Onko elämä vielä siedettävää yhden lapsen kanssa?

Elämäni on ihanaa yhden lapsen kanssa. Matkustellaan useita kertoja vuodessa (ihan alusta asti, lapsi nyt 4v) eikä ole vielä sairastanut koskaan, kun ei ole sisaruksia kantamassa moninkertaista määrää pöpöjä kotiin. Arki on yksinkertaista, tosin tähän vaikuttaa sekin että lapsi on helppo, nukkuu paljon, ei kiukuttele, syö kaikkea jne. Senkin todennäköisyydet laskevat lapsiluvun kasvaessa, että kaikki olisivat hyvinnukkuvia, helppoja - ja nukkuisivat aina samaan aikaan jne.

En ikinä tekisi toista, en ole lapsi-ihmisiä koskaan ollutkaan mutta tää on loistavaa elämää. Ei toki niin ex tempore -vapaata kuin ilman lasta, mutta en koe ollenkaan hankalaksi.

Lähipiirissä nähty paljon sitä, kuinka äiti lakkaa meikkaamasta ja nukkumasta toisen tullessa...ei kiitos!

Entä jos se yksi lapsi on kehitysvammainen?

Kai ymmärrät, että tuohon kysymykseesi ei ole olemassa vastausta? 

Mulla on yksi lapsi ja kyllä paljon helpompaa, siistimpää ja sievempää on elo yhden kuin useamman kanssa, suosittelen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi lapsi ja kyllä paljon helpompaa, siistimpää ja sievempää on elo yhden kuin useamman kanssa, suosittelen.

Niin, sähän se parhaiten tiedät, millaista on elää useamman kuin yhden lapsen kanssa.

Kahden lapsen kanssa on ihanaa, tuplasti iloa ja pienten lasten naurua tuvassa. Viihtyvät keskenään jo pienenä eikä tarvitse vahempien olla koko ajan viihdyttämässä. Lasten keskinäisen suhteen muodostumista on ihana seurata sivusta.

Lapsentekoon voi tietty suhtautua monella eri tapaa. Jos katsot asiaa vaan omasta näkövinkkelistä ja tunnet itsesi, niin jos yksi lapsi tuntuu hyvältä, niin siitä vaan. Voi olla, että saat enemmän omaa aikaa tai sitten et. Aluksi, totta kai yhden lapsen kanssa on helpompaa. Ne ekat vuodet. Mutta, jos lapsi kovasti kaipaa seuraa, niin voipi olla, että olet pian sen lapsen ympärivuorokautinen ohjelmatoimisto. Näitäkin on nähty.

Itse ainoana lapsena olen aina halunnut vähintään kaksi lasta. Vaikka lapsuuteeni oli onnellinen ja mulla oli äiti, joka touhusi mun kanssa paljon, niin aina kaipasin siskoa tai veljeä. Kaipaan edelleen, kun olen liki viiskymppinen ja molemmat vanhemmat ovat jo kuolleet. Koen, että mikään raha ei korvaa sisarusta. Perin omaisuutta enemmän kuin monet ystäväni tulevat perimään mutta kaikilla heillä on useampiakin sisaruksia. Ovat perheineen paljon yhdessä, matkustelevat, mökkeilevät. Auttavat toisiaan niin iloissa kuin suruissakin.

Jos hankit lapsen vain omaa elämääsi ajatellen, niin se on aika itsekäs näkökulma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi lapsi ja kyllä paljon helpompaa, siistimpää ja sievempää on elo yhden kuin useamman kanssa, suosittelen.

Niin, sähän se parhaiten tiedät, millaista on elää useamman kuin yhden lapsen kanssa.

Oi kyllä! Sivusta olen seurannut monilapsisia perheitä ja todennut ainakin sata kertaa että kyllä mulla onkin helppoa tämän yhden helpon lapsen kanssa! Ei tarvita kersankuljetusautoa, vain yksi sairastaa kun sairastaa, matkustelu on helppoa, rahanmeno on siedettävä jne jne, voisin luetella lukemattomia syitä miksi hankkia vain yksi lapsi jos tahtoo lapsen.

4

Olen miettinyt samaa, että 1 tai korkeintaan 2 vähintään 4 vuoden ikäerolla jos mies vaihtaa yli puolet vaipoista ja herää yli puolet enemmän ensimmäisen kanssa. Raskaus, synnyttäminen ja imettäminen on niin isoja uhrauksia, että teen sen korkeintaan kahdesti ja vain jos mies tekee enemmän kuin puolet lapsen synnyttyä. En rupea kotiorjaksi. Se on viikko-viikko tsydeemi jos ei asiat hoidu niin kuin pitää.

1 lapsi kiinnostaa enemmän kuin 2, mutta 2 on sen vuoksi hyvä jos ensimmäinen saa vaikka jonkun sairauden ennen lisääntymisikää tai muuta kamalaa. Tekisin lapsen tai kaksi siis sen vuoksi, että suku jatkuu ja siksi, että minulla on vanhana joku hoitamassa omia asioitani. 

Itsekästä joo, mutta niin sen kuuluu ollakin. Näin meidän suvussa hoidetaan asioita ja se on hyvä niin. Ei eletä kuin siat pellossa, vaan pidetään huolta omista.

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt samaa, että 1 tai korkeintaan 2 vähintään 4 vuoden ikäerolla jos mies vaihtaa yli puolet vaipoista ja herää yli puolet enemmän ensimmäisen kanssa. Raskaus, synnyttäminen ja imettäminen on niin isoja uhrauksia, että teen sen korkeintaan kahdesti ja vain jos mies tekee enemmän kuin puolet lapsen synnyttyä. En rupea kotiorjaksi. Se on viikko-viikko tsydeemi jos ei asiat hoidu niin kuin pitää.

1 lapsi kiinnostaa enemmän kuin 2, mutta 2 on sen vuoksi hyvä jos ensimmäinen saa vaikka jonkun sairauden ennen lisääntymisikää tai muuta kamalaa. Tekisin lapsen tai kaksi siis sen vuoksi, että suku jatkuu ja siksi, että minulla on vanhana joku hoitamassa omia asioitani. 

Itsekästä joo, mutta niin sen kuuluu ollakin. Näin meidän suvussa hoidetaan asioita ja se on hyvä niin. Ei eletä kuin siat pellossa, vaan pidetään huolta omista.

No eipä muuta kuin pullaa uuniin, nämä ovat omia VALINTOJA ja jokainen elää valintojensa kanssa.

On. Yhden lapsen kanssa en kadota itseäni, olen ensisijaisesti minä enkä kotiasiain sihteeri. Lapsi on vielä ainoa lapsenlapsi joten hoitajista ei ole pulaa. Saamme aika usein kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa kun lapsi on sen ikäinen että jo itsekin kinuaa isovanhemmilleen yökylään. Mies halusi ensin ison perheen mutta minä olen alusta asti halunnut vain yhden ja nyt mieskin ymmärtää miksi. Toisinaan säälin lastani kun sisaruksia ei ole tulossa, mutta hänen elämänsä menee nyt sillä tavalla, ei siinä ole mitään kamalaa koska asumme kaupungissa lapsiperhealueella emmekä syrjäkylällä. Siinä mielessä olen juu itsekäs kun minä haluan toteuttaa omia suunnitelmiani enkä ehtisi tai jaksaisi tehdä mitään jos lapsia olisi kaksi. Kahden lapsen kanssa elämä olisi jo liian lapsiperhe-elämää, sitä minäkin olen aina inhonnut (olen ollut au pairina kauhuperheessä). En inhoa lapsia, inhoan sitä härdelliä mikä monilapsiperheissä on tavallista.

Kuulostaa itsepetokselta tuo useampien lapsien vanhempien perustelu että pääsee helpommalla kun lapsilla on leikkiseuraa.. Siinäpä se ainoa hyvä puoli sitten onkin ja leikkiseuraa saa naapurinkin lapsista. Useammin taitavat riidellä ja väkisinkin jompikumpi lapsista on se suosikki jonka lapsetkin tajuavat. Siinähän sitten tasapainoilet huomion ja peiteltyjen tunteiden kanssa. Itse koen juuri tämän asian tosi vaikeana jos lapsia olisi useampi.

Yhdellä mennään. Eipä käy kateeksi kavereita jotka odottavat toista lastaan. He joutuvat aloittamaan vauvahässäkän alusta! Itsellä koko ajan enemmän vapautta jälleen :)

Joo, kyllä yhden kanssa on helpompaa. Yksi lapsi on myös helpompi saada hoitoon isovanhemmille tai jollekin muulle kuin useampi. 

Ja juuri se on useammassa lapsessa raskainta että ne tehdään liian pienellä ikäerolla, kun kuvitellaan että se esikoinen tarvitsee nyt äkkiä leikkikaverin ettei sen vaan tule tylsää (eikä jakseta vauvavuotena huolehtia ehkäisystä kun imettäminenhän ehkäisee...) Kaksi vaippaikäistä jotka on eri kehitysvaiheessa on paljon rankempi kuin vaikka kaksoset. Kaksoset oppii saman rytmin, voi tehdä hoitotoimenpiteet sarjoissa, syöttää yhtäaikaa jne. oppivat odottamaan vuoroaan, mutta kun on uhmaikäinen ja vauva, siinä ei odota kumpikaan, ja taapero on erittäin mustasukkainen vauvasta joka tuli ja vei häneltä koko elämän. Yhtäkkiä sellaisen joka on itsekin vielä lähes vauva pitää alkaa isosiskoksi tai isoveljeksi, ja varmasti vanhempien mieliksi sitä yrittääkin, mutta kun vanhempien silmä välttää yrittää poistaa tunkeilijan kuvioista.

Lapselle ei missään nimessä pidä olla ohjelmatoimisto tai leikittäjä. Lapsille on luotu mielikuvitusta niin paljon ja lapsen kuuluukin sitä harjoittaa keksimällä itselleen tekemistä, lapsella kuuluu joskus olla tylsää jotta hänen aivonsa kehittyvät. Lapsi saa leikkikavereita kyllä naapurista, kerhoista jne. ja lapsi oppii nauttimaan kotona rauhallisesta menosta jos vanhemmatkin ovat rauhallisia.

Totuus siitä että "lapset viihtyvät keskenään" on se että joo, joskus viihtyvät mutta usein on tappelua ja mustasukkaisuus on aina läsnä jollain tasolla, sen voi parhaiten välttää sillä että lapsilla on pidempi ikäero jotta esikoinen on saanut olla perheen vauva tarpeeksi kauan. Myöskään kaksosilla ei ole samanlaista mustasukkaisuuden tunnetta koska he ovat tottuneet olemaan aina yhdessä ja saamaan aina kaikkea saman verran, niin leluja kuin huomiotakin, jos ei ole mitään erikoista sairautta tms.

Hyviä perusteluja yksilapsisten perheiden äideiltä! Tuo kersankuljetusauto oli mainio - niin, ihan normaali auto riittää vielä kun on yksi lapsi, ei tarvita mitään rumaa perhelaivaa.

Voi on IHANAAAAAAA kun on vain yksi lapsi ja hänkin on jo aikuinen! Kauhulla olen seurannut perheitä joissa on useampi lapsi, ihan hirvittävää härdelliä koko ajan! Äiti marisee, lapset marisee, mies marisee, parisuhde marisee......

Vierailija kirjoitti:

On. Yhden lapsen kanssa en kadota itseäni, olen ensisijaisesti minä enkä kotiasiain sihteeri. Lapsi on vielä ainoa lapsenlapsi joten hoitajista ei ole pulaa. Saamme aika usein kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa kun lapsi on sen ikäinen että jo itsekin kinuaa isovanhemmilleen yökylään. Mies halusi ensin ison perheen mutta minä olen alusta asti halunnut vain yhden ja nyt mieskin ymmärtää miksi. Toisinaan säälin lastani kun sisaruksia ei ole tulossa, mutta hänen elämänsä menee nyt sillä tavalla, ei siinä ole mitään kamalaa koska asumme kaupungissa lapsiperhealueella emmekä syrjäkylällä. Siinä mielessä olen juu itsekäs kun minä haluan toteuttaa omia suunnitelmiani enkä ehtisi tai jaksaisi tehdä mitään jos lapsia olisi kaksi. Kahden lapsen kanssa elämä olisi jo liian lapsiperhe-elämää, sitä minäkin olen aina inhonnut (olen ollut au pairina kauhuperheessä). En inhoa lapsia, inhoan sitä härdelliä mikä monilapsiperheissä on tavallista.

Kuulostaa itsepetokselta tuo useampien lapsien vanhempien perustelu että pääsee helpommalla kun lapsilla on leikkiseuraa.. Siinäpä se ainoa hyvä puoli sitten onkin ja leikkiseuraa saa naapurinkin lapsista. Useammin taitavat riidellä ja väkisinkin jompikumpi lapsista on se suosikki jonka lapsetkin tajuavat. Siinähän sitten tasapainoilet huomion ja peiteltyjen tunteiden kanssa. Itse koen juuri tämän asian tosi vaikeana jos lapsia olisi useampi.

Yhdellä mennään. Eipä käy kateeksi kavereita jotka odottavat toista lastaan. He joutuvat aloittamaan vauvahässäkän alusta! Itsellä koko ajan enemmän vapautta jälleen :)

Ei se ole lasten lukumäärästä kiinni jos tunnet kadottavasi itsesi, kyse on vaan omasta kuvittelusta ja asenteesta. Toki ehtii paremmin tehdä omia juttuja kun ei tee montaa lasta pienellä ikäerolla, pidemmällä ikäerolla ei tule mitään kauheita "lapsiperhehärdellejä" kun esikoisella on jo omat juttunsa kun kuopus syntyy.

Muutenkin, kaikesta perhe-elämään liittyvästä härdellistä on suuri osa itseaiheutettua, ei esim. 20-30 vuotta sitten vanhemmat puhuneet mistään härdellistä, se johtui esim. siitä että lasten annettiin rauhassa olla lapsia, ei leikitetty eikä kuskattu ihan pienestä asti harrastuksissa, harrastuksiin alettiin mennä siinä vaiheessa kun itse osasi liikkua pyörällä tai bussilla harrastuspaikalle ja osasi huolehtia suurinpiirtein itse välineistä. Muutenkaan ei vanhemmuutta silloin suoritettu, sanottiin että sinä olet lapsellesi paras vanhempi kunhan vaan rakastat lastasi, ei kukaan sanonut että pitää olla perhepedissä, sormiruokailla, syödä vain luomua ja itsetehtyä, olla tiettyjä merkkivaatteita, käyttää kestovaippoja jne.

12

1 lapsen äitinä näin jälkikäteen ajatellen, ois ollut helpompaa kun ois hänellä ollut sisko/veli jonka kanssa

leikkiä eikä roikkua äitissä kiinni koko aikaa

Minulla vain yksi lapsi juuri siksi, että koin useamman laskevan elintasoani ja hidastavan uralla etenemistäni liikaa.

Minä en koskaan ole ollut mitenkään lapsirakas enkä haaveillut perheestä, vaikka lapseni oli helppo olin hyvin masentunut ja turhautunut ensimmäisen parin vuoden aikana kun olin kotona koska koin etten tee mitään "hyödyllistä" ja kaipasin tavoitteellista tekemistä, työuran lisäksi luonnollisesti kilpaurani urheilijana kärsi. Monesti oli puhetta että psyykkeen puolesta miehen olisi ollut parempi jäädä kotiin mutta hän minua vanhempana oli työelämässä niin paljon paremmassa asemassa ettei se olisi ollut järkevää.

Tähän ei toki ole oikeaa vastausta koska ihmiset ovat niin erilaisia (moni varmasti myös nauttii siitä vauva-ajasta kotona), mutta minusta sen jälkeen kun lapsi meni päivähoitoon elämä yhden lapsen kanssa on aivan täydellistä! Minulla on aikaa ja rahaa tehdä kaikkea mitä haluan ja lapsi on maailman rakkain, hänen kanssaan on ihana puuhastella ja elää arkea mutta yhtään enempää lapsia en ole elämääni kaivannut.

Ja vaikka vauva-ajasta en pitänytkään ja kaipasin töihin niin nykyään päiväni kohokohta on tulla kotiin, valmistaa perheelle ruokaa ja istua alas jutustelemaan. Kyllä elämä on ihanaa!

Vierailija kirjoitti:

Jos hankit lapsen vain omaa elämääsi ajatellen, niin se on aika itsekäs näkökulma.

Tämä kiinnostaa, että mitä tarkoitat tällä? Aika moni taitaa hankkia lapsen vain omaa elämäänsä ajatellen?

Siis tottakai otan huomioon oman elämäni, taipumukseni, tavoitteeni ja kiinnostukseni ym. Kokonaisuuksiahan nämä ovat. Ja pohdin tietysti, että sopiiko se lapsi elämäntyyliimme. Useampi ei ainakaan sovi/kiinnosta. Hetkeksi varmasti joutuu hidastamaan elämää sen yhdenkin kanssa, mutta onhan sillä lapsella sitten isäkin.

Tai sitten ehkä ymmärtänyt, mitä halusit sanoa.

Ap

Meidän elämä ainakin on ihanaa yhden kanssa! Ollaan matkusteltu vaikka missä vaikka lapsi on vasta 2. Helppoa kun tarvitsee ottaa vaan 1 tarpeet huomioon, päikkärit esim ja syöminen. Toinen vanhempi hoitaa ja toinen voi tehdä jotain muuta. 1 lapsi ei juurikaan maksa reissussa enempää kuin vain 2 aikuista. 1 lapsi myös helpommin otetaan hoitoon.. Omaa aikaa saadaan aina kun halutaan. Lapsella on koko yläkerta ( kylpyhuone, peliaula ja makkari) tulevaisuudessa käytössään.. Uskon että tulee olemaan onnellinen :)

Olen aina halunnut yhden lapsen. En ole lapsi ihminen mutta halusin kokea vanhemmuuden.

Kyllä sen oman elämän menettää yhdenkin lapsen kanssa, mutta tietenkin yksi lapsi on parempi kuin kaksi tai useampi.