Mä oon ihan loppu! Tahdon lapseni laitokseen.

Meillä saatiin negatiivinen kierre katkeamaan sillä, että jätimme kaiken negatiivisen huomioimatta. Todellakin kaiken! Ei toruja jos lyöt pienempää sisarusta, ei jäähyjä, ei yhtään kieltoa.

Huomioimme ainoastaan positiivisia asioita ja niitä kehuimme ylitsevuotavaisesti.

Yleensäkään rangaistukset eivät ole toimiva keino kasvatuksessa! Ja mikäli lapsella on vähääkään heikko impulssikontrolli, ei myöskään palkitseminen toimi. Palkitsemisen ongelma on siinä, että kun impulssikontrolli pettää, seuraa palkinnotta jääminen ja taas yksi epäonnistuminen -> lapselle viesti, ettei kannata edes yrittää.

Negatiivisen kierteen katkaiseminen on vaikeaa mutta kun siinä onnistuu, on palkinto korvaamaton.

Älä ota mitään enää pois tai rankaise, vaan ala kiinnittää huomiota hyvään ja palkitse onnistumisista niin, että ensin tavoite on tosi pieni ja onnistumisia tulee. Lapselle ns. Hyvä päivä ei tarkoita mitään. Päivä on liian pitkä ja hyvä abstrakti. Ota siis konkreettinen tavoite, esim en riko mitään tahallaan tai en kiusaa pikkuveljeä. Kun vaikka aamu on mennyt tavoitteen mukaisesti ennen kouluun lähtöä, kehu ja anna ekstrahuomiota. Voit myös antaa vaikka tarran tai leiman. Sama illalla kotona. Tehkää samaa sekä kotona molemmat vanhemmat, opettaja, iltapäiväkerho jne samaan aikaan mahd. omin tavoittein. Koko päivän kaikki aikuiset seuraavat samoja sääntöjä, niin lapselle päivä on looginen kokonaisuus. Huomiota saa, kun osaa, jaksaa ja yrittää.

Jos ei kuukauden aikana tapahdu edistystä, vie perheneuvolaan.

Vierailija kirjoitti:

ihmeelliset vuodet kirjoitti:

huh, varmasti rankka tilanne! itse kävin viime syksynä espoossa perheneuvolan tarjoaman ilmaisen kurssin, ihmeelliset vuodet. sieltä saisit paljonkin työkaluja kyseiseen käytökseen.

ydin juttu on kuitenkin lapsen kehuminen kaikesta hyvästä, sitä pitää vaan treenata niin että se on itsellä jatkuvasti mielessä.

omasta elämästä esimerkki mikä yllätti itseni;

olimme kolmen pojan kanssa saunomassa, pojilla kylpyammeet vierekkäin. yksi tunki jalkansa toisen ammeeseen ja pyysin aluksi ottamaan jalat pois. ei mitään vaikutusta, pyysin uudestaan ja aloin itse ärsyyntymään, ei vaikutusta. no sit aloin kehumaan poikaa joka oli nätisti ammeessaan niin johan lähti jalat omaan ammeeseensa, heti perään kehu tälle joka jaloilla toisia aluksi häiritsi!

voit myös kokeilla huomiotta jättämistä huonosta käytöksestä mutta heti kun huono käytös loppuu kehut lasta.

palkitseminen tapahtuu niin että eka lapsi yrittää esim tunnin verran olla nätisti josta saa esim tarran. aluksi voit yrittää että kerran päivässä lapsi on sen tunnin verran kiltisti ja sit pidennät aikaa pikkuhiljaa. ja ansaittuja tarroja ei ikinä menetä!

jos kaipaat perusteellisempia vinkkejä lainaa kirjastosta se ihmeelliset vuodet kirja.

Ahaa. Kerrotaanko kirjassa myös mitä tehdä kun olisi muutakin tekemistä kuin antaa kaikki yhdelle ainoalle ihmiselle? Entä se muu elämä, kuka sen hoitaa sillä välin kun yksi lapsi saa kaiken hyvällä tai pahalla? Toinen lapsi, parisuhde, työ, kotityöt, henkilökohtainen hygienia, yksinolo ja latautuminen, kirjat, elokuvat, opiskelu, ystävät, sukulaiset, raha-asiat... Mistä helvetistä tulee tämä käsitys, että jos on lapsi, niin vanhemmat ovat hänelle koko oman elämänsä velkaa, sehän menee juuri päinvastoin! Jokainen saa sen, mihin resurssit riittävät, jos ei kelpaa niin olkoon ilman. 

Mikä ihmeen "antaa kaikki yhdelle"? Esimerkkinä: Ihmeelliset vuodet -kirjassa ensimmäinen luku neuvoo, että leiki lapsen kanssa. Vartti päivässä! Se ei ole mitään "antaa kaikki yhdelle", se ei ole mitään niin vaikeata.

Leiki, älä opeta, vaan leiki lapsen haluamaa leikkiä vartti. Älä määrää leikkiä, vaan KYSY lapselta, mitä haluaisit leikkiä? Jos vaikka rakentelua, niin ÄLÄ opeta miten hänen tulee tehdä, ÄLÄ rakenna mahtavaa legotaloa samalla kun lapsi ehtii laittaa kymmenen palikkaa kasaan. Kelle tuli hyvä mieli? Ei ainakaan lapselle. Yhteinen leikkihetki täytyy olla lapselle hyvää oloa, hyvää oloa siitä, että on yhdessä vanhempansa kanssa. Ei vähempiarvoisena, ei opetettavana, vaan että hänet hyväksytään sellaisena kuin on. Paistattelua vanhemman huomiossa. Sitä lapsi kaipaa. Kehu lasta! Kerro, miltä tuntuu hänen kanssa yhdessä vietetty aika. 

ap, lainaa tai hanki omaksi tuo kirja. Kuulostaa siltä teidän tilanne, että omaksi ostaminenkin voisi olla paikallaan, lupaan ettei mene raha hukkaan. 

Kuulostaa tutulta. Olin varmaan itse tuollainen lapsena. Minulla oli jumalattoman paha olla lapsena. Ajattelin suuria asioita jo silloin ja koin, että ketään ei kiinnosta kysymykseni. Paha olo purkautui huonona käytöksenä.

Sanotaanhan, että lapsi tarvitsee huomiota ja sillä ei ole merkitystä, onko huomio positiivista vai negatiivista :(

Jos olisin tilanteessasi, ap, niin pyytäisin neuropsykologisia testejä lapselle. Onko hänellä erityisiä mielenkiinnonkohteita? Itsehän sain, tosin vasta aikuisena, asperger-diagnoosin.

Oma lapseni oli myös tosi haastava. Eli ymmärrän täysin, mistä puhut. Ei auttanut puhuminen, ei jäähyt, ei oikeuksien ( telkku, puhelin jne) karsiminen, ei mikään! Olin monta kertaa sitä mieltä, että elämästämme ei tule mitään, koska hän on niin voimakastahtoinen. Saimme apua tukihenkilöstä. Asioista kun pääsi rauhassa puhumaan, helpotti. Hän on minulle erittäin rakas ja tunsin toivottomuutta. Tunsin vuosikausia, etten osaa, eikä kukaan ymmärrä, millaista meillä on.

Kovasti tsemppiä aloittajalle!

Miten joku voi edes kuvitella, että lastensuojelulaitos olisi joku helppo ratkaisu. Se, että lapsi on siellä ja sinä et saa pitää häneen esimerkiksi yhteyttä tai nähdä silloin kun haluat, repii ja raastaa. Lisäksi voi vaan kuvitella, miltä siitä lapsesta tuntuu, kun joutuu kotoa pois, ei kä takaisin pääse. Siis tarkoitan, että varmasti loukkaantuu. Kun sitä lasta et sieltä takaisin välttämättä saa, jos siltä alkaakin tuntumaan, ei vaikka kuinka haluaisit.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa Asperger lapselta. Joskus vaikea diagnosoida.

Tai ADHD? Mulle lätkäistiin asperger-diagnoosi kun tyttöjen ADHD on monesti vaikeampi diagnosoida. En siis ollut ylivilkas tai impulsiivinen vaan omiin oloihin vetäytyvä ja aika passiivinen.

Kiusasin kyllä veljeäni, meillä on kuitenkin vain vuosi ikäeroa joten veli oppi kyllä nopeasti antamaan samalla mitalla takaisin.

Yksityiselle vaan, ei ne julkisella suostu monesti diagnosoimaan mitään tai annetaan joku pikadiagnoosi joka saattaa olla täysin väärä ja aiheuttaa tulevaisuudessa ongelmia. Mullakin on mennyt aikalailla elämä pilalle kun en ole saanut ADHD-diagnoosia tai hoitoa siihen ajoissa, koulut jäi kesken ja masennuin rankasti.

Hakekaa vanhemmat apua muualta jos julkisella ei suostuta auttamaan, siinä on lapsenne tulevaisuus kyseessä.

Lapsen voi myös vaikka ”kaapata” syliin ihan muuten vaan ja sanoa vaikka, ”ihanaa että olet olemassa ja että olet rakas ja tärkeä”.

Ilman mitään rangaistuksia ja palkintoja.

Sen olen huomannut että neurologisesti oireilevat lapset ja (aikuisetkin) oireilevat ympäristöstä riippumatta. Jos muualla kuin kotona ei ole ongelmaa, silloin ongelma on perheen AIKUISISSA!

Pappi paikalle ajamaan tytöstä riivaaja pois. 

Onko pää kuvattu?

No, ongelmanne tuli jo viestissä esille. Hänellä on pienempi sisarus, joten olette opettaneet saamaan huomiota, kun tekee pahaa. Sen sijaan, että rankaiset ja yrität löytää keinoja saamaan lapsen pikku enkeliksi, ota aikaa kaksin hänen kanssa. Anna olla piru, älkää kiinnittäkö mitään huomiota. Kun käyttäytyy normaalisti, antakaa huomiota.

Väsynyt_äippä kirjoitti:

Tilanne siis se että ihana, rakas 7v tyttäreni ei tottele mitään! On yritetty jäähyä, on yritetty takavarikoida leluja, ollaan yritetty tv-kieltoa ja arestia. Mikään ei tehoa.

Aivan uhmaikäisestä ollut tällainen, kuvittelin että tilanne helpottaa kun lapsi kasvaa, wrong! Ei kiukuttele mutta on kuin pieni piru. Esimerkiksi jos rikkoo jotain, nauraa vaikka tietää että on kielletty. Nauraa kun pudottaa jotain. Nauraa kun sotkee ja kiusaa pikkuveljeään. Tietää tasan että kaikki ed.mainitut ovat kiellettyjä ja niistä seuraa rangaistus, ei vaikutusta.

(Eli ei, meillä ei vain uhkailla, jos jotakin uhataan se myös toteutuu.)

Palaa käpy tuohon mukulaan vaikka rakas onkin. Olemme yrittäneet kuukausikalenteriakin johon pistetään tarra iltaisin jos päivä on mennyt hyvin, jos ei niin menettää tarran ja jos tarroja ei ole vähintään 5 per vko koko kuukauden ajalta niin mitään kivaa ei tulekaan. Ei auta. Hymyilee vaan vaikka näkee että tarra lähti.

Onko jollakulla vielä mitään ideaa vai teenkö tytöstä lasun ja annan sijoittaa muualle? :(

Unohda rangaistukset. Ala palkita hyvästä käytöksestä, sanallisesti heti. Monta kertaa päivässä. Hienoa, leikit vauvan kanssa 5 minuuttia kauniisti, hyvä, luetaanko kirja yhdessä jne. Olipa kiva kun annoit vauvalle lelun, katsopa miten vauva on tyytyväinen. Jne.

Jos teet tarrataulun niin palkkio ei voi odottaa kuukautta tai viikkoa, se pitää aloittaa vaikka yhdestä päivästä. Maksimissaan kaksi päivää. Otatte pikku askelia kohti positiivisuutta ja onnistumisen kokemuksia. Vaatii sinulta asenteen muutosta ja tarkkana olemista milloin on kehun paikka. Ennakoi lapsen toiminta, suuntaa huomio muualle ennen ei toivottua käytöstä.

t. päikyn täti

Vierailija kirjoitti:

t. päikyn täti

Lapset varmaan kutsuvat sinua noin, mutta että itsekin, aikuisten palstalle kirjoittaessasi, olet "päikyn täti".

Vierailija kirjoitti:

Lapsen voi myös vaikka ”kaapata” syliin ihan muuten vaan ja sanoa vaikka, ”ihanaa että olet olemassa ja että olet rakas ja tärkeä”.

Ilman mitään rangaistuksia ja palkintoja.

Sen olen huomannut että neurologisesti oireilevat lapset ja (aikuisetkin) oireilevat ympäristöstä riippumatta. Jos muualla kuin kotona ei ole ongelmaa, silloin ongelma on perheen AIKUISISSA!

Olllaan tuota tehty joskus, tyttö suuttuu siitä. Joskus ollaan yritetty tosellakin sitä ettei reagoida mitenkään mutta sitten veli oli jatkuvasti vaarassa... ap

Meillä diagnosoitiin ADD. Nyt lääkitys ja parempi. Tosin murkkuikäkin hieman tälläherkellä rassaa... arrrgh!!

Et ole huono äiti, mutta ulkopuolinen apu on tarpeen.

Huostaanotto ei ole kuitenkaan lähtökohtainen ratkaisu.

Ota tämä asia puheeksi opettajan, koulukuraattorin, kenen tahansa koulun henkilökuntaan kuuluvan kanssa, joka voisi miettiä kanssanne vaihtoehtoja.

Tsemppiä!

Piti vielä jatkaa, että usein nepsy-lapsien ongelmat eivät ole kotona niin pahoja, koska vanhemmat tuntevat lapsensa ja osaavat mukauttaa omaa toimintaansa sen mukaan, kun taas päiväkodissa/koulussa tehdään tiettyjen sääntöjen mukaan.

Esim. Vanhempi tietää että Erkki haluaa kastikkeen ja perunat erikseen. Tietää, että jos ne on sekaisin, Erkki ei syö - tulee nälkäkiukku, mikään ei onnistu, vaikuttaa uneen- ja seuraavaan päivään.

Päiväkodissa tällaista ei ymmärretä ja käytös näyttäytyy huonona.

Tosin olen huomannut, että vanhemmat eivät tunne lapsiaan (työnnetty hoitoon pienestä pitäen) ja eivät myöskään siitä johtuen osaa kohdata heitä tunnetasolla, mikä aiheuttaa monenlaista psyykkistä ongelmaa.

Kun LISÄÄNNYT kysy itseltäsi nämä 3 asiaa:

1. pärjäänkö yksinhuoltajana?

2. pärjäänkö kehitysvammaishoitajana?

3 pärjäänkö mt-potilaan huoltajana?

jos vastaat kyllä..niin panema ravintolaan käy...

Voi kun täällä on taas niitä ihania posiitiivisuus neuvoja. Olen yksi vanhempi joka ei nimenomaan harrasta rangaistuksia ja jotenkin rivien välistä olen saanut sellaisen käsityksen että sellaista vanhempiaa pidetään edelleen liian lepsuna. Ajattele nyt: jos et puutu johonkin negatiiviseen eli jätät huomioimatta niinkuin yksi yleinen neuvo on ja joku toinen katsoo niin mikä on ajatus; no siinä taas yks mamma joka antaa lapsensa tehdä ihan mitä vain...

En anna rangaistuksia joten ainakaan liian ankara en voi olla. Mutta puuttumatta ei yksinkertaisesti voi jos toinen esim. satuttaa sisarusta. Johan se toinenkin ihmettelee että miksi ei sanota mitään jos toinen vaikka on tönäissyt.

Kasvatat selvästi psykopaattinarsistia.

Vähän väärä ketju kyllä, mutta tarrahommassa ei kuulu ottaa niitä tarroja pois. Se että käyttäytyy huonosti kun ei poista sitä tosiasiaa että aiemmin käyttäytyi hyvin, eli tuota tarroilla palkitsemista ei tule käyttää rangaistuksena vaan ainoastaan palkitsemisena. Tarkoitushan olisi, että lapsi oppisi haluamaan hyvin käyttäytymistä, jos palkkaat hyvin käyttäytymisestä mutta myöhemmin otat huonon käytöksen vuoksi palkan pois, niin sehän vain lannistaa lasta, lisää katkeruutta ja huonommuuden tunnetta ja johtaa siihen, ettei lapsi halua edes yrittää hyvää käytöstä.

Lisäksi on ihan kohtuuton vaatimus tuon ikäiseltä että koko päivän pitäisi mennä hyvin + miettisin sitäkin, mitä se hyvin meneminen tarkoittaa: Ei voi vaatia lapselta vain positiviisia tunteita tai sitä, että vain positiivisia tuinteita saa näyttää. Ei voi myöskään vaatia mitään täydellistä tottelemista kyseenalaistamatta eikä virheettömyyttä mitä käytökseen tulee. Tuollainen "koko päivä hyvin" on lapselle ja aikuisellekkin aivan liian abstrakti käsite, kun on täysin kiinni sen vanhemman tuntemuksista että onko päivä mennyt hyvin, antaa liikaa valtaa sillekkin, että vanhemman omat tunteet vaikuttavat siihen lapsen hyvin menemiseen = jos vanhempi on pahalla tuulella tai väsynyt niin lapsen pienemmätkin kiukuttelut voivat tuntua kohtuuttoman huonolta käytökseltä eli lopulta voi käydä niin, että lapsi ei saa tarraa koska vanhempi on pahalla tuulella/väsynyt.

Tarrahomma aina selkeäksi esim. "jos maistat ruokaasi saat tarran" tai "jos peset hampaasi kiukuttelematta saat tarran". Myöskin asia kerrallaan, jos lapsi pesee hampaat kiukuttelematta mutta kiukuttelee nukkumaanmennessä, niin hampaiden pesusta saatua tarraa ei oteta pois. Pitää myös muistaa, että jos lapsella on paljon ongelmia käytöksensä kanssa, ei kannata edes yrittää kaiken muuttamista kerralla.

T: Lapseton lastenhoitaja.