Lue keskustelun säännöt.
Suren itsekseni ystävyyden päättymistä
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni
18.03.2018 |
Onko sinulle käynyt niin, että merkittävä ystävyyssuhde olisi päättynyt etkä oikein ole päässyt asiasta yli tai se on ollut kovan työn takana? Minulle on. Olen yrittänyt vuosia ajatella, että ainahan ihmissuhteita välillä saattaa loppua ja aika aikaansa kutakin. Se ei kuitenkaan ole oikein auttanut.
Ystävyyssuhde päättyi pahaan riitaan ja vieläkin tulee tämän ihmisen muistuessa mieleen todella vaikea olo. Ilmeisesti omat tunteet asiaan liittyen pitäisi yrittää käydä perusteellisemmin läpi sen sijaan, että vain hampaat irvessä yritän eteenpäin vakuuttaen itselleni ettei se haittaa, ettemme enää ole ystäviä.
Muilla tällaisia kokemuksia? Pääsitkö ajan kanssa yli asiasta vai vaivaako juttu vieläkin?
Kommentit (74)
Vieläkin pitkän ystävyyden päättäneen riidan jälkeen on sellainen olo, että on parempi yrittää olla ottamatta tähän toiseen enää yhteyttä. Ystävyys päättyi niin epämukavan keskustelun merkeissä, että siitä olisi hyvin vaikea päästä sillä tavoin yli, että ystävyys voisi joskus jossain toisissa olosuhteissa jatkua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia tuntemuksia... Minulle kävi niin, että ystävyyden päättyminen oli minun syytäni. Hetken mielijohteesta sanoin pahasti ja ilkeästi. Nyt sitten tuo ihminen ei ole enää elämässäni.
Toisinaan se asia tulee mieleen, ja tuntuu pahalta. Silloin suutuspäissäni kuvittelin, että minulla on siinä tilanteessa oikeus sanoa mitä tahansa. Kuitenkin tosiasia on, että ikävöin tuota ihmistä. Eikä ystäviä ole koskaan liikaa.
Sain kai mitä ansaitsin?
Kurja kuulla! Oletko yrittänyt jälkikäteen vielä joskus paikata tilannetta vai loppuiko kaikki yhteydenpito kerralla kuin seinään? Pyysitkö missään vaiheessa anteeksi ystävältäsi?
Pari vuotta sitten päättyi yllättäen ehkä merkittävin ystävyyssuhteeni, joka oli kestänyt noin 40 vuotta. En olisi uskonut, että niin voisi käydä. Eniten satuttaa läheisen ihmisen ilkeys, sitä on vaikea uskoa todeksi. Entiseen ei voi enää palata tapahtuneen jälkeen, joten elämä jatkuu nyt näin. Onneksi on muita ystäviä.
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
AINA on anteeksipyytämisen, katumisen, ja parannuksen tekemisen mahdollisuus .Oma ylpeytesi estää vain sinua tekemstä näitä. Ota joskus uudelleen yhteyttä ja pyydä oikeasti anteeksi, ja että näet nyt hänen näkökannat, ja hänen puolen asioista. Ja pyydä jälleen tapaamista. Tietenkin pitää varautua että on liian isoja asioita joista riitelitte, eikä kaikkea voi lakaista maton alle, esim. toisen miehen vieminen, tahallinen pahuus, vahingoittaminen, toisen elämän sabotointi jne. Ne on pysyviä persoonallisuuden piirteitä, eikä luullakseni persoonallisuushäiriöstä voi parantua ainakaan merkittävästi (?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
tuo kuulostaa typilliseltä On joku oma juttu, johon muut ei pääse sisälle, (sun suhde) olisiko se vienyt kaiken energiasim tai huomioisi, ja sen aikana ja kun se on ohi, et ollut läsnä muille, kun heillä oli omia vaikeuksia kenties? Vain kysymys. Ehkä elit niin oman kuplasi sisällä, tuossa suhteessa, ettei muilla ollut aisaa sinne? Ehkä ystävilläsi oli omia elämän huolia ja sinun murheet oli ihan likaa heille?
On käynyt niin, että ystävä jotenkin hiljalleen antoi ymmärtää, että hänellä on nykyään muita intressejä. Annoin sitten olla, eihän sitä pakottaakaan voi. Oltiin vain todella hyviä ystäviä ennen sitä, tuntui jotenkin oudolta. On niitä muitakin ystävyyksiä loppunut, mutta joko ei niin läheisiä tai sitten on ollut joku syy. Siksi tämä tapaus kalvaa, kun selvää syytä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Olen todella pahoillani puolestasi. Tuo on varmasti tosi vaikea kokemus sinulle. Muistuttaa omaa kokemistani tästä tärkeän ystövyyden loppumisesta. Minullakin oli vaikeuksia. Kaipasin ystäväni seuraa, mutta ehdottaessani että voisimme tavata useammin hän päättikin nostaa kissan pöydälle. Kuulemma kerran kuukaudessa ystävän tapaaminen oli jo aivan liikaa nykyisellään, kun uraa piti yrittää luoda. Hän selitti, että olen aivan liian vaativa hänestä, muille ystäville kuulemma tapaaminen kaksi kertaa vuodessa riitti aivan hyvin. Käsitykset ystävyydestä olivat siis aivan eri planeetalta ajankäytön suhteen.
Aikamoinen kokemus oli, koska olin luullut meidän olevan hyvin läheisiä ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei sellaisia elämäänsä lainkaan kaivannut. Kaikenlaisia loukkaavia asioita hän myös sanoi minusta, kun oli monta vuotta ilmeisesti kaikenlaista hautonut, muttei ollut mukakohteliaana ihmisenä koskaan mistä "viitsinyt" sanoa. Sitten antoi tulla kaiken kerralla niskaan, kun nyt vihdoin vauhtiin pääsi.
Tiedän, että tällaiset kurjat kokemukset syventävät omaa pahaa oloa entisestään. Todella hyvä juttu silti, että olet pystynyt pitämään kiinni tuosta ajatuksesta paremmasta huomisesta. Se on kyllä edessä, mutta sinne päästäkseen on otettava monta pientä askelta ja mahdollisesti kahlattava läpi monesta huonosta ihmissuhteesta ennen kuin niitä mukavampia ihmisiä omalle kohdalle osuu. Voimia sinulle! ❤
Tilanteeseen sopeutunut kirjoitti:
Pari vuotta sitten päättyi yllättäen ehkä merkittävin ystävyyssuhteeni, joka oli kestänyt noin 40 vuotta. En olisi uskonut, että niin voisi käydä. Eniten satuttaa läheisen ihmisen ilkeys, sitä on vaikea uskoa todeksi. Entiseen ei voi enää palata tapahtuneen jälkeen, joten elämä jatkuu nyt näin. Onneksi on muita ystäviä.
Olen pahoillani puolestasi. Merkittävän ystävyyden päättyminen tuolla tavoin vie kyllä jalat alta. Onneksi sinulla on muitakin ystäviä. Voimia! ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Kirjoituksestasi tuli mieleen oma olotilani muutama vuosi sitten, kun mieheni uskottomuus oli monien läheisteni tiedossa, mutta ei minun tietenkään. No he eivät minulle voineet asiasta ymmärrettävästi kertoa, mutta asiaa oli vaikea kestää sitten kun lopulta sain tietää uskottomuudesta. Läheiset olivat vaikeassa tilanteessa. Nykyään olen taas kaikkien kanssa hyvissä väleissä, mutta minulta kesti jonkun aikaa sulatella asiaa kaiken muun mielipahan lisäksi.
Exmiehen epäluotettavuus ei vaikuta nykyiseen parisuhteeseeni, eli miesystäväni on ansainnut täyden luottamukseni.
Vierailija kirjoitti:
AINA on anteeksipyytämisen, katumisen, ja parannuksen tekemisen mahdollisuus .Oma ylpeytesi estää vain sinua tekemstä näitä. Ota joskus uudelleen yhteyttä ja pyydä oikeasti anteeksi, ja että näet nyt hänen näkökannat, ja hänen puolen asioista. Ja pyydä jälleen tapaamista. Tietenkin pitää varautua että on liian isoja asioita joista riitelitte, eikä kaikkea voi lakaista maton alle, esim. toisen miehen vieminen, tahallinen pahuus, vahingoittaminen, toisen elämän sabotointi jne. Ne on pysyviä persoonallisuuden piirteitä, eikä luullakseni persoonallisuushäiriöstä voi parantua ainakaan merkittävästi (?)
Loukatulle ystävälle anteeksipyyntö voisi olla kyllä todella iso asia vaikkei ystävyytenne enää ennallaan ikinä korjaantuisikaan. Loukkauksien ja selvittämättä jääneiden asioiden kanssa eläminen on vaikeaa. Anteeksipyyntö voisi olla joko kauniimpi päätös tai uusi alku ystävyydellenne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia tuntemuksia... Minulle kävi niin, että ystävyyden päättyminen oli minun syytäni. Hetken mielijohteesta sanoin pahasti ja ilkeästi. Nyt sitten tuo ihminen ei ole enää elämässäni.
Toisinaan se asia tulee mieleen, ja tuntuu pahalta. Silloin suutuspäissäni kuvittelin, että minulla on siinä tilanteessa oikeus sanoa mitä tahansa. Kuitenkin tosiasia on, että ikävöin tuota ihmistä. Eikä ystäviä ole koskaan liikaa.
Sain kai mitä ansaitsin?
Kurja kuulla! Oletko yrittänyt jälkikäteen vielä joskus paikata tilannetta vai loppuiko kaikki yhteydenpito kerralla kuin seinään? Pyysitkö missään vaiheessa anteeksi ystävältäsi?
Pyysin anteeksi sähköpostilla, mutta hän ei vastannut mitään. Ihan ymmärrettävää sinänsä.
- 1
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Tilanteeseen sopeutunut kirjoitti:
Pari vuotta sitten päättyi yllättäen ehkä merkittävin ystävyyssuhteeni, joka oli kestänyt noin 40 vuotta. En olisi uskonut, että niin voisi käydä. Eniten satuttaa läheisen ihmisen ilkeys, sitä on vaikea uskoa todeksi. Entiseen ei voi enää palata tapahtuneen jälkeen, joten elämä jatkuu nyt näin. Onneksi on muita ystäviä.
Olen pahoillani puolestasi. Merkittävän ystävyyden päättyminen tuolla tavoin vie kyllä jalat alta. Onneksi sinulla on muitakin ystäviä. Voimia! ❤
Kiitos! Elämä yllättää välillä. ❤️
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Olen todella pahoillani puolestasi. Tuo on varmasti tosi vaikea kokemus sinulle. Muistuttaa omaa kokemistani tästä tärkeän ystövyyden loppumisesta. Minullakin oli vaikeuksia. Kaipasin ystäväni seuraa, mutta ehdottaessani että voisimme tavata useammin hän päättikin nostaa kissan pöydälle. Kuulemma kerran kuukaudessa ystävän tapaaminen oli jo aivan liikaa nykyisellään, kun uraa piti yrittää luoda. Hän selitti, että olen aivan liian vaativa hänestä, muille ystäville kuulemma tapaaminen kaksi kertaa vuodessa riitti aivan hyvin. Käsitykset ystävyydestä olivat siis aivan eri planeetalta ajankäytön suhteen.
Aikamoinen kokemus oli, koska olin luullut meidän olevan hyvin läheisiä ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei sellaisia elämäänsä lainkaan kaivannut. Kaikenlaisia loukkaavia asioita hän myös sanoi minusta, kun oli monta vuotta ilmeisesti kaikenlaista hautonut, muttei ollut mukakohteliaana ihmisenä koskaan mistä "viitsinyt" sanoa. Sitten antoi tulla kaiken kerralla niskaan, kun nyt vihdoin vauhtiin pääsi.
Tiedän, että tällaiset kurjat kokemukset syventävät omaa pahaa oloa entisestään. Todella hyvä juttu silti, että olet pystynyt pitämään kiinni tuosta ajatuksesta paremmasta huomisesta. Se on kyllä edessä, mutta sinne päästäkseen on otettava monta pientä askelta ja mahdollisesti kahlattava läpi monesta huonosta ihmissuhteesta ennen kuin niitä mukavampia ihmisiä omalle kohdalle osuu. Voimia sinulle! ❤
wow. Oletko enää tekemisissä nyt tuon ystävän kanssa, vai lloppuiko se siihen? On totta että toiset ei kaipaa kovin usein tapaamisia, ja toiset taas jakaa kaiken ystävien kanssa. Mutta on ymmärrettävää että elämässä on monia eri vaiheita, jolloin juuri esim. oman perheen tai lasten tai työasiat voi uuvuttaa niin ettei ole aikaa mihinkään "ylimääräiseen". mutta mietippä olitko toisaan riippuvainen juuri tästä ihmisestä? Kenenkään ei pitäisi joutua vastoin voimiaan olemaan loputtomastsi toisen ihmisen jatkuva "pelastusrengas" tai ainoa apu, entä jos olisit mennyt vaikka johonkin harrastukseen, jossa olisit saanut enemmän säännöllisiä ihmiskontakteja?
Vierailija kirjoitti:
On käynyt niin, että ystävä jotenkin hiljalleen antoi ymmärtää, että hänellä on nykyään muita intressejä. Annoin sitten olla, eihän sitä pakottaakaan voi. Oltiin vain todella hyviä ystäviä ennen sitä, tuntui jotenkin oudolta. On niitä muitakin ystävyyksiä loppunut, mutta joko ei niin läheisiä tai sitten on ollut joku syy. Siksi tämä tapaus kalvaa, kun selvää syytä ei ole.
on kyllä TODELLA törkeää.
Ottaa silloin kun itse tarvitsee ystävyyttä, mutta kun ei enää tarvstse, ei anna takaisin mitä itse sai. Mulla oli tämmönen tapaus. Koko lapsuuden/nuoruuden olin hänen AINOA ystävä, ja olimme parhaat ystävykset. Nyt kun hänellä menee lujaa ja on menestystä, vähensi yhteydenpitoa, ja jossain vaiheessa vedin rajan ja lopetin minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Olen todella pahoillani puolestasi. Tuo on varmasti tosi vaikea kokemus sinulle. Muistuttaa omaa kokemistani tästä tärkeän ystövyyden loppumisesta. Minullakin oli vaikeuksia. Kaipasin ystäväni seuraa, mutta ehdottaessani että voisimme tavata useammin hän päättikin nostaa kissan pöydälle. Kuulemma kerran kuukaudessa ystävän tapaaminen oli jo aivan liikaa nykyisellään, kun uraa piti yrittää luoda. Hän selitti, että olen aivan liian vaativa hänestä, muille ystäville kuulemma tapaaminen kaksi kertaa vuodessa riitti aivan hyvin. Käsitykset ystävyydestä olivat siis aivan eri planeetalta ajankäytön suhteen.
Aikamoinen kokemus oli, koska olin luullut meidän olevan hyvin läheisiä ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei sellaisia elämäänsä lainkaan kaivannut. Kaikenlaisia loukkaavia asioita hän myös sanoi minusta, kun oli monta vuotta ilmeisesti kaikenlaista hautonut, muttei ollut mukakohteliaana ihmisenä koskaan mistä "viitsinyt" sanoa. Sitten antoi tulla kaiken kerralla niskaan, kun nyt vihdoin vauhtiin pääsi.
Tiedän, että tällaiset kurjat kokemukset syventävät omaa pahaa oloa entisestään. Todella hyvä juttu silti, että olet pystynyt pitämään kiinni tuosta ajatuksesta paremmasta huomisesta. Se on kyllä edessä, mutta sinne päästäkseen on otettava monta pientä askelta ja mahdollisesti kahlattava läpi monesta huonosta ihmissuhteesta ennen kuin niitä mukavampia ihmisiä omalle kohdalle osuu. Voimia sinulle! ❤
wow. Oletko enää tekemisissä nyt tuon ystävän kanssa, vai lloppuiko se siihen? On totta että toiset ei kaipaa kovin usein tapaamisia, ja toiset taas jakaa kaiken ystävien kanssa. Mutta on ymmärrettävää että elämässä on monia eri vaiheita, jolloin juuri esim. oman perheen tai lasten tai työasiat voi uuvuttaa niin ettei ole aikaa mihinkään "ylimääräiseen". mutta mietippä olitko toisaan riippuvainen juuri tästä ihmisestä? Kenenkään ei pitäisi joutua vastoin voimiaan olemaan loputtomastsi toisen ihmisen jatkuva "pelastusrengas" tai ainoa apu, entä jos olisit mennyt vaikka johonkin harrastukseen, jossa olisit saanut enemmän säännöllisiä ihmiskontakteja?
Hän ei ollut ainoa ihmissuhteeni, jos tätä vaihtoehtoa kirjoitukseni perusteella mietit. Harrastukset ovat kiva juttu ja niitä minulla onkin. Olen silti sitä mieltä, että ystävien tapaaminen vain pari kertaa vuodessa on melko vähän jos lähekkäin asutaan. Ja puhutaan oikeasti niistä ystävistä, ei pelkistä kavereista.
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlaisia tuntemuksia... Minulle kävi niin, että ystävyyden päättyminen oli minun syytäni. Hetken mielijohteesta sanoin pahasti ja ilkeästi. Nyt sitten tuo ihminen ei ole enää elämässäni.
Toisinaan se asia tulee mieleen, ja tuntuu pahalta. Silloin suutuspäissäni kuvittelin, että minulla on siinä tilanteessa oikeus sanoa mitä tahansa. Kuitenkin tosiasia on, että ikävöin tuota ihmistä. Eikä ystäviä ole koskaan liikaa.
Sain kai mitä ansaitsin?
Kurja kuulla! Oletko yrittänyt jälkikäteen vielä joskus paikata tilannetta vai loppuiko kaikki yhteydenpito kerralla kuin seinään? Pyysitkö missään vaiheessa anteeksi ystävältäsi?
Pyysin anteeksi sähköpostilla, mutta hän ei vastannut mitään. Ihan ymmärrettävää sinänsä.
- 1
Teille anteeksipyytäjille. Itse riitaannuin myös ystäväni kanssa. Hän teki minua kohtaan väärin. Jos olet oikeasti pahoillasi älä ilmoita ikäviä uutisia millään viestillä, mene käymään tai VÄHINTÄÄN SOITA. johonkin whatsappiin kun laittaa "hei sori oikeesti" niin se on musta törkeää. Ja helppoa anteeksipyytäjälle. Koska silloin voi sanoa, että "mähän pyysin jo anteeksi".
Jos oikeasti välität ja olet pahoillasi mene köymään ja selvitä asiat kasvotusten!!
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Olen todella pahoillani puolestasi. Tuo on varmasti tosi vaikea kokemus sinulle. Muistuttaa omaa kokemistani tästä tärkeän ystövyyden loppumisesta. Minullakin oli vaikeuksia. Kaipasin ystäväni seuraa, mutta ehdottaessani että voisimme tavata useammin hän päättikin nostaa kissan pöydälle. Kuulemma kerran kuukaudessa ystävän tapaaminen oli jo aivan liikaa nykyisellään, kun uraa piti yrittää luoda. Hän selitti, että olen aivan liian vaativa hänestä, muille ystäville kuulemma tapaaminen kaksi kertaa vuodessa riitti aivan hyvin. Käsitykset ystävyydestä olivat siis aivan eri planeetalta ajankäytön suhteen.
Aikamoinen kokemus oli, koska olin luullut meidän olevan hyvin läheisiä ystäviä, mutta ilmeisesti hän ei sellaisia elämäänsä lainkaan kaivannut. Kaikenlaisia loukkaavia asioita hän myös sanoi minusta, kun oli monta vuotta ilmeisesti kaikenlaista hautonut, muttei ollut mukakohteliaana ihmisenä koskaan mistä "viitsinyt" sanoa. Sitten antoi tulla kaiken kerralla niskaan, kun nyt vihdoin vauhtiin pääsi.
Tiedän, että tällaiset kurjat kokemukset syventävät omaa pahaa oloa entisestään. Todella hyvä juttu silti, että olet pystynyt pitämään kiinni tuosta ajatuksesta paremmasta huomisesta. Se on kyllä edessä, mutta sinne päästäkseen on otettava monta pientä askelta ja mahdollisesti kahlattava läpi monesta huonosta ihmissuhteesta ennen kuin niitä mukavampia ihmisiä omalle kohdalle osuu. Voimia sinulle! ❤
wow. Oletko enää tekemisissä nyt tuon ystävän kanssa, vai lloppuiko se siihen? On totta että toiset ei kaipaa kovin usein tapaamisia, ja toiset taas jakaa kaiken ystävien kanssa. Mutta on ymmärrettävää että elämässä on monia eri vaiheita, jolloin juuri esim. oman perheen tai lasten tai työasiat voi uuvuttaa niin ettei ole aikaa mihinkään "ylimääräiseen". mutta mietippä olitko toisaan riippuvainen juuri tästä ihmisestä? Kenenkään ei pitäisi joutua vastoin voimiaan olemaan loputtomastsi toisen ihmisen jatkuva "pelastusrengas" tai ainoa apu, entä jos olisit mennyt vaikka johonkin harrastukseen, jossa olisit saanut enemmän säännöllisiä ihmiskontakteja?
Hän ei ollut ainoa ihmissuhteeni, jos tätä vaihtoehtoa kirjoitukseni perusteella mietit. Harrastukset ovat kiva juttu ja niitä minulla onkin. Olen silti sitä mieltä, että ystävien tapaaminen vain pari kertaa vuodessa on melko vähän jos lähekkäin asutaan. Ja puhutaan oikeasti niistä ystävistä, ei pelkistä kavereista.
Ystävä oli perheetön ja lapseton ihminen tuolloin. Jos ura menee aina kaiken edelle, niin silloin jossain vaiheessa saattaa huomata saavansakin olla täysin itsekseen. Eivät ystävät loputtomiin jaksa yhteydenotoillaan toista häiritä, jos aikaa ei ystävyyden ylläpitoon ole.
Ex kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Kirjoituksestasi tuli mieleen oma olotilani muutama vuosi sitten, kun mieheni uskottomuus oli monien läheisteni tiedossa, mutta ei minun tietenkään. No he eivät minulle voineet asiasta ymmärrettävästi kertoa, mutta asiaa oli vaikea kestää sitten kun lopulta sain tietää uskottomuudesta. Läheiset olivat vaikeassa tilanteessa. Nykyään olen taas kaikkien kanssa hyvissä väleissä, mutta minulta kesti jonkun aikaa sulatella asiaa kaiken muun mielipahan lisäksi.
Exmiehen epäluotettavuus ei vaikuta nykyiseen parisuhteeseeni, eli miesystäväni on ansainnut täyden luottamukseni.
Ikävä kuulla! Tuollaisen tilanteen jälkeen varmasti helposti tulee sellainen olo, ettei lähipiiriin oikein kokonaisuudessaan pysty luottamaan. Onneksi asiasi ovat nyt silti järjestyneet hyvin. 👍
Samanlaisia tuntemuksia... Minulle kävi niin, että ystävyyden päättyminen oli minun syytäni. Hetken mielijohteesta sanoin pahasti ja ilkeästi. Nyt sitten tuo ihminen ei ole enää elämässäni.
Toisinaan se asia tulee mieleen, ja tuntuu pahalta. Silloin suutuspäissäni kuvittelin, että minulla on siinä tilanteessa oikeus sanoa mitä tahansa. Kuitenkin tosiasia on, että ikävöin tuota ihmistä. Eikä ystäviä ole koskaan liikaa.
Sain kai mitä ansaitsin?