Suren itsekseni ystävyyden päättymistä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ystävyys loppui kaksi vuotta sitten ja vieläkin sattuu. Olimme olleet läheisiä ystäviä reilut 10 vuotta, mutta sain kuulla hänen raskaudestaan ja hääaikeistaan muuta kautta kuin häneltä itseltään. Juttelimme päivittäin, viestittelimme kaikesta mahdollisesta ja vierailimme toistemme luona lomilla ja pitemmillä vapailla. En koskaan saanut kunnollista vastausta siihen, että miksi hän ei kertonut minulle.

Ensimmäiset viikot ilman ystävääni olivat aika rankkoja, olimmehan jutelleet päivittäin. Pidin hänestä ja hänen jutuistaan ja meillä oli samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun laitoin viimeisen viestini hänelle.

mutta...olisiko ollut vain ajan kysymys milloin hän kertoo sinulle? ehkä se toinen jolta sait kuulla, oli jonkun sukulaissuhteen takia kuullut aiemmin, mutta ystävä ei ollut vielä ehtinyt kertoa sinulle? 

Hän kertoi asiasta Facebookissa kaikille, ja hän tiesi hyvin etten käytä sosiaalista mediaa. Kuulin siitä yhteiseltä ystävältämme. Hääsuunnitteluista oli myös laitettu kuvia sinne.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvä ystävä, paras ystävä, bestis. Sellaista ei enää tule, ei niin hyvää ystävää. Puhuimme kaikesta ja oltiin samalla aaltopituudella. Oltiin oltu parhaita ystäviä yli 15 vuotta. Soiteltiin lähes päivittäin, matkusteltiin yhdessä, molemmat oltiin erottu ja oli lapsia. Viikonloppusin oltiin usein jommalla kummalla tekemässä ruokaa, juteltiin ja ulkoiltiin.

Oltiin puhuttu ettei mikään koskaan enää tule ystävyytemme väliin (kerran aiemmin oli noin vuoden tauko yhteydenpidossamme (ei oltu oikeastaan ollenkaan yhteyksissä, kun ystäväni ei hakunnut olla yhteydessä, kun oli harmistunut siitä, kun seurustelin ja se vei paljon aikaa meidän ystävyydeltämme enkä aina lähtenyt matkoille, kun piti ottaa myös toinen ihminen huomioon). Tapasin sitten elämäni miehen, johon rakastuin. Ystäväni muutti samaan aikaan hieman pidemmälle asumaan - ei kovin pitkälle, mutta julkisilla ei voinut kyläillä ja minulla ei ollut autoa.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna keskityin ehkä ihmissuhteeseeni liikaakin, mutta aika oli kortilla. Kävin töissä, urheilin päivittäin ja loput ajat vietin uuden mieheni kanssa ja toki välillä soittelin ystävälleni. Halusin myös viettää lomani miehen kanssa ensimmäisenä yhteisenä kesänä. Tämä oli ystävälleni luultavasti kova pala, koska en ekana kesänä ehtinyt hänen kanssaan viikoksi ulkomaille reissuun minne hän olisi halunnut kanssani lähteä ja olisin halunnut toki itsekin. En ehtinyt mieheni kanssa viettämäni kesäloman jälkeen enkä saanut melkein heti kesälomani jälkeen enää töistä yhtä lomaviikkoa lomaa -kysyin kyllä töistä ja olisin lähtenyt mikäli lomaa olisi irronnut. Ei toki oltu varattu eikä suunniteltukaan vielä mitään matkaa, mutta ystäväni oli päättänyt, että haluaa jonnekin minun kanssani. Loppujen lopuksi hän sai kyllä toisen ystävänsä mukaan reissuun.

Häneltä tuli täysi hiljaisuus. Koitin soittaa. Puhelut olivat nihkeitä eikä hän ottanut yhteyttä, joten lopetin. Kerran törmäsin häneen vahingossa yhdessä virastossa. Molemmilla oli kiire sovitulle ajelle ja juteltiin ainoastaan muutama sana ohimennen. Päätin lähettää hänelle tapaamisen jälkeen tekstarin, että olisi kiva nähdä ja kerroin parilla sanalla kuulumisiani. Hän vastasi, että hänellä on elämäntilanteensa vuoksi hankala lähteä tapaamaan kahvilaan tai muualle (kissoja ja koira kotona). Joten annoin olla. Sinänsä vaan mielestäni kurja, kun hän ei koskaan sanonut miksi lopetti ystävyyden. Monet ovat sanoneet, että oli luultavasti mustasukkainen, mutta en tiedä. Haluaisin kuulla syyn, koska kaikki on vaan omaa arvailuani. Tällä hetkellä olen tämän tapaamani miehen kanssa naimisissa ja edelleen rakastunut monien vuosien jälkeen. Häihin lähetin ystävälleni kutsun, mutta ei tullut eikä soittanut. Niin ja olen siis mieheni tapaamisen jälkeen edelleen matkustellut sekä mieheni että myös muiden ystävieni kanssa, joten kyse ei ole siitä, että mieheni rajoittaisi ystävieni tapaamista tai heidän kanssaan reissaamista. Ystävyys ei ole ainaista.

itse kyllä luen tästä tekstistäsi myös aika loukkaavia asioita, kuten se, että ensin nimenomaan lupasitte toisillenne (vaikkei sellaista tietenkään voi luvata) ettei yksikään mies tule teidän ystävyytenne väliin. Ja hups, heti annoit tulla. Olitte puhuneet kesälomamatkasta , ehkä hä nodotti sitä kuin kuuta nousevaa ja omilta kiireiltäsi et voinutkaan. Onhan se ikävä temppu hänen kannalta katsottuna.Joten hänenkin puolen ymmärrän täysin .Olit ensin luvannut ettei kukana tule väliin, mutta tulikin. Lomamatkan peruminen aika ikävää, koaka aikaa ei ollut kahteen lomaan...ei olisi pitänyt sopia mitään.

no, elämä on valintoja, hän sai nyt opetuksen, miehet MENEE kuitenkin aina etusijalle ystävien kesken...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvä ystävä, paras ystävä, bestis. Sellaista ei enää tule, ei niin hyvää ystävää. Puhuimme kaikesta ja oltiin samalla aaltopituudella. Oltiin oltu parhaita ystäviä yli 15 vuotta. Soiteltiin lähes päivittäin, matkusteltiin yhdessä, molemmat oltiin erottu ja oli lapsia. Viikonloppusin oltiin usein jommalla kummalla tekemässä ruokaa, juteltiin ja ulkoiltiin.

Oltiin puhuttu ettei mikään koskaan enää tule ystävyytemme väliin (kerran aiemmin oli noin vuoden tauko yhteydenpidossamme (ei oltu oikeastaan ollenkaan yhteyksissä, kun ystäväni ei hakunnut olla yhteydessä, kun oli harmistunut siitä, kun seurustelin ja se vei paljon aikaa meidän ystävyydeltämme enkä aina lähtenyt matkoille, kun piti ottaa myös toinen ihminen huomioon). Tapasin sitten elämäni miehen, johon rakastuin. Ystäväni muutti samaan aikaan hieman pidemmälle asumaan - ei kovin pitkälle, mutta julkisilla ei voinut kyläillä ja minulla ei ollut autoa.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna keskityin ehkä ihmissuhteeseeni liikaakin, mutta aika oli kortilla. Kävin töissä, urheilin päivittäin ja loput ajat vietin uuden mieheni kanssa ja toki välillä soittelin ystävälleni. Halusin myös viettää lomani miehen kanssa ensimmäisenä yhteisenä kesänä. Tämä oli ystävälleni luultavasti kova pala, koska en ekana kesänä ehtinyt hänen kanssaan viikoksi ulkomaille reissuun minne hän olisi halunnut kanssani lähteä ja olisin halunnut toki itsekin. En ehtinyt mieheni kanssa viettämäni kesäloman jälkeen enkä saanut melkein heti kesälomani jälkeen enää töistä yhtä lomaviikkoa lomaa -kysyin kyllä töistä ja olisin lähtenyt mikäli lomaa olisi irronnut. Ei toki oltu varattu eikä suunniteltukaan vielä mitään matkaa, mutta ystäväni oli päättänyt, että haluaa jonnekin minun kanssani. Loppujen lopuksi hän sai kyllä toisen ystävänsä mukaan reissuun.

Häneltä tuli täysi hiljaisuus. Koitin soittaa. Puhelut olivat nihkeitä eikä hän ottanut yhteyttä, joten lopetin. Kerran törmäsin häneen vahingossa yhdessä virastossa. Molemmilla oli kiire sovitulle ajelle ja juteltiin ainoastaan muutama sana ohimennen. Päätin lähettää hänelle tapaamisen jälkeen tekstarin, että olisi kiva nähdä ja kerroin parilla sanalla kuulumisiani. Hän vastasi, että hänellä on elämäntilanteensa vuoksi hankala lähteä tapaamaan kahvilaan tai muualle (kissoja ja koira kotona). Joten annoin olla. Sinänsä vaan mielestäni kurja, kun hän ei koskaan sanonut miksi lopetti ystävyyden. Monet ovat sanoneet, että oli luultavasti mustasukkainen, mutta en tiedä. Haluaisin kuulla syyn, koska kaikki on vaan omaa arvailuani. Tällä hetkellä olen tämän tapaamani miehen kanssa naimisissa ja edelleen rakastunut monien vuosien jälkeen. Häihin lähetin ystävälleni kutsun, mutta ei tullut eikä soittanut. Niin ja olen siis mieheni tapaamisen jälkeen edelleen matkustellut sekä mieheni että myös muiden ystävieni kanssa, joten kyse ei ole siitä, että mieheni rajoittaisi ystävieni tapaamista tai heidän kanssaan reissaamista. Ystävyys ei ole ainaista.

itse kyllä luen tästä tekstistäsi myös aika loukkaavia asioita, kuten se, että ensin nimenomaan lupasitte toisillenne (vaikkei sellaista tietenkään voi luvata) ettei yksikään mies tule teidän ystävyytenne väliin. Ja hups, heti annoit tulla. Olitte puhuneet kesälomamatkasta , ehkä hä nodotti sitä kuin kuuta nousevaa ja omilta kiireiltäsi et voinutkaan. Onhan se ikävä temppu hänen kannalta katsottuna.Joten hänenkin puolen ymmärrän täysin .Olit ensin luvannut ettei kukana tule väliin, mutta tulikin. Lomamatkan peruminen aika ikävää, koaka aikaa ei ollut kahteen lomaan...ei olisi pitänyt sopia mitään.

no, elämä on valintoja, hän sai nyt opetuksen, miehet MENEE kuitenkin aina etusijalle ystävien kesken...

Tätähän vaikeista kokemuksistaan kirjoittavat ihmiset varmasti juuri kaipasivatkin. Kritiikkiä sinulta. Oletpa piristävä ihminen!

Olenko ainoa, jonka mielestä nämä ystävyyssuhteet ei kuulosta terveiltä? Ei kai kukaan ystävä odota, että ystävyyssuhde olisi parisuhdetta tärkeämpi? Mulle oma perhe on kaikki kaikessa, ystäviä nähdään joskus ja jouluna silloin kuin molemmilla osapuolilla on sopiva tilanne.

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, jonka mielestä nämä ystävyyssuhteet ei kuulosta terveiltä? Ei kai kukaan ystävä odota, että ystävyyssuhde olisi parisuhdetta tärkeämpi? Mulle oma perhe on kaikki kaikessa, ystäviä nähdään joskus ja jouluna silloin kuin molemmilla osapuolilla on sopiva tilanne.

Et ole ainoa. Ei mulle eikä onneksi ystävillenikään ystävyys ole mikään elinikäinen symbioosi, jossa ystävä tulee aina ja kaikessa ykkösenä. 

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, jonka mielestä nämä ystävyyssuhteet ei kuulosta terveiltä? Ei kai kukaan ystävä odota, että ystävyyssuhde olisi parisuhdetta tärkeämpi? Mulle oma perhe on kaikki kaikessa, ystäviä nähdään joskus ja jouluna silloin kuin molemmilla osapuolilla on sopiva tilanne.

Kuka on väittänyt, että ystävyyden tulisi mennä parisuhteen edelle? Mutta jos ystävänsä unohtaa, niin itsekseen saa silloin itkeä parisuhteensa päättyessä

Jännä juttu, että aina kun joku tällaisella palstalla ilmoittaa kaipaavansa läheisiä ystävyyssuhteita elämäänsä, niin joku ryntää esiin huutamaan näin: "En minä vain kaipaa! Olet sairas läheisriippuvainen. Minulle riittää se, että ystävät ovat seuraavan verran tekemisissä kanssani silloin, kun heitä tarvitaan hautajaisiini arkunkantajiksi."

Näin siis kärjistetysti ilmaistuna, mutta pointti varmaan tuli selväksi. Ihmiset ovat erilaisia.

Tuttua. Minulle kävi niin, että ystäväni yhtäkkiä käyttäytyi tosi töykeästi minua kohtaan enkä tiennyt miksi. Hän oli ennenkin tehnyt saman, ikään kuin purkanut jotain huonoa oloansa minuun. Nyt sitten päätin, että minä en ota ensimmäisenä yhteyttä.

No hän ei sitten enää koskaan ottanutkaan minuun yhteyttä. Laitoin joulutervehdyksen ja siihen en saanut vastausta. Ajattelin, että sama kai se on onko tuollainen ihminen elämässä vai ei. Ei se ihan niin mennytkään vaan vieläkin tulee välillä ikävä häntä ja paha mieli asiasta.

Inhottavinta on, että nyt ne yhteiset mukavat muistotkin on pilalla.

Ei esimerkiksi huvita katsoa kuvia yhteisestä Aasian matkasta, koska siitäkin tulee nyt vain paha mieli, vaikka reissu oli mahtava.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli hyvä ystävä, paras ystävä, bestis. Sellaista ei enää tule, ei niin hyvää ystävää. Puhuimme kaikesta ja oltiin samalla aaltopituudella. Oltiin oltu parhaita ystäviä yli 15 vuotta. Soiteltiin lähes päivittäin, matkusteltiin yhdessä, molemmat oltiin erottu ja oli lapsia. Viikonloppusin oltiin usein jommalla kummalla tekemässä ruokaa, juteltiin ja ulkoiltiin.

Oltiin puhuttu ettei mikään koskaan enää tule ystävyytemme väliin (kerran aiemmin oli noin vuoden tauko yhteydenpidossamme (ei oltu oikeastaan ollenkaan yhteyksissä, kun ystäväni ei hakunnut olla yhteydessä, kun oli harmistunut siitä, kun seurustelin ja se vei paljon aikaa meidän ystävyydeltämme enkä aina lähtenyt matkoille, kun piti ottaa myös toinen ihminen huomioon). Tapasin sitten elämäni miehen, johon rakastuin. Ystäväni muutti samaan aikaan hieman pidemmälle asumaan - ei kovin pitkälle, mutta julkisilla ei voinut kyläillä ja minulla ei ollut autoa.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna keskityin ehkä ihmissuhteeseeni liikaakin, mutta aika oli kortilla. Kävin töissä, urheilin päivittäin ja loput ajat vietin uuden mieheni kanssa ja toki välillä soittelin ystävälleni. Halusin myös viettää lomani miehen kanssa ensimmäisenä yhteisenä kesänä. Tämä oli ystävälleni luultavasti kova pala, koska en ekana kesänä ehtinyt hänen kanssaan viikoksi ulkomaille reissuun minne hän olisi halunnut kanssani lähteä ja olisin halunnut toki itsekin. En ehtinyt mieheni kanssa viettämäni kesäloman jälkeen enkä saanut melkein heti kesälomani jälkeen enää töistä yhtä lomaviikkoa lomaa -kysyin kyllä töistä ja olisin lähtenyt mikäli lomaa olisi irronnut. Ei toki oltu varattu eikä suunniteltukaan vielä mitään matkaa, mutta ystäväni oli päättänyt, että haluaa jonnekin minun kanssani. Loppujen lopuksi hän sai kyllä toisen ystävänsä mukaan reissuun.

Häneltä tuli täysi hiljaisuus. Koitin soittaa. Puhelut olivat nihkeitä eikä hän ottanut yhteyttä, joten lopetin. Kerran törmäsin häneen vahingossa yhdessä virastossa. Molemmilla oli kiire sovitulle ajelle ja juteltiin ainoastaan muutama sana ohimennen. Päätin lähettää hänelle tapaamisen jälkeen tekstarin, että olisi kiva nähdä ja kerroin parilla sanalla kuulumisiani. Hän vastasi, että hänellä on elämäntilanteensa vuoksi hankala lähteä tapaamaan kahvilaan tai muualle (kissoja ja koira kotona). Joten annoin olla. Sinänsä vaan mielestäni kurja, kun hän ei koskaan sanonut miksi lopetti ystävyyden. Monet ovat sanoneet, että oli luultavasti mustasukkainen, mutta en tiedä. Haluaisin kuulla syyn, koska kaikki on vaan omaa arvailuani. Tällä hetkellä olen tämän tapaamani miehen kanssa naimisissa ja edelleen rakastunut monien vuosien jälkeen. Häihin lähetin ystävälleni kutsun, mutta ei tullut eikä soittanut. Niin ja olen siis mieheni tapaamisen jälkeen edelleen matkustellut sekä mieheni että myös muiden ystävieni kanssa, joten kyse ei ole siitä, että mieheni rajoittaisi ystävieni tapaamista tai heidän kanssaan reissaamista. Ystävyys ei ole ainaista.

Kissojen ja koirien takia tapaamisista kieltäytyminen kuulostaa niin ilmiselvältä tekosyyltä, että harva kehtaisi tuollaista käyttää. Yleensä lemmikit eivät estä lähtemästä kotoa hetkeksi tai kutsumasta muita kotiin. Allergikoillekin kun on lääkkeitä olemassa. 😱

Suru kertoo siitä, että sinulla on joskus ollut tärkeä ystävä. Kaikilla ei ole. Ystävien menetystä surraan, tuttavien poistumista elämästä lähinnä vain harmitellaan (jos edes sitäkään).

Vierailija kirjoitti:

Olenko ainoa, jonka mielestä nämä ystävyyssuhteet ei kuulosta terveiltä? Ei kai kukaan ystävä odota, että ystävyyssuhde olisi parisuhdetta tärkeämpi? Mulle oma perhe on kaikki kaikessa, ystäviä nähdään joskus ja jouluna silloin kuin molemmilla osapuolilla on sopiva tilanne.

anteeks mutta jos joka ikinen pokaystäväkandidaatti menee läpi elämäsi rinnallasi olleiden ystävienkin edelle, niin pulassa olet.... Ei kukaan ystävä ala  olemaan aina se 11. tai 17. ihminen, jos kuitenkin hän on se joka aina kuuntelee sydänsurujasi, tai riitojesi puintia puhelimessa poikakaverisi kanssa. Ymmärrän  10 vuotta kestäneen avioliiton,  että se on tärkeä, mutta nykyelämä ei ole samaa enää kuin ennen, kun oltiin vain yhden kanssa koko elämä. Miehiä tulee ja menee nykyään.

Tuokin yksi tapaus, oli juuri vasta aloittanut poikakaverin kanssa seurustelun, ja heti jo AIEMMIN sovitulla-suunnitellulla kesälomalla bestiksen kanssa ei sitten ollutkaan enää väliä..."ohoh,suunnitelmat muuttui, kun tapasin jonkun miekkosen"

Olin vuosikausia todella läheinen erään ihmisen kanssa ja melkein päivittäin tekemisissä. Kaikki asiat kerrottiin puolin ja toisin. Mulla oli vaikeuksia parisuhteessa, hän tuki minua. Erosin, hän tuki minua. Aina hän kuitenkin teki selväksi, etten osannut vaatia itselleni tarpeeksi hyvää kohtelua, että olin läheisriippuvainen reppana, jota miehet vei. Kaikki, joiden kanssa yritin tapailla, hän lyttäsi. Pelkkiä luusereita. Toista se oli hänen miehensä.

Hakeuduin ammattiauttajalle, että saisin itsetuntoni jotenkin normaaliksi. Olenko oikeasti aivan nolla? EN. Olen hoitanut ja kasvattanut kaksi lasta fiksuiksi aikuisiksi. Olen opiskellut aika hyvän ammatin ja käyn säännöllisesti töissä. En ole päihderiippuvainen. Mulla onkin oikeasti asiat aika hyvin.

Jossain vaiheessa tapasin erään miehen. Hän kohteli minua upeasti ja koin alusta saakka voivani olla täysin oma itseni hänen seurassaan. Ajattelin, että no kerrankin minulla on käynyt tuuri. Mies, joka varmasti miellyttää myös ystävääni! Vilpittömästi kuvittelin, että ystäväni ilahtuisi ikihyviksi näähdessään, että vihdoin minulla on mies, joka kohtelee minua ansaitsemallani tavalla. Toisin kävi.

Onnesta soikeana lähdimme ystäväni luo ensimmäiselle kyläreissulle. Ystäväni istui sohvalla naama kännykässä ja puhui tuskin mitään. Onneksi muitakin vieraita oli paikalla. Heidän kanssaan yritimme jutustella. Jossain vaiheessa ystäväni nosti päänsä ja kertoi tuoreelle poikaystävälleni katsoneensa Facebookista hänen tietojaan, ja huomanneensa, että hän on minua nuorempi. "Onko sinulla silmiä päässä ollenkaan? Etkö älyä kuinka vanha tuo on?" Hän kysyi, viitaten minuun. Mieheni hieman hämillään vakuutti kuitenkin tietävänsä ja olevansa kuitenkin erittäin onnellinen ja tyytyväinen.

Tuossa kohtaa muistin psykologin sanoneen, että usein ihmiset, jotka päätyvät hyväksikäyttäjien ja narsistien puolisoiksi, löytävät sellaisia myös ystävikseen. Ikävä kyllä. Oikeat ystäväthän iloitsisivat sun onnesta ja menestyksestä. Vasta tämä kokemus valaisi mut näkemään, että hän ei ollut ikinä ollutkaan ystäväni. Olin ollut vain pönkitys hänen omalle huonolle itsetunnolleen ja tarpeelleen "olla parempi kuin muut". Ihminen, jolla menee todella hyvin. Yhteydenpitomme -ei siis ystävyytemme -päättyi tähän.

Nyt tästä on jo vuosia. Olen edelleen saman miehen kanssa onnellisessa parisuhteessa. Olen onneksi saanut itsetuntoni sen verran kohdilleen, etten enää alistu tuon tyyppisten ihmisten kynnysmatoksi.

Ihan tyhmään ja turhaan riitaan kaatui 10 vuoden ystävyys kuin seinään. Harmittaa kyllä. Silloin vaan molemmat oli varmaan jääriä ottamaan ekaa askelta niin se sitten jäi.

Mielessä käy usein ystävä joka oli minulle tärkeä. Mutta ajan kanssa huomasin että jokin ei ole kohdallaan. Kävi juuri sellaista että oltiin matkusteltu yhdessä ja hän oli ottanut puheeksi että mennään seuraavanakin kesänä. Kuitenkin tuolloin hän menikin ihan toisen ihmisen kanssa. Näin alkoi käydä yhä useammin ja meidän aiemmat suunnitelmat korvattiin täysin, perumisia tuli ihan viime hetkelläkin. Saattoi myös viestitellä tämän toisen kanssa vaikka oli seurassani. Minun viesteihin jätti vastaamatta jos ei huvittanut. Mielestäni silloin vastataan vähän myöhemmin kun toinen ei odota vieressä, ja kuitenkin aina vastataan jos joku viestittelee. Tajusin että hänellä on paras kaveri, ja se en ollut minä. En koskaan ajatellut itse että ollaan varsinaisesti parhaita kavereita (minulla ei ole ollut sellaisia) mutta ajattelin että ollaan kuitenkinhyviä ystäviä, ja hänellä voi olla muitakin hyviä ystäviä. Mutta käytännössä hän olikin arvottanut kaverinsa eri asemiin. Minä olin varavaihtoehto. Eipä tuntunut kivalta! Terapian myötä tajusin myös että hän sanoi joskus näpäytteleviä kommentteja minulle. Aloin tajuta ettei hän taida arvostaa minua kauheasti. Mutta yritin pitää yhteyksiä, pitkän kaveruuden takia ja muutenkin. Olin myös vähän huolissaan onko hänellä kaikki hyvin. Mutta yritykseni kysellä kuulumisia saivat aika tylyjä vastauksia. Sitten se vaan jäi eikä hänestä enää kuulunut.

Tämä on tietysti vain oma näkökulmani asiaan. Kiinnostaisi todella paljon kuulla hänen versionsa. Näkemys tapahtumista voi olla ihan erilainen. Ja itsellä ainakin vaikutti että odotin meidän olevan läheisempiä kuin oltiin ja se harmitti.