Miten uskallatte tehdä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Sitä minäkin ihmettelen. En haluaisi itse olla vastuussa lapsesta itseni lisäksi. Mitä jos lapsesta tulisi vammainen, autisti, vakavasti sairas... Hän joutuisi kohtaamaan kiusaamista, väkivaltaa, syrjintää... Hän joutuisi terrori-iskuun, auto-onnettomuuteen, pedofiilin uhriksi... Lapsi joutuisi joka tapauksessa kohtaamaan kärsimystä elämässään, enemmän tai vähemmän. Tai mitä jos minä masentuisin enkä jaksaisi hoitaa lasta? Tai sairastuisin jotenkin muuten. Tai kuolisin eikä lapsella olisi hoitajaa. Mies lähtisi ja minusta tulisi yh. Ajautuisin köyhyyyteen enkä voisi tarjota lapselle tarpeellista. En jaksaisi tai osaisikaan kasvattaa lasta. Lapsi sairastuisi tai kuolisi. Rakkaus lapseen on varmasti suurta, mutta niin suuri rakkaus on mielestäni todella pelottavaakin. Te vanhemmat olette mielestäni todella rohkeita kun uskallatte hankkia lapsia.

Monien mielestä kuulostan varmaan neuroottiselta tai masentuneelta, mutta olen terve nuori aikuinen joka vain ajattelee paljon (liikaa). Työssäni näkemäni ihmisten pahoinvoinnin vuoksi olen sitä mieltä, että monien muidenkin ihmisten kannattaisi tuumailla paljon enemmän esimerkiksi omaako riittävästi valmiuksia olla vanhempi lapselle.

Sepä se, meille jokaiselle voi käydä jotain pahaa, ja jotain kärsimyksiä tulee, se on ihmisen elämää (ja kaikkien muidenkin elollisten) ei elämä voi olla pelkää pumpulia. Lapset ovat vain lainaa, se pitää muistaa. Siinä olet oikeassa että monien pitäisi tarkemmin miettiä hankkiiko lasta, mutta toisaalta, ihmiset muuttuu, elämä on jatkuvaa muutosta. Se mikä varmasti on useimpien ongelma on se että lapsia tehdään liian pienellä ikäerolla, kuvitellaan että siinä se menee kaksi kuin yksikin, ei tajuta että ne lapsetkin on ihmisiä eikä mitään koneita.

Yhden lapsen kanssa pärjää aina, ja toki ensimmäinen on aina se koekappale, mutta kannattaa katsoa ainakin 3 vuotta sen ensimmäisen kanssa, mielellään vähän pidempäänkin, ja sitten miettiä että onko parisuhde sillä mallilla että voi toisen tehdä.

Moniin mainitsemiisi asioihin pystyy itsekin vaikuttamaan, jo alkaen lapsen kasvatuksessa. Ja onneksi meillä vielä on hyvinvointiyhteiskunta jossa lapsi ei jää heitteille vaikka vanhempi kuolisi ja vanhemmille on apuakin tarjolla.

Jälkiviisaina moni tekisi eri ratkaisut. Enkä usko, että kukaan lapsen vanhempi uskaltaisi enää lapsia hankkiakaan. Nuo monilapsisten perheiden vanhemmat eivät vain ole nähneet vielä tarpeeksi. Tietämättömyyttään hankkivat lisään, niin kuin lapsia yleensä hankitaan. Tietämättömyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskallakkaan. Lapsellani olisi myös yksinäistä koska en itse jaksaisi kyläileviä kavereita kotonani enkä itse ole sosiaalinen joten tuskin kyläilisimme kenelläkään.

Sama. Ihan sietämätön ajatus, että mekastavia lapsia olisi kotona. Ja pitäisi elää "esimerkillisesti" eli syödä aamiainen, syödä pöydän ääressä, naida hiljaa. Ja kouluissa vaaditaan nykyisin, että vanhemmat opettaa ja auttaa läksyjen teossa, osallistuu ties mihin juttuihin koko ajan ja tulee mukaan kehityskeskusteluihin ja terveystarkastuksiin jne.

Kyllä meidän lapsi joko kasvaisi kieroon ja omituiseksi tai meillä vanhemmilla menisi hermot sellaiseen elämään kun ei saisi olla rauhassa.

Voi herranjumala! Nyt sä vasta tuon kerroit! Mulla on esikoinen jo aikuinen, enkä edelleenkään syö pöydän ääressä. Enkä syö aamiaista, nytkään en ole vielä tänään syönyt mitään. Kaikkia lapsia ei tarvitse juurikaan auttaa läksyissä, se riippuu ihan lapsesta. Minua ei tarvinnut auttaa, äiti ei koskaan edes kysynyt olenko tehnyt läksyt, sama juttu oli mun esikoisen kanssa, nuorimmaisille pitää muistuttaa läksyistä, mutta en ala suuremmin opettamaan, koska se on se mistä opettajalle maksetaan, miksi tekisin hänen työnsä. Kun lapsi on kolmannella luokalla lopetan kyselynkin, lapsen pitää ottaa vastuu läksyistä ihan itselleen, muuten ei tule elämässä pärjäämään.

Ja miksi niitä lapsia pitäisi heti tehdä kauhea mekastava lauma? Jos itse olet metelöivä tai puolisosi on, niin sellaisia lapsistakin suurimmalla todennäköisyydellä tulee. Ne on ne geenit ja sitten tulee kasvatus. 

Vierailija kirjoitti:

Elämässä on kaikenlaisia riskejä. Elämä johtaa kaikissa tapauksissa kuolemaan. Toiset elävät elämäänsä, toiset miettivät koko ajan, miten joku uskaltaa tehdä sitä tai tätä, kun siinä on kauheita riskejä.

Ne jotka elävät elämäänsä miettimättä, kohtaavat paljon todennäköisemmin vaikeuksia, jotka saavat katkerasti toivomaan, että olisi sittenkin tullut mietittyä mahdollisia riskejä ja asioita riittävästi. Elämä johtaa joka tapauksessa kuolemaan, mutta siitä voi yrittää tehdä hyvän. On ihan fiksua punnita asioita useammalta suunnalta.

Samat kysymykset ovat pyörineet mielessäni, kun olen lastenhankkimista joskus miettinyt. Olen jo pitkään ollut sillä kannalla, että minä en halua äidiksi. Pidän kyllä lapsista ja olisi ihanaa olla jonkun lapsen kummi/täti ja touhuilla silloin tällöin yhdessä. En kuitenkaan usko, että henkinen kapasiteettini kestäisi jatkuvaa lapsiarkea ja kaikkea sitä vastuuta, minkä saisin harteilleni halutessani tarjota lapselleni kaiken parhaan mahdollisen laittamalla hänet etusijalle. Varmasti selviäisin lapsen kasvattamisesta, mutta olen 99% varma, että olisin itse huomattavasti onnettomampi enkä nauttisi päivittäisestä elämästä yhtä paljon kuin lapsettomana ollessani vastuussa lähinnä vain itsestäni. Olen myös usein miettinyt, jaksaisinko viettää viikonloppuja kuskaamalla lasta harrastuksiin, joista en itse välttämättä olisi kiinnostunut. Entä jos lapsi kohtaisi vastoinkäymisiä kasvaessaan tai vaikka sairastuisi syömishäiriöön? Tuollaiset asiat vaikuttaisivat niin hirveän vahvasti koko perheen elämään, vaikka muut asiat (esim. työ ja talous) olisivat loistavasti. Ylipäänsä lasten hankkiminen tuntuu hirveän suurelta riskiltä. Myös esim. itse jäädessä työttömäksi on helppo selviytyä säästöillä pidemmänkin aikaa vaatimattomasti elämällä ja makaroonia syömällä. Lapsen kanssa asia olisi eri; välttämättömät juoksevat kulut olisivat suuremmat jo muutenkin, ja mielestäni olisi väärin riistää toiselta muista riippuvaiselta ihmiseltä oikeus muuhunkin kuin makaroonin, oli työtilanne mikä tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskallakkaan. Lapsellani olisi myös yksinäistä koska en itse jaksaisi kyläileviä kavereita kotonani enkä itse ole sosiaalinen joten tuskin kyläilisimme kenelläkään.

Meillä lapsi oli 2 v. lähtien pph:lla, jossa oli myös kavereita. Iän karttuessa tutustui myös naapuriston lapsiin ja leikkivät sekä meillä että kavereilla, lisäksi tietenkin pihalla.

Ohis, mutta mulle lapsi ois painajainen jo ihan senkin takia että sitten pitäisi olla tekemisissä niiden lapsen kavereiden, niiden vanhempien ja kaikkien muiden ihmisten kanssa jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa (kaikki harrastusohjaajat, koulun opettajat sun muut).

Miten olet ehtinyt ajatella tuota, vaikka sinulla ei ole lapsia? Kunpa kaikki ehtisivät ajatella lapsiperhearjen negatiivisia puolia. Mielestäni ihmiset lisääntyvät vain se vauvavuosi mielessään.

Miten niin lisääntyvät vauvavuosi mielessä? Sehän on kaikkien mielestä kauheinta aikaa, sitä pelätään että miten siitä selvitään ja kaikki sanoo että se on vaan vuosi, kyllä te siitä selviitte. Toki se vauvavuosi on isolla osalla todella helppokin, mutta jos koliikki tai korvatulehduskierre tulee niin voi olla helvetillistä. Aika pieni osa lapsista aiheuttaa koko lapsuutensa ja nuoruutensa aikana mitään isompaa huolta, ne vaan saa eniten huomiota joilla menee jotain pahasti pieleen.

Nykyään ei puhuta mistään muusta kuin lapsiperheen negatiivisista puolista, miksi ihmeessä? Jokaisella meistä on kokemus lapsiperheestä, ja lapsuudesta, ja suurimmalla osalla on ollut ihan hyvä lapsuus ja perhe, miten se yhtäkkiä on muuttunut joksikin peikoksi mitä pitää pelätä? Tämä netti sen tekee, ei mikään muu. 20 vuotta sitten ei kukaan stressannut eikä hössännyt lasten tekemistä, lapsia tehtiin jos haluttiin tai ei tehty ja sillä hyvä. Lapset kasvatettiin niinkuin itselle sopii ja oman maalaisjärjen mukaan, eikä kyylätty jotain nettiä että mitä siellä nyt joku sanoo mitä pitäis tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Muista, että todella moni perheellinen vaihtaisi paikkaa lapsettomien kanssa jos voisi.

Ei pidä paikkaansa. Kukaan lapsiperheellinen jonka minä tunnen ei missään nimessä luopuisi perheestään, hullu ajatus. Tuo on joku velojen propakanda. Ihmettelen näitä nykyveloja, mikä ihmeen hinku on haukkua lapsiperheitä ja yrittää vaikuttaa ettei kukaan tekisi lapsia. Kyllä ihminen ihan itse tietää tuleeko tarve saada oma lapsi vai ei, ei siihen tarvitse kenenkään puuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskallakkaan. Lapsellani olisi myös yksinäistä koska en itse jaksaisi kyläileviä kavereita kotonani enkä itse ole sosiaalinen joten tuskin kyläilisimme kenelläkään.

Meillä lapsi oli 2 v. lähtien pph:lla, jossa oli myös kavereita. Iän karttuessa tutustui myös naapuriston lapsiin ja leikkivät sekä meillä että kavereilla, lisäksi tietenkin pihalla.

Ohis, mutta mulle lapsi ois painajainen jo ihan senkin takia että sitten pitäisi olla tekemisissä niiden lapsen kavereiden, niiden vanhempien ja kaikkien muiden ihmisten kanssa jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa (kaikki harrastusohjaajat, koulun opettajat sun muut).

Miten olet ehtinyt ajatella tuota, vaikka sinulla ei ole lapsia? Kunpa kaikki ehtisivät ajatella lapsiperhearjen negatiivisia puolia. Mielestäni ihmiset lisääntyvät vain se vauvavuosi mielessään.

No sitä mä just olen ihmetellyt että lisääntyykö ihmiset vaan söpöt vauvan- ja taaperonkuvat silmissä kiiluen? Tai ehkä mä oon vaan niin perusteellisesti negatiivinen ihminen, että mulle negatiiviset asiat painaa vaakakupissa enemmän kuin positiiviset. (Ja tähän ehkä vaikuttaa myös se, että mä en nauttinut lapsena olemisesta, joten miksi ihmeessä tieten tahtoen tekisin maailmaan uuden ihmisen joka ei ehkä myöskään nauti lapsena olemisesta? Ja ei, mun lapsuuteen ei kuulunut mikään väkivalta tai muu sellainen. Mä vaan en nauttinut lapsuudesta.)

Jos vauvat syntyisi teineinä, kukaan ei hankkisi lapsia. Ei kukaan.

Niin, se lapsuus on vain lyhyt aika ihmisen elämässä, ja nuoruus vielä lyhyempi. Suurin osa ihmisistä sanoo että nautti lapsena olemisesta ja kaipaavat nuoruuden huolettomuutta. Teiniyskin on vain yksi kehitysvaihe, sen jokainen normaali aikuinen ihminen ymmärtää, ja kasvattamalla normaalisti ei mitään suuria ongelmia tule, rakkautta ja rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Suurin osa ihmisistä ei ole koulukiusattuja tai masentuneita kun tekevät lapsia. Ja lapsella on puolet sun geeneistä ja puolet siltä mieheltä jonka olet itse tarkkaan ja harkiten valinnut, ei siitä lapsesta voi täysin erilainen tulla kuin te kaksi olette. Ja toinen seikka joka vaikuttaa on kasvatus, se vaikuttaa todella paljon minkälainen lapsesta tulee, siitäkin huolimatta minkälainen tempperamentti hänellä on (ja sen tempperamentin on perinyt luultavasti sinulta tai mieheltäsi) Se miten sinä ja miehesi suhtaudutte hänen tempperamenttiinsa on suuri asia. Lapsi ei pienenä muuta teekään kuin tarkkailee vanhempiaan (tai ihmisiä jotka häntä hoitaa) lapsi oppii ihan kaiken matkimalla, ja niitä hän matkii ketä hän näkee kun hän on pieni. Jos vanhemmat on rauhallisia, lapsi oppii olemaan rauhallinen jne.

Jos lapsi vaistoaa että vanhempi on pelokas tai hermostunut, lapsen itsesuojeluvaisto käskee hänen itkeä, se johtuu siitä että kivikaudella vanhemman pelko tai hermostuneisuus tarkoitti aina hengenvaaraa, ja silloin lapsen piti itkullaan muistuuttaa olemassaolostaan ettei häntä jätetä yksin surmansuuhun. Kun lapsi on pieni ja täysin toisen armoilla, hänellä ei ole muuta keinoa pyytää huomiota kuin itku. Jos vanhempi siis on rauhallinen, lapsi tietää ettei ole mitään hätää, ja lapsi kykenee olemaan rauhassa itsekin.

Tää oli kyllä suurinta paskaa mitä oon tältä palstalta vähään aikaan lukenut :D

Miten niin? Jos sinulla on rauhalliset geenit, myös lapsesi tulee olemaan rauhallinen. Ja jos käyttäydyt rauhallisesti, lapsesi oppii sen sinulta. Toki jos teeskentelet rauhallista mutta oikeasti olet hermostunut, lapsikin hermostuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen miettinyt, onko oikein tuoda joku tähän maailmaan. Jokainen joutuu ainakin kokemaan läheisten menettämisiä. Ympäristö vain huononee ja yhteiskunnan turva laskee.

Onko parempi syntyä ollenkaan vai olla syntymättä? Onko järkeä syntyä tänne, jotta voi sitten kuolla?

Ihmisen elämä on todella lyhyt ja luultavasti ainutkertainen, sinä olet vain yksi 7 miljardista ihmisestä, luultavasti et ole mitenkään erikoinen, eikä elämässäsi tule olemaan mitään erikoisia kärsimyksiä, vain ne mitä elämään kuuluu. Elämä on tätä mitä se on. Se on vaan elettävä mahdollisimman hyvin ja sitten kuollaan. Ja jos sitä ei kestä, kannattaa peruuttaa takaisin kohtuun.

Vierailija kirjoitti:

Jälkiviisaina moni tekisi eri ratkaisut. Enkä usko, että kukaan lapsen vanhempi uskaltaisi enää lapsia hankkiakaan. Nuo monilapsisten perheiden vanhemmat eivät vain ole nähneet vielä tarpeeksi. Tietämättömyyttään hankkivat lisään, niin kuin lapsia yleensä hankitaan. Tietämättömyyttään.

Jos nykypäivänä joku on niin tietämätön niin kuuluisi laitokseen. Ei ne lapset mitään omituisia humanoideja ole, vaan sun omista geeneistä sun ite tekemiä, sun omia perheenjäseniä, ne nyt vaan sattuu ensin olemaan pieniä ja avuttomia, mutta se aika menee nopeesti ohi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Suurin osa ihmisistä ei ole koulukiusattuja tai masentuneita kun tekevät lapsia. Ja lapsella on puolet sun geeneistä ja puolet siltä mieheltä jonka olet itse tarkkaan ja harkiten valinnut, ei siitä lapsesta voi täysin erilainen tulla kuin te kaksi olette. Ja toinen seikka joka vaikuttaa on kasvatus, se vaikuttaa todella paljon minkälainen lapsesta tulee, siitäkin huolimatta minkälainen tempperamentti hänellä on (ja sen tempperamentin on perinyt luultavasti sinulta tai mieheltäsi) Se miten sinä ja miehesi suhtaudutte hänen tempperamenttiinsa on suuri asia. Lapsi ei pienenä muuta teekään kuin tarkkailee vanhempiaan (tai ihmisiä jotka häntä hoitaa) lapsi oppii ihan kaiken matkimalla, ja niitä hän matkii ketä hän näkee kun hän on pieni. Jos vanhemmat on rauhallisia, lapsi oppii olemaan rauhallinen jne.

Jos lapsi vaistoaa että vanhempi on pelokas tai hermostunut, lapsen itsesuojeluvaisto käskee hänen itkeä, se johtuu siitä että kivikaudella vanhemman pelko tai hermostuneisuus tarkoitti aina hengenvaaraa, ja silloin lapsen piti itkullaan muistuuttaa olemassaolostaan ettei häntä jätetä yksin surmansuuhun. Kun lapsi on pieni ja täysin toisen armoilla, hänellä ei ole muuta keinoa pyytää huomiota kuin itku. Jos vanhempi siis on rauhallinen, lapsi tietää ettei ole mitään hätää, ja lapsi kykenee olemaan rauhassa itsekin.

Tää oli kyllä suurinta paskaa mitä oon tältä palstalta vähään aikaan lukenut :D

Miten niin? Jos sinulla on rauhalliset geenit, myös lapsesi tulee olemaan rauhallinen. Ja jos käyttäydyt rauhallisesti, lapsesi oppii sen sinulta. Toki jos teeskentelet rauhallista mutta oikeasti olet hermostunut, lapsikin hermostuu.

Saisinko jonkun lähteen väitteellesi? Mun tuttavapiirissä on hieman erilaista kokemusta. Vaikka molemmat vanhemmat olisivat todella rauhallisia, niin jostakin lapsesta on tullut rasavilli, vaikka ihan samalla tavalla ovat kaikki lapsensa kasvattaneet. Lapset ovat omia yksilöitään, eivät suoraviivaisia jatkeita vanhemmistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskallakkaan. Lapsellani olisi myös yksinäistä koska en itse jaksaisi kyläileviä kavereita kotonani enkä itse ole sosiaalinen joten tuskin kyläilisimme kenelläkään.

Meillä lapsi oli 2 v. lähtien pph:lla, jossa oli myös kavereita. Iän karttuessa tutustui myös naapuriston lapsiin ja leikkivät sekä meillä että kavereilla, lisäksi tietenkin pihalla.

Ohis, mutta mulle lapsi ois painajainen jo ihan senkin takia että sitten pitäisi olla tekemisissä niiden lapsen kavereiden, niiden vanhempien ja kaikkien muiden ihmisten kanssa jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa (kaikki harrastusohjaajat, koulun opettajat sun muut).

Normaalissa elämässä joutuu olemasn usein kovin erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Oletko sulkenut maailman ulos?

Tottakai mä olen töissä tekemisissä vaikka minkälaisten ihmisten kanssa ja hyvin tulen toimeen eikä kukaan tiedä että olen näin masentunut ja yksinäinen ja muutenkin outo, eli hyvin vedän roolia ulkomaailmassa. Mutta että sitä samaa roolia pitäisi vetää kotonakin ja vapaa-ajalla! Huh, ajatuskin ahdistaa.

AP

Ei sinun pitäisi mitään roolia vetää yhtään missään. Sinulla on oikeus olla sellainen kuin olet. Eikä lapselle mene läpi mikään rooli, lapsi kun toimii vaistojen varassa.

Jokaisella on useita eri rooleja. Tottakai täytyy olla työn vaatima työrooli.

Lapseton kirjoitti:

Samat kysymykset ovat pyörineet mielessäni, kun olen lastenhankkimista joskus miettinyt. Olen jo pitkään ollut sillä kannalla, että minä en halua äidiksi. Pidän kyllä lapsista ja olisi ihanaa olla jonkun lapsen kummi/täti ja touhuilla silloin tällöin yhdessä. En kuitenkaan usko, että henkinen kapasiteettini kestäisi jatkuvaa lapsiarkea ja kaikkea sitä vastuuta, minkä saisin harteilleni halutessani tarjota lapselleni kaiken parhaan mahdollisen laittamalla hänet etusijalle. Varmasti selviäisin lapsen kasvattamisesta, mutta olen 99% varma, että olisin itse huomattavasti onnettomampi enkä nauttisi päivittäisestä elämästä yhtä paljon kuin lapsettomana ollessani vastuussa lähinnä vain itsestäni. Olen myös usein miettinyt, jaksaisinko viettää viikonloppuja kuskaamalla lasta harrastuksiin, joista en itse välttämättä olisi kiinnostunut. Entä jos lapsi kohtaisi vastoinkäymisiä kasvaessaan tai vaikka sairastuisi syömishäiriöön? Tuollaiset asiat vaikuttaisivat niin hirveän vahvasti koko perheen elämään, vaikka muut asiat (esim. työ ja talous) olisivat loistavasti. Ylipäänsä lasten hankkiminen tuntuu hirveän suurelta riskiltä. Myös esim. itse jäädessä työttömäksi on helppo selviytyä säästöillä pidemmänkin aikaa vaatimattomasti elämällä ja makaroonia syömällä. Lapsen kanssa asia olisi eri; välttämättömät juoksevat kulut olisivat suuremmat jo muutenkin, ja mielestäni olisi väärin riistää toiselta muista riippuvaiselta ihmiseltä oikeus muuhunkin kuin makaroonin, oli työtilanne mikä tahansa.

Ensinnäkin, jos todella haluat lapsen, tee se. Jos et halua, kuten esim. sinä et halua, niin älä tee. 

Mutta muuten, jos kaikki ajattelisivat noin vaikeasti asioita, ihmiskunta olisi kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten. Nyt on kuitenkin asiat paremmin ihmsillä kuin koskaan ennen historiassa, ja vieläpä me täällä Suomessa asutaan parhaassa maassa ja täällä on maailman onnellisimmat ihmiset, jos tänne ei uskalla lasta tehdä, niin mihin sitten? Jossain kehitysmaissa joissa on absoluuttista köyhyyttä, nälkää, sotia ja tauteja, ihmiset lisääntyy eniten, mitä ne oikein ajattelee?

"halutessani tarjota lapselleni kaiken parhaan mahdollisen laittamalla hänet etusijalle" tämä on se nykyajan omituinen harhaluulo. Tottakai jokainen vanhempi on aina halunnut lapselleen vähän parempaa kuin mitä itse on saanut, ja yleensä siinä onnistuukin koska yhteiskunta kehittyy, mutta ei kenenkään tarvitse lapselleen mitään 100% täydellistä ja parasta yrittää, kyllä sille lapselle riittää se että häntä rakastetaan ja on suurinpiirtein katto pään päällä ja jonkinlaiset vaatteet ja ruokaa. Vaikka vanhemmalle lapsi/lapset on tärkeintä elämässä, ei se tarkoita sitä että itse jättäydytään kynnysmatoksi ja lapsi nostetaan valtaistuimelle, lapsi on perheessä vain yksi perheenjäsen, ja vieläpä "alenpiarvoinen" (ei ihmisarvoltaan, vaan perheen valtahierarkiassa) kuin aikuinen, aikuinen määrää mitä tehdää, koska ja kuinka. Vanhempi hommaa perheeseen rahat ja on vastuussa asioista, sitten kun lapsi on itse aikuinen, saa tehdä taas omat ratkaisunsa. En usko että teidänkään lapsuutenne oli sitä että vanhemmat antoi teille ihan kaikkensa ja teille kannettiin kaikki valmiina 100% täydellistä. Hullu ajatus. Jokainen perhe on erilainen, siinä kun jokainen ihminen on erilainen. En minä ole koskaan ajatellut että lasteni elämä pitäisi olla täydellistä tai että meidän perhe-elämän pitäisi olla samanlaista kuin naapurissa, tai edes mun lapsuudenkodissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Suurin osa ihmisistä ei ole koulukiusattuja tai masentuneita kun tekevät lapsia. Ja lapsella on puolet sun geeneistä ja puolet siltä mieheltä jonka olet itse tarkkaan ja harkiten valinnut, ei siitä lapsesta voi täysin erilainen tulla kuin te kaksi olette. Ja toinen seikka joka vaikuttaa on kasvatus, se vaikuttaa todella paljon minkälainen lapsesta tulee, siitäkin huolimatta minkälainen tempperamentti hänellä on (ja sen tempperamentin on perinyt luultavasti sinulta tai mieheltäsi) Se miten sinä ja miehesi suhtaudutte hänen tempperamenttiinsa on suuri asia. Lapsi ei pienenä muuta teekään kuin tarkkailee vanhempiaan (tai ihmisiä jotka häntä hoitaa) lapsi oppii ihan kaiken matkimalla, ja niitä hän matkii ketä hän näkee kun hän on pieni. Jos vanhemmat on rauhallisia, lapsi oppii olemaan rauhallinen jne.

Jos lapsi vaistoaa että vanhempi on pelokas tai hermostunut, lapsen itsesuojeluvaisto käskee hänen itkeä, se johtuu siitä että kivikaudella vanhemman pelko tai hermostuneisuus tarkoitti aina hengenvaaraa, ja silloin lapsen piti itkullaan muistuuttaa olemassaolostaan ettei häntä jätetä yksin surmansuuhun. Kun lapsi on pieni ja täysin toisen armoilla, hänellä ei ole muuta keinoa pyytää huomiota kuin itku. Jos vanhempi siis on rauhallinen, lapsi tietää ettei ole mitään hätää, ja lapsi kykenee olemaan rauhassa itsekin.

Tää oli kyllä suurinta paskaa mitä oon tältä palstalta vähään aikaan lukenut :D

Miten niin? Jos sinulla on rauhalliset geenit, myös lapsesi tulee olemaan rauhallinen. Ja jos käyttäydyt rauhallisesti, lapsesi oppii sen sinulta. Toki jos teeskentelet rauhallista mutta oikeasti olet hermostunut, lapsikin hermostuu.

Saisinko jonkun lähteen väitteellesi? Mun tuttavapiirissä on hieman erilaista kokemusta. Vaikka molemmat vanhemmat olisivat todella rauhallisia, niin jostakin lapsesta on tullut rasavilli, vaikka ihan samalla tavalla ovat kaikki lapsensa kasvattaneet. Lapset ovat omia yksilöitään, eivät suoraviivaisia jatkeita vanhemmistaan.

Enkä niitä lapsia on sitten liikaa? Ehkä kuitenkin jotain lasta on kasvatettu vähän eri tavalla. Lapset kuitenkin suurimmaksi osaksi muistuttavat vanhempiaan. Toki voi jollekin tulla joku adhd geeneistä huolimatta, mutta sille nyt sitten ei voi mitään. Suurin osa villeistä lapsista on vain kasvatettu väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En uskallakkaan. Lapsellani olisi myös yksinäistä koska en itse jaksaisi kyläileviä kavereita kotonani enkä itse ole sosiaalinen joten tuskin kyläilisimme kenelläkään.

Meillä lapsi oli 2 v. lähtien pph:lla, jossa oli myös kavereita. Iän karttuessa tutustui myös naapuriston lapsiin ja leikkivät sekä meillä että kavereilla, lisäksi tietenkin pihalla.

Ohis, mutta mulle lapsi ois painajainen jo ihan senkin takia että sitten pitäisi olla tekemisissä niiden lapsen kavereiden, niiden vanhempien ja kaikkien muiden ihmisten kanssa jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa (kaikki harrastusohjaajat, koulun opettajat sun muut).

Normaalissa elämässä joutuu olemasn usein kovin erilaisten ihmisten kanssa tekemisissä. Oletko sulkenut maailman ulos?

Tottakai mä olen töissä tekemisissä vaikka minkälaisten ihmisten kanssa ja hyvin tulen toimeen eikä kukaan tiedä että olen näin masentunut ja yksinäinen ja muutenkin outo, eli hyvin vedän roolia ulkomaailmassa. Mutta että sitä samaa roolia pitäisi vetää kotonakin ja vapaa-ajalla! Huh, ajatuskin ahdistaa.

AP

Ei sinun pitäisi mitään roolia vetää yhtään missään. Sinulla on oikeus olla sellainen kuin olet. Eikä lapselle mene läpi mikään rooli, lapsi kun toimii vaistojen varassa.

Jokaisella on useita eri rooleja. Tottakai täytyy olla työn vaatima työrooli.

Kyllä, jonkin verran toki säätelee missä olet, mitä teet ja kenen kanssa, miten käyttäydyt, mutta loppupeleissä, ei sitä voi esittää jotain täysin toista ihmistä työelämässäkään. Ei vain voi jos haluaa säilyttää mielenterveytensä. En minä ainakaan esitä mitään erilaista missään missä olen, minä olen minä, ja jos ei kelpaa, niin voi voi. Pomon tai asiakkaan aikana en kiroile samalla tavalla kuin kotona tai työkavereiden ja alaisten aikana, mutta siinäpä se aika pitkälti sitten onkin.

Mä oon tehny oman lapseni sillä mielellä että sitten viiskymppisenä on kiva kun on aikuinen lapsi. Halusin yhden perheenjäsenen lisää. Suurimman osan yhteisestä ajastamme olemme kaikki aikuisia. Tämä pikkulapsiaika on välillä rasittavaa mutta pian sekin on jo ohi joten olen useimmiten kiitollinen elämästäni ja lapsestani. Nyt alkaa jo näyttää siltä että jotain olemme tehneet oikein mieheni kanssa. Välillä on haikea mieli kun ajattelee että nytkö se on mun elämän osalta jo ohi, raskaus ja vauva-aika?

Uskalsin tehdä lapsen koska tykkään haasteista ja olin ihan liian utelias jäädäkseni lapsettomaksi. Mutta yksi saa riittää. Kyllä se silti omalla kohdallani menee niin päin etten uskaltanut jättää lasta tekemättä. Tiesin kokemuksesta että kliseisesti olen eniten katunut asioita jotka olen jättänyt tekemättä, kuten jättänyt muuttamatta ulkomaille töiden perässä vaikka tilaisuus oli. Jos ovi on raollaan niin en voi vastustaa kiusausta kurkata mitä siellä on. Se taas juontuu aiemmista positiivisista kokemuksista kun olen tyydyttänyt uteliaisuuttani kuten mm osakkeisiin sijoittamisen muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Muista, että todella moni perheellinen vaihtaisi paikkaa lapsettomien kanssa jos voisi.

Ei pidä paikkaansa. Kukaan lapsiperheellinen jonka minä tunnen ei missään nimessä luopuisi perheestään, hullu ajatus. Tuo on joku velojen propakanda. Ihmettelen näitä nykyveloja, mikä ihmeen hinku on haukkua lapsiperheitä ja yrittää vaikuttaa ettei kukaan tekisi lapsia. Kyllä ihminen ihan itse tietää tuleeko tarve saada oma lapsi vai ei, ei siihen tarvitse kenenkään puuttua.

No ei tietenkään luopuisi olemassaolevista lapsista, vaan että valitsisi toisin jos se vielä olisi mahdollista. Ajatusleikki, ymmärrätkö?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun eihän sitä ikinä tiedä mitä siitä lapsesta tulee? Okei, ehkä jotkut murhaajat ja rikolliset on vähän kaukaa haettuja, mutta entä jos lapsesta tulee koulukiusattu? Koulukiusaaja? Masentunut? Yksinäinen? Elämäntapatyötön? Tai entä jos se lapsi on vaan niiiiiiin erilainen sinuun verrattuna? Mitä sen kanssa voi touhuta kun kiinnostuksenkohteet ei mätsää ei sitten yhtään? Miten te uskallatte tehdä lapsia kun se on niin lottoamista että mitä sieltä tulee?? Puolison ja ystävät voi ihminen valita itselleen sopiviksi mutta se lapsi mikä tulee niin se sitten tulee. Sitä ei voi vaihtaa.

Tuliko sinusta jotenkin vääränlainen ja vanhempasi eivät sinua hyväksy, vai mistä nämä pelot kumpuavat?

No mä olin koulukiusattu, ja olen yhä masentunut (en kylläkään virallisesti ole diagnosoitu), yksinäinen ja olin aika pitkään myös työtön (tahdonvastaisesti) mutta onneksi nyt on edes osa-aikatyö. En myöskään "kohtaa henkisesti" kovin monen ihmisen kanssa joten todennäköisyys siihen että en tuntisi yhteyttä omaan lapseeni olisi erittäin, erittäin suuri. Ja muutenkin kun olen näin "mielenterveydellisesti haasteellinen" niin en missään nimessä edes harkitsisi lasta (voi sitä lapsiparkaa joka mulle joutuisi), joten ei hätää, ei tarvitse pelätä että tekisin lapsia. Mutta mietin vain että miten muut uskaltaa tehdä lapsia, kun se tuntuu olevan se kaikkein suurin unelma mitä ihmisillä on?

AP

Suurin osa ihmisistä ei ole koulukiusattuja tai masentuneita kun tekevät lapsia. Ja lapsella on puolet sun geeneistä ja puolet siltä mieheltä jonka olet itse tarkkaan ja harkiten valinnut, ei siitä lapsesta voi täysin erilainen tulla kuin te kaksi olette. Ja toinen seikka joka vaikuttaa on kasvatus, se vaikuttaa todella paljon minkälainen lapsesta tulee, siitäkin huolimatta minkälainen tempperamentti hänellä on (ja sen tempperamentin on perinyt luultavasti sinulta tai mieheltäsi) Se miten sinä ja miehesi suhtaudutte hänen tempperamenttiinsa on suuri asia. Lapsi ei pienenä muuta teekään kuin tarkkailee vanhempiaan (tai ihmisiä jotka häntä hoitaa) lapsi oppii ihan kaiken matkimalla, ja niitä hän matkii ketä hän näkee kun hän on pieni. Jos vanhemmat on rauhallisia, lapsi oppii olemaan rauhallinen jne.

Jos lapsi vaistoaa että vanhempi on pelokas tai hermostunut, lapsen itsesuojeluvaisto käskee hänen itkeä, se johtuu siitä että kivikaudella vanhemman pelko tai hermostuneisuus tarkoitti aina hengenvaaraa, ja silloin lapsen piti itkullaan muistuuttaa olemassaolostaan ettei häntä jätetä yksin surmansuuhun. Kun lapsi on pieni ja täysin toisen armoilla, hänellä ei ole muuta keinoa pyytää huomiota kuin itku. Jos vanhempi siis on rauhallinen, lapsi tietää ettei ole mitään hätää, ja lapsi kykenee olemaan rauhassa itsekin.

Tää oli kyllä suurinta paskaa mitä oon tältä palstalta vähään aikaan lukenut :D

Miten niin? Jos sinulla on rauhalliset geenit, myös lapsesi tulee olemaan rauhallinen. Ja jos käyttäydyt rauhallisesti, lapsesi oppii sen sinulta. Toki jos teeskentelet rauhallista mutta oikeasti olet hermostunut, lapsikin hermostuu.

Mitä soopaa! Vaikka olisit itse terve, tasapainoinen ja rauhallinen vanhempi, voi lapsesi ollakin vammainen, synnynnäisesti sokea, autisti, transseksuaali, intersukupuolinen, omata peittyvästi periytyvän sairauden, synnynnäiseltä temperamentiltaan räiskyvä, ujo... Lapsi voi lisäksi lapsuudessaan kohdata mitä tahansa mikä vaikuttaa luonteeseen ja sen kehitykseen.

Myös puoliso ja ystävä voivat masentua, vaikka heidät on ihan itse valinnut. Melkoista lottoamista on elämä.