Mä oon ihan loppu! Tahdon lapseni laitokseen.

Painot nilkkoihin ja uimakouluun.

En ehtinyt lukemaan kaikkia, mutta voisi olla uhmakkuushäiriö. T. Lääkäri

Kaverin lapselta puuttuu empatiakyky ja kaikilta suvussa loppui jossain vaiheessa voimat ja poika joutui laitokseen. Nyt asuu taas kotona ja odottavat että täyttäisi 18...

Ei se niin helppoa ole, hae apua.

Ei tuohon mikään muu auta, kuin että sanotte että "tuo ei käy". Niin kauan pidätte ystävällistä katsekontaktia lapseen kun on tarpeen ja niin kauan estätte sen "pahan" tekemisen kuin on tarpeen. Ihan puhumalla, "väsyttämällä", kerta kaikkiaan aikaa lapsen kanssa viettämällä ja toteamalla, että "ei käy"! Niin minä tein, en usko, että teidänkään lapset sen erikoisempia on - ovat vaan saaneet otteen teistä nyt. Kyllä se siitä lähtee! Uskoa, aikaa ja selkärankaa!

Mitä pitäisi tehdä, jos lapsi on käytökseltään jatkuvasti paha ja ilkeä? Parhaan ystäväni lapsi on juuri sellainen. Hän on vasta viisi. Itsellä ei ole lapsia ja en ole ollut tekemisissä lapsen kanssa kolmeen vuoteen kun olin ulkomailla töissä. Hän ei ole vain pikkasen tuhma vaan yrittää vahingoittaa muita. Esim. kerrostalon parvekkeelta vieritti kukkaruukun alas juuri kun naapurin mummo seisoi parvekkeen alla. oli milleistä kiinni, että ruukku ei osunut mummoa päähän. Väitti että oli vahinko ja oli katuvainen, mutta ruukku ei liiku itsestään. Leikki naapurin pikkutytön kanssa "lääkärileikkiä" ja tunki sormensa tytön "sinne" ja satutti tyttöä. Oli kovasti katuvainen ja järkyttynyt, itkuinen mutta sitten huomasin hänen pokkansa pettävän ja hän virnisteli itsekseen, kun luuli että kukaan ei nähnyt.

Hänet vietiin lapsipsykologille, joka väitti, että hän on tasapainoisimpia ja fiksumpia lapsia mitä hän on nähnyt ja että hän on kognitiivisessa kehityksessään huomattavasti ikäistään kypsempi ja älykäs. Voi olla, mutta kehittynyt älykkyys ja vielä kehittymätön empatian kyky ei ole paras yhdistelmä.

Halutessaan hän osaa olla maailman suloisin pikkupoika joka "katuu" tekojaan sydäntäsulattavasti. esim. eskarissa hän on aiheuttanut kaikenmaailman hämminkiä mutta eskaritäti on täysin hänen lumoissaan.

Mummo oli sairaana ja hän oli askarrellut mummille kortin, jossa tämä makasi verisenä ja kuolleena. Naapurin pikkupojan postilaatikosta oli pudonnut piirustus, jossa hänet kuvattiin puukotettuna ja kuolleena. tekijää ei löydetty, mutta itsellä on epäillyksiä. Itse löysin hänet tuolin takaa jalkojeni juuresta kurottamalla avoimilla saksilla nilkkaani. Totuus on, että pelkään sitä penskaa. Ystäväni on täysin terve, tasapainoinen ja empaattinen ihminen, oikea katuviisas "pulla-halaaja".

Missä vaiheessa lapselle kehittyy empatia? Ammattilaisten mielestä hän on iloinen, älykäs ja tasapainoinen. kyllä hän sitäkin on mutta hän on myös ilkimys, joka yrittää satuttaa muita. Miten lapsen empatiaa voi lisätä? Onko kaikki lapset tällaisia tuossa iässä?

Ap, vaikuttaa siltä, että lapsellasi on paha persoonallisuushäiriö ja vakavia tunne-elämän ongelmia - jopa psykopaattisia piirteitä eikä empatiakyky ole kehittynyt ollenkaan. Hae apua NYT!

ei ikinä äidiksi kirjoitti:

Mitä pitäisi tehdä, jos lapsi on käytökseltään jatkuvasti paha ja ilkeä? Parhaan ystäväni lapsi on juuri sellainen. Hän on vasta viisi. Itsellä ei ole lapsia ja en ole ollut tekemisissä lapsen kanssa kolmeen vuoteen kun olin ulkomailla töissä. Hän ei ole vain pikkasen tuhma vaan yrittää vahingoittaa muita. Esim. kerrostalon parvekkeelta vieritti kukkaruukun alas juuri kun naapurin mummo seisoi parvekkeen alla. oli milleistä kiinni, että ruukku ei osunut mummoa päähän. Väitti että oli vahinko ja oli katuvainen, mutta ruukku ei liiku itsestään. Leikki naapurin pikkutytön kanssa "lääkärileikkiä" ja tunki sormensa tytön "sinne" ja satutti tyttöä. Oli kovasti katuvainen ja järkyttynyt, itkuinen mutta sitten huomasin hänen pokkansa pettävän ja hän virnisteli itsekseen, kun luuli että kukaan ei nähnyt.

Hänet vietiin lapsipsykologille, joka väitti, että hän on tasapainoisimpia ja fiksumpia lapsia mitä hän on nähnyt ja että hän on kognitiivisessa kehityksessään huomattavasti ikäistään kypsempi ja älykäs. Voi olla, mutta kehittynyt älykkyys ja vielä kehittymätön empatian kyky ei ole paras yhdistelmä.

Halutessaan hän osaa olla maailman suloisin pikkupoika joka "katuu" tekojaan sydäntäsulattavasti. esim. eskarissa hän on aiheuttanut kaikenmaailman hämminkiä mutta eskaritäti on täysin hänen lumoissaan.

Mummo oli sairaana ja hän oli askarrellut mummille kortin, jossa tämä makasi verisenä ja kuolleena. Naapurin pikkupojan postilaatikosta oli pudonnut piirustus, jossa hänet kuvattiin puukotettuna ja kuolleena. tekijää ei löydetty, mutta itsellä on epäillyksiä. Itse löysin hänet tuolin takaa jalkojeni juuresta kurottamalla avoimilla saksilla nilkkaani. Totuus on, että pelkään sitä penskaa. Ystäväni on täysin terve, tasapainoinen ja empaattinen ihminen, oikea katuviisas "pulla-halaaja".

Missä vaiheessa lapselle kehittyy empatia? Ammattilaisten mielestä hän on iloinen, älykäs ja tasapainoinen. kyllä hän sitäkin on mutta hän on myös ilkimys, joka yrittää satuttaa muita. Miten lapsen empatiaa voi lisätä? Onko kaikki lapset tällaisia tuossa iässä?

Normaali lapsi EI TODELLAKAAN käyttäydy kuvailusi tavoin!! Selvästi pitää satuttamisesta vaikka yrittää teeskenellä muuta. Jos 5v pikkupoika työntää sormensa naapurin tytön sisään, pojassa on jotain todella pahasti vialla. Kehotan vakavasti viemään pojan jatkotutkimuksiin!

Vierailija kirjoitti:

Onko lasta jätetty pienenä yksin itkujensa kanssa? Tai muuten selviämään yksin omista tunteistaan?

Ei, ei ole koskaan. En voisi kuvitellakaan niin tekeväni! Ap ja vielä eräälle, meillä on miehen kanssa hyvä suhde, ei mitään riitoja, eikä meillä riidellä lasten kuullen/nähden. Meillä hoidetaan asiat muutenkin puhumalla, ei korottamalla ääntä.

ADHD ei oo psykiatrinen sairaus, vaan neurologinen ja se tutkitaan neurologisella osastolla. Eli aloittaja todennäköisesti valehtelee, mutta siltä varalta, ettei näin ole: Miten  lapsi käyttäytyy koulussa? Joutuuko ope olemaan päivittäin kotiin yhteydessä? Jos lapsi on koulussa samanlainen, niin  luulenpa, että opettaja vie mielellään lapsesi asian moniammatilliseen työryhmään (entinen oppilashuoltoryhmä), jossa siis läsnä terkkari, koulupsykologi ja lapsen ope ainakin. Psykologin testit ja sitä kautta mahdolliset neurologiset ja psykiatriset tutkimukset lienee paikallaan. Tietysti jos lapsi on koulussa niin kuin herran enkeli ja kotona pikku piru, niin vanhempana kyllä katsoisin peiliin ja pitkään. Ellei sieltä peilistä löydy syytä,  niin perheneuvolaan koko sakki ja apua hakemaan. Ei se ole mikään häpeä, kaikki lapset eivät olet helppoja kasvatettavia.

kokeile KAIKKEA ennen laitokseen panemista,sieltä saa ihan väärät antimet elämään ja joutuu tosi pahoihin piireihi

Vierailija kirjoitti:

Saako lapsi teiltä paljon positiivista huomiota? Minusta jotenkin vaikuttaa siltä että kaipaisi nimenomaan huomiota ja rakkautta.

Saa. Ainakin niin paljon kuin itse sietää, tänään vain nappasin tytön syliin ja sanoin "rakastan sinua" tyttö vain sanoi "yök" ja rimpuili irti. Kaatoi ohimennen kukkaruukun, heitti jääkaapista ruokaa lattialle ja meni huoneeseensa. En jaksanut edes alkaa torumaan, olin kuin ei mitään ja siivosin jäljet, mutta sitten veljensä tuli itkien paikalle hampaanjäljet poskessaan. :( komensin tytön pysymään huoneessaan, vessaan saa mennä ja syömään kun kutsutaan, muuten täytyy pysyä siellä, eikä saa pannaria tänään. No, "ihan sama" oli taas vastaus. Mieli tekisi joskus kirota mutta pakko säilyttää maltti.. en minä voi 24/7 vahtia ettei mitään satu, mies on vuorotyössä, itse olen töissä 8-17, den lisäksi minä teen ruuat ja tänäänkin pitäisi töihin kirjoittaa raporttia.... ap

Ehkä se on psykopaatti? Kiduttaako eläimiä?

Pistä pelaamaan jääkiekkoa tai muuta koulukiusaajien lajia

Vierailija kirjoitti:

Ehkä se on psykopaatti? Kiduttaako eläimiä?

Kuten aiemmin sanoin, en tiedä kun meillä ei ole eläimiä eikä tyttö ole tekemisissä eläinten kanssa muutenkaan.

Ap, kuvailit hyvin pitkälti meidän 7-vuotiastamme. Meillä myös niin, että lapsella on nuorempi "normaali" sisarus, ja 7-vuotias tuntee edelleen syvää mustasukkaisuutta ja kateutta pienemmästä sisaruksestaan. Tunnistan kaikki nuo tilanteet: poissaolevan katseen, lyönnit, riehumisen, "ihan sama", "ei kiinnosta", empatian puutteen, hyvin vahvan temperamentin ja dominoinnin kaverisuhteissa. Kaikki muut (sisarus, opettaja, kaverit, vanhemmat) on tyhmiä. Lasta motivoi lähinnä palkinnot tai pelko peliajan menettämisestä. Aina tuntuu miettivän sitä kautta, että miten itse hyötyy. Jos ei hyödy, ei kiinnosta.

Ammattilaiset ovat kerta toisensa jälkeen kuvailleet häntä erittäin älykkääksi, mutta sosiaalisilta taidoiltaan heikoksi. Muuta emme ole saaneet irti.

Lapsi on aina ollut vaativa ja ottanut 24/7 huomion joko hyvällä tai pahalla. Täällä moni hyvää tarkoittava kommentoija muistuttaa positiivisen huomion voimasta. Totta kai. Mutta kun ei ole väliä vaikka antaisi tuntitolkulla sitä positiivista huomiota, kun tulee se hetki kun oma huomio on hetken muualla (kodin askareissa, sisaruksessa tms.) kaikki nollautuu ja huomio otetaan pahalla.

Tänäänkin lapsen kanssa on leivottu, siivottu yhdessä lapsen huone, askarreltu, ulkoiltu, luettu, laitettu rairuohoa kasvamaan. Ja silti ne hetket kun on itsellä ote hetkeksi herpaantunut, on lapsi lällättämässä, rikkomassa sääntöjä.

"Normaalin" lapsen kanssa tosiaan riittää se, kun on turvallisesti läsnä ja tekee vaikka yhden tai kaksi spesiaalijuttua kahden kesken (kävelylenkki tai leipominen), ja päivä on siinä. Mutta ei kun ei. Hartain toiveeni on, että lapseni pärjäisi edes hetken ilman sitä aikuisen intensiivistä keskittymistä vain häneen. Kouluikäiseltä sitä jo odottaisi. Samalla koko muu perhe, pienempi sisarus mukaan lukien, laittaa omat tarpeensa taka-alalle. Päivä toisensa jälkeen, vuosi toisensa perään. Jotta tämä yksi pysyisi tyytyväisenä, jotta ennakoimalla saisi pahimmat ylilyönnit estettyä.

Ymmärrän, ap. Meilläkin ns. normaali perhe, kaksi osallistuvaa vanhempaa, hyvin empaattinen ja hyvin käyttäytyvä toinen lapsi.

Oma siskoni oli samanlainen. Olemme nyt aikuisia. Vihaan häntä. 

Koulussa sisko oli hajamielinen ja omiin ajatuksiinsa vaipuva. Ei häiriköinyt, muttei osannut mitään. Oli huono kielissä, reaaliaineissa ja matikassa. Nykyisin työskentelee lähihoitajana. Hänellä on kolme muutakin tutkintoa. 

Hän läpsi ja hakkasi minua kotona 16 vuotta. Joka päivä. Fyysisen kiinnikäymisen lisäksi tuli henkinen väkivalta. Hän ivasi, haukkui ja nauroi minulle joka ainoa päivä ja oli ihan pohjattoman ilkeä. Hajotti kaikki minulle rakkaat tavarat. Kiusasi, töni ja nöyryytti. Komenteli, määräsi, milloin saan käydä vessassa, kenen kanssa saan leikkiä ja mitä saan syödä.

Nyt on kuin toinen ihminen. Väittää, ettei muista lapsuudestaan mitään. Muistaa kuitenkin, että on lyönyt minua ja on tunnustanut, että on kerran yrittänyt tappaa minut, kun olin vauva. Itse en tietenkään tätä muista. Kertoi työntäneensä tyynyn naamalleni. Mutta enää ei hauku eikä naureskele. Päinvastoin, kehuu minua ja kyselee jatkuvasti mielipidettäni kaikkeen.

Ohjeeni ap:lle. Koska lapsi ei itse aikuisena muista lapsuudestaan mitään, saat aivan rauhassa olla tiukka ja vaikka antaa risua. Kuopukselle on tärkeää, että häntä puolustetaan jatkuvia pahoinpitelyjä vastaan eikä esikoinen saa päänsilitystä, vaikka kiusaa tahallaan pienempäänsä. 

Nuorempi lapsesi vihaa sinua aikuisena, koska annoit väkivallan jatkua. Sen sijaan, jos puutut hankalan lapsesi käytökseen kovalla kädekllä, se tuskin auttaa häntä muuttamaan käytöstään, mutta hän ei kanna sinulle aikuisena kaunaa ja säilytät välisi molempiin lapsiisi.

Eikö nuoremmalla muka ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja olemassaoloon ilman jatkuvaa nälvintää?

Vierailija kirjoitti:

Oma siskoni oli samanlainen. Olemme nyt aikuisia. Vihaan häntä. 

Koulussa sisko oli hajamielinen ja omiin ajatuksiinsa vaipuva. Ei häiriköinyt, muttei osannut mitään. Oli huono kielissä, reaaliaineissa ja matikassa. Nykyisin työskentelee lähihoitajana. Hänellä on kolme muutakin tutkintoa. 

Hän läpsi ja hakkasi minua kotona 16 vuotta. Joka päivä. Fyysisen kiinnikäymisen lisäksi tuli henkinen väkivalta. Hän ivasi, haukkui ja nauroi minulle joka ainoa päivä ja oli ihan pohjattoman ilkeä. Hajotti kaikki minulle rakkaat tavarat. Kiusasi, töni ja nöyryytti. Komenteli, määräsi, milloin saan käydä vessassa, kenen kanssa saan leikkiä ja mitä saan syödä.

Nyt on kuin toinen ihminen. Väittää, ettei muista lapsuudestaan mitään. Muistaa kuitenkin, että on lyönyt minua ja on tunnustanut, että on kerran yrittänyt tappaa minut, kun olin vauva. Itse en tietenkään tätä muista. Kertoi työntäneensä tyynyn naamalleni. Mutta enää ei hauku eikä naureskele. Päinvastoin, kehuu minua ja kyselee jatkuvasti mielipidettäni kaikkeen.

Ohjeeni ap:lle. Koska lapsi ei itse aikuisena muista lapsuudestaan mitään, saat aivan rauhassa olla tiukka ja vaikka antaa risua. Kuopukselle on tärkeää, että häntä puolustetaan jatkuvia pahoinpitelyjä vastaan eikä esikoinen saa päänsilitystä, vaikka kiusaa tahallaan pienempäänsä. 

Nuorempi lapsesi vihaa sinua aikuisena, koska annoit väkivallan jatkua. Sen sijaan, jos puutut hankalan lapsesi käytökseen kovalla kädekllä, se tuskin auttaa häntä muuttamaan käytöstään, mutta hän ei kanna sinulle aikuisena kaunaa ja säilytät välisi molempiin lapsiisi.

Eikö nuoremmalla muka ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja olemassaoloon ilman jatkuvaa nälvintää?

On tietenkin! Mutta en minä voi lukita tytärtäni huoneeseensa lopullisesti... enkä voi istua vieressä vahtimassa ja kieltämässä 24/7. Ap

Mä olin pienenä "kauhukakara", halusin, että joku veis mut pois, vaikken ikinä kellekkään tätä myöntänyt, edes itsellenikään.

Mun äiti oli aina poissa, sitä ei ollenkaan ikinä kiinnostanut asettaa mitään rajoja. Sain tulla ja mennä aina miten huvitti, jo ihan 5-vuotiaasta saakka, ellen aiemminkin. Ei ikinä ollut ilkeä, mutta ei vaan yhtään osannut olla äiti. Ravasi töissä tai baarissa, toi lähenteleviä miehiä kotiin, kotona sai lapsetkin ryypätä ja polttaa jne...

Vihdoin mut sijoitettiin 13-vuotiaana pois, se oli rankka tie sekin, mutta parempi kuin koti.

Ap, onko lapsi jäänyt sivuun? Uskooko lapsi, että sua kiinnostaa sen läksyt, ajatukset?

Vierailija kirjoitti:

Ap, kuvailit hyvin pitkälti meidän 7-vuotiastamme. Meillä myös niin, että lapsella on nuorempi "normaali" sisarus, ja 7-vuotias tuntee edelleen syvää mustasukkaisuutta ja kateutta pienemmästä sisaruksestaan. Tunnistan kaikki nuo tilanteet: poissaolevan katseen, lyönnit, riehumisen, "ihan sama", "ei kiinnosta", empatian puutteen, hyvin vahvan temperamentin ja dominoinnin kaverisuhteissa. Kaikki muut (sisarus, opettaja, kaverit, vanhemmat) on tyhmiä. Lasta motivoi lähinnä palkinnot tai pelko peliajan menettämisestä. Aina tuntuu miettivän sitä kautta, että miten itse hyötyy. Jos ei hyödy, ei kiinnosta.

Ammattilaiset ovat kerta toisensa jälkeen kuvailleet häntä erittäin älykkääksi, mutta sosiaalisilta taidoiltaan heikoksi. Muuta emme ole saaneet irti.

Lapsi on aina ollut vaativa ja ottanut 24/7 huomion joko hyvällä tai pahalla. Täällä moni hyvää tarkoittava kommentoija muistuttaa positiivisen huomion voimasta. Totta kai. Mutta kun ei ole väliä vaikka antaisi tuntitolkulla sitä positiivista huomiota, kun tulee se hetki kun oma huomio on hetken muualla (kodin askareissa, sisaruksessa tms.) kaikki nollautuu ja huomio otetaan pahalla.

Tänäänkin lapsen kanssa on leivottu, siivottu yhdessä lapsen huone, askarreltu, ulkoiltu, luettu, laitettu rairuohoa kasvamaan. Ja silti ne hetket kun on itsellä ote hetkeksi herpaantunut, on lapsi lällättämässä, rikkomassa sääntöjä.

"Normaalin" lapsen kanssa tosiaan riittää se, kun on turvallisesti läsnä ja tekee vaikka yhden tai kaksi spesiaalijuttua kahden kesken (kävelylenkki tai leipominen), ja päivä on siinä. Mutta ei kun ei. Hartain toiveeni on, että lapseni pärjäisi edes hetken ilman sitä aikuisen intensiivistä keskittymistä vain häneen. Kouluikäiseltä sitä jo odottaisi. Samalla koko muu perhe, pienempi sisarus mukaan lukien, laittaa omat tarpeensa taka-alalle. Päivä toisensa jälkeen, vuosi toisensa perään. Jotta tämä yksi pysyisi tyytyväisenä, jotta ennakoimalla saisi pahimmat ylilyönnit estettyä.

Ymmärrän, ap. Meilläkin ns. normaali perhe, kaksi osallistuvaa vanhempaa, hyvin empaattinen ja hyvin käyttäytyvä toinen lapsi.

Pakko puuttua tuohon kun kuvaat positiivisen huomion haihtuvan savuna ilmaan vaikka miten yrittää.

Kaikkien kasvattajien pitäisi ymmärtää se, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen!!?

Lapsi EI VALITSE huonoa käytöstä, hänellä ei vain ole keinoja muuhun, lapsi käyttäytyy ja toimii niiden taitojen mukaan mikä hänellä on. Huono käytös on erittäin selkeä merkki siitä, että lapsella ei ole muuta keinoa selvitä tilanteesta.

Kasvattajan on ymmärrettävä, että hän aikuisena on kykenevämpi tunne-elämältään ja toiminnanohjaukseltaan ohjaamaan ja ennakoimaan, eli muuttamaan omaa käytöstä ja ympäristöä siten, että lapsi pystyy kasvamaan ja kehittämään niitä taitoja mitä häneltä puuttuu.

Lisäksi pitää ymmärtää, että kasvatustyö vie VUOSIA. Se vituttaa ja ärsyttää, tuntuu nyöryyttävältä joutua myöntymään kerta toisensa jälkeen ja taas etsiä itsestään uusia keinoja mitä kokeilla.

Moni ajattelee nyt että vittu mitä paskaa. Minulla on kokemusta kahden erityislapsen (adhd) äitinä, tiedän mistä ap puhuu. Olen käynyy pohjalla satamiljoonaa kertaa, koonnut taas itseni ja etsinyt taas uusia keinoja selvitä ja jaksaa lapsia joiden hoito ja kasvatus on raskasta, eikä kukaan ymmärrä tai tue. Olen lukenut lukemattoman määrän kirjallisuutta mikä sivuaa vähääkään omia lapsiani.

Vasta kun oikeasti sisäistin sen, ettei vanhemmuudessa tai kasvatuksessa ole kyse valtataistelusta, alkoi homma toimia. Vanhemmuudessa on kyse siitä, että sinä autat lasta kasvamaan tasapainoiseksi aikuiseksi, opetat ja autat häntä löytämään keinot siihen. Aikuisena pystyt nyörtymään ja aloittamaan taas alusta jos joku ei toimi.

Oli vuosia, jolloin ajattelin itsekin että lapsi lähtee kohta laitokseen, mutta niistä päästiin yli. Nyt lapset ovat superihania TEINEJÄ! Ihania, ajattelevia, avoimia, osaavia teinejä. Teini-iän taisteluita ei ole ollut lainkaan meillä.

Tsemppiä ap! Suosittelen lukemaan kaiken kirjallisuuden mitä löydät liittyen tunne-elämän kehitykseen, adhd, asperger, aistisäätelyn ongelmat yms. aihepiiri.

nancy spungen