Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?

Se loppuu vasta jommankumman kuolemaan. Jos asiat tapahtuvat luonnollisessa järjestyksessä, anopin.

Vierailija kirjoitti:

Se loppuu vasta jommankumman kuolemaan. Jos asiat tapahtuvat luonnollisessa järjestyksessä, anopin.

Onko joku saanut tukea perheneuvonnasta näihin tilanteisiin? Sellaista tukea, että tilanne olisi pidemmällä aikavälillä helpottanut?

Meillä se yksipuolinen valtaitaistelu (jossa siis anoppi ja myös appiukkokin kontaktissa ollessaan ilkeilivät maireasti hymyillen, suhtautuivat alentuvasti ja pilkallisesti esim. jo siihen, jos laitoimme ruokaa (?? tämä on ihan käsittämätöntä??)  haukkuivat sekä minua että poikaansa valinnoistamme ja pyrkivät päättämään niin kaapin paikkaa kuin kaikkea muutakin elämässämme ja ottamaan meiltä vallan sekä kodissamme, lapsen kanssa että muutenkin) loppui, kun vedettiin lopulta rajat. Minä tein aloitteen, mutta miehellekin asia oli jo selvä. Hän yritti vielä vähän myöhemmin keskustella avoimesti tilanteesta vanhempiensa kanssa ja silloin tuli täysin selväksi sen hyökkäyksen perusteella, että mikään muu kuin meidän vahva rajojen veto ei heidän kanssaan toimi. Heillä ei ole enää meille mitään asiaa kuin kutsuttuna ja se kutsu tulee tasan tarkkaan kaksi kertaa vuodessa lasten syntymäpäiville. Jos niillä ei osata käyttäytyä, ei kutsuta sinnekään. Heidän luonaan joudumme vierailemaan muutaman kerran vuodessa niin, että minä olen mukana  (lähinnä lasten takia, kun ovat niin pieniä) ja mies käy sitten jonkun kerran ilman minua. Ikävä kyllä heitä ei pysty tapaamaan kodin ulkopuolella, koska anoppi ei osaa olla oikein muualla ja käyttäytyy sen verran rajattomasti ja oudosti, ettei esim. ravintola tule kyseeseen. Lapsia eivät tietenkään hoida, koska eivät ole siinä luotettavia (eivät muista/välitä lasten allergioita, ajavat yhä autoa, mutta se on aika holtitonta menoa enkä ikinä antaisi lapsia heille kyytiin jne jne).  Jos pään aukominen alkaa noilla vierailuilla, lähdemme samantien pois. Nämä rajat olivat välttämättömät, muuten olisimme joutuneet eroamaan. Olisin luopunut miehestänikin jopa, että pääsisin eroon hänen vanhemmistaan. En ole koskaan tavannut/tuntenut ihmisiä, jotka olisivat yhtä rajattomia, ilkeilisivät asiasta kuin asiasta ja täysin kyvyttömiä keskustelemaan mistään rajoista tai ottamaan itse vastuuta omasta käytöksestään. Siedin heiltä liian paljon liian kauan, koska koin, ettei mies pysty/kestä jos laitan enemmän rajoja. Sitten tuli loppu tilanteelle. Mitään tilaa heille yrittää ottaa meiltä valtaa ei enää anneta. Meidän asioita ei kerrota, ei nähdä kuin rajatusti jne jne ja minua ei enää jätetä anopin "viihdyttäjäksi", kun mies ei jaksa kuunnella äitinsä juttuja jne.  Jos käytös sieltä puolelta pahenee, ei nähdä sitäkään vähää. (Luin jossain vaiheessa englanniksi babycenter.comista keskusteluja samanlaisista tilanteista, rajattomia vallanhimoisia äitejä, anoppeja, isiä, appia, siskoja, miehen siskoja jne jne on ympäri maailmaa ja ne tilanteet on kyllä yllättävän samanlaisia - oikeastaan sieltä sain lisää uskoa siihen, että toimin oikein, niin suuri määrä vertaistukea auttoi. Iso osa ihmisistähän ei näitä tilanteita ymmärrä, kun ei ole ollut samanlaisessa tilanteessa samanlaisten ihmisten kanssa itse tekemisissä ja ne näiden jälkeläiset eivät oikein tajua tilannetta, kun tämä sairas valta-asetelema on heille aina ollut ns. "normaali".) Olen kokenut kyllä suurta rauhaa sen jälkeen, kun rajat vedettiin ja anoppi ei enää pöllähdä tänne sisustamaan ja haukkumaan ja naureskelamaan. Arvostan myös miestäni enemmän, asiasta on lopulta puhuttu sen oikeilla nimillä ja vihdoin päästy jotenkin samalle sivulle molemmin puolin, pitkään kyllä tunsin katkeruutta miestä kohtaan siitä, että hän antoi tilanteen mennä niin pahaksi ja vähätteli asioita, kun pelkäsi sitä lopputulosta (sanoi, ettei ehkä pystynyt nostamaan kissaa aiemmin pöydälle, kun ehkä sisimmässään tiesi, miten siinä kävisi). Mutta kuten nyt on todettu, ollaan pärjätty vallan hyvin ilman anopin ja appiukon "auttamista" ja "neuvomista". 

Kovasti myös helpottaisi, jos ei tarvitsisi pitää kovin läheisenä ihmisenä.

OT/ Mistähän johtuu hieman iäkkäämpien naisten pahansuopa ja lähes aina valheita sisältävä juoruilu? Usein tällaisia henkilöitä asuu naapurissa kytäten, ynnä udellen muiden asukkaiden tulemisia ja menemisiä, sekä yleensä elämistä? Lisäten omia arveluja ja luuloja juoruihinsa.

Toki miehiäkin on tuossa sakissa, mutta yleensä naisia./OT

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valtataisteluun tarvitaan kaksi

Paitsi silloin kun toinen alistuu tossuna, silloin se tosiaan on ohi. Mua hirvittää mennä tänään anoppilaan koska anoppi yrittää kyykyttää mua makean syömisellä niin että laatta melkein lentää. Kirjoitinkin siitä tänne ja jopa mieheni sanoi viime kerran jälkeen että omituista touhua. Kun olin viime kerralla väistänyt täysin ylivoimaisen isokokoisen munkkipossun syönnin laittamalla sen lapsen kanssa puoliksi ja tappelemalla puoliskan alas (syötyäni sitä ennen suuren määrän anopin makeita tarjottavia, ja yritettyäni kieltäytyä munkista), anoppi nousi mitään kysymättä ja kävi hakemassa pakastimesta jäätelötuutit sillä menetelmällä että ei ei ole vaihtoehto. Vielä tarkkaili ja kysyi että eikö olekin hyvää kun jouduin tuonkin syömään.

No, tilanteessa otat anoppiin tiukan katsekontaktin ja sanot, että, kuule, Eila, kiitos, mutta minä en jaksa enkä halua syödä noita. Sitten viet sen jäätelön itse takaisin pakastimeen. Uskon, että lopulta toimii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun anoppi muuttui vasta kun sairastui vakavasti. Lopussa oli jo hyvinkin lämpimät välit.

En nyt tarkoita pahalla, mutta voi helvetti että tällainen on ärsyttävää. Ensin ollaan hankalia vuosikymmeniä, mutta kun sairastutaan ja loppu lähestyy, aletaankin mielistelemään ja odotetaan palvelua. Ei ne ihmisen tekemiset ja tekemättä jättämiset mihinkään enää muutu, vaikka kuinka olisi sen viimeisen sairasvuotensa kuinka ystävällinen tahansa. 

Totta. En mä kuitenkaan anopin loukkauksia koskaan unohda, mutta oli ihan mukavaa huomata sen inhimillinenkin puoli.

Mun anoppi on loukannut mua niin pahasti, että en todellakaan aio häntä auttaa, kun omat voimat, osaaminen ja jaksaminen ei enää meinaa riittää asumiseen epäkäytännöllisessä, remontin tarpeessa olevassa rintamamiestalossa. Kuolinvuoteella voisin ehkä käydä, kuiskaisin korvaan, kuinka hän oikein odotan, että saan harteiltani anopin aiheuttaman muutaman tonnin taakan.

Hyvä idea. Voisin tehdä saman. Anoppi on nyt onneksi ollut hiljaa jokusen kuukauden kun mies tiukasti sanoi, että hän valitsee itse puolisonsa ja saavat laittaa perinnön kissoille, kuten anoppi aina kiristi. 10 vuotta anoppi yritti saada meidät eroamaan ja melkein onnistui siinä. Lapsetkin ovat kärsineet ja monet monet itkut olen itkenyt hänen julmuuden vuoksi.

Äideillä näkyy olevan jotain läheisriippuvuusongelmaa aikuisiin poikiinsa. Ottakaa opiksenne älkääkä itse tehkö samoin.

Mies jättäköön isänsä ja äitinsä ja liittyköön vaimoonsa, lukee yhdessä tosi vanhassa kirjassa, jossa on paljon roskaakin, mutta tämä kohta on täyttä asiaa. Parisuhde ei vain toimi, jos toinen tai molemmat osapuolet ovat yhä lapsen tasolla.

Olen anoppi ja mielestäni meillä miniäni kanssa on aivan asialliset välit. En ole koskaan ajatellut, että meistä tulisi sydänystävät enkä ole miniäni äiti. Tärkeintä on että nuoripari elää omaa elämäänsä enkä minä ole mennyt siihen sotkeutumaan.

Kun on näitä jännitteitä, niin ei ole kyllä hauska kuunnella anopin pohdiskelevan että mitä jos lapsi jäisikin kokonaan sinne kun on niin rakas... Yritän silti purkaa ärsytyksen muualla kuin kotona.

Tämä on aina yhtä ihanaa. Samoin kuin tyttäreni puhutteleminen kirjeissä omaksi tytökseen (ensimmäinen lapsenlapsi anopilla ja molemmat omat lapset poikia, sana tytär ei todennäköisesti kuulu sanavarastoon, muuten käyttäisi surutta sitä).

Vierailija kirjoitti:

Olen anoppi ja mielestäni meillä miniäni kanssa on aivan asialliset välit. En ole koskaan ajatellut, että meistä tulisi sydänystävät enkä ole miniäni äiti. Tärkeintä on että nuoripari elää omaa elämäänsä enkä minä ole mennyt siihen sotkeutumaan.

Olet unelma-anoppi

Nosta ketjua, kirjoitin tähän itsekin puolitoista vuotta sitten ja palasin taas lukemaan. Lapset ovat kasvaneet, eikä heitä voi enää ottaa väkisin syliin ja viedä toiseen huoneeseen äitiä pakoon. Tilanne on tullut ammatillisuuteni väheksyminen, ei apelta, vaan nimenomaan anopin tekemänä. Hän kertoi erään sukulaisen tapauksesta kahvipöydässä, tyyliin lainopillinen tilanne. Hänen käsityksensä olivat täysin vääriä, ja hän puhui niistä totena. En tiedä tekikö hän tämän tahallaan, sotki termit ja kaiken, sain nimittäin keväällä graduni valmiiksi ko. alalta. Tuntui, että oli pakko oikaista nätisti graaveimmat väitteet, koska kuulijoita oli useampia. Ehkä anoppi kerjäsikin juuri sitä, tajusin jälkikäteen. Hän kysyi, olenko käynyt tämän kaupungin käräjäoikeudessa, vastasin etten juuri siihen rakennukseen ole tutustunut. Silloin hän rehahti nauruun ja puolihuutaen totesi, että "kuule Jenna, me ei tiedetä sun kanssa näistä asioista mitään!". Jatkoi, kuinka hänen lähihoitajakaverinsakin sanoi toisin kuin minä, joten minähän se olin alan asiantuntijana väärässä. :) Jännä tilanne.

Kun anoppi ei enää lasten kautta voi alistaa niin kuin ennen, muuttaa valtataistelu näköjään muotoaan, mutta ei lopu. Miehen olen pitänyt, vaikka vaikeaa on ollut, eikä mies nytkään minua puolustanut ja asettui julkisesti äitinsä kannalle, että minä olen väärässä. Kahden kesken totesi myöhemmin, ettei halua äitinsä kanssa väitellä, vaikka tietää minun olevan oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Nosta ketjua, kirjoitin tähän itsekin puolitoista vuotta sitten ja palasin taas lukemaan. Lapset ovat kasvaneet, eikä heitä voi enää ottaa väkisin syliin ja viedä toiseen huoneeseen äitiä pakoon. Tilanne on tullut ammatillisuuteni väheksyminen, ei apelta, vaan nimenomaan anopin tekemänä. Hän kertoi erään sukulaisen tapauksesta kahvipöydässä, tyyliin lainopillinen tilanne. Hänen käsityksensä olivat täysin vääriä, ja hän puhui niistä totena. En tiedä tekikö hän tämän tahallaan, sotki termit ja kaiken, sain nimittäin keväällä graduni valmiiksi ko. alalta. Tuntui, että oli pakko oikaista nätisti graaveimmat väitteet, koska kuulijoita oli useampia. Ehkä anoppi kerjäsikin juuri sitä, tajusin jälkikäteen. Hän kysyi, olenko käynyt tämän kaupungin käräjäoikeudessa, vastasin etten juuri siihen rakennukseen ole tutustunut. Silloin hän rehahti nauruun ja puolihuutaen totesi, että "kuule Jenna, me ei tiedetä sun kanssa näistä asioista mitään!". Jatkoi, kuinka hänen lähihoitajakaverinsakin sanoi toisin kuin minä, joten minähän se olin alan asiantuntijana väärässä. :) Jännä tilanne.

Kun anoppi ei enää lasten kautta voi alistaa niin kuin ennen, muuttaa valtataistelu näköjään muotoaan, mutta ei lopu. Miehen olen pitänyt, vaikka vaikeaa on ollut, eikä mies nytkään minua puolustanut ja asettui julkisesti äitinsä kannalle, että minä olen väärässä. Kahden kesken totesi myöhemmin, ettei halua äitinsä kanssa väitellä, vaikka tietää minun olevan oikeassa.

En jaksa akkojen juttuja edes kuunnella, tapelkaa keskenänne.

Miehesi

Monilla pariskunnilla ja perheillä anoppi pilaa parisuhteen, perhe-elämän ja lastenkasvatuksen. Riittävä välimatka hankalaan anoppiin on minimissään 500 kilometriä. Joillakin se pahin änkyrä on appiukko. Anoppi on tahdoton hissukka ja nössö ja appiukko määrää ja päättää asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän se edes ala kun tekee heti selväksi anopille että sen ei parane mestaroida lastensa perhe-elämää.

Tuota ei oikein miniä tai vävy pysty tekemään. Se olisi oman lapsen tehtävä.

Ongelmahan on se että miniät ovat vielä lapsellisia, oman äidin pikku prinsessoja, eivät pysty aikuisesti suhtautumaan appivanhempiin. Epäilen etteivät valittajat pärjää työelämän ihmissuhteissakaan kun mimä itte, raivostun , jos joku on eri mieltä jostain.

En ikinä ole kuullut anopista joka menisi toisten kotia sisustamaan. Ja olen sentään vanha.

Onneksi poikani kuin myös tyttäreni emivät itsenäisen aikuisen elämää ennen avioliittojaan, ei ole ongelmia. Käyn kylässä, istun sohvalla ja kysyn lupaa käydä vessassa.

Miniä ehkä joskus äykäröi jotain, miks et ota parempia astioita, heitä nää naarmuiset pois. No hän voi kiivetä ottamaan harvemmin käytetyt, jos en ole yli voimieni häärännyt kahden tunnin pikavisiittiä varten.

Vähennä yhteydenpitoa hankalaan anoppiin ja/tai appiukkoon. Älä vastaa puhelinsoittoihin ja viesteihin. Laita puhelimeen anopille ja appiukolle soitonesto. Pidä oman kodin ulko-ovi lukossa. Älä anna missään nimessä appivanhemmille oman perheenne kotiavaimia.

Harvenna kyläilyjä anoppilaan. Anoppilassa voi käydä noin 1-2 kertaa vuodessa muutaman tunnin kyläilyllä. Hyväksy ja tee itsellesi selväksi, että menet omalle epämukavuusalueellesi, kun olet anopin ja/tai appiukon seurassa. Sinä et ole valinnut puolisosi vanhempia.

Älä pyydä anoppia ja/tai appiukkoa lastenhoitajaksi omaan kotiinne äläkä anna lapsia anoppilaan hoitoon. Appivanhemmat voivat mankua lapsia yökylään, mutta pidä puolesi. Älä anna lapsia anoppilaan yökylään. Kun olet anoppilavierailulla lasten kanssa, niin silloin huolehdit itse lapsistasi. Appivanhemmille lapsenlapset ovat käteviä riidan ja kiristyksen välikappaleita. Appivanhemmat määräilevät ja puuttuvat ja sekaantuvat lapsiperheen asioihin, mitä useammin heiltä pyydetään apua. Oma apu on paras apu.

Jos tilanne ei helpota yhteydenpidon vähentämisellä, niin laita yhteydenpito kokonaan tauolle anoppiin ja/tai appiukkoon.

En ymmärrä tällaista keskustelua ollenkaan. Mikä valtataistelu, mistä? Itsellä on viisas ja kiva anoppi. Tapaamme muutaman kerran vuodessa, mutta ei hän puutu  meidän elämäämme mitenkään. Miksi puuttuisi? Meillä on aina hauskaa kun tapaamme ja juttua riittää, mutta on ihan älytön ajatus että hän tulisi tänne vänkäämään jotain. 

Minun avioliittoni pelasti anopin kuolema. En olisi kestänyt enempää.

Ja kaikki on jossain sairaassa symbioosissa appivanhempiensa kanssa, apua ja rahaa ruinataan tai ainakin vihjaillaan että oispa se ennakkoperintö hyvä.   Muttei sitten aikuisesti jakseta että ihmisiä on erilaisia.

Mutta omat vanhemmat on hyviä, se on hyvä. Miehillä käy aina tuuri saada hyvä anoppi ja vaimoksi se tulevacanoppi joka ei tule ihmisten kanssa toimeen.

Ole onnellinen, jos Sinulla on "viisas ja kiva anoppi". Tiesitkö, että meillä kaikilla EI ole näin onnellisesti?

Luonnehäiriöisen ja narsistisen anopin käyttäytyminen pahenee, kun parisuhteeseen tulee vauva. Kun anopin Kultapoika saa vauvan, niin anopille tulee kiire syrjäyttää miniä - siis vauvan äiti - äidin paikalta ja yrittää tunkea itse Besserwisserinä pätemään lapsiperheeseen. Valitan - ei tule onnistumaan!

Onhan se koomista, että anoppi, joka ei ole itse viitsinyt koskaan omia lapsiaan imettää, pätevöityy omassa päässään Maailman terveysjärjestö WHO:n sertifioiduksi imetysohjaajaksi. Anoppi alkaa päteä miniälle, miten vauvaa imetetään oikeaoppisesti. Miniällä on motivaatio ja tahtotila lapsentahtiseen ja pitkään imetykseen sekä imetysohjaajan koulutus. Vauvan imetyksessä ei tarvita anoppia kolmantena pyöränä.

Onhan se huvittavaa, että anoppi, joka on laiminlyönyt ja vältellyt lastenhoitoa ja suhtautunut omiin lapsiinsa periaatteella "Pois silmistä, pois mielestä", on muuttunut yhtäkkiä SuperNannyksi. Anoppi on tuupannut omat lapsensa jo alle kouluikäisinä mummoloihin ja sukulaisille hoitoon usein ja pitkiksi ajoiksi. Nyt anoppi on omasta mielestään luotettava ja turvallinen lastenhoitaja. Anoppia kismittää, kun ilkeä ja pahantahtoinen miniä ei anna lapsia anoppilaan hoitoon eikä yökylään. Anoppi ei ole luotettava ja turvallinen lastenhoitaja eikä kykene hoitamaan lapsia lyhyttäkään aikaa.

Vierailija wrote:

En ymmärrä tällaista keskustelua ollenkaan. Mikä valtataistelu, mistä? Itsellä on viisas ja kiva anoppi. Tapaamme muutaman kerran vuodessa, mutta ei hän puutu  meidän elämäämme mitenkään. Miksi puuttuisi? Meillä on aina hauskaa kun tapaamme ja juttua riittää, mutta on ihan älytön ajatus että hän tulisi tänne vänkäämään jotain.