Valtataistelu anopin kanssa. Loppuuko se koskaan?

Valtataistelu loppuu vasta kun toinen päättää sen lopettaa.

Meillä meni välit todella pahaks pari kk sitten kun totesin etten enää anna anopin määräillä miten minä elän elämääni. En jaksa vääntää ihmisen kanssa joka syyttää muita omasta pahasta olostaan eikä nää omassa toiminnassaan mitään väärää. Nyt poikansa ei halua olla missään tekemisissä äitinsä kanssa ja anopin sisaruksetkin on katkaisseet välit kun anoppi yritti myös heitä määräillä. Harmi vaan, että lapsi ei saa tutustua mummoonsa, mutta onneks muuhun miehen sukuun on todella lämpimät välit niin varamummoja riittää

Tunnistan mummini näistä kuvauksista.

Mummi on nyt noin 80-vuotias ja minulle hyvin rakas. Kun odotin ensimmäistä lastani, mummin ainoa kannanotto asiaan oli "sä varmasti hoidat vauvaa todella hyvin, kun olet sisaruksista niin paljon huolehtinut nuorena". Ei mitään turhia neuvoja tai puuttumista. Isomummina hän on mahtava, leikkii vielä mielellään noin vanhanakin taapero kanssa, juttelee lapselle juuri kuten tuon ikäiselle kuuluu jne. On turvallinen aikuinen.

Mutta äitinä, anoppina ja mummina... Mummi on tehnyt hyvin selväksi joka käänteessä, että hänen onnestaan ovat vastuussa lapsensa (äitini) ja lapsenlapsensa. Mitään ei saa tehdä tai jättää tekemättä, jos mummin mieli voi asiasta pahoittua. Lapsena teki tahallaan inhokkiruokaani ollessani yökylässä ja halusi siedättää kertomalla, että pahoittaa kovasti mielensä, jos en syö kuin yhden annoksen. Minulle ja sisaruksilleni hän on arvostellut kasvatustamme jatkuvasti tyylillä "miten se äiti antaa teidän noin tehdä". Etenkin minun koulutukseeni puuttui sanoilla "Minulle ja vaarille tulee paha mieli jos et mene lukioon". Asettaa lapsenlapsiaan paremmuusjärjestykseen. Minä olen vanhimpana tyttärenä ikuinen ykkönen, sisko kai sitten seuraava ja veljet kelvollisia jos sen itse onnistuvat todistamaan. Äitini on mummille kuin pyhimys, mutta samalla jatkuvien vaatimusten ja marttyyrikohtausten kohde.

Mummi inhoaa isääni ja syyttelee kaikesta mahdollisesta. Kun vanhemmilleni syntyi vammainen lapsi joka kuoli heti syntymänsä jälkeen, mummi haukkui isäni pystyyn, sillä mummin suvussa ei mitään vammaisia ole, joten isä oli varmasti syypää vammaan. Ja isä raukka suri tällöin oman lapsensa kuolemaa. Avioeron hetkellä isä iloitsi suunnattomasti päästessään anopistaan eroon. Mummi on ollut innokas arvostelemaan vanhempieni asumista, rahankäyttöä, kasvatusta, kaikkea. Hänellä on selvä visio, miten asioiden kuuluu elämässä mennä, ja mielellään ohjailee muita siihen suuntaan. Vasta nyt oikeasti vanhana on ilmeisesti rauhoittunut, vaikkakin mielellään välillä esittää minulle ja sisaruksilleni mielipiteitä tyyliin "äitisi pahastuu jos..." vaikka äiti itse ei olisi asiasta mitään mieltä.

Vaikka siis mummi on ollut etenkin aiemmin hyvin rasittava, hän on minulle nyt aikuisena korvaamaton ja isomummina ihana. Toisaalta olen suosikkilapsenlapsen asemassa juuri se, joka sanoo mummille asioissa vastaan dramaattisen itkeskelyn ja marttyyrikohtauksen uhallakin. Äidilläni ja sisaruksillani lienee vaikeampaa, kuten varmaan monella miniällä, jolla on mummini kaltainen anoppi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.

Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.

Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.

Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.

Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...

Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.

Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?

Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.

Ap

Mun anoppi ei tunnistaisi itseään. Ei ymmärrä esim. sitä, että joku pitää jatkuvia vierailuja tunkeiluna, ja ihan hyvää hyvyyttään neuvoo, kun miniä tekee ihan kaiken väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mummonmummo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitten on vielä näitä äiti-poika suhteita, joissa napanuora ei ole katkennut kuten meillä. Miehelle on sisäänrakennettu kotona joku malli, että äidin mieltä ei saa pahoittaa. Sen sijaan vaimon mielen voi pahoittaa, jos vaimon ja äidin ajatukset asioista eriävät. 8 vuotta on yritetty vääntää asiaa ratakiskosta. Välillä väsyttää aika helvetisti ja eroakin on tullut mietittyä. Tämäkään ei ole saanut miestä heräämään!

Ei ole olemassa napanuoraa. Voit ajatella itsesi kohdalle saman. Haluatko miehesi loukkaavan äitiäsi. Miehen äiti on äiti myös. Mitä paremmat välisi ovat anopin kanssa sen paremmat ne ovat mieheesi. Kyllä se anoppi ymmärtää puhetta, kunhan se ei ole vihaista ja loukkaavaa. Itsekin anoppina yritän olla mahdollisimman paljon pois tieltä. Mieli ei kyllä pahoitu jos asioista sovitaan ja mieluiten porukalla, kaikki osalliset läsnä. Päivä kerrallaan.

Sinun mielestäsi on siis normaalia perhedynamiikkaa, jos mies ei pysty sanomaan äidilleen ei esim. olemme ajatelleet viettää tämän illan oman perheen kesken.

Minäkin olen anoppi, tosin  miniää minulla ei ole, koska molemmat lapseni ovat heteronaisia. Eli kaksi vävyä on.

Mutta kuinka se onkaan vaikeaa olla aikuisen lapsen äiti. Kun tuntuu että joka sanan puolikaskin tulee tulkituksi ja jyrisee aikuisen lapseni mielessä. Tahdon oikeasti lapseni olevan onnellinen, mutta tottakai ikävöin häntä ja haluaisin häntä tavata.

Tyypillistä viestintää: 

M: Ootteko tulossa pääsiäisenä meille? Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa.

tytär: niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?

M: No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat.

tytär: no mä en osaa yhtään sanoo, katotaan nyt sitten... 

Ja viikon kuluttua edellisestä:

M: niin ootteko tulossa jonain päivänä syömään?

Tytär: No ko ei me sitte oltu tervetulleita niin ollaan varattu nyt jo matka.

M: Herranjestas tottakai olette tervetulleita ja haluan teitä nähdä. Mimmonen matka?

Tytär: Risteilylle mennään (pv -pv)

M: No haluutteko sitte maanantaina tulla meille syömään ja nähtäis muutenkin?

Tytär: No kyl me kuule halutaan myös sitä omaa juhlaa viettää joten ei me nyt tulla teille

Jippii. Oon täysin epäonnistunut äiti. 

Mainittakoon, että koska vaan jossain on joku ongelma tyttären elämässä, niin apuni on tarpeellinen ja välttämätön siinä siunaaman hetkessä.

No täytyy sanoa, että kysymyksesi pääsiäisenvietosta on aika omituisesti esitetty. Eihän tuosta kysymyksestä tosiaan saa tolkkua että kysytkö jostain tavasta ja velvollisuudesta ja toivoisitko että tulisivat vai eivät. Aika epäkohteliaasti esitetty, etkä varsinaisesti edes kutsu heitä vaan kysyt "Ootteko tulossa?" Eli oletat että olisivat kenties tulossa pyytämättäkin(?) Ja sitten vihjailet ettei välttämättä tarvi tulla kuitenkaan. ööö.

Miten olisi ihan normaali kysymys vaikka näin:

"Hei, haluaisitteko tulla meille käymään pääsiäisenä? (Olisi mukava nähdä.)" tai "Hei, mitä kuuluu? Onko teillä jo pääsiäissuunnitelmia, haluaisitteko tulla joku päivä meille syömään?"

Mitä tuo ihme selittely kysymyksessäsi oikein on?

"Siis ihan ok jos ette tuu, jos vaikka haluutte keskenänne viettää aikaa."

Ei noin. Anna nyt tyttäresi ensin vastata ihan omasta puolestaan että mitä ovat suunnitelleet ja mitä haluavat. Ja kunniota sitä päätöstä sitten kun vastaa. Olet ilmeisesti joskus aiemmin sitten loukkaantunut kun eivät ole tulleetkaan jonain juhlapäivinä toiveestasi huolimatta?

edellinen jatkaa..

Seuraavaksi tyttäresi kysyy ihan suoraan että haluatko heidät käymään vai et (,kun kysymyksesi ja selittelysi oli niin outo):

"niinko haluuks sä meidät teille tai et? Teillä on siis jotain muuta menoa?"

Miksi et vastaa suoraan kysymykseen että toivoisit että he tulisivat, jos niin asia kerran on? Sen sijaan jatkat kryptistä selittelyä ja vastaat "...,ihan miten teille sopii, ...":

"No ei oo vielä mitään suunnitelmia, ihan miten teille sopii, mut nyt kun on siihen viikonloppuun vielä puoltoista viikkoa niin aattelin vähän tiedustella, että mitkä on teidän suunnitelmat."

Siis täh? Mitä hankalaa olisi ollut vastata ja oikaista heti alkuunsa väärinkäsitys: "Olisi todella mukava jos tulisitte! Ei ole muuta menoa sovittu."

En siis ihmettele että väärinkäsitys jäi voimaan, tytärtä harmitti sun käytös ja teki sitten toiset suunnitelmat pääsiäiseksi.

Anteeksipyytelevä asenteeni ja selittelyni kuulostaan itsestänikin oudolta, mutta sillä on taustansa. Jouluna sain haukut tyttäreltä, koska olin kuulemma painostanut heidät joulukylään (kutsumalla) ja olivat sitten joulusta umpiuupuneita, kun olivat joka päivä joulun aikaan eri paikoissa. Silloin totesin että toki ymmärrän että he ovat väsyneitä niin paljon reissattuaan, ja että vaikka minusta on heitä ihana nähdä, en halua painostaa ketään meille. Tytär siihen sitten tuhahti että pääsiäisenä ei he ainakaan lähde mihinkään, eikä ainakaan sukulaisiin, eikä ensi joulunakaan...

Huoh. 

No eli teillä on tosiaan tällainen pidempään jatkunut huono kierre käynnissä. Muttet vastannut tuohon kun kysyin että oletko sitten joskus loukkaantunut kun eivät ole tulleet jonain jyhlapyhänä? Tai nyt voin kysyä lisäksi myös että olisitko pahastunut, jos he eivät olisi tulleet viime jouluna? Eli onko siinä jotakin perää että tyttäresi on kokenut painostusta? Yleensä tuollainen tunne ei ihan tyhjästäkään tule. (Kirjoitat ettet halua painostaa, mutta oletko kuitenkin painostanut?) Onko alunperin olettamuksesi ollut että tietenkin tulevat jouluna ja pääsiäisenä jne? (Mitä itse asiassa hieman saattaa kieliä myös tuo kysymyksesi asettelu: "Oletteko tulossa?" Eikä esim. "Haluaisitteko tulla..")

Vaikutat myös pikkuisen marttyrointiin taipuvaiselta, ja keskustelutyylisi oli sanjesi mukaan "anteeksipyytelevää". Minulle se näyttäytyi kuitenkin myös epäkohteliaana, kiertelevänä ja epäselvänä. Suoraan kysymykseen ei vastattu jne.

Mutta ehkä tärkeintä tässä olisi miten tämän huonon kierteen välillänne nyt saisi korjattua paremmaksi? Itsehän et voi muuttaa kuin omaa käytöstäsi, josta saattaa seurata toki jokin positiivinen kierre. Joten neuvoni sulle olisi että koita kommunikoida mahdollisimman suoraan, ystävällisesti ja rehellisesti, samalla kunnioittaen tyttäresi omaa elämää ja valintoja. (Niille on varmasti syynsä, vaikkei sulle kaikkea juurta jaksaen aina selitettäisikään.) Ja mieti myös tuota painostusasiaa, mistä sulle on jo sanottu. Onko sinulla tytärtäsi kohtaan tiettyjä odotuksia ja oletuksia, joita et ääneenkään välttämättä sano, tai kaikkea edes itsekään aina tiedosta? Tuollaiset odotukset ja sanattomat vaatimukset voivat myös aiheuttaa aikuisessa lapsessa tuollaista ärtymistä, koetaan painostusta ja se sotkee sitten myös kommunikoinnin.

Kuinkahan vanha tyttäresi on? Vähän päälle parikymppinen? Saattaa liittyä vielä noihin itsenäistymisasioihinkin ja oman elämän rakentamiseen. Ehkä sunkin pitää vielä paremmin ymmärtää että tyttäresi on nyt aikuinen ja suhteenne muuttuu? Olette tasa-arvoisia, ei enää aikuinen-lapsi. Hän alkaa elää nyt omannäköistään elämää, joka saatta erota paljonkin teidän perheen tavoista ja tottumuksista. Koita kunnioittaa sitä ja ehkä joudut luopumaan joistakin omista odotuksistasikin. Tsemppiä.

Meillä on niinpäin, että perheelliset lapset soittaa ja kysyy, että voidaanko tulla pääsiäisenä käymään? (emme ole ikäloppuja) Minusta se on hieno tapa.

Osoittaa kunnioitusta vanhempia kohtaan. Mukava pääsiäinen oli lasten, miniän ja vävyn, sekä lastenlasten kera. 😉

Miksi anopin kanssa pitäisi käydä valtataistelua?

Vierailija kirjoitti:

Miksi anopin kanssa pitäisi käydä valtataistelua?

Ei normaalijärjellä varustettu ihminen sellaista käykään. Minä ainakin jätän anopin mielipiteet omaan arvoonsa ja elän niistä välittämättä omaa elämääni. Tosin, välillä anopin neuvot ovat olleet kultaakin kalliimpia.

Anna vanhan hössätä. Teet silti kuten parhaaksi näet. Onko miehesi mammanpoika? Jätä se.

Ei lopu.

Valtataistelu anopin kanssa on merkki siitä, että mies on mammanpoika. Hänen asiansa on pitää rajoja omiin vanhempiinsa, ei sinun.

Oletko sanonut tämän miehellesi. Jos puhe ei auta,

suosittelen eroa, ennen kuin sulta menee terveys.

Vierailija kirjoitti:

Ei lopu.

Valtataistelu anopin kanssa on merkki siitä, että mies on mammanpoika. Hänen asiansa on pitää rajoja omiin vanhempiinsa, ei sinun.

Oletko sanonut tämän miehellesi. Jos puhe ei auta,

suosittelen eroa, ennen kuin sulta menee terveys.

Mun mies ei ole mammanpoika, mutta kokee velvollisuudekseen totella äitiään. Siihen hänet on kasvatettu. Luulee pääsevänsä helpommalla, kun suostuu kaikkeen. Siitä tosin mun hermostui, kun anoppi jäi kiinni siitä, että oli meidän papereita käynyt tutkimassa, kun oltiin pois.

Meillä anoppi ei kuuntele pätkääkään poikaansa. Ei mennyt yhtään perille, kun mies sanoi, että meille ei tarvi koko maakunnan kirpputorien ja oman ullakon "aarteita" jantaa, ja joka päivä ei tarvitse käydä vierailulla. Tuo tavaravirta ja visiitit loppuivat, kun minä sanoin. Tai ok, huusin anopille. Kolme kertaa. Eikä ole kaduttanut pätkääkään. Paitsi se, että olisi pitänyt tehdä tuo jo vuosia aiemmin.

Ahh, anoppi, tuo rasittavuuden perikuva. Soittelee miehelle joka päivä, useimmiten ei ole mitään asiaa vaan tyyliin kysyy mitä tv-kanavaa me katsotaan. Kun kysyin mieheltä eikö yhtään käy hermoille kun äitinsä soittelee koko ajan, niin mies vaan sanoi ettei halua pahoittaa toisen mieltä ja kieltää soittelemasta... Huoh. Anoppi on myös hyvin vanhanaikainen ja jollain tasolla uskovainen, ja esim. homous on anopille kauhistus. Hän ei kuitenkaan omasta mielestään tuomitse ketään, vaikka samassa lauseessa jatkaakin että homous on luonnotonta ja syntiä. Kun kehtaan esittää mielipiteeni asiasta niin saan kuulla että HÄNELLÄ on oikeus kertoa mielipiteensä. Ok, mulla ilmeisesti ei? Useimmiten en jaksa edes puuttua mitenkään, josta myöskin olen saanut kuulla ("eikö sulla ole mielipiteitä mihinkään?"). Miehelläni on sama sairaus kuin siskollaan, joten anoppi on alan asiantuntija siitäkin huolimatta että ko. sairaus oireilee yksilöllisesti eikä tilanne tosiaankaan ole sama miehelläni ja siskollansa. Miehellä on myös sairauteensa lääkitys joka väsyttää, joten nukkuisi vaikka kellon ympäri ellen herättäisi. Mies siis itse haluaa säännöllisen unirytmin, mutta anopin mielestä en saisi herättää miestä koska ko. sairauden kanssa on uni niin tärkeää.

Kovasti haluaisin tulla anopin kanssa toimeen, mutta olen todennut että parempi vaan pitää sopivaa etäisyyttä. Keskusteleminen on täysin mahdotonta, ja anopin hössötys väsyttää kaltaiseni introvertin hetkessä. Onneksi ei kauhean usein tuppaudu kylään, vaikka asuvat suht lähellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei lopu.

Valtataistelu anopin kanssa on merkki siitä, että mies on mammanpoika. Hänen asiansa on pitää rajoja omiin vanhempiinsa, ei sinun.

Oletko sanonut tämän miehellesi. Jos puhe ei auta,

suosittelen eroa, ennen kuin sulta menee terveys.

Mun mies ei ole mammanpoika, mutta kokee velvollisuudekseen totella äitiään. Siihen hänet on kasvatettu. Luulee pääsevänsä helpommalla, kun suostuu kaikkeen. Siitä tosin mun hermostui, kun anoppi jäi kiinni siitä, että oli meidän papereita käynyt tutkimassa, kun oltiin pois.

Meillä anoppi ei kuuntele pätkääkään poikaansa. Ei mennyt yhtään perille, kun mies sanoi, että meille ei tarvi koko maakunnan kirpputorien ja oman ullakon "aarteita" jantaa, ja joka päivä ei tarvitse käydä vierailulla. Tuo tavaravirta ja visiitit loppuivat, kun minä sanoin. Tai ok, huusin anopille. Kolme kertaa. Eikä ole kaduttanut pätkääkään. Paitsi se, että olisi pitänyt tehdä tuo jo vuosia aiemmin.

Kuka haluaa olla miehen kanssa joka ei osaa pitää omia puoliaan edes äitinsä kanssa ja kyllä se on mammanpoika eikä mies. Voi toki johtua kasvatuksesta mutta ei sitä silti kannata vaivoikseen huolia.

Vierailija kirjoitti:

Anna vanhan hössätä. Teet silti kuten parhaaksi näet. Onko miehesi mammanpoika? Jätä se.

Miksi antaisin sen elähtäneen huuhkajan pilata enää yhtään sekuntia perheeni elämästä?

Meillä helpotti vähän siinä vaiheessa kun kolmas lapsi syntyi. En tiedä, johtuuko siitä, että itsellään oli aikoinaan "vain" kaksi lasta ja jotenkin tajusi, että elämä kolmen kanssa on sellaista, josta hänellä ei ole kokemusta. Vai sainko itse enemmän itseluottamusta. Vai siitä, että mieheni ei kertakaikkiaan pysty enää olemaan äitinsä käytettävissä entiseen malliin kolmen pienen kanssa, ja on tehnyt sen selväksi. Ehkä kaikki tekijät yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat anoppiisi rehelliset välit, kerrot hänelle mitä tarvitset. Hän vastaa sitten mitä tykkää. Ei kaikkien ihmisten kanssa läheiset ja rehelliset suhteet onnistu, vaikka itse osaisi toimia oikein. Moni ei osaa, vaan näkee vikja toisessa ja itsensä hyväntekijänä. Ja vaikka osaisi, se toinen osapuoli ei välttämättä koskaan kykene. Oletko itse siis rehellinen, suora, vai pidätkö yllä pelejä ja valtataistelua? Anoppia et voi muuttaa, itse voit valtataistelut lopettaa vaikka tänään ja sitten sinulla ei ole anopin kanssa valtataistelua. Vain omaa käytöstään voi muuttaa ja se pakottaa myös toisen tekemään jotain toisin. 

Ei oma muutos pakota toista tekemään mitään muutosta. Esim. häirikkönaapuri tuskin lopettaa häiriköimistä, vaikka lopetat valittamisen. Sehän häiriköi jo ennen kuin aloitit valittamisen. Ei se lopettanut valittamallakaan, vaikka muutit jo silloin käytöstäsi ja aloit valittaa.

Ärsyttää nämä sananlaskuviisaat, moisilla kommenteilla ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anna vanhan hössätä. Teet silti kuten parhaaksi näet. Onko miehesi mammanpoika? Jätä se.

Miksi antaisin sen elähtäneen huuhkajan pilata enää yhtään sekuntia perheeni elämästä?

Juuri näin! Ihmissuhteet eivät ole useinkaan täydellisiä, mutta ei sen takia koko perhettä tarvitse jättää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.

Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.

Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.

Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.

Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...

Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.

Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?

Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.

Ap

Mun anoppi ei tunnistaisi itseään. Ei ymmärrä esim. sitä, että joku pitää jatkuvia vierailuja tunkeiluna, ja ihan hyvää hyvyyttään neuvoo, kun miniä tekee ihan kaiken väärin.

Mulla on käynyt hyvin selväksi, että miehen koko suku on hyvin tarkkoja ns. kunniastaan ja kaikki pelkäävät ristiriitojen käsittelyä avoimesti. Aikamoiset ja pitkäaikaiset moitteet sai eräs entinen tyttöystävä kehdattuaan joskus ärtyneenä ääneen kritisoida puolisoaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.

Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.

Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.

Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.

Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...

Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.

Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?

Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.

Ap

Mun anoppi ei tunnistaisi itseään. Ei ymmärrä esim. sitä, että joku pitää jatkuvia vierailuja tunkeiluna, ja ihan hyvää hyvyyttään neuvoo, kun miniä tekee ihan kaiken väärin.

Mulla on käynyt hyvin selväksi, että miehen koko suku on hyvin tarkkoja ns. kunniastaan ja kaikki pelkäävät ristiriitojen käsittelyä avoimesti. Aikamoiset ja pitkäaikaiset moitteet sai eräs entinen tyttöystävä kehdattuaan joskus ärtyneenä ääneen kritisoida puolisoaan.

Ap

Miten tämänpäiväinen vierailu meni Ap?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.

Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.

Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.

Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.

Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...

Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.

Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?

Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.

Ap

Mun anoppi ei tunnistaisi itseään. Ei ymmärrä esim. sitä, että joku pitää jatkuvia vierailuja tunkeiluna, ja ihan hyvää hyvyyttään neuvoo, kun miniä tekee ihan kaiken väärin.

Mulla on käynyt hyvin selväksi, että miehen koko suku on hyvin tarkkoja ns. kunniastaan ja kaikki pelkäävät ristiriitojen käsittelyä avoimesti. Aikamoiset ja pitkäaikaiset moitteet sai eräs entinen tyttöystävä kehdattuaan joskus ärtyneenä ääneen kritisoida puolisoaan.

Ap

Miten tämänpäiväinen vierailu meni Ap?

Mikä vierailu? Olen ollut koko päivän kotona kuumeessa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän mistä puhut. Ei kannata vältellä ja yrittää jotenkin järjestää huomaamatta tilanteita niin että anopilla ei olisi "valtaa niihin", vaan opetella määrittämään omat henkilökohtaiset rajat selviksi ja näkyviksi, sekä lasten rajat myös. Yhdessä miehen kanssa määritätte perheenne rajat, ja se vaatii avointa keskustelua miehen kanssa anopin käytöksestä ja siitä mitä sinä toivot perhe-elämältä.

Jos anoppi on sellainen, että haluaisi jotenkin määrittää ja kontrolloida perheenne elämää (tai pahimmillaan tulla teidän ja lasten "väliin") niin tuolla tavalla väistellen ja varoen luot vain anopille optimaalista tilannetta siihen, kun lapset ovat jo isompia ja pitävät itse yhteyttä isovanhempiin. Sun pitää opettaa lapsillesi reippaan käytöksen avulla, että törppöä käytöstä ei pidä sietää ja oma perhe on oma perhe - kukaan ei kävele teidän vanhempien yli.

Jos haluat, niin kerro ihmeessä pahimmat tilanteet tänne. Kyllä täällä olla monillakin kokemusta aiheesta.

Onhan tässä kaikenlaisia isoja ja pieniä kiistoja välillä ollut. Tässä ihan tällainen lievä esimerkki siitä millaista vuorovaikutus anopin kanssa yleensä on:

Minä: "Viemme lapsen tähän tapahtumaan."

Anoppi: Hauska idea! Sinne me miehen kanssa lapsen viemmekin."

Minä: "Ei, vaan tämä on meidän perheen juttu. Haluamme tehdä lapsen kanssa kivoja asioita."

Anoppi: "Niin mekin. Siksi me lapsen viemmekin sinne."

Minä: "Ette vie. Me olemme vanhempia ja menemme tuonne lapsen kanssa."

Mies huutaa taka-alalla: "Älkää kinastelko. Voihan lapsen viedä tapahtumaan vaikka moneen kertaan."

Kun vuorovaikutus on tätä, niin en hirveän usein anopin seurassa jaksa olla. Hän on taitava lasten kanssa, mutta kova neuvomaan ja päsmäröimään muita. En siis yleensä ole paikalla, jos hän lasten seurassa joskus hetken tahtoo olla.

Ap

Riita poikki ja voita väliin. Voisitte mennä yhdessä? Olisko ihan älytön ajatus, että tekisitte isona perheenä jotain kivaa myös?

Onko jotenkin todella yleistä, että tehdään lasten juttuja "isona perheenä"? Mulla tulee lähinnä mieleen joulu ja synttärit... Joskus oon ollut vanhempieni ja lasteni kanssa pikkureissussa, muuten ollyt vain meidän perheemme. Anopin kanssa en mene minnekään, eikä mene mieskään, omasta tahdostaan. Lapsia ei voi pistää anopin kanssa reissuun, koska tykkään mun lapsista elävänä. Anoppi on kaikkien muiden huonojen piirteidensä lisäksi varsin holtiton kuski.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anopin puuttuminen on ap:n tapauksessa voinut olla kertaluontoista tai sitten ihan pidempiaikaista. Meillä sitä kesti useamman vuoden.

Meillä anoppi on puuttunut lasten lukumäärään, häihin, perhejuhliin yleensä, sisustukseen, ripittänyt minut koska amk-tutkintoa opiskellessani en voinutkaan samaan aikaan enää tehdä 100% työaikaa mikäli halusin olla perheeni kanssa, arvostellut tapaamme tehdä mitä tahansa asioita ja suuttunut/loukkaantunut, kun ei olla tehty hänen ideoitaan mukaillen. Minut on käyty haukkumassa kodissamme muutaman kerran, aiheena ihan nämä edellämainitut ja melkeinpä mikä tahansa muukin.

Lapsia (5 kpl) kohtaan hän on ollut epätasa-arvoinen, yksi oli suosiossa ja toiset neljä ruikuttivat rannalla... Tässäkin vika kuulemma meissä, emme voi sanella ehtoja, millä tavoin hän toteuttaa isovanhemmuuttaan. Meistä vanhempien tehtävä kuitenkin on myös pitää omien lastensa puolta ja varmistaa, ettei heitä kohdella väärin.

Mies oli alkuun melkoinen tossukka eikä osannut pitää perheensä puolia. Äidille ei edes voinut sanoa, että "Ei" ilman pelkoa siitä, että äiti suuttuu - tai jopa, että välit menee. Minä taas en voinut ymmärtää, miksi anoppi - tai minunkaan äitini sen puoleen - saisi päättää ja määrätä perheemme elämästä ja miksi tälle ei saisi laittaa rajoja, jos se itsestä tuntuu epämukavalta.

Asioista sanominen kauniisti ei auttanut, napakammasta ilmaisusta anoppi loukkaantui eikä toisaalta edes halunnut nähdä omaa toimintaansa millään tavoin. Eli keskustele siinä sitten...

Mies pääsi myöhemmin yli hissukoinnistaan, mikä auttoi kummasti. Välit ovat meillä sinne päin viileät. Lapset kyläilevät anopin luona silloin tällöin, mutta siihen se valitettavasti jääkin. Näin on tosin helpompi miehen kannalta (ei halua kyläillä vanhemmillaan äitinsä temppujen ja sanomisten vuoksi) ja minunkin kannaltani. Jos voidaan tulla toimeen vain niin, että joku muu on koko ajan päättämässä kaikesta, eikä ymmärrä yli kolmikymppisen pariskunnan elää haluamallaan tavalla, niin ei sitten.

Toki aivan varmasti on asioita, joissa me olisimme voineet menetellä toisin. Mutta olisiko tosiaan ollut liikaa vaadittu, että olisimme välttyneet vuosikausien määräilyltä ja sitä seuranneelta äkäilyltä, kun meillä olikin erilainen näkemys?

Olen moneen kertaan todennut anopin puuttuvan kaikenlaiseen jatkuvasti. En silti halua hirveästi mässäillä yksityiskohdilla. Anoppihan saattaa vaikka lukea ketjun ja tunnistaa itsensä, jolloin perhesuhteet menevät vielä enemmän solmuun. Kaipaan vertaistukea, siksi tämän ketjun perustikän.

Ap

Mun anoppi ei tunnistaisi itseään. Ei ymmärrä esim. sitä, että joku pitää jatkuvia vierailuja tunkeiluna, ja ihan hyvää hyvyyttään neuvoo, kun miniä tekee ihan kaiken väärin.

Mulla on käynyt hyvin selväksi, että miehen koko suku on hyvin tarkkoja ns. kunniastaan ja kaikki pelkäävät ristiriitojen käsittelyä avoimesti. Aikamoiset ja pitkäaikaiset moitteet sai eräs entinen tyttöystävä kehdattuaan joskus ärtyneenä ääneen kritisoida puolisoaan.

Ap

Tuo on tosi huono asia. Tuo mahdollistaa anoppisi kaltaisten ihmisten käytöksen.