Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut masentunut lapsesta asti. Miten käsitellä vanhat surut ja pettymykset?
Surullisesta lapsesta surulliseksi aikuiseksi
29.03.2018 |
Olen aina pitänyt itseäni surumielisyyteen taipuvaisena ihmisenä jo lapsena. Itkin lapsena paljon itsekseni, koska kotona vaadittiin aina vain reipasta käytöstä (ongelmia oli perheessä paljon).
Aikuisena olenkin ymmärtänyt tämän surumielisyyden olleen masennusta, joka on eri elämänvaiheissa eri asteisena seurannut mukana tähän päivään asti. Ja joka seuraa luultavasti myös jatkossa mukana tietynlaisena alttiutena masennuksen uusiutumiseen loppuelämän ajan.
Välillä pintaan iskevät voimakkaat pettymyksen tunteet siitä, että huonoa oloani on mitätöity lähes koko elämäni kehumalla minua reippaaksi ja pärjääväksi, jos olen ongelmia tuonut esiin lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa. Esimerkiksi terveydenhoitaja ala-asteella kehotti minua vain ymmärtämään työn kuormittavia vanhempiani sen sijaan, että olisi kysellyt lisää ja pohtinut voisiko perheemme hyötyä jostain avusta. Samoin tekivät sukulaiseni, ajatellen ilmeisesti lasten aina kitisevän.
Lopputuloksena olen käynyt aikuisiällä vuosien ajan puhumassa voinnistani ammattilaisille. Olen yleisesti ottaen erittäin pettynyt ihmisiin monen vaikean kokemuksen takia, vaikka yritänkin tietoisesti pitää hyvää mieltä ja uskoa tulevaisuuteen yllä.
Saankohan koskaan pettymykseni, suruni ja vihani käsiteltyä siten, etteivät ne enää yhtä paljon vaivaa minua? Tunteiden sulkeminen pois mielestä ei auta, koska ne palaavat takaisin ahdistuksena. Kun ei lapsena ole oppinut perheessään käsittelemään vaikeita tunteita turvallisesti yhdessä vanhempien kanssa vaan pelkästään sivuuttamaan ne, niin aikuisena sen opettelu on hyvin vaikeaa. Onhan suuria pettymyksiä kertynyt jo vuosikymmenien ajalta omaan sisimpään kokonaisen valtavan mustan möykyn verran.
Kommentit (47)
Mie elin uskonnollisessa aivopesussa lapsuuden. Nykyisin olen masentunut aikuinen. Lapsena olin kiusattu. Yläasteella myös. Oikeita ystäviä ei oo koskaan ollu. Mut kait tässä mennään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhat surut tulevat monesti ns. pintaan jonkun tuoreemman surun myötä. Eikä aina ymmärrä mikä se paha möykky on, ahdistaa vaan. Tai pelottaa, suututtaa, masentaa jne.
Itse vihdoinkin kohdannut syvän häpeän ja syyllisyyden tunteet joita en ole edes kunnolla tiedostanut vaikka vaikeita kriisejä on elämässä ollut. Ja näiden näkemisen ja läpielämisen myötä on löytynyt sisimmästä valtava määrä surua pieniä ja isoja surun aiheita. Nyt on niitä aika ajoin surtu ja itketty, aina kun tunne nousee tietoisuuteen. Olen myös kirjoittanut paljon ja sitä kautta monesti avautuu ennen piilossa olleita kipeitä haavoja elämäni ihan varhaisista vaiheista lähtien.
Nyt tuntuu hyvältä. Olen oppinut armollisuutta itseäni kohtaan. Jopa rakkautta, olen ottanut sen pienen hämmentyneen tytön ikään kuin syliin, hyväksynyt sen kaikkinensa, puhunut sille kauniisti, rohkaissut, rakastanut. Vakuuttanut että on riittävä juuri sellaisena kuin on.
Matka jatkuu..... toivon että ap. kirjoittaja ja moni muu kipuileva on saanut eheyttäviä kokemuksia ja vahvistunut. Saanut rauhan sisimpäänsä, itsensä kanssa.
Jaksamista kaikille jotka kipuilevat tunneviidakossa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi valtavasti se, kun sain puhua kokemuksistani terapeutille, joka ei yrittänyt vain löytää keinoja, joilla olisin "voinut paremmin" (mulle viesti, etten edelleenkään olisi saanut tuntea niitä hankalampia tunteita) vaan sanoi, että nyt oli niiden kurjien fiilisten aika. Erilaisten harjoitusten avulla hän johdatteli mut vaikeiden kokemusten ja pidäteltyjen tunteiden äärelle, ja siten sitä vyyhteä vähän kerrassaan purettiin..
Kun olin sisäistänyt, että kaikki tunteet saavat olla olemassa, aloin opetella terveitä keinoja ilmaista niitä arjessa. Mulle ominaisia tapoja ovat kirjoittaminen, piirtäminen, välillä liikunta voimakkaimpien tunteiden ilmaisussa.. Mutta ennen tätä kaikkea tärkeintä oli saada se kokemus toiselta ihmiseltä, että myös "negatiiviset" tunteet saavat olla olemassa. Ilman sitä varmaan vieläkin yrittäisin haudata niitä ja näyttää maailmalle reipasta ja iloista naamaa. En siis edelleenkään mene oksentamaan fiiliksiäni kenenkään toisen päälle, mutta saatan sopivalla hetkellä sanoa, jos jotain on sydämellä, ja jos joku ei kykene tunteista kuulemaan, siirrytään muihin aiheisiin ja puhun sitten tarvittaessa sellaisille ihmisille, joiden nyt tiedän kykenevän :)
Kuulostaa HOT- terapialta. Se toimii omalla kohdallani. Hyväksymis- ja omistautumisterapia. Rentoutus tärkeänä osana terapiaa.
Apua ei siihen aikaan ollut perheille
Mä en tiedä, tunnista, tiedosta omaa tilaani.
Elän päivän, hetken kerrallaan.
Olen yksin 99% ajasta, täällä netissä "seurustelen" teidän muiden kanssa.
Mä en siis tiedä, onko mulla ehkä jotain pahaakin ongelmaa. En ole työelämässä, lääkkeitä käytän vain nukahtamiseen.
En nuku muuten ollenkaan. Näin on ollut jo noin 15 ajan. En pysty illalla rentoutumaan, rauhoittumaan, aivot eivät pysähdy ilman lääkettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Traumaterapia? lukeminen traumasta?
Olen ainoa perheestäni joka on käynyt ammattilaisten kanssa hoitamassa mielenterveyttään, vaikka eri asteista oirehdintaa mielenterveyden kanssa on ollut muillakin perheessä. Muut eivät kuitenkaan ole missään käyneet, kun siitä saa kuulemma vain hullun leiman ja kaikenlaisia seurauksia sen myötä. No, se on heidän häpeänsä, minä käyn puhumassa mieleneterveyden ammattilaisten kanssa, koska siitä koen hyötyväni.
Keskusteluissa terveydenhuollossa minulle on moneen kertaan korostettu sitä, että masennus ja ahdistus ovat olleet terveitä reaktioita vaikeisiin olosuhteisiin. Se ei kuitenkaan aina jaksa lohduttaa. Esimerkiksi kirjoituksiani aiemmilta vuosilta en uskalla edes nykyään katsoa, sen verran voimakasta vihaa ja angstia niissä on nähtävissä.