanhemmat viimeksi nähneet lapsiani kolme vuotta sitten 15min.

Että kyllä sitä edesvähän toivoisi yhteyttä ja yhteisöä.

Aloita tarkistamalla asenteesi.

Miten kiinnostunut olet muiden elämästä ja ongelmista, minkä verran annat itsestäsi muiden tarpeisiin, oletko miellyttävää seuraa, vai pääasiassa vaatimassa ja valittamassa?

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mitä tarkoitat, mutta kun toisten varaan ei voi jättää oikeastaan mitään. Ihmiset pitävät huolen omista asioistaan. Tosin jotkut eivät pysty kunnolla edes siihen.

Tuntuu ettet näe asian toista puolta. Saat kasvattaa perheesi kuten tahdot. Tiiviissä yhteisössä se ei aina ole mahdollista vaan kaikki kylän (juoru)akat nälvii jokaista liikettäsi.

En usko että ap tarkoitti laskemista mitään toisten varaan.

Minun (lapsettomat) sisarukseni asuvat ihan naapurissa ja käyvät usein meillä syömässä tai vetämässä aikaa, samoin usein viikonloppuisin meille tulee muita saunomaan ja vaikka pelaamaan lautapelejä.

Nämä ovat lapsille arvokkaita asioita, välittäviä ja heistä kiinnostuneita ihmisiä joiden kanssa olla ja tehdä asioista.

Ei kukaan puutu kasvatukseen ja ehkä kaksi kolme kertaa vuodessa meillä on kukaan lapsenvahtina.

Olenkin, tosin ei meidänkään lapsista hirveän kiinnostuneita ole muut kuin miehen vanhemmat ja mun äiti. Mun sisarukset ja ystävät, joilla on lapsia, tiedän, että he välittävät mun lapsista, mutta ei mun mielestä ole luontevaa heidänkään kanssaan puhua niin maan perusteellisesti lapsista...me ollaan ehkä enemmän kiinnostuneita muista asioista, ja toisaalta heillä on itselläänkin pieniä lapsia, joten eivät jaksa koko aikaa jauhaa muiden lapsista tai ylipäätään lapsijutuista.

Ja jos ajatellaan lapsen suhdetta vanhemman ystäviin: se, että perheen ulkopuolisesti aikuisesta tulee pienelle lapselle oikeasti läheinen, vaatii todella paljon yhdessäoloa - en katso, että sellainen olisi mahdollista kun mun ystävillä on omat työnsä ja menonsa ja ne omat lapsensa. Mun lapsen kummit ja tädit kyllä kyselevät kuulumisia lapselta ja joskus kun ehtivät, vievät jonnekin, mutta kyllä mä täysin ymmärrän että heillä omat lapset, työ ja omat harrastukset menevät sen edelle, että viettäisi kummilapsen kanssa paljon aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Niin, se on kyllä harmi että semmoista yhteisöllisyyttä ei enää ole, ja koskee muitakin ihmisryhmiä kuin lapsiperheitä. Yksinäisyyttä on paljon.

Ehkäpä lapsiperheet ovat itsekin vaikuttaneet asiaan tekemällä vanhemmuudesta ja perhe-elämästä jotain muka aivan erityistä, josta ei voi kukaan muu kuin toinen samanlainen vanhempi ymmärtää mitään, lapset ovat kovin erityisiä erityistarpeineen. Aina mennään lasten ehdoilla.

Sinänsä ristiriitaista toivoa normaalia ja yhteisöllistävää suhtautumista lapsiin, mukanakulkemisen asennetta, kun samalla vanhemmat kuitenkin toivovat erityishuomiota.

Ennen lapset olivat tosiaan mukana monessa, mutta silloin mentiin aikuisten ehdoilla ilman suurempaa showta, lapsista ei ärsyynnytty, heidät otettiin huomioon kuten muutkin, mutta ei heille mitään kummempaa erityishuomiota annettu. Lapsille järkättiin puuhaa olosuhteiden mukaan, mutta tahtipuikko oli aikuisilla. Ei silloin aikuiset istuneet hiekkalaatikon reunalla päivittäin tai vahdanneet tuntikausia hoplopissa.

Kuinka moni nykyvanhempi lopulta olisi tyytyväinen tähän entisaikojen tyyliin sitten taas oikeasti? Kaikkea ei voi saada.

Sitten on tämä nykyajan hektisyys. Mulla on lähipiirissä lapsia ja yksinäisiä äitejä, mutta mä en suoraan sanottuna jaksa enää vapaa-ajallani ojentaa auttavaa kättäni tai edes mennä kylään, sillä omassakin elämässä on tekemistä. Ekana tulee lepo ja rentoutuminen, sitten muut aktiviteetit, ja jos sit vielä jää ylimääräistä aikaa ja energiaa, niin voin ehkä auttaa perheellistä ystävää tai viettää hänen ja lastensa kanssa aikaa ja seurustella.

Tämä on niin totta! Sukuyhteisö ei muodostu lasten ympärille eikä keskity lapsiin. Kärjistettynä voisi sanoa, että sukuyhteisön keskipisteessä ovat suvun vanhimmat. Kun he eivät enää jaksa tai pysty ylläpitämään yhteisöllisyyttä, päävastuu yhteisöllisyydestä siirtyy heidän lapsilleen. Sukuyhteisä on aikuisten yhteisö, jossa yhteisön jäsenet ovat kiinnostuneita toisistaan ja haluavat viettää aikaansa toistensa kanssa. Lapset pääsevät yhteisöön mukaan siinä sivussa. Tottakai lapsistakin kiinnostutaan ja heidän kanssaan halutaan olla, mutta yhteisö ei ole olemassa lapsia tai lasten kuulumisia varten. Aloittajakin tuntuu kaipaavan vain sukulaistensa kiinnostusta lapsiinsa, mutta ei lainkaan itseensä eikä ilmeisesti ole itsekään kovin kiinnostunut sukulaisistaan. Jos Maija ei ole kiinnostunut Kaijasta eikä Kaijakaan Maijasta, miksi Maija olisi kiinnostunut Kaijan lapsistakaan?