Lue keskustelun säännöt.
Suren itsekseni ystävyyden päättymistä
Ajattelen vieläkin joskus entistä ystävääni
18.03.2018 |
Onko sinulle käynyt niin, että merkittävä ystävyyssuhde olisi päättynyt etkä oikein ole päässyt asiasta yli tai se on ollut kovan työn takana? Minulle on. Olen yrittänyt vuosia ajatella, että ainahan ihmissuhteita välillä saattaa loppua ja aika aikaansa kutakin. Se ei kuitenkaan ole oikein auttanut.
Ystävyyssuhde päättyi pahaan riitaan ja vieläkin tulee tämän ihmisen muistuessa mieleen todella vaikea olo. Ilmeisesti omat tunteet asiaan liittyen pitäisi yrittää käydä perusteellisemmin läpi sen sijaan, että vain hampaat irvessä yritän eteenpäin vakuuttaen itselleni ettei se haittaa, ettemme enää ole ystäviä.
Muilla tällaisia kokemuksia? Pääsitkö ajan kanssa yli asiasta vai vaivaako juttu vieläkin?
Kommentit (74)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
tuo kuulostaa typilliseltä On joku oma juttu, johon muut ei pääse sisälle, (sun suhde) olisiko se vienyt kaiken energiasim tai huomioisi, ja sen aikana ja kun se on ohi, et ollut läsnä muille, kun heillä oli omia vaikeuksia kenties? Vain kysymys. Ehkä elit niin oman kuplasi sisällä, tuossa suhteessa, ettei muilla ollut aisaa sinne? Ehkä ystävilläsi oli omia elämän huolia ja sinun murheet oli ihan likaa heille?
Syyllistät masentunutta ihmistä tässä edes tuntematta kunnolla hänen tilannettaan. 👎
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset kasvavat, kehittyvät, muuttuvat, elämä kuljettaa eri suuntiin.
Riitaan ei kannata asiaa jättää, vaan tehdä edes muodollinen sovinto ja kiittää menneistä. Omassa sydämessään voi antaa anteeksi, jos se helpottaa.
Itselläni 30-vuotinen ystävyyssuhde muuttui kaverisuhteeksi, kun pidemmän ajan kuluessa huomasin ja oli pakko hyväksyä, ettei ystäväni aidosti ollut iloinen oman elämäni saamasta uudesta myönteisestä suunnasta.
Yli 50-vuotiaita ollaan, molemmilla muutama muu ystävä myös. Surullinen olo.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kasvavat, kehittyvät, muuttuvat, elämä kuljettaa eri suuntiin.
Riitaan ei kannata asiaa jättää, vaan tehdä edes muodollinen sovinto ja kiittää menneistä. Omassa sydämessään voi antaa anteeksi, jos se helpottaa.
kuulostaa kamalalta. En pidä ajatuksesta "kiittää menneestä" koska se on kuin "otin silloin sen minkä sain, ja nyt kun olisi mun vuoro antaa ystävyyttä, en anna vaan häivyn kohti iloisempia ihmisiä".
Vierailija kirjoitti:
Itselläni 30-vuotinen ystävyyssuhde muuttui kaverisuhteeksi, kun pidemmän ajan kuluessa huomasin ja oli pakko hyväksyä, ettei ystäväni aidosti ollut iloinen oman elämäni saamasta uudesta myönteisestä suunnasta.
Yli 50-vuotiaita ollaan, molemmilla muutama muu ystävä myös. Surullinen olo.
ihan mielenkiinnosta kysyn vain, otitko ystäväsi riittävästi mukaan , tuohon sinun "elämäsi myönteiseen suuntaan" vai jätitkö hänent yksin kotiin murjottamaan kun sinä ja uusi upea elämäsi ja uudet ihmiset juhlitte tai piditte hauskaa? Tuli hieman kärjistetysti, mutta oletko miettiinyt syitä miksi hän ei osannut iloita mukana? Oliko hänelle annettu mahdollisuutta ,oikeasti? Oliko hänellä saiauksia, vastoinkäymisiä, ja kukaan "ystävä" ei halunnut kuullakkaan niistä mitään, kun itsellä pyyhki hyvin? Toki pitäisi osata iloita ystävän menestyksestä, totta kai, mutta jos omat vastoinkkäymiset on ylivoimaisen, niin harva vaikka omien vanhempien hautajaisia järjestäessään kiljuu riemusta kun ystävät ei halua surra mukana. Mun ystäviä ei edes osanottokortin verran kiinnostanut, Oli liian upeaa heidän oma elämä, ettei siihen haluttu suruja mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kasvavat, kehittyvät, muuttuvat, elämä kuljettaa eri suuntiin.
Riitaan ei kannata asiaa jättää, vaan tehdä edes muodollinen sovinto ja kiittää menneistä. Omassa sydämessään voi antaa anteeksi, jos se helpottaa.
kuulostaa kamalalta. En pidä ajatuksesta "kiittää menneestä" koska se on kuin "otin silloin sen minkä sain, ja nyt kun olisi mun vuoro antaa ystävyyttä, en anna vaan häivyn kohti iloisempia ihmisiä".
Kiittäminen yhteisistä vuosista, yhdessä kuljetusta taipaleesta on kaunis ele. Ehkä sopii paremmin vähän vsnhemmille kuin nuoremmille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni 30-vuotinen ystävyyssuhde muuttui kaverisuhteeksi, kun pidemmän ajan kuluessa huomasin ja oli pakko hyväksyä, ettei ystäväni aidosti ollut iloinen oman elämäni saamasta uudesta myönteisestä suunnasta.
Yli 50-vuotiaita ollaan, molemmilla muutama muu ystävä myös. Surullinen olo.
ihan mielenkiinnosta kysyn vain, otitko ystäväsi riittävästi mukaan , tuohon sinun "elämäsi myönteiseen suuntaan" vai jätitkö hänent yksin kotiin murjottamaan kun sinä ja uusi upea elämäsi ja uudet ihmiset juhlitte tai piditte hauskaa? Tuli hieman kärjistetysti, mutta oletko miettiinyt syitä miksi hän ei osannut iloita mukana? Oliko hänelle annettu mahdollisuutta ,oikeasti? Oliko hänellä saiauksia, vastoinkäymisiä, ja kukaan "ystävä" ei halunnut kuullakkaan niistä mitään, kun itsellä pyyhki hyvin? Toki pitäisi osata iloita ystävän menestyksestä, totta kai, mutta jos omat vastoinkkäymiset on ylivoimaisen, niin harva vaikka omien vanhempien hautajaisia järjestäessään kiljuu riemusta kun ystävät ei halua surra mukana. Mun ystäviä ei edes osanottokortin verran kiinnostanut, Oli liian upeaa heidän oma elämä, ettei siihen haluttu suruja mukaan.
Kyllä, otin mukaan. Halusin jakaa ja kertoa niin kuin aiemminkin olin kertonut elämästäni ja hän omastaan. Vastassa muuri ja hiljaisuus ja asioideni sivuuttaminen. Meidän välillemme muodostui tabuaihe, josta ei voinut puhua. Olemme siis yhä tavanneet, mutta enää ei voi puhua kuin tietyistä ns yleisemmistä asioista.
Tämä on ollut kahden vakavan ihmisen ystävyyssuhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen menettänyt kaksi hyvää ystävää ystäväpariskuntien eron myötä. Eroissa siis jäi tämä miespuolinen ystävä meidän ystäväpiiriin. Toista näistä naispuolisista lähestyin yhteydenotolla, mutta teki selväksi, että ollaan enemmän miehen ystäviä. Tätä toista naista en pystynyt enää ottamaan takaisin ystäväksi vaikka oltiin aika erottamattomat. Sen perin ero johtui tämän naisen uskottomuudesta ja olin vaan niin helvetin kiukkuinen eron syystä.
Minäkin kannatan anteeksiantoa. Ystäväsi teki aikoinaan jotain, josta seurasi iso riita ja ystävyytenne päättyi siihen. Suhteenne tuskin koskaan palaa takaisin ystävyydeksi, mutta sua voisi helpottaa, jos antaisit anteeksi hänelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suren joka päivä rakkaan ystäväni menetystä. Olimme lähimpiä ystävyksiä 30 vuoden ajan ja tekemisissä päivittäin. Jaoimme kaiken, olimme samalla aaltopituudella ja nauroimme paljon. Molemmilla ehti tässä ajassa olla suhteita ja lapsiakin tuli. Sitten ystäväni rakastui tähän viimeisimpään ja alkoi muuttua täysin luonteeltaan. Jätti suorastaan lapsensa heitteille kun niin hormonipuuskassa halusi vaan miehen kanssa olla. Antoi miehen rajoittaa elämäänsä, esim. yhteydenpitoa ystäviin ja sukulaisiin. Muutos oli niin valtava että olin huolissani enkä hyväksynyt lasten heitteille jättöä ja puhuin ystävälleni vakavasti. Ystäväni suuttui tästä ja väitti että olen mustasukkainen ja että yritän määräillä hänen elämäänsä. Muutosta lasten tilanteeseen ei tullut, lasten isovanhempien kanssa katsoimme huolissamme kun ystäväni vaan yöpyi viikonloppuja ja jätti lapset keskenään kotiin. Hän ei edes pyytänyt meiltä apua lasten hoitoon vaan tapaili miestä salassa ja jos kysyimme asiasta niin se olin puuttumista hänen asioihinsa. Lopulta oli pakko ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Lastensuojelu ilmeisesti ei nähnyt asiassa mitään moitittavaa ja ystäväni haki meille kaikille lähestymiskieltoa(ei onnistunut, ei ollut perusteita). Mutta hän ei enää tekemisissä perheensä tai ystäviensä kanssa emmekä enää lähesty häntä. Lapsista ei mitään tietoa.
En olisi ikinä uskonut että rakas ystäväni ja äiti joka aina pisti perheensä etusijalle, hurahtaisi johonkin mieheen noin että kaikki muu jää toisarvoiseksi. En pääse tästä yli en millään vaikka tapahtumista on jo 5 vuotta. Elämäni ei ole enää samanlaista kuin ennen. Ikävöin lapsianikin jotka olivat läheisiä, olin kummikin. En tiedä miten päästä eteenpäin, itken asiaa vieläkin usein.
Toiseen pitkäaikaiseen "ystävääni" katkaisin välit sillä näin vanhemmiten ymmärsin että hän on kohdellut minua kaikki nämä vuodet ilkeästi, arvostellut kaikkea piilovittuillen, esim. ruokavaliotani, kotiani, harrastuksiani. Hän on ollut kateellinen mutta samalla saanut tiettyjä hyötyjä minusta. Hänellä on ongelmia muidenkin ihmisten kanssa ja muutkin ovat katkaisseet häneen välejä. Hän saattaa esim. humalassa arvostella ja haukkua muita ja juoruta muista. Ja toki selvinpäinkin. Olen helpottunut että en ole hänen kanssa enää tekemisissä. Aina oli niin paha mieli kun hänet oli nähnyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni 30-vuotinen ystävyyssuhde muuttui kaverisuhteeksi, kun pidemmän ajan kuluessa huomasin ja oli pakko hyväksyä, ettei ystäväni aidosti ollut iloinen oman elämäni saamasta uudesta myönteisestä suunnasta.
Yli 50-vuotiaita ollaan, molemmilla muutama muu ystävä myös. Surullinen olo.
ihan mielenkiinnosta kysyn vain, otitko ystäväsi riittävästi mukaan , tuohon sinun "elämäsi myönteiseen suuntaan" vai jätitkö hänent yksin kotiin murjottamaan kun sinä ja uusi upea elämäsi ja uudet ihmiset juhlitte tai piditte hauskaa? Tuli hieman kärjistetysti, mutta oletko miettiinyt syitä miksi hän ei osannut iloita mukana? Oliko hänelle annettu mahdollisuutta ,oikeasti? Oliko hänellä saiauksia, vastoinkäymisiä, ja kukaan "ystävä" ei halunnut kuullakkaan niistä mitään, kun itsellä pyyhki hyvin? Toki pitäisi osata iloita ystävän menestyksestä, totta kai, mutta jos omat vastoinkkäymiset on ylivoimaisen, niin harva vaikka omien vanhempien hautajaisia järjestäessään kiljuu riemusta kun ystävät ei halua surra mukana. Mun ystäviä ei edes osanottokortin verran kiinnostanut, Oli liian upeaa heidän oma elämä, ettei siihen haluttu suruja mukaan.
Olen pahoillani puolestasi. Yksin jääminen tuollaisessa tilanteessa on varmasti rankka kokemus. Ystäväsi käyttäytyivät hyvin piittaamattomasti. Voimia sinulle jatkoa varten, toivottavasti löydät itsellesi parempia ystäviä. ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suren joka päivä rakkaan ystäväni menetystä. Olimme lähimpiä ystävyksiä 30 vuoden ajan ja tekemisissä päivittäin. Jaoimme kaiken, olimme samalla aaltopituudella ja nauroimme paljon. Molemmilla ehti tässä ajassa olla suhteita ja lapsiakin tuli. Sitten ystäväni rakastui tähän viimeisimpään ja alkoi muuttua täysin luonteeltaan. Jätti suorastaan lapsensa heitteille kun niin hormonipuuskassa halusi vaan miehen kanssa olla. Antoi miehen rajoittaa elämäänsä, esim. yhteydenpitoa ystäviin ja sukulaisiin. Muutos oli niin valtava että olin huolissani enkä hyväksynyt lasten heitteille jättöä ja puhuin ystävälleni vakavasti. Ystäväni suuttui tästä ja väitti että olen mustasukkainen ja että yritän määräillä hänen elämäänsä. Muutosta lasten tilanteeseen ei tullut, lasten isovanhempien kanssa katsoimme huolissamme kun ystäväni vaan yöpyi viikonloppuja ja jätti lapset keskenään kotiin. Hän ei edes pyytänyt meiltä apua lasten hoitoon vaan tapaili miestä salassa ja jos kysyimme asiasta niin se olin puuttumista hänen asioihinsa. Lopulta oli pakko ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Lastensuojelu ilmeisesti ei nähnyt asiassa mitään moitittavaa ja ystäväni haki meille kaikille lähestymiskieltoa(ei onnistunut, ei ollut perusteita). Mutta hän ei enää tekemisissä perheensä tai ystäviensä kanssa emmekä enää lähesty häntä. Lapsista ei mitään tietoa.
En olisi ikinä uskonut että rakas ystäväni ja äiti joka aina pisti perheensä etusijalle, hurahtaisi johonkin mieheen noin että kaikki muu jää toisarvoiseksi. En pääse tästä yli en millään vaikka tapahtumista on jo 5 vuotta. Elämäni ei ole enää samanlaista kuin ennen. Ikävöin lapsianikin jotka olivat läheisiä, olin kummikin. En tiedä miten päästä eteenpäin, itken asiaa vieläkin usein.
Toiseen pitkäaikaiseen "ystävääni" katkaisin välit sillä näin vanhemmiten ymmärsin että hän on kohdellut minua kaikki nämä vuodet ilkeästi, arvostellut kaikkea piilovittuillen, esim. ruokavaliotani, kotiani, harrastuksiani. Hän on ollut kateellinen mutta samalla saanut tiettyjä hyötyjä minusta. Hänellä on ongelmia muidenkin ihmisten kanssa ja muutkin ovat katkaisseet häneen välejä. Hän saattaa esim. humalassa arvostella ja haukkua muita ja juoruta muista. Ja toki selvinpäinkin. Olen helpottunut että en ole hänen kanssa enää tekemisissä. Aina oli niin paha mieli kun hänet oli nähnyt.
En osaa sanoa oikein mitään tuohon pitkäaikaisen ystävyytesi päättymiseen. Asiaan liittyy varmasti paljon vaikeita tunteita molemmin puolin, jolloin se helposti jää painamaan mieltä.
Toinen ystäväsi taas kuulostaa valeystävältä. Tälla tavoin käyttäytyvä ihminen on vahingollista seuraa kenelle tahansa. Hienoa, että olet päässyt irti hänen vaikutuspiiristään.
Voimia ja iloa elämääsi. ❤
Suutuin parhaalle ystävälleni, ja siitä alkoi ystävyytemme alamäki. Oikeasti olisin vain halunnut hänet takaisin, ja Suuri ongelma oli, että koin hänet niin läheiseksi, että uskalsin sanoa pahastikkin, kuvitellen että hän sillä muuttaisi omaa käytöstään joka oli riidan syy. No avautumiseni tietysti vain pahensi tilannetta, enkä saanutkaan niitä sanoja anteeksi. Pahimmalta tuntuu, että ystäväni ajatteli, etten ollutkaan ns. Tosiystävä. Tästä on aikaa jo yli 10 vuotta, mutta edelleenkään en ole tavannut toista ihmistä, jonka kanssa syntyisi sellainen ystävyys. Nyt välimme ovat asiallusen ok, ja minusta on aina ihana kuulla hänestä. Tapaamme tosin vain kerran muutamassa vuodessa. Mennyttä ei saa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
Mussa on toi sama vika. Vielä kun joku kertoisi missä siihen saa apua. Useita ihmissuhteita menny samanaikasesti. Hassua, että voin noin paljon samaistua tässä asiassa, kun oon kuvitellu olevani ainoa. Toi sun teksti oli pienellä erotuksella melkein kun mun suusta.
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset kasvavat, kehittyvät, muuttuvat, elämä kuljettaa eri suuntiin.
Riitaan ei kannata asiaa jättää, vaan tehdä edes muodollinen sovinto ja kiittää menneistä. Omassa sydämessään voi antaa anteeksi, jos se helpottaa.
Varmasti näin. En vain ole itse vielä riittävän sinut tapahtuneen kanssa antaakseni aidosti sydämessäni anteeksi. Ehkä jonain päivänä se vielä onnistuu. Tällä hetkellä olen yhä asian takia liian rikki. Jonain päivänä ehkä ajatukseni tapahtuneen suhteen ovat selkeytyneet ajan tuodessa tapahtumiin etäisyyttä.
Tällä hetkellä tärkeältä tuntuisi nyt pystyä myöntämään itselleen, että tämän ystävyyden päättyminen onkin191 vaikuttanut minuun paljon enemmän kuin mitä haluaisin ajatella. Ehkä sen jälkeen löydän voimia jatkaa eteenpäin ilman, että muisto tästä vanhasta ystävyydestä ajoittain piinaa ja hämmentää minua.
Vierailija kirjoitti:
Suutuin parhaalle ystävälleni, ja siitä alkoi ystävyytemme alamäki. Oikeasti olisin vain halunnut hänet takaisin, ja Suuri ongelma oli, että koin hänet niin läheiseksi, että uskalsin sanoa pahastikkin, kuvitellen että hän sillä muuttaisi omaa käytöstään joka oli riidan syy. No avautumiseni tietysti vain pahensi tilannetta, enkä saanutkaan niitä sanoja anteeksi. Pahimmalta tuntuu, että ystäväni ajatteli, etten ollutkaan ns. Tosiystävä. Tästä on aikaa jo yli 10 vuotta, mutta edelleenkään en ole tavannut toista ihmistä, jonka kanssa syntyisi sellainen ystävyys. Nyt välimme ovat asiallusen ok, ja minusta on aina ihana kuulla hänestä. Tapaamme tosin vain kerran muutamassa vuodessa. Mennyttä ei saa takaisin.
Ystävyyssuhteet ovat välillä haastavia. Toisaalta on hyvä nostaa suhteen epäkohtia esiin molempien tietoon, mutta toisaalta vaaditaan myös paljon hienotunteisuutta, jotta seurassa olisi myös mukava olla. Aina tasapainottelu ei oikein onnistu, varsinkin jos on paljon sellaisia asioita, joista ei ole oikein aiemmin kunnolla saatu puhuttua.
Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta tietysti jatkossa aina asioiden toivoisi sujuvan paremmin jonkun muun kanssa. Vanhaa ystävää muistellessa olisi hyvä keskittyä niihin suhteen hyviin puoliin jos yhä olette tekemisissä (jos se vain onnistuu). Paljon voimia sinulle ja iloa elämääsi. ❤
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse nyt tässä tilanteessa, vieläpä useampi samanaikaisesti menossa. Mussa on jotain vikaa, kun tällä lailla kaikki ihmissuhteet romuttuu. Mut nykyään mulla on koko ajan paha olla ihmisten kanssa, poikkeuksena py, ei vaan tunnu siltä, että voisin kehenkään luottaa. Mulla oli rankka suhde ja ero viime vuonna, se tuhos ja nakersi mua henkisesti ihan hirvittävästi. Ja ikäväkseni sain huomata, ettei mun ystävät oikein osanneet ottaa musta koppia. Oon niin helvetin loukkaantunut ja pettynyt kaikkiin lähimpiin ihmisiin elämässäni, enkä oikein itsekään osaa käyttäytyä normaalisti heidän kanssaan. Joten oon ottanut etäisyyttä, ja tuntuu, ettei toista osapuolta juuri häiritse. Oon ihan helvetin kusessa tän tilanteen kanssa, mutta mistään ei tämmösiin asioihin saa apua. Uuteen masennuskierteeseen siis.
Anteeks, tuli hirveen angstinen setti. No taidankin olla angstinen, ihan syystä. Mutta siis monet muut asiat elämässä ihan kohdillaan, jollain tasolla pystyn vielä uskomaan parempaan huomiseen. Tsemppiä kaikille kanssakärsijöille!
tuo kuulostaa typilliseltä On joku oma juttu, johon muut ei pääse sisälle, (sun suhde) olisiko se vienyt kaiken energiasim tai huomioisi, ja sen aikana ja kun se on ohi, et ollut läsnä muille, kun heillä oli omia vaikeuksia kenties? Vain kysymys. Ehkä elit niin oman kuplasi sisällä, tuossa suhteessa, ettei muilla ollut aisaa sinne? Ehkä ystävilläsi oli omia elämän huolia ja sinun murheet oli ihan likaa heille?
Masentuneena varmasti on liikaakin syyllisyyden ja häpeän tunteita jo omasta takaa kannettavana. Nyt ei ole tällaisen pohdinnan aika, vaan voimavarat pitäisi suunnata siihen, että miten tästä eteenpäin.
Näitä asioita voi pohtia sitten, kun voimia on enemmän. Nyt tällaisten kysymysten perusteellinen miettiminen luultavasti vain syventäisi kirjoittajan masennusta.
T: kokemusta masennuksesta on
Maailmassa ei kohtaa kovin paljon ihmisiä joiden kanssa synkkaa syvemmin. Ystävyyden menetys on iso menetys jota on turha vähätelläkkään. Ystävyyssuhde voi olla kohtaamisen tasolla syvempi kuin parisuhde ja kestää läpi elämän toisin kuin parisuhteet. On iso menetys kun ei olekkaan luottoihmistä, johon turvautua ja jonka apuun voit luottaa. Joka hyväksyy sinut itsenäsi ja jonka seurassa ei tarvi vetää roolia.
Vierailija kirjoitti:
On käynyt niin, että ystävä jotenkin hiljalleen antoi ymmärtää, että hänellä on nykyään muita intressejä. Annoin sitten olla, eihän sitä pakottaakaan voi. Oltiin vain todella hyviä ystäviä ennen sitä, tuntui jotenkin oudolta. On niitä muitakin ystävyyksiä loppunut, mutta joko ei niin läheisiä tai sitten on ollut joku syy. Siksi tämä tapaus kalvaa, kun selvää syytä ei ole.
Tällainen toisen katoaminen elämästä jää varmasti vaivaamaan. Ystäväsi saattaa jälkikäteen katuakin toimintaansa, jos syy katoamiseen on ollut vaikka jokin sellainen oma ongelma, josta on ollut vaikea puhua. Pitkän ajan jälkeen on kuitenkin vaikea ottaa yhteyttä vaikka asiat olisivatkin jo paremmin, koska oma toiminta saattaa jälkikäteen hävettää siinä määrin, että asiasta ei haluaisi puhua toiselle.
Toivottavasti löydät uusia kivoja ystäviä tämän entisen tilalle. ❤
Ei tarvitse olla riippuvainen. Puhuin n. 10 v. lapsuudenystäväni kanssa puhelimessa harvakseltaan ennen kuin näimme seuraavan kerran. Olimme niin vieraita toisillemme ja kohtaaminen oli todella väkinäinen, kuin tuntemattoman ihmisen kanssa. Sitä ehtii kasvaa kukin omaan suuntaansa sillä aikaa kun on elämässä "kiireitä". Eli kannattaa aina miettiä onko ne kiireet tärkeämpiä kuin se ystävyyssuhde vai kannattaako panostaa siihen ystävyyteen. Molemmilla meillä on nykyään uudet ystäväpiirit ja elämä jatkuu ilman toisiamme. Välillä tietysti ihmetyttää, miten 30 vuotta yhdessä ei merkitse yhtään mitään, miten voi jakaa niin paljon elämästä ja yksi päivä ei ole enää mitään yhteistä.