Lue keskustelun säännöt.
Olkaa onnellisia te, joiden lapsista on joku muukin kiinnostunut kuin vain te itse!
03.04.2018 |
Joillakin on laaja lähipiiri, joka on mukana lapsen elämässä, kiinnostunut tämän asioista ja valmis viettämään aikaansa yhdessä silloin tällöin. Sitten on tällaisia kuin meidän perhe, ainoat lastemme elämässä mukana olevat ihmiset on toiset isovanhemmat. Kyseessä ei ole se etteikö lähipiirissä olisi ihmisiä, vaan se ettei heitä kiinnosta lasten elämä. En nyt tarkoita mitään lastenhoitoapua vaan enemmänkin sellaista elämässä mukanakulkemisen asennetta, joka puuttuu. Lapseni ovat jo sen verran isoja että heidän kanssaan voi keskustella, harrastaa yhdessä jotain tai tulla vain käymään ja kysellä kuulumisia. Olen surullinen kun en ole pystynyt tarjoamaan lapsilleni sellaista mukavaa yhteisöllisyyttä, vaikka olen yrittänyt. Pakolla ei näihin asioihin saa muutosta, esim. toinen isovanhempi ei viitsi viettää lasten kanssa aikaa, ja kun aito kiinnostus puuttuu niin ei siitä mitään tule. Kovin vieraaksi jäävät toisilleen, lapset ja ihmiset, jotka kuuluvat meidän lähipiiriin. Kun lapsille tulee vielä vähän ikää niin aion keskustella asiasta ja rohkaista heitä luomaan isompana mukavia ihmissuhteita. Että saisivat kokea itsensä merkityksellisiksi muillekin kuin omille vanhemmilleen.
Kommentit (57)
Voi kyynel. Toisella puolella maailmaa soditaan ja lapset menettävät vanhempansa, kaiva se pää pois persauksistas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.
Mä en koskaan ole odottanut tai pyytänyt apua vanhemmilta lapsen kanssa ( olen yksinhuoltaja). Mutta kyllä se kivasti ilahduttaa, kun esim influessaan sairastuessa äiti kävi kaupassa ja toi ruokia, siivosi vähän kotona jne, pyytämättä. Tuollaisista pienistä jutuista oon tosi kiitollinen.
Hyi onneks ei tarvinu kasvaa tuommoisessa yhteisössä :D
Vierailija kirjoitti:
Tuosta yhteisöllisyydestä, kyllä siinä on ihan yhtä paljon p...kaa kuin mukavia asioita, vaikka hädän tullen apua annettaisiinkin.
Siihen yhteisöön on hyväksyttävä se siskon/kaverin m..ku aviomies, joka vetää salakännit ennen kun tulee (suku)tapaamisiin ja sammuu, jossain vaiheessa sohvalle Anoppi(kaveri), joka on otettava mukaan, vaikka räksyttää kuin koira, joka asiasta, mutta on viikon hiljaa kun on mukana, jos ei, räksyttää kaksi viikkoa puhelimessa.
Yhteisöllisyydessä on harrastettava lehmänhermoja, sulkeutuvia korvia, tiukkaa itsepäisyyttä tietyissä asioissa ja annettava olla, jos kyse ei ole hengestä ja terveydestä, usein itse otettava vastuu, että se yhteisö kokoontuu, jaksettava järjestää ja hyväksyttävä kiittämättömyys ja ettei vastavuoroisuutta kaikilta koskaan tule.
Juuri näin. Tämä on se toinen puoli, jota yhteisöllisyydestä haaveilevat eivat tule ajatelleeksikaan. Ilman yhteisöä pääsee monessa asiassa paljon helpommalla. Voi tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, miten haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mulla on takana 56 vuotta ja 56 joulua. Kuinkahan monta kertaa olenkaan kadehtinut ihmisiä, jotka voivat viettää joulunsa ihan vaan kotonaan oman ydinperheensä kanssa. Sellainen ei ole meidän sukuyhteisössä vaihtoehto. Meidän joulumme muodostuvat aikatauluttamisesta ja kaikenlaisesta säätämisestä, jotta koko sukuyhteisö on samaan aikaan samassa paikassa jouluaattona. Miksi sitten tähän suostun? Kirjoittaja 16 kertoi syyn: yhteisö luo turvallisuudentunteen. Mitä ikinä elämässäni tapahtuukaan, mulla on sukuyhteisön muodostuma tukiverkosto, joka ei päästä putoamaan verkon läpi.
- Nro 8 -
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen kasvanut yhteisöllisessä suvussa ja ei se erityisen mukavaa ollut. Aina istuttiin ja pönötettiin erilaisissa juhlissa ja aina niiden samojen serkkujen kanssa piti vääntää leikkejä, vaikka olimme ihan erilaisia luonteita. Kaikki lomat vietettiin yhdessä suvun mökillä (tai no useamman mökin kokonaisuus, mutta silti), ei puhettakaan, että lomaksi olisi voitu lähteä perheen kesken reissuun tai olisi voitu jäädä edes viikonlopuiksi kotiin ja olisi saanut olla kavereiden kanssa. Tätä ylläpidettiin, kunnes viimeinenkin isovanhempi kuoli, sen jälkeen yhteisö ikäänkuin hajaantui ja kaikki alkoivat elellä omia polkujaan.
Ja pointtinahan tässä on, että lapset todellakin vain kulkivat mukana. Ei siinä juurikaan lapsi ole kiinnostuksen kohde edelleenkään. Nyt ollessani aikuinen, ei kukaan sedistä, tädeistä, serkuista jne ole kiinnostunut, eikä ole enää niitä tilaisuuksiakaan, missä kohdataan.
Vierailija kirjoitti:
No minä olen se täysin tukiverkoton, ja se syy miksi itse sukua kaipaisin ympärille on se juurettomuus, ontto yksinäisyyden tunne ja vaikeissa tilanteissa pelon ja turvattomuuden tunne. Tätä on vaikea sanoittaa kun heti joku tahallaan tulkitseeväörin ja rääkyy että hoida itse lapsesi. Niin hoidankin. Tässä ei ole hoitoavusta edes kyse vaan siitä että se TIETO olemassa olevista edes vähän kiinnostuneista sukulaisista loisi turvaa. Ja se turvan TUNNE taas toisi rauhaa ja tyyneyttä eikä olisi niin orpo olo.
Mun omat tylyt ilkeät vanhemmat käytännössä hylkäsi mut täysin 19v iässä kun muutin eri kaupunkiin yliopisto-opintojen takia. Vsnhemmat ilmoitti että homma on nyt hoidettu, omillasi olet ja enää ei apua anneta. Ja ovat toimineetkin uhkauksensa mukaan.
Tässä nyt kohta 25v on olo tän hylkäyksen jälkeen ollut orpo ja juureton. Ei ole mitöän lasten sukusyntreitä, ei nähdä jouluna tai juhannuksena (tai ylipäätään koskaan) eivät halua soitella.
Lapsi kun sai stipendin niin olisi ollut ihana kertoa siitä isovanhemmille. Niitä vaan ei ole. Tai ovat elossa molemmin puolin mutta eivät itsekkyydeltään viitsi nähdä sen vertavaivaa että edes soittelisivat.
Isovanhemmat viimeksi nähneet lapsiani kolme vuotta sitten 15min.
Että kyllä sitä edesvähän toivoisi yhteyttä ja yhteisöä.
Ymmärrän hyvin, kyllä tuo on surullisempaa kuin v...tumainen suku, joka kyllä ilmestyy hädän hetkellä ja antaa apua, serkku joka on 40v pilkannut parempaa koulutustasi ja kauniimpaa kotiasi, eikä koskaan ole yhtään kaunista sanaa sanonut tulee ja tekee pyytämättä lumityöt koko talven kun jäät yksin lasten kanssa omakotitaloon, suuttuu kun tarjoaa palkkaa tai edes kiitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä olen se täysin tukiverkoton, ja se syy miksi itse sukua kaipaisin ympärille on se juurettomuus, ontto yksinäisyyden tunne ja vaikeissa tilanteissa pelon ja turvattomuuden tunne. Tätä on vaikea sanoittaa kun heti joku tahallaan tulkitseeväörin ja rääkyy että hoida itse lapsesi. Niin hoidankin. Tässä ei ole hoitoavusta edes kyse vaan siitä että se TIETO olemassa olevista edes vähän kiinnostuneista sukulaisista loisi turvaa. Ja se turvan TUNNE taas toisi rauhaa ja tyyneyttä eikä olisi niin orpo olo.
Mun omat tylyt ilkeät vanhemmat käytännössä hylkäsi mut täysin 19v iässä kun muutin eri kaupunkiin yliopisto-opintojen takia. Vsnhemmat ilmoitti että homma on nyt hoidettu, omillasi olet ja enää ei apua anneta. Ja ovat toimineetkin uhkauksensa mukaan.
Tässä nyt kohta 25v on olo tän hylkäyksen jälkeen ollut orpo ja juureton. Ei ole mitöän lasten sukusyntreitä, ei nähdä jouluna tai juhannuksena (tai ylipäätään koskaan) eivät halua soitella.
Lapsi kun sai stipendin niin olisi ollut ihana kertoa siitä isovanhemmille. Niitä vaan ei ole. Tai ovat elossa molemmin puolin mutta eivät itsekkyydeltään viitsi nähdä sen vertavaivaa että edes soittelisivat.
Isovanhemmat viimeksi nähneet lapsiani kolme vuotta sitten 15min.
Että kyllä sitä edesvähän toivoisi yhteyttä ja yhteisöä.Ymmärrän hyvin, kyllä tuo on surullisempaa kuin v...tumainen suku, joka kyllä ilmestyy hädän hetkellä ja antaa apua, serkku joka on 40v pilkannut parempaa koulutustasi ja kauniimpaa kotiasi, eikä koskaan ole yhtään kaunista sanaa sanonut tulee ja tekee pyytämättä lumityöt koko talven kun jäät yksin lasten kanssa omakotitaloon, suuttuu kun tarjoaa palkkaa tai edes kiitosta.
No palkan tarjoaminen onkin tökeröä...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No minä olen se täysin tukiverkoton, ja se syy miksi itse sukua kaipaisin ympärille on se juurettomuus, ontto yksinäisyyden tunne ja vaikeissa tilanteissa pelon ja turvattomuuden tunne. Tätä on vaikea sanoittaa kun heti joku tahallaan tulkitseeväörin ja rääkyy että hoida itse lapsesi. Niin hoidankin. Tässä ei ole hoitoavusta edes kyse vaan siitä että se TIETO olemassa olevista edes vähän kiinnostuneista sukulaisista loisi turvaa. Ja se turvan TUNNE taas toisi rauhaa ja tyyneyttä eikä olisi niin orpo olo.
Mun omat tylyt ilkeät vanhemmat käytännössä hylkäsi mut täysin 19v iässä kun muutin eri kaupunkiin yliopisto-opintojen takia. Vsnhemmat ilmoitti että homma on nyt hoidettu, omillasi olet ja enää ei apua anneta. Ja ovat toimineetkin uhkauksensa mukaan.
Tässä nyt kohta 25v on olo tän hylkäyksen jälkeen ollut orpo ja juureton. Ei ole mitöän lasten sukusyntreitä, ei nähdä jouluna tai juhannuksena (tai ylipäätään koskaan) eivät halua soitella.
Lapsi kun sai stipendin niin olisi ollut ihana kertoa siitä isovanhemmille. Niitä vaan ei ole. Tai ovat elossa molemmin puolin mutta eivät itsekkyydeltään viitsi nähdä sen vertavaivaa että edes soittelisivat.
Isovanhemmat viimeksi nähneet lapsiani kolme vuotta sitten 15min.
Että kyllä sitä edesvähän toivoisi yhteyttä ja yhteisöä.Ymmärrän hyvin, kyllä tuo on surullisempaa kuin v...tumainen suku, joka kyllä ilmestyy hädän hetkellä ja antaa apua, serkku joka on 40v pilkannut parempaa koulutustasi ja kauniimpaa kotiasi, eikä koskaan ole yhtään kaunista sanaa sanonut tulee ja tekee pyytämättä lumityöt koko talven kun jäät yksin lasten kanssa omakotitaloon, suuttuu kun tarjoaa palkkaa tai edes kiitosta.
Kyllä olikin ikävästi tehty, kun hädän hetkellä tuli pyytämättä apuun. Olisi vaan vitumainen akka pysynyt poissa!1!!1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, tuo turvattomuuden tunne on kamala. Me ollaan tukiverkottomia myös eli isovanhemmat on mutta ei olla tekemisissä. Miehen vanhemmat on ok mutta anoppi apen omaishoitaja, eivät jaksa tai halua lapsia nähdä. Omat vanhempani taas niin hirveitä/häiriintyneitä/ vaarallisia että lapsia ei voisi sekunniksikaan jättää sinne.
Kyllä on tässä 10v aikana ollut monta kauhutilannetta jossa suvun tuki olisi ollut kullanarvoista ja jossa palkattu apu ei auta yhtään (akuuttitilanteet tulee ilman varoaikaa). Usein ne on olleet sellasia ettätoinen puolisoista työmatkalla, yksi pikkulapsi tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan, mihin muut lapset?
Työmatkaltakaan ei aina tunnissa ehdi takas varsinkin kun skandinaviassa työmatkat.
Välillä on ollu lapset heitteillä kotona tai vauva yksin sairaalassa. Ihan hirveetäjän se on. Pari kertaa äidilleni tai anopilleni olen hädän hetkellä soittaneet. Eivät auta. Eivät aio auttaa eivätkä edes poikkeustilanteessa viitsi tai jaksa kun telkkaria pitää katsoa.
Kyllä veetuttaa.
Tukiverkottomuus tulee selväksi jo ensimmäisen lapsen kohdalla, kaikki sen jälkeen thedyt lapset on tietoisesti tehty siihen tilanteeseen. Minulla on asia näin. Luulin esikoista odottaessani, että esim appivanhemmat olisivat innoissaan. No, he päättivät keskittyä 100% miehen siskon lapseen, edes ristiäisiin eivät viitsineet tulla. Hetki meni tilannetta sulatellessa, mutta kun toinen lapsemme syntyi olin asian kanssa jo ihan sujut ja tiesin pärjääväni vallan mainiosti.
Siitä voi lähteä, että periaatteessa kukaan oman perheesi, siis sinun ja puolisosi, ulkopuolinen ei ole välttämättä ollenkaan innostunut ja ihastunut lapsiisi. Sinusta he ovat maailman ihanimmat ja fiksuimmat, muiden mielestä rasittavia pikkuvanhoja piipittäjiä. Ihan turha odottaa muilta kehuja ja ihastelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.
Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Ohis.....Suomessa on jo jonkun aikaa vallinnut tapa, että lasten aikuistuessa ystävät ja kaverit merkitsevät heille enemmän kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Tästä seuraa, että kun aikuisella ei ole enää kiinnostusta omiin sukulaisiinsa, ei sukulaisillakaan ole kiinnostusta häneen. Eikä luonnollisestikaan hänen lapsiinsakaan. Jostain syystä nuorempi sukupolvi tuntuu arvostavan hyvinkin paljon sitä, ettei sukulaisten kanssa tarvitse olla kovinkaan paljon tekemisissä vaan voi viettää aikaansa puolison, ystävien ja kavereiden kanssa. Kun sitten saa lapsia, sukulaisten pitäisikin yks kaks kiinnostua näistä lapsista. Miksi pitäisi? Ei sukua voi ottaa komerosta silloin, kun itselle sopii, ja laittaa takaisin komeroon, kun ei enää tarvitse.
Sellaisissa suvuissa, joissa yhteisöllisyys toimii, ei nuori voi parikymppisenä lähteä elämään "omaa elämäänsä" ja palata 5-10 vuoden päästä lapset kainalossaan takaisin ilmoittaen, että NYT tarvitsen teitä, joten teidän pitää kiinnostua lapsistani. Sukuyhteisöt ovat kadonneet siksi, että yhteiskunta tuottaa palvelut ja ihmissuhteista sekä hauskanpidosta huolehtivat ystävät ja kaverit. Sukulaisia ei tarvita yhtään mihinkään ennenkuin.......
- Nro 8 -
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Ettet nyt itse menisi toiseen äärilaitaan? Jos jatkuvasti soitat, kutsut kylään jne. Kuulostat rasittavan tuppautuvalta ja sitovalta vanhemmalta.
Vierailija kirjoitti:
Joo, tuo turvattomuuden tunne on kamala. Me ollaan tukiverkottomia myös eli isovanhemmat on mutta ei olla tekemisissä. Miehen vanhemmat on ok mutta anoppi apen omaishoitaja, eivät jaksa tai halua lapsia nähdä. Omat vanhempani taas niin hirveitä/häiriintyneitä/ vaarallisia että lapsia ei voisi sekunniksikaan jättää sinne.
Kyllä on tässä 10v aikana ollut monta kauhutilannetta jossa suvun tuki olisi ollut kullanarvoista ja jossa palkattu apu ei auta yhtään (akuuttitilanteet tulee ilman varoaikaa). Usein ne on olleet sellasia ettätoinen puolisoista työmatkalla, yksi pikkulapsi tai vauva sairastuu ja joutuu sairaalaan, mihin muut lapset?
Työmatkaltakaan ei aina tunnissa ehdi takas varsinkin kun skandinaviassa työmatkat.
Välillä on ollu lapset heitteillä kotona tai vauva yksin sairaalassa. Ihan hirveetäjän se on. Pari kertaa äidilleni tai anopilleni olen hädän hetkellä soittaneet. Eivät auta. Eivät aio auttaa eivätkä edes poikkeustilanteessa viitsi tai jaksa kun telkkaria pitää katsoa.
Kyllä veetuttaa.
Kyllä muakin veetuttaisi tuollainen appi, joka menee sairastumaan, vaikka anopilla olisi tärkeämpääkin tehtävää kuin olla apelle omaishoitajana!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Ohis.....Suomessa on jo jonkun aikaa vallinnut tapa, että lasten aikuistuessa ystävät ja kaverit merkitsevät heille enemmän kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Tästä seuraa, että kun aikuisella ei ole enää kiinnostusta omiin sukulaisiinsa, ei sukulaisillakaan ole kiinnostusta häneen. Eikä luonnollisestikaan hänen lapsiinsakaan. Jostain syystä nuorempi sukupolvi tuntuu arvostavan hyvinkin paljon sitä, ettei sukulaisten kanssa tarvitse olla kovinkaan paljon tekemisissä vaan voi viettää aikaansa puolison, ystävien ja kavereiden kanssa. Kun sitten saa lapsia, sukulaisten pitäisikin yks kaks kiinnostua näistä lapsista. Miksi pitäisi? Ei sukua voi ottaa komerosta silloin, kun itselle sopii, ja laittaa takaisin komeroon, kun ei enää tarvitse.
Sellaisissa suvuissa, joissa yhteisöllisyys toimii, ei nuori voi parikymppisenä lähteä elämään "omaa elämäänsä" ja palata 5-10 vuoden päästä lapset kainalossaan takaisin ilmoittaen, että NYT tarvitsen teitä, joten teidän pitää kiinnostua lapsistani. Sukuyhteisöt ovat kadonneet siksi, että yhteiskunta tuottaa palvelut ja ihmissuhteista sekä hauskanpidosta huolehtivat ystävät ja kaverit. Sukulaisia ei tarvita yhtään mihinkään ennenkuin.......
- Nro 8 -
Höpö höpö. Omassa yhteisöllisessä suvussani kaikille annetaan myös oma tila. Ymmärretään, että "kaikki" ei ole aina läsnä, sitä tulee erilaisia vaiheita, nuoruudessa on tärkeää ja hyvä itsenäostyä, löytää oma paikkansa maailmassa ja normaalia ettei sukulaiset niin kiinnosta. Ja aivan normaalia, että aikuistumisen myötä, viimeistään lasten saannin myötä alkaa taas sukulaiset kiinnostaa. Sinun skenaariossasi sukulaisia ei rakasteta, vaan he ovat hyödykkeitä tai ainakin itse koet niin. Mukavassa yhteisöllisessä suvussa ketään ei pakoteta olemaan paikalla, hoitamaan ketään, antamaan lahjoja tai mitä lie. Nämä asiat tehdään rakkaudesta ja aidosta kiinnostuksesta.
Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon taas uudelleen: lapsiperheiden tukiverkostoissa isovanhemmat ovat vasta toissijaisia. Ensisynnyttäjien keskimääräinen ikä on jatkuvasti noussut ja siinä missä ennen oli tavallista tulla isovanhemmaksi jo noin nelikymppisenä, nyt on tavallista tulla isovanhemmaksi vasta noin kuuskymppisenä. Vaikka elinikä ja yleinen terveydentaso onkin noussut, on silti huomattavasti todennäköisempää, että kuuskymppisillä on enemmän syöpää, aivoinfarkteja, sydänvaivoja, nivelrikkoa jne kuin nelikymppisillä. Jos vertaan itseäni nyt kuuskymppisenä itseeni nelikymppisenä, 20 vuotta sitten jaksoin mitä tahansa aivan eri tavalla kuin nyt. Kannattaa huomioida tämä asia, kun pidätte huolta suhteistanne sisariinne ja veljiinne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä lailla pitäs kiinnostaa? Outo aloitus.
No näin moni ajattelee. ”Miksi ketään pitäis kiinnostaa”. Mutta kyllä minä olen päättänyt että aikanaan toimin toisin kyin omat itsekkäät kusipäävanhemmat. Mun vanhemmille on se ja sama olenko upunut tai onneton, elossa vai kuollut. Ja aivan sama miten lapseni voi tai perheelläni menee. Mutta vanhempani siis hylkäsivätkin minut heti lukion jälkeen ja yhteydenpito loppui kuin seinään.
Omille lapsilleni aion olla (ja olen jo nyt) etilainen vanhempi. Soitan, kyselen kuulumisia, kutdun jatkuvadti ”kotiin”, tarjoan apua, tukea ja rahaa.
Ja jos joskus saan lapsenlapsia niin hoidan, autan, hellin ja rakastan, ja tulen joka ikiseen muskarin joulujuhlaan.
Ei siksi että on pakko. Vaan siksi että rakastan.Siitähän täsdä on kyse. Rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta. Kai se on luonnollista että koska vanhemmat oli minua kohtaan rakkaudettomia lapsena, he ovat minua kohtasn raukkaudettomia (eli piittaamattomia ja välinpitämättömiä) myös aikuisenakin.
Itse todellakin haluan olla toistnlainen.
Ohis.....Suomessa on jo jonkun aikaa vallinnut tapa, että lasten aikuistuessa ystävät ja kaverit merkitsevät heille enemmän kuin omat vanhemmat ja sisarukset. Tästä seuraa, että kun aikuisella ei ole enää kiinnostusta omiin sukulaisiinsa, ei sukulaisillakaan ole kiinnostusta häneen. Eikä luonnollisestikaan hänen lapsiinsakaan. Jostain syystä nuorempi sukupolvi tuntuu arvostavan hyvinkin paljon sitä, ettei sukulaisten kanssa tarvitse olla kovinkaan paljon tekemisissä vaan voi viettää aikaansa puolison, ystävien ja kavereiden kanssa. Kun sitten saa lapsia, sukulaisten pitäisikin yks kaks kiinnostua näistä lapsista. Miksi pitäisi? Ei sukua voi ottaa komerosta silloin, kun itselle sopii, ja laittaa takaisin komeroon, kun ei enää tarvitse.
Sellaisissa suvuissa, joissa yhteisöllisyys toimii, ei nuori voi parikymppisenä lähteä elämään "omaa elämäänsä" ja palata 5-10 vuoden päästä lapset kainalossaan takaisin ilmoittaen, että NYT tarvitsen teitä, joten teidän pitää kiinnostua lapsistani. Sukuyhteisöt ovat kadonneet siksi, että yhteiskunta tuottaa palvelut ja ihmissuhteista sekä hauskanpidosta huolehtivat ystävät ja kaverit. Sukulaisia ei tarvita yhtään mihinkään ennenkuin.......
- Nro 8 -
Höpö höpö. Omassa yhteisöllisessä suvussani kaikille annetaan myös oma tila. Ymmärretään, että "kaikki" ei ole aina läsnä, sitä tulee erilaisia vaiheita, nuoruudessa on tärkeää ja hyvä itsenäostyä, löytää oma paikkansa maailmassa ja normaalia ettei sukulaiset niin kiinnosta. Ja aivan normaalia, että aikuistumisen myötä, viimeistään lasten saannin myötä alkaa taas sukulaiset kiinnostaa. Sinun skenaariossasi sukulaisia ei rakasteta, vaan he ovat hyödykkeitä tai ainakin itse koet niin. Mukavassa yhteisöllisessä suvussa ketään ei pakoteta olemaan paikalla, hoitamaan ketään, antamaan lahjoja tai mitä lie. Nämä asiat tehdään rakkaudesta ja aidosta kiinnostuksesta.
En mä tarkoittanutkaan, että "aina olisi kaikki läsnä". Tarkoitin, että jos työntää vanhempansa ja sisaruksensa 5-10 vuodeksi syrjään elämästään, ei voi olettaa, että yks kaks voisi palata takaisin ja saada heiltä haluamansa.
No meillä taas isovanhemmat suuttuivat kun haluamme sua täällä hieman vajaan 200 kilometrin päässä, emmekä muuttaneet samaan kaupunkiin kuin he. Sen jälkeen suuttuivat kun vauva ei päässyt heille yökylään. Ja nyt kun haluamme viettää lasten kanssa aikaa paljon (ovat olleet myös hoidossa tuolla isovanhemmilla), niin valittavat siitäkin. Vetoavat siihen, että olihan heilläkin lapset aina mummolassa, no me emme tehneet lapsia isovanhempia varten vaan siksi, että saisimme viettää perhe-elämää. Eivät enää halua tulla synttäreille, eivätkä käydä, sillä ottivat nokkiinsa kun eivät saa vähintään jokatoinen viikonloppu lapsia heille yöksi. Ja tämä tarkottaisi, että me veisimme julkisilla lapset heille ja hakisimme pois, heillä on auto, meillä ei.
Kun ehdotamme, että tulisivat käymään ja viettämään lasten kanssa aikaa, niin vetoavat siihen nyt, että haluavat olla vapaapäivänsä rauhassa. Selän takana kuitenkin puhuvat pahaa ja valittavat etteivät saa käydä ja olla lastemme kanssa.
Mutta meitä taas tämä ei haittaa, että kukaan ei hoida lapsia. On meillä kavereita, joilta hätätapauksessa pyytää hoitoapuja. Kerran olen tainnut joutua pyytämään lääkärin takia. Mutta joillain toisilla taas tämä voisi tuntua raskaammalta. Paljon ehkä vaikuttaa myös se oma kokemus lapsena.