Suren itsekseni ystävyyden päättymistä

Vierailija kirjoitti:

Maailmassa ei kohtaa kovin paljon ihmisiä joiden kanssa synkkaa syvemmin. Ystävyyden menetys on iso menetys jota on turha vähätelläkkään. Ystävyyssuhde voi olla kohtaamisen tasolla syvempi kuin parisuhde ja kestää läpi elämän toisin kuin parisuhteet. On iso menetys kun ei olekkaan luottoihmistä, johon turvautua ja jonka apuun voit luottaa. Joka hyväksyy sinut itsenäsi ja jonka seurassa ei tarvi vetää roolia.

Tämä on niin totta! Kauniisti kuvattu ystävyyttä.

Minulla itsekeskeinen aspergeria poteva ystäväni osoittautui niin vaikeaksi ihmiseksi, että päätin kylmästi ettei tästä tule mitään. Itse olen herkkä ja tunneälyinen ihminen, ja erikoiset yhteen ottamiset tämän tyypin kanssa eivät vaan koskaan loppuneet.

nimim. ei enää asperger-frendejä, kiitos

Pitkä ystävyys loppui kaksi vuotta sitten ja vieläkin sattuu. Olimme olleet läheisiä ystäviä reilut 10 vuotta, mutta sain kuulla hänen raskaudestaan ja hääaikeistaan muuta kautta kuin häneltä itseltään. Juttelimme päivittäin, viestittelimme kaikesta mahdollisesta ja vierailimme toistemme luona lomilla ja pitemmillä vapailla. En koskaan saanut kunnollista vastausta siihen, että miksi hän ei kertonut minulle.

Ensimmäiset viikot ilman ystävääni olivat aika rankkoja, olimmehan jutelleet päivittäin. Pidin hänestä ja hänen jutuistaan ja meillä oli samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun laitoin viimeisen viestini hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.

Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!

Mussa on toi sama vika. Vielä kun joku kertoisi missä siihen saa apua. Useita ihmissuhteita menny samanaikasesti. Hassua, että voin noin paljon samaistua tässä asiassa, kun oon kuvitellu olevani ainoa. Toi sun teksti oli pienellä erotuksella melkein kun mun suusta.

Omassa käytöksessä voi olla jotakin, mutta joskus syy on siinäkin, että ympärille ei vain ole sattunut osumaan niitä sellaisia kivoja tyyppejä. Vaikeissa tilanteissa paljastuu se, onko ystävyys kestävällä pohjalla vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Minulla itsekeskeinen aspergeria poteva ystäväni osoittautui niin vaikeaksi ihmiseksi, että päätin kylmästi ettei tästä tule mitään. Itse olen herkkä ja tunneälyinen ihminen, ja erikoiset yhteen ottamiset tämän tyypin kanssa eivät vaan koskaan loppuneet.

nimim. ei enää asperger-frendejä, kiitos

Mikä teidät sai alunperin ystävystymään? Olitko toisen aspergerista tietoinen heti alkuun?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla itsekeskeinen aspergeria poteva ystäväni osoittautui niin vaikeaksi ihmiseksi, että päätin kylmästi ettei tästä tule mitään. Itse olen herkkä ja tunneälyinen ihminen, ja erikoiset yhteen ottamiset tämän tyypin kanssa eivät vaan koskaan loppuneet.

nimim. ei enää asperger-frendejä, kiitos

Mikä teidät sai alunperin ystävystymään? Olitko toisen aspergerista tietoinen heti alkuun?

En tiennyt aspergerista. Hurmaannuin häneen hänen terävän älynsä ja huumorin ansiosta, ja vuosia oltiin ystäviä/kavereita (ei koskaan mitään bestiksiä kuitenkaan). Hän oli alusta asti erikoinen ja myös ns. vaikeasti lähetysttävä, ja yritin aina mukautua hänen persoonaansa. Hän oli kuitenkin todella äkkipikainen ja ns. ammattiloukkaantuja monessa asiassa, ja yksi kerta pitkän vatvomisen jälkeen päätin, etten enää jaksa olla tekemisissä.

Jouduin aina pinnistelemään, että ystävyys pysyisi tasapainossa koska hän oli hieman sosiaalisesti rajoittunut. Kyllähän se harmittaa, kun hän oli kuitenkin älyllisesti vertaansa vailla oleva ihminen.

Menetin parhaan ystäväni kymmenisen vuotta sitten huumeille. Yhä tänäkin päivänä harmittaa todella paljon sillä olimme noin kymmenen vuoden ajan kuin paita ja peppu, hän oli minulle kuin sisko. Tuollaisia ystävyys-suhteita ei moni ihminen elämässään koe ja olen onnekas että mulla oli tuollainen ystävä. Harmi ettei se kestänyt pidempään.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ystävyys loppui kaksi vuotta sitten ja vieläkin sattuu. Olimme olleet läheisiä ystäviä reilut 10 vuotta, mutta sain kuulla hänen raskaudestaan ja hääaikeistaan muuta kautta kuin häneltä itseltään. Juttelimme päivittäin, viestittelimme kaikesta mahdollisesta ja vierailimme toistemme luona lomilla ja pitemmillä vapailla. En koskaan saanut kunnollista vastausta siihen, että miksi hän ei kertonut minulle.

Ensimmäiset viikot ilman ystävääni olivat aika rankkoja, olimmehan jutelleet päivittäin. Pidin hänestä ja hänen jutuistaan ja meillä oli samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun laitoin viimeisen viestini hänelle.

mutta...olisiko ollut vain ajan kysymys milloin hän kertoo sinulle? ehkä se toinen jolta sait kuulla, oli jonkun sukulaissuhteen takia kuullut aiemmin, mutta ystävä ei ollut vielä ehtinyt kertoa sinulle? 

Vierailija kirjoitti:

Minulla itsekeskeinen aspergeria poteva ystäväni osoittautui niin vaikeaksi ihmiseksi, että päätin kylmästi ettei tästä tule mitään. Itse olen herkkä ja tunneälyinen ihminen, ja erikoiset yhteen ottamiset tämän tyypin kanssa eivät vaan koskaan loppuneet.

nimim. ei enää asperger-frendejä, kiitos

Et kuullosta herkältä ja tunneälyiseltä vaan ennemminkin kylmältä.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ystävyys loppui kaksi vuotta sitten ja vieläkin sattuu. Olimme olleet läheisiä ystäviä reilut 10 vuotta, mutta sain kuulla hänen raskaudestaan ja hääaikeistaan muuta kautta kuin häneltä itseltään. Juttelimme päivittäin, viestittelimme kaikesta mahdollisesta ja vierailimme toistemme luona lomilla ja pitemmillä vapailla. En koskaan saanut kunnollista vastausta siihen, että miksi hän ei kertonut minulle.

Ensimmäiset viikot ilman ystävääni olivat aika rankkoja, olimmehan jutelleet päivittäin. Pidin hänestä ja hänen jutuistaan ja meillä oli samanlaiset mielenkiinnon kohteet. Hänestä ei ole kuulunut mitään sen jälkeen, kun laitoin viimeisen viestini hänelle.

Voin hyvin kuvitella! Oma päättynyt ystävyyssuhteeni ei ollut noin läheinen ja silti sen päättyminen oli vaikea kokemus. Vaikuttaa siltä, että ystäväsi elämään tuli joko tuli äkillisesti jotain muuta ja / tai hän halusi tahallisesti loukata sinua. Varmasti raskas kokemus. Voimia ja iloa elämääsi! ❤

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla itsekeskeinen aspergeria poteva ystäväni osoittautui niin vaikeaksi ihmiseksi, että päätin kylmästi ettei tästä tule mitään. Itse olen herkkä ja tunneälyinen ihminen, ja erikoiset yhteen ottamiset tämän tyypin kanssa eivät vaan koskaan loppuneet.

nimim. ei enää asperger-frendejä, kiitos

Et kuullosta herkältä ja tunneälyiseltä vaan ennemminkin kylmältä.

Mulle tuli sellainen fiilis, että tässä on vielä aika paljon mielipahaa jäljellä ja siksi entistä ystävää kuvataan näin kärjekkäästi.

Jotkut ihmiset kiehtovat alusta alkaen, mutta aina tällainen seura ei ole välttämättä itselle hyväksi. Silloin ihmissuhde usein päättyy vaikeissa tunnelmissa.

Jatkossa sitten kokemuksesta ehkä osaa ottaa sen verran opiksi, että kuuntelee toisen ihmisen itsessä herättämiä tunteita tarkemmin alusta asti eikä ihan niin reippaasti enää yritä sietää kaikenlaisia epämukavilta tuntuvia asioita.

Vierailija kirjoitti:

On käynyt niin, että ystävä jotenkin hiljalleen antoi ymmärtää, että hänellä on nykyään muita intressejä. Annoin sitten olla, eihän sitä pakottaakaan voi. Oltiin vain todella hyviä ystäviä ennen sitä, tuntui jotenkin oudolta. On niitä muitakin ystävyyksiä loppunut, mutta joko ei niin läheisiä tai sitten on ollut joku syy. Siksi tämä tapaus kalvaa, kun selvää syytä ei ole.

Minä tein näin ja kerroin että haluan ajatella positiivisesti. On syyt miksi toinen halusi jauhaa negaa tietyistä asioista.

Muiden ihmisten kohtelu ja kyykytys inhotti. Olisi kai pitänyt kertoa selkeästi itse etten tajua sitä.

Hän ettei vastakkainen sukupuoli kiinnosta ja muutama pikkujuttu sai aikaan, että halusin etäisyyttä.

Minä suren ystävyyden päätöstä juuri niin, että olen ollut todella hölmö kun olen kuvitellut sen ihmisen olleen ystäväni. Olo on todella pettynyt, vielä muutaman vuoden jälkeen. Lisäksi oikeasti toivon, etten joutuisi koskaan näkemään tätä ihmistä, vaikka todennäköisesti näin tulee käymään. Yritti sabotoida elämäänikin. En vaan pysty näkemään mitään hyvää hänessä. Ehkä joskus annan anteeksi, nyt olen vaan helpottunut kun en ole hänen vaikutuspiirissään.

Vierailija kirjoitti:

Menetin parhaan ystäväni kymmenisen vuotta sitten huumeille. Yhä tänäkin päivänä harmittaa todella paljon sillä olimme noin kymmenen vuoden ajan kuin paita ja peppu, hän oli minulle kuin sisko. Tuollaisia ystävyys-suhteita ei moni ihminen elämässään koe ja olen onnekas että mulla oli tuollainen ystävä. Harmi ettei se kestänyt pidempään.

Osanottoni surusi johdosta. Toivottavasti löytäisit vielä myöhemmin elämässä itsellesi yhtä läheisiä ystäviä. Voimia! ❤

Minulla oli hyvä ystävä, paras ystävä, bestis. Sellaista ei enää tule, ei niin hyvää ystävää. Puhuimme kaikesta ja oltiin samalla aaltopituudella. Oltiin oltu parhaita ystäviä yli 15 vuotta. Soiteltiin lähes päivittäin, matkusteltiin yhdessä, molemmat oltiin erottu ja oli lapsia. Viikonloppusin oltiin usein jommalla kummalla tekemässä ruokaa, juteltiin ja ulkoiltiin.

Oltiin puhuttu ettei mikään koskaan enää tule ystävyytemme väliin (kerran aiemmin oli noin vuoden tauko yhteydenpidossamme (ei oltu oikeastaan ollenkaan yhteyksissä, kun ystäväni ei hakunnut olla yhteydessä, kun oli harmistunut siitä, kun seurustelin ja se vei paljon aikaa meidän ystävyydeltämme enkä aina lähtenyt matkoille, kun piti ottaa myös toinen ihminen huomioon). Tapasin sitten elämäni miehen, johon rakastuin. Ystäväni muutti samaan aikaan hieman pidemmälle asumaan - ei kovin pitkälle, mutta julkisilla ei voinut kyläillä ja minulla ei ollut autoa.

Nyt jälkeenpäin ajateltuna keskityin ehkä ihmissuhteeseeni liikaakin, mutta aika oli kortilla. Kävin töissä, urheilin päivittäin ja loput ajat vietin uuden mieheni kanssa ja toki välillä soittelin ystävälleni. Halusin myös viettää lomani miehen kanssa ensimmäisenä yhteisenä kesänä. Tämä oli ystävälleni luultavasti kova pala, koska en ekana kesänä ehtinyt hänen kanssaan viikoksi ulkomaille reissuun minne hän olisi halunnut kanssani lähteä ja olisin halunnut toki itsekin. En ehtinyt mieheni kanssa viettämäni kesäloman jälkeen enkä saanut melkein heti kesälomani jälkeen enää töistä yhtä lomaviikkoa lomaa -kysyin kyllä töistä ja olisin lähtenyt mikäli lomaa olisi irronnut. Ei toki oltu varattu eikä suunniteltukaan vielä mitään matkaa, mutta ystäväni oli päättänyt, että haluaa jonnekin minun kanssani. Loppujen lopuksi hän sai kyllä toisen ystävänsä mukaan reissuun.

Häneltä tuli täysi hiljaisuus. Koitin soittaa. Puhelut olivat nihkeitä eikä hän ottanut yhteyttä, joten lopetin. Kerran törmäsin häneen vahingossa yhdessä virastossa. Molemmilla oli kiire sovitulle ajelle ja juteltiin ainoastaan muutama sana ohimennen. Päätin lähettää hänelle tapaamisen jälkeen tekstarin, että olisi kiva nähdä ja kerroin parilla sanalla kuulumisiani. Hän vastasi, että hänellä on elämäntilanteensa vuoksi hankala lähteä tapaamaan kahvilaan tai muualle (kissoja ja koira kotona). Joten annoin olla. Sinänsä vaan mielestäni kurja, kun hän ei koskaan sanonut miksi lopetti ystävyyden. Monet ovat sanoneet, että oli luultavasti mustasukkainen, mutta en tiedä. Haluaisin kuulla syyn, koska kaikki on vaan omaa arvailuani. Tällä hetkellä olen tämän tapaamani miehen kanssa naimisissa ja edelleen rakastunut monien vuosien jälkeen. Häihin lähetin ystävälleni kutsun, mutta ei tullut eikä soittanut. Niin ja olen siis mieheni tapaamisen jälkeen edelleen matkustellut sekä mieheni että myös muiden ystävieni kanssa, joten kyse ei ole siitä, että mieheni rajoittaisi ystävieni tapaamista tai heidän kanssaan reissaamista. Ystävyys ei ole ainaista.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jonka kanssa olisin voinut matkustella ja tehdä kaikkea mukavaa. Jostain syystä en kelpaa sellaiseen seuraksi. Kukaan ei ole pyytänyt, ja kun itse olen ehdottanut, ei niistä ole mitään tullut. Usein on myös mennyt niin, että olen se joka enemmän pitää yhteyttä ja joka enemmän kuuntelee toisia kuin mitä minua kuunnellaan. En tiedä mistä tämä johtuu, ja olen sitä miettinyt monta pitkää vuotta, ja surrut vielä kauemmin. Elämässäni on siis ollut ihmisiä, heitä on tullut ja eritoten mennyt.

Yhdellekään en ole ollut niin läheinen että riitatilanteesta tai edes väärinkäsityksestä olisi päästy yli ja voitu jatkaa ystävyyttä. Tämä on se suurin ihmetyksen aiheeni. Että miksi minua voi loukata, mutta jos näytän tunteeni tai sanon että hei, ei tämä ole kivaa, saan täyslaidallisen sitä itseään niskaani. 

Yksi pitkä kaverisuhde päättyi kai jonkinlaiseen riitaan. Siinä kävi niin, että toinen loukkasi sanomalla suoraan mitä ajatteli (tilanne oli sellainen, että olin varta vasten sanonut aiheen olevan minulle arka ja että en tahtoisi niin siitä puhua, ja silti tämän kaverini oli pakko sanoa mitä ajatteli. Ja älkää käsittäkö väärin. Saa ajatella mitä haluaa, ja saa antaa kritiikkiäkin jos siltä tuntuu, mutta sille on aikansa ja paikkansa, eikä tämä kyseinen hetki ollut paras sille). Mutta sen sijaan, että olisin saanut anteeksipyynnön, sain kuulla kaiken mikä minussa oli ollut vikana vuosien ajan ja vielä kuulla senkin, että se aihe mistä puhuttiin ja se mitä hän sanoi oli totuus jonka sanomista ääneen hän ei katunut pätkääkään. Eipä sellaisesta sitten voi enää jatkaa eteenpäin. En ole toipunut tästä vieläkään, koen että hän kohteli minua todella väärin. Samassa syssyssä menetin toisenkin kaverin, joka asettui tämän minua loukanneen puolelle. Se satutti sitten vielä lisää. 

Toisella kerralla melko tuore kaverisuhde päättyi samantyylisesti. Tämä ihminen on todella vahva persoona, ja hänellä on tapana kertoa tasan tarkkaan mitä hän mistäkin asiasta miettii. Minä aloin sinä yhtenä päivänä väsyä hänen puheisiinsa - jälleen kerran oli puhe minusta - ja sanoin, että haluan vain poistua paikalta. Että nyt en jaksa kuunnella tällaista. Hän huusi perääni jotain, mikä iski niin kovaa vyön alle, ettei meidän kaverisuhde siitä selvinnyt. Tätäkin olen miettinyt pitkään, molempia tapahtumia yrittänyt miettiä kaikkien kannalta ja luulen (vaikka se on ihan hirveän vaikeaa) ymmärtäni myös näiden ihmisten syyt sanoa mitä he sanoivat. Sitä vain en jaksa millään vieläkään tajuta, että miksi he "saivat" loukata sillä tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jonka kanssa olisin voinut matkustella ja tehdä kaikkea mukavaa. Jostain syystä en kelpaa sellaiseen seuraksi. Kukaan ei ole pyytänyt, ja kun itse olen ehdottanut, ei niistä ole mitään tullut. Usein on myös mennyt niin, että olen se joka enemmän pitää yhteyttä ja joka enemmän kuuntelee toisia kuin mitä minua kuunnellaan. En tiedä mistä tämä johtuu, ja olen sitä miettinyt monta pitkää vuotta, ja surrut vielä kauemmin. Elämässäni on siis ollut ihmisiä, heitä on tullut ja eritoten mennyt.

Yhdellekään en ole ollut niin läheinen että riitatilanteesta tai edes väärinkäsityksestä olisi päästy yli ja voitu jatkaa ystävyyttä. Tämä on se suurin ihmetyksen aiheeni. Että miksi minua voi loukata, mutta jos näytän tunteeni tai sanon että hei, ei tämä ole kivaa, saan täyslaidallisen sitä itseään niskaani. 

Yksi pitkä kaverisuhde päättyi kai jonkinlaiseen riitaan. Siinä kävi niin, että toinen loukkasi sanomalla suoraan mitä ajatteli (tilanne oli sellainen, että olin varta vasten sanonut aiheen olevan minulle arka ja että en tahtoisi niin siitä puhua, ja silti tämän kaverini oli pakko sanoa mitä ajatteli. Ja älkää käsittäkö väärin. Saa ajatella mitä haluaa, ja saa antaa kritiikkiäkin jos siltä tuntuu, mutta sille on aikansa ja paikkansa, eikä tämä kyseinen hetki ollut paras sille). Mutta sen sijaan, että olisin saanut anteeksipyynnön, sain kuulla kaiken mikä minussa oli ollut vikana vuosien ajan ja vielä kuulla senkin, että se aihe mistä puhuttiin ja se mitä hän sanoi oli totuus jonka sanomista ääneen hän ei katunut pätkääkään. Eipä sellaisesta sitten voi enää jatkaa eteenpäin. En ole toipunut tästä vieläkään, koen että hän kohteli minua todella väärin. Samassa syssyssä menetin toisenkin kaverin, joka asettui tämän minua loukanneen puolelle. Se satutti sitten vielä lisää. 

Toisella kerralla melko tuore kaverisuhde päättyi samantyylisesti. Tämä ihminen on todella vahva persoona, ja hänellä on tapana kertoa tasan tarkkaan mitä hän mistäkin asiasta miettii. Minä aloin sinä yhtenä päivänä väsyä hänen puheisiinsa - jälleen kerran oli puhe minusta - ja sanoin, että haluan vain poistua paikalta. Että nyt en jaksa kuunnella tällaista. Hän huusi perääni jotain, mikä iski niin kovaa vyön alle, ettei meidän kaverisuhde siitä selvinnyt. Tätäkin olen miettinyt pitkään, molempia tapahtumia yrittänyt miettiä kaikkien kannalta ja luulen (vaikka se on ihan hirveän vaikeaa) ymmärtäni myös näiden ihmisten syyt sanoa mitä he sanoivat. Sitä vain en jaksa millään vieläkään tajuta, että miksi he "saivat" loukata sillä tavalla. 

Herkät ja kiltit ihmiset joutuvat välillä pitkäänkin etsimään paikkaansa tässä maailmassa. Kovia, toisia kurjasti kohtelevia ihmisiä on paljon. Hyviä ihmissuhteita on välillä todella, todella hankala löytää. Huonoihinkaan ei silti kannata jäädä. Jatka etsimistä, löydät varmasti vielä itsellesi välittäviä ja hyväsydämisiä ystäviä. Iloa kevääseesi ja onnea matkaan! ❤

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.

Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!

Olen todella pahoillani puolestasi. Tuo on varmasti tosi vaikea kokemus sinulle. Muistuttaa omaa kokemistani tästä tärkeän ystövyyden loppumisesta. Minullakin oli vaikeuksia. Kaipasin ystäväni seuraa, mutta ehdottaessani että voisimme tavata useammin hän päättikin nostaa kissan pöydälle. Kuulemma kerran kuukaudessa ystävän tapaaminen oli jo aivan liikaa nykyisellään, kun uraa piti yrittää luoda. Hän selitti, että olen aivan liian vaativa hänestä, muille ystäville kuulemma tapaaminen kaksi kertaa vuodessa riitti aivan hyvin. Käsitykset ystävyydestä olivat siis aivan eri planeetalta ajankäytön suhteen.

Aikamoinen kokemus oli, koska olin luullut meidän olevan hyvin läheisiä ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei sellaisia elämäänsä lainkaan kaivannut. Kaikenlaisia loukkaavia asioita hän myös sanoi minusta, kun oli monta vuotta ilmeisesti kaikenlaista hautonut, muttei ollut mukakohteliaana ihmisenä koskaan mistä "viitsinyt" sanoa. Sitten antoi tulla kaiken kerralla niskaan, kun nyt vihdoin vauhtiin pääsi.

Tiedän, että tällaiset kurjat kokemukset syventävät omaa pahaa oloa entisestään. Todella hyvä juttu silti, että olet pystynyt pitämään kiinni tuosta ajatuksesta paremmasta huomisesta. Se on kyllä edessä, mutta sinne päästäkseen on otettava monta pientä askelta ja mahdollisesti kahlattava läpi monesta huonosta ihmissuhteesta ennen kuin niitä mukavampia ihmisiä omalle kohdalle osuu. Voimia sinulle! ❤

wow. Oletko enää tekemisissä nyt tuon ystävän kanssa, vai lloppuiko se siihen? On totta että toiset ei kaipaa kovin usein tapaamisia, ja toiset taas jakaa kaiken ystävien kanssa. Mutta on ymmärrettävää että elämässä on monia eri vaiheita, jolloin juuri esim. oman perheen tai lasten tai työasiat voi uuvuttaa niin ettei ole aikaa mihinkään "ylimääräiseen". mutta mietippä olitko toisaan riippuvainen juuri tästä ihmisestä? Kenenkään ei pitäisi joutua vastoin voimiaan olemaan loputtomastsi toisen ihmisen jatkuva "pelastusrengas" tai ainoa apu, entä jos olisit mennyt vaikka johonkin harrastukseen, jossa olisit saanut enemmän säännöllisiä ihmiskontakteja?

Mikä ihme on tämä ajatus, ettei ystävää saisi lainkaan missään olosuhteista tarvita tai häneen tukeutua? Rajansa toki kaikella, ystävyys ei tietysti ole mikään terapiasuhde. Silti, jos ihmiset ovat suhteessa toisiinsa vain kuin yössä toisensa satunnaisesti tapaavat laivat, niin mistään varsinaisesta ystävyydestä ei mielestäni voida puhua. Kyseessä on silloin tuttavuus. Ystävyys vaatii molemmilta osapuolilta sitoutumista toisiinsa myös tunnetasolla. Mutta eiväthän kaikki tällaiseen tietysti pysty, vaan osalle ihmisistä riittää aivan hyvin se, että silloin tällöin joku tuttava hetkeksi ilmaantuu elämään ja taas katoaa.

Loukattu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samanlaisia tuntemuksia... Minulle kävi niin, että ystävyyden päättyminen oli minun syytäni. Hetken mielijohteesta sanoin pahasti ja ilkeästi. Nyt sitten tuo ihminen ei ole enää elämässäni.

Toisinaan se asia tulee mieleen, ja tuntuu pahalta. Silloin suutuspäissäni kuvittelin, että minulla on siinä tilanteessa oikeus sanoa mitä tahansa. Kuitenkin tosiasia on, että ikävöin tuota ihmistä. Eikä ystäviä ole koskaan liikaa. 

Sain kai mitä ansaitsin?

Kurja kuulla! Oletko yrittänyt jälkikäteen vielä joskus paikata tilannetta vai loppuiko kaikki yhteydenpito kerralla kuin seinään? Pyysitkö missään vaiheessa anteeksi ystävältäsi?

Pyysin anteeksi sähköpostilla, mutta hän ei vastannut mitään. Ihan ymmärrettävää sinänsä. 

- 1

Teille anteeksipyytäjille. Itse riitaannuin myös ystäväni kanssa. Hän teki minua kohtaan väärin. Jos olet oikeasti pahoillasi älä ilmoita ikäviä uutisia millään viestillä, mene käymään tai VÄHINTÄÄN SOITA. johonkin whatsappiin kun laittaa "hei sori oikeesti" niin se on musta törkeää. Ja helppoa anteeksipyytäjälle. Koska silloin voi sanoa, että "mähän pyysin jo anteeksi".

Jos oikeasti välität ja olet pahoillasi mene köymään ja selvitä asiat kasvotusten!!

On helppo olla aika ikävä, perua juttuja yms. viestejä lähettämällä, kun toisen pettymystä ei tällöin joudu kuulemaan äänestä eikä näkemään surullista ilmettä. 😭

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni 30-vuotinen ystävyyssuhde muuttui kaverisuhteeksi, kun pidemmän ajan kuluessa huomasin ja oli pakko hyväksyä, ettei ystäväni aidosti ollut iloinen oman elämäni saamasta uudesta myönteisestä suunnasta.

Yli 50-vuotiaita ollaan, molemmilla muutama muu ystävä myös. Surullinen olo.

ihan mielenkiinnosta kysyn vain, otitko ystäväsi riittävästi mukaan , tuohon sinun "elämäsi myönteiseen suuntaan" vai jätitkö hänent yksin kotiin murjottamaan kun sinä ja uusi upea elämäsi ja uudet ihmiset juhlitte tai piditte hauskaa? Tuli hieman kärjistetysti, mutta oletko miettiinyt syitä miksi hän ei osannut iloita mukana? Oliko hänelle annettu mahdollisuutta ,oikeasti? Oliko hänellä saiauksia, vastoinkäymisiä, ja kukaan "ystävä" ei halunnut kuullakkaan niistä mitään, kun itsellä pyyhki hyvin? Toki pitäisi osata iloita ystävän menestyksestä, totta kai, mutta jos omat vastoinkkäymiset on ylivoimaisen, niin harva vaikka omien vanhempien hautajaisia järjestäessään kiljuu riemusta kun ystävät ei halua surra mukana. Mun ystäviä ei edes osanottokortin verran kiinnostanut, Oli liian upeaa heidän oma elämä, ettei siihen haluttu suruja mukaan.

Kyllä, otin mukaan. Halusin jakaa ja kertoa niin kuin aiemminkin olin kertonut elämästäni ja hän omastaan. Vastassa muuri ja hiljaisuus ja asioideni sivuuttaminen. Meidän välillemme muodostui tabuaihe, josta ei voinut puhua. Olemme siis yhä tavanneet, mutta enää ei voi puhua kuin tietyistä ns yleisemmistä asioista.

Tämä on ollut kahden vakavan ihmisen ystävyyssuhde.

Ystävyyden muuttuminen pinnalliseksi voi tehdä kipeää. Tuollaisesta tilanteesta on vaikea päästä eteenpäin. Toivottavasti aika parantaisi asioita ja ystävän kanssa pystyisi taas viettämään aikaa yhdessä entiseen tapaan.