Lue keskustelun säännöt.
Lähiomaisen kuolema, fyysiset oireet ja sairasloma...
18.03.2018 |
Viikko sitten menetin yllättäen lähiomaisen, siitä asti on ollut migreeni, oksettava olo, että olen juuri nukkunut ja väsyttää ihan kauheasti.
Lääkäro kysyi että riittääkö päivä sairaslomaa. Sanoin että ei asiakaspalvelutyötä voi tehdä tälläisessä olossa. Kolme päivää sitten nihkeästi sairaslomaa kirjoitti.
Toivottavasti olo helpottaisi tuohon mennessä. Tiedän että suru ei ole sairaus mutta en ole tälläisessä olossa työkykyinen. Meillä työskennellään yksin niin ei voi edes käydä välillä vessassa rauhoittumassa.
Kommentit (75)
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko se surusaikuttelijat kertoa, miksi työnantajan pitäisi maksaa siitä, että teillä on perheessä kriisi?
Miksi sulle pitäisi maksaa siitä, että lapsesi tartuttaa sinuun influenssan? Usko jo, ettei jokainen sureva sairastu ja nyt puhutaan niistä, jotka sairastuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko se surusaikuttelijat kertoa, miksi työnantajan pitäisi maksaa siitä, että teillä on perheessä kriisi?
Miksi sulle pitäisi maksaa siitä, että lapsesi tartuttaa sinuun influenssan? Usko jo, ettei jokainen sureva sairastu ja nyt puhutaan niistä, jotka sairastuvat.
Unettomuus läheisen kuoltua ei ole sairaus,se on normaali reaktio.
Haetko sinä sairauslomaa myös rakastuneena, silloinkaan ei saa nukuttua ja sydän hakkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisitteko se surusaikuttelijat kertoa, miksi työnantajan pitäisi maksaa siitä, että teillä on perheessä kriisi?
Miksi sulle pitäisi maksaa siitä, että lapsesi tartuttaa sinuun influenssan? Usko jo, ettei jokainen sureva sairastu ja nyt puhutaan niistä, jotka sairastuvat.
Unettomuus läheisen kuoltua ei ole sairaus,se on normaali reaktio.
Haetko sinä sairauslomaa myös rakastuneena, silloinkaan ei saa nukuttua ja sydän hakkaa.
Onko tässä ketjussa keskitytty unettomuuteen? Mitä minä olen kokenut ja jutellut niin ylikäyvä ja invalidisoiva väsymys, fyysinen kipu ja sydänoireet ovat pikemmin suruoireita.
Onneksi olin työttömänä kun isäni kuoli yllättäen. Sain surra rauhassa, en pariin kuukauteen halunnut tavata ketään muita kun miestäni.
Ystäväni kuoli äkillisesti ja olin sen jälkeen viikon pois opiskeluista. Oksetti ja pyörrytti niin paljon, että ei olisi tullut mitään. Kun lemmikkini kuoli silloin oksentelin pari päivää ja oli pakko hakea saikkua, pomo ei ollut ymmärtäväinen (mutta en olisi voinut oksennella töissä).
Kaikki me reagoimme voimakkaaseen stressiin eri tavoin. Hae rohkeasti apua jos siltä tuntuu.
Voimia <3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ap välitä tuosta jankuttajasta. Varmaan sama ihminen riehuu jokaisessa sairaslomia koskevassa keskustelussa täällä. Ikävää, että tämä keskustelu meni tällaiseksi. Olisi ollut mukavaa saada täällä vertaistukea, mutta itse en ainakaan jaksa alkaa väittelemään.
Itse yritän mennä nyt nukkumaan ja koita sinäkin saada levättyä. Ei tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Lähetän sinulle virtuaalisia halauksia ja paljon voimia. Koitetaan jaksaa.
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ota palkatonta sitten
Kai tajuat, ettei kaikilla ole varaa palkattomaan, ei edes muutamaan päivään?
Näinpä. Siksi minäkin menin ruokatunnilta jo takaisin töihin kun äitini kuoli aamulla. Ei ollut puhettakaan että sairauslomaa olisi saanut. Kotona odotti 3 pientä lasta ja isäni joten omalle surulleni ei ollut sijaa. Elämä jatkui ja minun piti huolehtia muista.
Isäni kuollessa otin päivän palkatonta kun piti käydä hoitamassa asiat parin tunnin matkan päässä ja halusin hyvästellä hänet kuolinpäivänään.
Olisi jännä, että juuri omaisensa menettänyt kirurgi tulisi leikkaamaan. Olisikohan käsi vakaa. No se kai potilaan ongelma sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Suru on aina henkilökohtainen kokemus, samoin siihen reagointi. Niitä ei ulkopuolinen voi määrittää tai rajata.
Myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Missä tahansa tilanteessa pätevä lääkäri arvioi, onko henkilö arviointihetkellä työkykyinen juuri ko. työhön. Sitä arviota eivät esim. työkaverit tee.
Olen itsekin menettänyt läheisiä äkillisesti, ja sinnitellyt töissä. Työni ei ole rutiineja, vaan vaativaa asiantuntijatyötä. Näin jälkikäteen arvioituna olisin varmasti pidemmällä aikavälillä toipunut täysin työkykyiseksi ja tehokkaaksi sairausloman turvin. On naiivia ajatella, että työssä olo sinällään turvaa tehokkaan työnteon.
Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jopa työterveyshuollon erikoislääkäreitä pätevämpiä arvioimaan muiden työkykyä. Siitä seuraa paljon psyykkistä kuormitusta työyhteisöissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Suru on aina henkilökohtainen kokemus, samoin siihen reagointi. Niitä ei ulkopuolinen voi määrittää tai rajata.
Myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Missä tahansa tilanteessa pätevä lääkäri arvioi, onko henkilö arviointihetkellä työkykyinen juuri ko. työhön. Sitä arviota eivät esim. työkaverit tee.
Olen itsekin menettänyt läheisiä äkillisesti, ja sinnitellyt töissä. Työni ei ole rutiineja, vaan vaativaa asiantuntijatyötä. Näin jälkikäteen arvioituna olisin varmasti pidemmällä aikavälillä toipunut täysin työkykyiseksi ja tehokkaaksi sairausloman turvin. On naiivia ajatella, että työssä olo sinällään turvaa tehokkaan työnteon.
Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jopa työterveyshuollon erikoislääkäreitä pätevämpiä arvioimaan muiden työkykyä. Siitä seuraa paljon psyykkistä kuormitusta työyhteisöissä.
Jos ne sairauslomatodistukset olisivatkin työterveyshuollon erikoislääkärin allekirjoittamia, mutta suurin osa on kandien päivystyksessä tekemiä ja heillä saattaa olla aivan erilaiset näkemykset tehtävien tasosta ja muustakin.
Toisaalta, onko sekään ihmiselle hyväksi, että jää hautomaan sitä surua useiksi viikoiksi, joskus jopa yksinään? Ei takuulla. Monet surun asiantuntijat kannattavat sitä, että arjesta pidetään kiinni ja siihen pyritään palaamaan mahdollisimman pian. Jos ihminen vain ei olisi niin vieraantunut kuolemasta, vaan sitä pidettäisiin normaaliin elämään kuuluvana osana, niin ehkä osaisimme suhtautua omaan ja toisen suruun toisella tavalla. Emme kavahtaisi siitä puhumista tai olisimme empaattisempia toista kohtaan. Maailma ei valitettavasti pysähdy, vaikka kuolema liki meneekin. Ei edes silloin, kun itse on käynyt likellä ja palaakin takaisin arkeen. Siitäkin on noustava ja jatkettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näistä kommenteista huomaa kyllä, ettei ihmisillä ole aavistustakaan, mitä tarkoittaa yllättävän kuoleman aiheuttama shokki ja järkytys. Ja tietysti hyvä niin, mutta empaattinen voisi silti olla. Itse en muista viime keväältä tai kesältäkään vielä yhtään mitään, läheiseni menehtyi siis täysin yllättäen vuodenvaihteessa. Täytyy vaan toivoa etten töissä mokaillut kovin pahasti (olen sairaalassa ja vastuussa mm. verensiirroista). Ainakaan kukaan ei kuollut.
Tuollainen järkytys aiheuttaa stressireaktion ja on hyvinkin mahdollista, ettei henkilö ole työkykyinen. Lääkärihän sen päättää. Haluaisitteko itse asiakaspalvelijan, tai hoitajan, joka ei ole nukkunut ollenkaan ja itkee silmät päästään koko ajan? Hoitajan, joka ei jaksa keskittyä teidän hoitoonne, koska on kokenut henkilökohtaisen kriisin?
AP:lle edelleen paljon voimia, täällä ei ehkä kannata käydä enää mieltään pahoittamassa kaikkien trollien ja omaa pahoinvointiaan muiden niskaan kaatavien keskellä.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Jos migreeni jäytää päässä koko ajan, tuntuu että voisit nukahtaa seisaaltaan mutta unta et saa, kädet tärisee niin ettei meinaa pystyä kirjoittamaan ja sydän hakkaa niin siinä kunnossano pitäisi pystyä 8 tuntia yksin asiakkaita palvelemaan??? Onnea teille jotka olette töissä olleet, minä en siihen pystynyt. Työpäivän aikana ei voinut 100% keskittyä työhön, surun lisäksi stressasi että entä jos annan väärin rahasta takaisin tai teen jonkun muun huolimattomuusvirheen niin joudun niistäkin maksamaan. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Näistä kommenteista huomaa kyllä, ettei ihmisillä ole aavistustakaan, mitä tarkoittaa yllättävän kuoleman aiheuttama shokki ja järkytys. Ja tietysti hyvä niin, mutta empaattinen voisi silti olla. Itse en muista viime keväältä tai kesältäkään vielä yhtään mitään, läheiseni menehtyi siis täysin yllättäen vuodenvaihteessa. Täytyy vaan toivoa etten töissä mokaillut kovin pahasti (olen sairaalassa ja vastuussa mm. verensiirroista). Ainakaan kukaan ei kuollut.
Tuollainen järkytys aiheuttaa stressireaktion ja on hyvinkin mahdollista, ettei henkilö ole työkykyinen. Lääkärihän sen päättää. Haluaisitteko itse asiakaspalvelijan, tai hoitajan, joka ei ole nukkunut ollenkaan ja itkee silmät päästään koko ajan? Hoitajan, joka ei jaksa keskittyä teidän hoitoonne, koska on kokenut henkilökohtaisen kriisin?
AP:lle edelleen paljon voimia, täällä ei ehkä kannata käydä enää mieltään pahoittamassa kaikkien trollien ja omaa pahoinvointiaan muiden niskaan kaatavien keskellä.
❤️
Ei sillä sairaudella ole tekoa sen suremisen kanssa vaan tilanne laukaisi sairauden. En minä aktiivisesti surrut ollessani sairas. Kroppa ja mieli vaan irtisanoutuivat.
Menetin asiakkaita ja sinnittelin äärirajoilla saadakseni loput pidettyä vaikean ajan yli. Onko sekään työnantajan etu, että maksaa palkkaa työkyvyttömälle vajaasta ja huonosta suorituksesta? Sairaslomalla kela hyppää apuun kahden viikon päästä ja lopulta palkanmaksuvelvollisuus päättyy, jos sairaus kestää ja kestää.
Koska yrittäjänä en päässyt toipumaan rauhassa, ongelma pitkittyi muutamaksi vuodeksi. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat sairastuneet lopullisesti - heillä on lauennut krooninen mt-ongelma ja pysyvä työkyvyttömyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Suru on aina henkilökohtainen kokemus, samoin siihen reagointi. Niitä ei ulkopuolinen voi määrittää tai rajata.
Myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Missä tahansa tilanteessa pätevä lääkäri arvioi, onko henkilö arviointihetkellä työkykyinen juuri ko. työhön. Sitä arviota eivät esim. työkaverit tee.
Olen itsekin menettänyt läheisiä äkillisesti, ja sinnitellyt töissä. Työni ei ole rutiineja, vaan vaativaa asiantuntijatyötä. Näin jälkikäteen arvioituna olisin varmasti pidemmällä aikavälillä toipunut täysin työkykyiseksi ja tehokkaaksi sairausloman turvin. On naiivia ajatella, että työssä olo sinällään turvaa tehokkaan työnteon.
Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jopa työterveyshuollon erikoislääkäreitä pätevämpiä arvioimaan muiden työkykyä. Siitä seuraa paljon psyykkistä kuormitusta työyhteisöissä.Jos ne sairauslomatodistukset olisivatkin työterveyshuollon erikoislääkärin allekirjoittamia, mutta suurin osa on kandien päivystyksessä tekemiä ja heillä saattaa olla aivan erilaiset näkemykset tehtävien tasosta ja muustakin.
Toisaalta, onko sekään ihmiselle hyväksi, että jää hautomaan sitä surua useiksi viikoiksi, joskus jopa yksinään? Ei takuulla. Monet surun asiantuntijat kannattavat sitä, että arjesta pidetään kiinni ja siihen pyritään palaamaan mahdollisimman pian. Jos ihminen vain ei olisi niin vieraantunut kuolemasta, vaan sitä pidettäisiin normaaliin elämään kuuluvana osana, niin ehkä osaisimme suhtautua omaan ja toisen suruun toisella tavalla. Emme kavahtaisi siitä puhumista tai olisimme empaattisempia toista kohtaan. Maailma ei valitettavasti pysähdy, vaikka kuolema liki meneekin. Ei edes silloin, kun itse on käynyt likellä ja palaakin takaisin arkeen. Siitäkin on noustava ja jatkettava.
Kuka puhui viikoiksi suruun hautautumisesta?
Olen tuo kelle vastasit, ja omaan työhöni kuuluu päivittäin kohtaamisia ja palavereja, joissa itkeminen ei ole vaihtoehto. Niinpä esitin osan päivää reipasta, ja välillä menin katseilta piiloon itkemään. Jokainen empatiakykyinen ymmärtää, miten kuormittavaa tuollainen on. Ja väitän, että kukaan ei tuollaisessa tilassa ole täysin työkykyinen, vaikka mitä marttyyrin viittaa harteilleen sovittaisikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Suru on aina henkilökohtainen kokemus, samoin siihen reagointi. Niitä ei ulkopuolinen voi määrittää tai rajata.
Myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Missä tahansa tilanteessa pätevä lääkäri arvioi, onko henkilö arviointihetkellä työkykyinen juuri ko. työhön. Sitä arviota eivät esim. työkaverit tee.
Olen itsekin menettänyt läheisiä äkillisesti, ja sinnitellyt töissä. Työni ei ole rutiineja, vaan vaativaa asiantuntijatyötä. Näin jälkikäteen arvioituna olisin varmasti pidemmällä aikavälillä toipunut täysin työkykyiseksi ja tehokkaaksi sairausloman turvin. On naiivia ajatella, että työssä olo sinällään turvaa tehokkaan työnteon.
Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jopa työterveyshuollon erikoislääkäreitä pätevämpiä arvioimaan muiden työkykyä. Siitä seuraa paljon psyykkistä kuormitusta työyhteisöissä.Jos ne sairauslomatodistukset olisivatkin työterveyshuollon erikoislääkärin allekirjoittamia, mutta suurin osa on kandien päivystyksessä tekemiä ja heillä saattaa olla aivan erilaiset näkemykset tehtävien tasosta ja muustakin.
Toisaalta, onko sekään ihmiselle hyväksi, että jää hautomaan sitä surua useiksi viikoiksi, joskus jopa yksinään? Ei takuulla. Monet surun asiantuntijat kannattavat sitä, että arjesta pidetään kiinni ja siihen pyritään palaamaan mahdollisimman pian. Jos ihminen vain ei olisi niin vieraantunut kuolemasta, vaan sitä pidettäisiin normaaliin elämään kuuluvana osana, niin ehkä osaisimme suhtautua omaan ja toisen suruun toisella tavalla. Emme kavahtaisi siitä puhumista tai olisimme empaattisempia toista kohtaan. Maailma ei valitettavasti pysähdy, vaikka kuolema liki meneekin. Ei edes silloin, kun itse on käynyt likellä ja palaakin takaisin arkeen. Siitäkin on noustava ja jatkettava.
Joskus vaikeneminen on kultaa.
Ehkä törmäät vielä asiaan omakohtaisesti, ehkä et.
Läheisen kuolemassa ei ole kyse pelkästä surusta. Ja vaikka olisikin, ei sitäkään reaktioa voi pakottaa. Jos mietit katastrofia niin osa uhreista panikoituu ja kirkuu, osa jähmettyy, osa säilyttää toimintakykynsä, vaikka edes konemaisen sellaisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Jos migreeni jäytää päässä koko ajan, tuntuu että voisit nukahtaa seisaaltaan mutta unta et saa, kädet tärisee niin ettei meinaa pystyä kirjoittamaan ja sydän hakkaa niin siinä kunnossano pitäisi pystyä 8 tuntia yksin asiakkaita palvelemaan??? Onnea teille jotka olette töissä olleet, minä en siihen pystynyt. Työpäivän aikana ei voinut 100% keskittyä työhön, surun lisäksi stressasi että entä jos annan väärin rahasta takaisin tai teen jonkun muun huolimattomuusvirheen niin joudun niistäkin maksamaan. Ap
Mutta sinullahan on sairaus, minkä takia sinun pitää hakea sairauslomaa, eli tuo migreeni. Jos työnantaja ei hyväksy sairauslomaa tuon takia, niin hänen on tehtävä järjestää sinulle vähemmän stressaavaa työtä siksi aikaa, kun oireet ovat pahoja.
Ikävää sanoa, mutta tuo nykyajan lähiomainen käsittää yleensä vain lapsen, puolison ja häthätää omat vanhemmat. Jos suru on käynyt ylivoimaiseksi on silloin parempi kääntyä asiantuntevan avun puoleen ja hakea sitä mahdollisimman pian. Siellä osataan paremmin määrittää myös sairausloman tarve.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän toki, että surra pitää, mutta valitettavasti työkin auttaa suruun. On tekemistä ja arjet rullaan normaalilla rutiineilla. Olen menettänyt vanhempani ja appivanhemmat, muutakin sukua riittämiin, mutta en ole päivääkään voinut noiden takia sairaslomia viettää. Onni tai onnettomuus, mutta tällä on menty. Nykyään tuntuu olevan melkein sääntö, että jopa lemmikkiä jäädään viikkokausiksi suremaan ja työnantajan on vain maksettava tästäkin. Joskus melkein ihmettelen, kuinka pitkälle työnantajien sietokyky riittää, mutta onneksi saikkulappua ei ole pakko hyväksyä, vaan voi antaa korvaavaa työtä.
Suru on aina henkilökohtainen kokemus, samoin siihen reagointi. Niitä ei ulkopuolinen voi määrittää tai rajata.
Myös työpaikat ja -tehtävät ovat erilaisia. Missä tahansa tilanteessa pätevä lääkäri arvioi, onko henkilö arviointihetkellä työkykyinen juuri ko. työhön. Sitä arviota eivät esim. työkaverit tee.
Olen itsekin menettänyt läheisiä äkillisesti, ja sinnitellyt töissä. Työni ei ole rutiineja, vaan vaativaa asiantuntijatyötä. Näin jälkikäteen arvioituna olisin varmasti pidemmällä aikavälillä toipunut täysin työkykyiseksi ja tehokkaaksi sairausloman turvin. On naiivia ajatella, että työssä olo sinällään turvaa tehokkaan työnteon.
Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka kokevat olevansa jopa työterveyshuollon erikoislääkäreitä pätevämpiä arvioimaan muiden työkykyä. Siitä seuraa paljon psyykkistä kuormitusta työyhteisöissä.
Jep. Olennaistahan on, että miten isoa vahinkoa voi aiheutua, mikäli olet työssäollessa toisaikainen (esim. tuo ylempi kirurgiviittaus).
Määritätkö sinä surun määrän migreenillä? Kuule, voin kertoa, että tulet suremaan vielä vuosikymmeniä, itkemään tuskaasi hädissäsi ulos. Ei se suru lopu sairauslomalla, ei se katoa sinusta koskaan. Eli loppuelämäsi on tuota sahalaitaista migreeniä - vasta sitten olet surrut kunnolla!