Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut masentunut lapsesta asti. Miten käsitellä vanhat surut ja pettymykset?
Surullisesta lapsesta surulliseksi aikuiseksi
29.03.2018 |
Olen aina pitänyt itseäni surumielisyyteen taipuvaisena ihmisenä jo lapsena. Itkin lapsena paljon itsekseni, koska kotona vaadittiin aina vain reipasta käytöstä (ongelmia oli perheessä paljon).
Aikuisena olenkin ymmärtänyt tämän surumielisyyden olleen masennusta, joka on eri elämänvaiheissa eri asteisena seurannut mukana tähän päivään asti. Ja joka seuraa luultavasti myös jatkossa mukana tietynlaisena alttiutena masennuksen uusiutumiseen loppuelämän ajan.
Välillä pintaan iskevät voimakkaat pettymyksen tunteet siitä, että huonoa oloani on mitätöity lähes koko elämäni kehumalla minua reippaaksi ja pärjääväksi, jos olen ongelmia tuonut esiin lapsuudessa, nuoruudessa tai aikuisuudessa. Esimerkiksi terveydenhoitaja ala-asteella kehotti minua vain ymmärtämään työn kuormittavia vanhempiani sen sijaan, että olisi kysellyt lisää ja pohtinut voisiko perheemme hyötyä jostain avusta. Samoin tekivät sukulaiseni, ajatellen ilmeisesti lasten aina kitisevän.
Lopputuloksena olen käynyt aikuisiällä vuosien ajan puhumassa voinnistani ammattilaisille. Olen yleisesti ottaen erittäin pettynyt ihmisiin monen vaikean kokemuksen takia, vaikka yritänkin tietoisesti pitää hyvää mieltä ja uskoa tulevaisuuteen yllä.
Saankohan koskaan pettymykseni, suruni ja vihani käsiteltyä siten, etteivät ne enää yhtä paljon vaivaa minua? Tunteiden sulkeminen pois mielestä ei auta, koska ne palaavat takaisin ahdistuksena. Kun ei lapsena ole oppinut perheessään käsittelemään vaikeita tunteita turvallisesti yhdessä vanhempien kanssa vaan pelkästään sivuuttamaan ne, niin aikuisena sen opettelu on hyvin vaikeaa. Onhan suuria pettymyksiä kertynyt jo vuosikymmenien ajalta omaan sisimpään kokonaisen valtavan mustan möykyn verran.
Kommentit (47)
Vierailija kirjoitti:
Ei ole pakko antaa anteeksi jos ei siltä tunnu. Vaihtoehdot ei ole joko anteeksianto tai 24/7 viha. Kuten ei muissakaam tunnetiloissa ei ole näin mustavalkoista että jos et ole koko ajan iloinen niin olet koko ajan surullinen..
Totta ❤️ Nämä vain ovat raskaita tunnetiloja vaikkeivat koko ajan päällä olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuohon auta enää pettymyksen käsittely, jos olet sitä jo runsaasti purkanut ammattilaisten kanssa. Minulla itselläni oli myös lapsuudessa monenlaista, vanhemman alkoholismi ja toisen vanhemman tapaturmainen kuolema. Nuoruudessa ajattelin, että niistä ylipääsemiseksi tarvitaan terapiaa. Kokeilin monenlaista "eheytyäkseni". Kävin ns. viimeisenä keinona omalla rahalla hypnoterapeutillakin pari kertaa. Yllätys oli melkoinen, kun hän sanoi, että minä en hyväksy tulevaisuutta. Määrittelee itseäni menneisyyden kautta, enkä siksi sitoudu tulevaisuuteen. Hän antoi eväitä ratkaisukeskeiseen elämänhallintaan. Siihen sisältyi mm. se, että kun jatkossa kohtaan vaikeuden, mietin, miten tästä eteenpäin. Vaikeuksia ei pidä sitoa menneisiin kokemuksiin vaan tuleviin. Näin olen yrittänyt elää, ja onhan se vaan helpompi tapa ajatella.
Tähän kommenttiin minun pitää syventyä ajan kanssa tarkemmin. Olen kyllä puhunut pettymyksistäni, mutta ei niitä tai niihin liittyviä tunteita oikein ole systemaattisesti varsinaisesti käsitelty.
Tunnistan lapsuuden kokemuksistasi itseni. Olin itkuinen ja surullinen. Myöhemmin syytin mielessä vanhempia huonoista kotioloista. Sitten luin paljon kirjallisuutta ja opin päästämään menneestä irti. Täydellisyyttä ja täydellisiä olosuhteita ei ole. Vanhemmillakin on voinut olla ja onkin ollut omia ongelmia niinkuin kaikilla. He on tehneet asian niin hyvin kuin on pystyneet. Tuo mitä joku sanoi että sadan vuoden päästä sinun tunteita ei ole. Se ajatus on auttanut minuakin että olemme vain hetken täällä ja ihmiset on enimmiltään aika alakuloisia. Miten muuten voisi ollakkaan kun katsoo millaisessa maailmassa elämme. Sitten vielä synkeä suomalainen geeni perimä johon kuuluu taipumus suruun. Siitä kertoo jo se että kaikki kansanlaulut on niin ankeita eli ihmiset on kokeneet elon tuskaiseksi. Itsessä tunteet syntyy eikä niitä voi ulkoistaa muihin joiden pitää jaksaa kantaa omat tunteensa. Tämä on auttanut itseä ymmärtämään että tunteet syntyy itsessä ja toisia ei pidä tarkkailla vaativasti. Heillä on omat murheet. Sitten olo kevenee.
Vierailija kirjoitti:
Mä kävin läpi muutaman vuoden psykodynaamisen terapian. En tiedä oliko suuntauksella oikeasti merkitystä. Ei me kuitenkaan hirveästi lapsuutta työstetty, setvittiin sen hetken umpisolmua.
Olen päästänyt irti, antanut anteeksi muille, antanut anteeksi itselleni. Opetellut ajattelemaan, ettei se ole niin vakavaa. Kannoin vuosia suunnatonta taakkaa ja häpeää pikkujutuista. Itsekläni auttoi varmaan se, että sai (terapeutin kanssa) nykyhetken kuntoon. Sitten oon vain pikkuhiljaa päästänyt irti menneestä, tajunnut, ettei se määritä minua.
En yksinkertaisesti ole vielä itse näin pitkällä. En ainakaan muuten kuin korkeintaan järjen tasolla. Tunteen tasolla en lähelläkään. Minulle on esimerkiksi ollut ihan valtavan iso oivallus vasta aivan hiljattain tajuta se, että voin esimerkiksi monissa tapauksista vapaasti valita seurani sen mukaan, onko tämä seura sellaista, jossa minulla on hyvä olla.
Vierailija kirjoitti:
Tunnistan lapsuuden kokemuksistasi itseni. Olin itkuinen ja surullinen. Myöhemmin syytin mielessä vanhempia huonoista kotioloista. Sitten luin paljon kirjallisuutta ja opin päästämään menneestä irti. Täydellisyyttä ja täydellisiä olosuhteita ei ole. Vanhemmillakin on voinut olla ja onkin ollut omia ongelmia niinkuin kaikilla. He on tehneet asian niin hyvin kuin on pystyneet. Tuo mitä joku sanoi että sadan vuoden päästä sinun tunteita ei ole. Se ajatus on auttanut minuakin että olemme vain hetken täällä ja ihmiset on enimmiltään aika alakuloisia. Miten muuten voisi ollakkaan kun katsoo millaisessa maailmassa elämme. Sitten vielä synkeä suomalainen geeni perimä johon kuuluu taipumus suruun. Siitä kertoo jo se että kaikki kansanlaulut on niin ankeita eli ihmiset on kokeneet elon tuskaiseksi. Itsessä tunteet syntyy eikä niitä voi ulkoistaa muihin joiden pitää jaksaa kantaa omat tunteensa. Tämä on auttanut itseä ymmärtämään että tunteet syntyy itsessä ja toisia ei pidä tarkkailla vaativasti. Heillä on omat murheet. Sitten olo kevenee.
Voi olla, että joskus ajattelen toisin, mutta tällä hetkellä koen, että olen aivan liian pitkäänkin yrittänyt ymmärtää ja hyväksyä kaikenlaista oman hyvinvointini kustannuksella, omat tunteeni sivuuttaen. Niinhän minua on aina opetettu toimimaan. En enää sitä halua tehdä. Muutos vain ei ole kivuton. Tällä koen surua menneestä. Sellaista surua, jota hyväkään nykyisyys tai tulevaisuus ei riitä poistamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voe sinnuu ap. Lähetän sulle isosti lämpimiä tukiajatuksia!
Itsellä saman oloinen tilanne. Superpärjääjä, hymytyttö. Sisällä surullinen ahdistunut lapsi. Lapsuuden kokemukset ja tunteet pysyvät sisällä ja sävyttävät nykyhetken oloa. Elämäni on ollut sinisen surumielisyyden värittämä ja pelkään että loppua kohti kallistuessaan sävyt vain tummenevat.
Kiitos ap viestistäsi, se avasi silmäni oman elämäni suhteen. Lähden kanssasi samalle tielle etsimään valoisampaa tulevaisuutta.
Mulla sama tilanne. Tosin lapsen syntymän jälkeen masennuin pahasti ja olen ollut nyt vajaa kaksi vuotta sairaslomalla. Minulla on ollut ongelmia ajatusmallieni kanssa. Olen koko aikuisuuteni ja myös lapsuuteni ollut reipas ja pärjäävä, koska minut siihen kasvatettiin hyvin vahvasti. Vanhemmilla oli alko-ongelmaa ja mielenterveysongelmia, samoin siskolla nyt aikuisena. Olen vajaa 40v. Olenkin oppinut lapsesta asti olemaan reipas tyttö ja olen tän reippauden avulla opiskellut luonnontieteen alan tutkinnon ja työskennellyt alalla jo 26v asti. Vuoden kävin psykoterapiassa, siis puoli vuotta sitten päättyi, mutta tuntui että se vahvisti näitä ajatusratojani miten masentunut olen. Kun ajattelen terapeuttini, se saa minut vihaiseksi. Terapiasta ei ollut apua. Puhuin itsekseni siellä vuoden, eikä terapeutti juurikaan antanut mulle eväitä tai auttanut muokkaamaan vääristyneitä mallejani. Mullahan ei ole siihen taitoja.. No olen itkenyt, syyttänyt vanhempiani, itseäni, olosuhteita. Onneksi ymmärsin, että tilani ei ole vanhempieni vika. He eivät ole malliikkaasti kasvattaneet, mutta ovat tilanteessa yrittäneet parhaansa. Joten olen heille antanut anteeksi ja rakastan heitä todella paljon nykyään. Elämä voi olla vaikeaa ja todennäköisesti myös he ovat kärsineet omista vaikeuksistaan. Lääkkeet ovat olleet käytössäni jo 20 vuotta ilman, että olisivat täysin poistaneet oireita. Kaksi vuotta olen syönyt 3 eri lääkettä maksimiannoksia. Nyt kun masennus on vaikeutunut, huomaan että lääkkeet eivät auta yhtä hyvin kuin lievässä masennuksessa. Kuvailen olotilaani vankina olemiseksi omassa kehossani. Tunnen olevani p##ka, en jaksa mitään, väsyn ja uuvun ajattelemisesta että pitäisi lähteä kauppaan. Kaikki tuntuu raskaalta. Uni ei tule tai nukun koko päivän. Itken usein kuinka olen.. En voi vaikuttaa tilanteeseen. Olen ollut aivan neuvoton. Olen kokeillut hierontaa, psykoterapiaa, likikuntaa(tekee pahaa), lepo, psykoterapiaa vuoden, fysioterapiaa, ravintolisiä, dieettejä, homeopatiaa ym ym. Hoitoihin on mennyt 2vuodessa melkein 15tonnia. Olen kokeillut kaikkea, mikä voisi auttaa. Tehnyt kaikkeni kaikkeni! Kaksi vko sitten asiat muuttuivat. En oikein usko tätä vielä mutta suosituksesta kokeilin dnrs-menetemää. Olen tehnyt siihen liittyviä harjoituksia ja energiatasot nousevat joka pvä. Olen tosi ymmälläni, mutta vaikuttaa toimivan. Hymyilen ja nauran joka pvä. Tätä menoa olen taas työelämässä ehkä vuoden sisällä tai kahden! Ja olen ollut tosi huonossa kunnossa ihan vuoteen omana, niin pahaksi masennus pääsi menemään. Tulen tänne kertomaan kokemuksia uudelleen kk tai parin päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lady Blue kirjoitti:
Voe sinnuu ap. Lähetän sulle isosti lämpimiä tukiajatuksia!
Itsellä saman oloinen tilanne. Superpärjääjä, hymytyttö. Sisällä surullinen ahdistunut lapsi. Lapsuuden kokemukset ja tunteet pysyvät sisällä ja sävyttävät nykyhetken oloa. Elämäni on ollut sinisen surumielisyyden värittämä ja pelkään että loppua kohti kallistuessaan sävyt vain tummenevat.
Kiitos ap viestistäsi, se avasi silmäni oman elämäni suhteen. Lähden kanssasi samalle tielle etsimään valoisampaa tulevaisuutta.
Ihana kommentti, kiitos! Voimia myös sinulle tälle matkalle. ❤️
Lapsuuden kokemuksista ja ehkä perusluonteestanikin johtuen vähän samanlaisia kokemuksia täälläkin. Perusturvallisuus oli lapsena pahasti rikki. Taloudellisesti koti oli ok, mutta vanhempien liitto pahasti riitainen ja lasten "kannustus" sitä, että moitittiin milloin mistäkin. Vetäydyin omiin maailmoihini, luin paljon ja näpräilin omiani.
Olen sisimmissäni ns raskassoutuinen ja murehdin asioita laidasta laitaan. Maailman menoa, terveyttä, kaikkea mahdollista. Tuskin tulen milloinkaan olemaan täydessä onnellisuuden tilassa.
Nykyisin minulla on kuitenkin ihana perhe, jonka eteen olen pyrkinyt tekemään kaikkeni. Tässä hommassa olen joutunut feikkaamaan aika paljon, jotta läheiset eivät joutuisi kärsimään minun demoneistani. Elän tietyllä tavalla perheeni kautta, mutta toisaalta se vie minut niin lähelle onnellisuutta kuin on mahdollista.
Suorastaan itsetuhoinen en ole koskaan ollut, vaikka nuoruusvuosina en kyllä elämääni paljon arvostanut ja järjettömiä riskejä tuli otettua. Oma perhe muutti tuoltakin osin asioita. (Omaa) kuolemaa en suoranaisesti pelkää edelleenkään, sillä tietyllä tavalla se olisi suuri helpotus. Murehtiminen loppuu siihen. Toisaalta sitten taas, vaikka lapset alkavat olla jo isoja, haluaisin keikkua maan päällä heidän tukenaan niin kauan kuin mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Gonamies kirjoitti:
Lapsuuden kokemuksista ja ehkä perusluonteestanikin johtuen vähän samanlaisia kokemuksia täälläkin. Perusturvallisuus oli lapsena pahasti rikki. Taloudellisesti koti oli ok, mutta vanhempien liitto pahasti riitainen ja lasten "kannustus" sitä, että moitittiin milloin mistäkin. Vetäydyin omiin maailmoihini, luin paljon ja näpräilin omiani.
Olen sisimmissäni ns raskassoutuinen ja murehdin asioita laidasta laitaan. Maailman menoa, terveyttä, kaikkea mahdollista. Tuskin tulen milloinkaan olemaan täydessä onnellisuuden tilassa.
Nykyisin minulla on kuitenkin ihana perhe, jonka eteen olen pyrkinyt tekemään kaikkeni. Tässä hommassa olen joutunut feikkaamaan aika paljon, jotta läheiset eivät joutuisi kärsimään minun demoneistani. Elän tietyllä tavalla perheeni kautta, mutta toisaalta se vie minut niin lähelle onnellisuutta kuin on mahdollista.
Suorastaan itsetuhoinen en ole koskaan ollut, vaikka nuoruusvuosina en kyllä elämääni paljon arvostanut ja järjettömiä riskejä tuli otettua. Oma perhe muutti tuoltakin osin asioita. (Omaa) kuolemaa en suoranaisesti pelkää edelleenkään, sillä tietyllä tavalla se olisi suuri helpotus. Murehtiminen loppuu siihen. Toisaalta sitten taas, vaikka lapset alkavat olla jo isoja, haluaisin keikkua maan päällä heidän tukenaan niin kauan kuin mahdollista.
Oma elämäni on edennyt melko suoraviivaisesti, koska minulle on aina korostettu sitä, ettei virheisiin ole varaa. Ja tämän ajatuksen pelossa olen kaiken keskittymiseni aina suunnannut siihen, miten päästä milloin minkäkin asian kanssa eteenpäin.
Vasta psykiatrisessa hoidossa nuoruudessani olen ensimmäistä kertaa saanut sen arvokkaan kokemuksen, ettei ole maailmanloppu ellei homma aina olekaan hanskassa, vaan muiltakin voi saada vaikeassa tilanteessa apua.
Koska elämä ei kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, niin olen nuoruuden jälkeen silti pudonnut masennukseen uudestaan olosuhteisiin muuttuessa minulle liian vaativiksi. Ja nyt ymmärtänyt sen, että näin voi helposti tapahtua uudelleen kerta toisensa jälkeen ellen paremmin opi kiinnittämään huomiota jaksamistani edistäviin asioihin ja käsittelemään jotenkin vaikeita kokemuksiani elämän varrelta.
Surullisesta lapsesta surulliseksi aikuiseksi kirjoitti:
Gonamies kirjoitti:
Lapsuuden kokemuksista ja ehkä perusluonteestanikin johtuen vähän samanlaisia kokemuksia täälläkin. Perusturvallisuus oli lapsena pahasti rikki. Taloudellisesti koti oli ok, mutta vanhempien liitto pahasti riitainen ja lasten "kannustus" sitä, että moitittiin milloin mistäkin. Vetäydyin omiin maailmoihini, luin paljon ja näpräilin omiani.
Olen sisimmissäni ns raskassoutuinen ja murehdin asioita laidasta laitaan. Maailman menoa, terveyttä, kaikkea mahdollista. Tuskin tulen milloinkaan olemaan täydessä onnellisuuden tilassa.
Nykyisin minulla on kuitenkin ihana perhe, jonka eteen olen pyrkinyt tekemään kaikkeni. Tässä hommassa olen joutunut feikkaamaan aika paljon, jotta läheiset eivät joutuisi kärsimään minun demoneistani. Elän tietyllä tavalla perheeni kautta, mutta toisaalta se vie minut niin lähelle onnellisuutta kuin on mahdollista.
Suorastaan itsetuhoinen en ole koskaan ollut, vaikka nuoruusvuosina en kyllä elämääni paljon arvostanut ja järjettömiä riskejä tuli otettua. Oma perhe muutti tuoltakin osin asioita. (Omaa) kuolemaa en suoranaisesti pelkää edelleenkään, sillä tietyllä tavalla se olisi suuri helpotus. Murehtiminen loppuu siihen. Toisaalta sitten taas, vaikka lapset alkavat olla jo isoja, haluaisin keikkua maan päällä heidän tukenaan niin kauan kuin mahdollista.
Oma elämäni on edennyt melko suoraviivaisesti, koska minulle on aina korostettu sitä, ettei virheisiin ole varaa. Ja tämän ajatuksen pelossa olen kaiken keskittymiseni aina suunnannut siihen, miten päästä milloin minkäkin asian kanssa eteenpäin.
Vasta psykiatrisessa hoidossa nuoruudessani olen ensimmäistä kertaa saanut sen arvokkaan kokemuksen, ettei ole maailmanloppu ellei homma aina olekaan hanskassa, vaan muiltakin voi saada vaikeassa tilanteessa apua.
Koska elämä ei kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, niin olen nuoruuden jälkeen silti pudonnut masennukseen uudestaan olosuhteisiin muuttuessa minulle liian vaativiksi. Ja nyt ymmärtänyt sen, että näin voi helposti tapahtua uudelleen kerta toisensa jälkeen ellen paremmin opi kiinnittämään huomiota jaksamistani edistäviin asioihin ja käsittelemään jotenkin vaikeita kokemuksiani elämän varrelta.
Suoraviivaisuus kuvaa hyvin minunkin toimintaani. Laaditaan suunnitelma, varmistetaan se kaikilta kanteilta ja sitten pusketaan menemään. Se, että homma ei olisi hanskassa, on kestämätön ajatus ja varmasti ruokkii tuota murehtimista, sillä aivan kaikkea tässä elämässä ei voi varmistaa ja se ahdistaa. Luottamusta siihen, että elämä kantaa, saati muut kantaisivat ei ole, eikä varmasti tulekaan.
Vaimo toisinaan naureskelee ja sanoo mieheksi, joka varmistaa aina ja kaiken. Kavereiden mielestä olen kyynisyyteen taipuva pessimisti. Ja niinhän minä olenkin tuota kaikkea. Tällaisen elämän olen kuitenkin rakentanut niillä palikoilla, jotka sain. Siinä kohdassa olen itselleni armollinen, että on asioita, joita kadun ja asioita, joihin en ole voinut vaikuttaa, mutta niin hyvin olen pelannut kuin olen osannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Gonamies kirjoitti:
Surullisesta lapsesta surulliseksi aikuiseksi kirjoitti:
Gonamies kirjoitti:
Lapsuuden kokemuksista ja ehkä perusluonteestanikin johtuen vähän samanlaisia kokemuksia täälläkin. Perusturvallisuus oli lapsena pahasti rikki. Taloudellisesti koti oli ok, mutta vanhempien liitto pahasti riitainen ja lasten "kannustus" sitä, että moitittiin milloin mistäkin. Vetäydyin omiin maailmoihini, luin paljon ja näpräilin omiani.
Olen sisimmissäni ns raskassoutuinen ja murehdin asioita laidasta laitaan. Maailman menoa, terveyttä, kaikkea mahdollista. Tuskin tulen milloinkaan olemaan täydessä onnellisuuden tilassa.
Nykyisin minulla on kuitenkin ihana perhe, jonka eteen olen pyrkinyt tekemään kaikkeni. Tässä hommassa olen joutunut feikkaamaan aika paljon, jotta läheiset eivät joutuisi kärsimään minun demoneistani. Elän tietyllä tavalla perheeni kautta, mutta toisaalta se vie minut niin lähelle onnellisuutta kuin on mahdollista.
Suorastaan itsetuhoinen en ole koskaan ollut, vaikka nuoruusvuosina en kyllä elämääni paljon arvostanut ja järjettömiä riskejä tuli otettua. Oma perhe muutti tuoltakin osin asioita. (Omaa) kuolemaa en suoranaisesti pelkää edelleenkään, sillä tietyllä tavalla se olisi suuri helpotus. Murehtiminen loppuu siihen. Toisaalta sitten taas, vaikka lapset alkavat olla jo isoja, haluaisin keikkua maan päällä heidän tukenaan niin kauan kuin mahdollista.
Oma elämäni on edennyt melko suoraviivaisesti, koska minulle on aina korostettu sitä, ettei virheisiin ole varaa. Ja tämän ajatuksen pelossa olen kaiken keskittymiseni aina suunnannut siihen, miten päästä milloin minkäkin asian kanssa eteenpäin.
Vasta psykiatrisessa hoidossa nuoruudessani olen ensimmäistä kertaa saanut sen arvokkaan kokemuksen, ettei ole maailmanloppu ellei homma aina olekaan hanskassa, vaan muiltakin voi saada vaikeassa tilanteessa apua.
Koska elämä ei kuitenkaan ole pelkkää elokuvaa, niin olen nuoruuden jälkeen silti pudonnut masennukseen uudestaan olosuhteisiin muuttuessa minulle liian vaativiksi. Ja nyt ymmärtänyt sen, että näin voi helposti tapahtua uudelleen kerta toisensa jälkeen ellen paremmin opi kiinnittämään huomiota jaksamistani edistäviin asioihin ja käsittelemään jotenkin vaikeita kokemuksiani elämän varrelta.
Suoraviivaisuus kuvaa hyvin minunkin toimintaani. Laaditaan suunnitelma, varmistetaan se kaikilta kanteilta ja sitten pusketaan menemään. Se, että homma ei olisi hanskassa, on kestämätön ajatus ja varmasti ruokkii tuota murehtimista, sillä aivan kaikkea tässä elämässä ei voi varmistaa ja se ahdistaa. Luottamusta siihen, että elämä kantaa, saati muut kantaisivat ei ole, eikä varmasti tulekaan.
Vaimo toisinaan naureskelee ja sanoo mieheksi, joka varmistaa aina ja kaiken. Kavereiden mielestä olen kyynisyyteen taipuva pessimisti. Ja niinhän minä olenkin tuota kaikkea. Tällaisen elämän olen kuitenkin rakentanut niillä palikoilla, jotka sain. Siinä kohdassa olen itselleni armollinen, että on asioita, joita kadun ja asioita, joihin en ole voinut vaikuttaa, mutta niin hyvin olen pelannut kuin olen osannut.
Vaikeat kokemukset kyllä luovat toisinaan tehokkaasti muurin itsen ja muiden ihmisten välille. Hirveän paljon joutuu myös läheisimpien ihmistenkin seurassa miettimään sanomisiaan, ettei liikaa kuormittaisi tai suotta huolestuttaisi toisia.
Kovin monihan ei toisten ahdistusta juurikaan pysty ottamaan vastaan, varsinkin jos omiakin murheita on. Ja vaikeiden juttujen sivuuttaminen täysin jollain kuluneella fraasilla se vasta niistä puhuneen ihmisen suututtaakin.
Onneksi ammattilaisten kanssa voi asioista puhua perusteellisemmin. Välillä saattaa vain silti olla sellainen olo, kuin eläisi toisista erillään jossain ihan omassa todellisuudessaan, jos kuuntelee vaikkapa miten ihmiset muistelevat huoletonta nuoruuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmälläni oon tästä kirjoitti:
Mulla sama tilanne. Tosin lapsen syntymän jälkeen masennuin pahasti ja olen ollut nyt vajaa kaksi vuotta sairaslomalla. Minulla on ollut ongelmia ajatusmallieni kanssa. Olen koko aikuisuuteni ja myös lapsuuteni ollut reipas ja pärjäävä, koska minut siihen kasvatettiin hyvin vahvasti. Vanhemmilla oli alko-ongelmaa ja mielenterveysongelmia, samoin siskolla nyt aikuisena. Olen vajaa 40v. Olenkin oppinut lapsesta asti olemaan reipas tyttö ja olen tän reippauden avulla opiskellut luonnontieteen alan tutkinnon ja työskennellyt alalla jo 26v asti. Vuoden kävin psykoterapiassa, siis puoli vuotta sitten päättyi, mutta tuntui että se vahvisti näitä ajatusratojani miten masentunut olen. Kun ajattelen terapeuttini, se saa minut vihaiseksi. Terapiasta ei ollut apua. Puhuin itsekseni siellä vuoden, eikä terapeutti juurikaan antanut mulle eväitä tai auttanut muokkaamaan vääristyneitä mallejani. Mullahan ei ole siihen taitoja.. No olen itkenyt, syyttänyt vanhempiani, itseäni, olosuhteita. Onneksi ymmärsin, että tilani ei ole vanhempieni vika. He eivät ole malliikkaasti kasvattaneet, mutta ovat tilanteessa yrittäneet parhaansa. Joten olen heille antanut anteeksi ja rakastan heitä todella paljon nykyään. Elämä voi olla vaikeaa ja todennäköisesti myös he ovat kärsineet omista vaikeuksistaan. Lääkkeet ovat olleet käytössäni jo 20 vuotta ilman, että olisivat täysin poistaneet oireita. Kaksi vuotta olen syönyt 3 eri lääkettä maksimiannoksia. Nyt kun masennus on vaikeutunut, huomaan että lääkkeet eivät auta yhtä hyvin kuin lievässä masennuksessa. Kuvailen olotilaani vankina olemiseksi omassa kehossani. Tunnen olevani p##ka, en jaksa mitään, väsyn ja uuvun ajattelemisesta että pitäisi lähteä kauppaan. Kaikki tuntuu raskaalta. Uni ei tule tai nukun koko päivän. Itken usein kuinka olen.. En voi vaikuttaa tilanteeseen. Olen ollut aivan neuvoton. Olen kokeillut hierontaa, psykoterapiaa, likikuntaa(tekee pahaa), lepo, psykoterapiaa vuoden, fysioterapiaa, ravintolisiä, dieettejä, homeopatiaa ym ym. Hoitoihin on mennyt 2vuodessa melkein 15tonnia. Olen kokeillut kaikkea, mikä voisi auttaa. Tehnyt kaikkeni kaikkeni! Kaksi vko sitten asiat muuttuivat. En oikein usko tätä vielä mutta suosituksesta kokeilin dnrs-menetemää. Olen tehnyt siihen liittyviä harjoituksia ja energiatasot nousevat joka pvä. Olen tosi ymmälläni, mutta vaikuttaa toimivan. Hymyilen ja nauran joka pvä. Tätä menoa olen taas työelämässä ehkä vuoden sisällä tai kahden! Ja olen ollut tosi huonossa kunnossa ihan vuoteen omana, niin pahaksi masennus pääsi menemään. Tulen tänne kertomaan kokemuksia uudelleen kk tai parin päästä.
Kuulostaa kiinnostavalta! Voitko kertoa lisää tästä hoitomenetelmästä?
Vierailija kirjoitti:
Et saa kokemaasi koskaan käsiteltyä, koska syyllistät muita siitä, miten itse olet päättänyt elää. Sinulla on koko ajan kostovaihde päällä eikä mitään tarkoitusta parantua. Sinun paha olosi ei ole kenenkään vika, et voi koko elämääsi väittää, että joku muu vastaa tunteistasi. Ne ovat omiasi. Sinä vain et halua hyväksyä sitä, että olet itse vastuussa itsestäsi etkä halua elää omaa elämääsi, jos et voi pilata muiden elämää.
Ota ne lääkkeet ja mene ulos, siellä paistaa aurinko. Ajattele, että 100 vuotta sitten sinun tunteitasi ei ollut ja 100 vuoden kuluttua niitä ei enää ole. Pikkuisen perspektiiviä sille, haluatko todella elää elämäsi noin katkerana.
Tämän kommentin kirjoittanut henkilö ei aivan tainnut tavoittaa sitä lähtöajatustani, että pyrin käsittelemään asioita nimenomaan helpottaakseeni omaa oloani? Joka tapauksessa, aika harvassa luulen sellaisten ihmisten olevan, jotka jouduttuaan esimerkiksi vain tyytyvät tokaisemaan tyynesti, ettei asialla sata vuotta myöhemmin ole mitään merkitystä, murtui lantio törmäyksessä tai ei. Elämä on kuitenkin jokaiselle henkilökohtainen kokemus ja siihen kuuluvat asiat itselle merkityksellisiä.
* onnettomuudessa bussin tönäisemiksi, piti äskeiseen tekstiin lisätä.
Mulla auttoi valtavasti se, kun sain puhua kokemuksistani terapeutille, joka ei yrittänyt vain löytää keinoja, joilla olisin "voinut paremmin" (mulle viesti, etten edelleenkään olisi saanut tuntea niitä hankalampia tunteita) vaan sanoi, että nyt oli niiden kurjien fiilisten aika. Erilaisten harjoitusten avulla hän johdatteli mut vaikeiden kokemusten ja pidäteltyjen tunteiden äärelle, ja siten sitä vyyhteä vähän kerrassaan purettiin..
Kun olin sisäistänyt, että kaikki tunteet saavat olla olemassa, aloin opetella terveitä keinoja ilmaista niitä arjessa. Mulle ominaisia tapoja ovat kirjoittaminen, piirtäminen, välillä liikunta voimakkaimpien tunteiden ilmaisussa.. Mutta ennen tätä kaikkea tärkeintä oli saada se kokemus toiselta ihmiseltä, että myös "negatiiviset" tunteet saavat olla olemassa. Ilman sitä varmaan vieläkin yrittäisin haudata niitä ja näyttää maailmalle reipasta ja iloista naamaa. En siis edelleenkään mene oksentamaan fiiliksiäni kenenkään toisen päälle, mutta saatan sopivalla hetkellä sanoa, jos jotain on sydämellä, ja jos joku ei kykene tunteista kuulemaan, siirrytään muihin aiheisiin ja puhun sitten tarvittaessa sellaisille ihmisille, joiden nyt tiedän kykenevän :)
Vierailija kirjoitti:
Mulla auttoi valtavasti se, kun sain puhua kokemuksistani terapeutille, joka ei yrittänyt vain löytää keinoja, joilla olisin "voinut paremmin" (mulle viesti, etten edelleenkään olisi saanut tuntea niitä hankalampia tunteita) vaan sanoi, että nyt oli niiden kurjien fiilisten aika. Erilaisten harjoitusten avulla hän johdatteli mut vaikeiden kokemusten ja pidäteltyjen tunteiden äärelle, ja siten sitä vyyhteä vähän kerrassaan purettiin..
Kun olin sisäistänyt, että kaikki tunteet saavat olla olemassa, aloin opetella terveitä keinoja ilmaista niitä arjessa. Mulle ominaisia tapoja ovat kirjoittaminen, piirtäminen, välillä liikunta voimakkaimpien tunteiden ilmaisussa.. Mutta ennen tätä kaikkea tärkeintä oli saada se kokemus toiselta ihmiseltä, että myös "negatiiviset" tunteet saavat olla olemassa. Ilman sitä varmaan vieläkin yrittäisin haudata niitä ja näyttää maailmalle reipasta ja iloista naamaa. En siis edelleenkään mene oksentamaan fiiliksiäni kenenkään toisen päälle, mutta saatan sopivalla hetkellä sanoa, jos jotain on sydämellä, ja jos joku ei kykene tunteista kuulemaan, siirrytään muihin aiheisiin ja puhun sitten tarvittaessa sellaisille ihmisille, joiden nyt tiedän kykenevän :)
Kiitos, kun jaoit tämän kokemuksesi! Tästä tuli minulle hyvä ja toiveikas olo. ❤️
Mä kävin läpi muutaman vuoden psykodynaamisen terapian. En tiedä oliko suuntauksella oikeasti merkitystä. Ei me kuitenkaan hirveästi lapsuutta työstetty, setvittiin sen hetken umpisolmua.
Olen päästänyt irti, antanut anteeksi muille, antanut anteeksi itselleni. Opetellut ajattelemaan, ettei se ole niin vakavaa. Kannoin vuosia suunnatonta taakkaa ja häpeää pikkujutuista. Itsekläni auttoi varmaan se, että sai (terapeutin kanssa) nykyhetken kuntoon. Sitten oon vain pikkuhiljaa päästänyt irti menneestä, tajunnut, ettei se määritä minua.