Yksipuoliset ihmissuhteet

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Pystyisikö sanomaan tuon ajatuksesi ääneen jollain tavalla? Jos selittelet kohteliaisuuttasi toiselle, että oli kiva jutella / tavata / viettää aikaa yhdessä yms., niin helposti kuvitellaan että olet ilahtunut yhteydenpidosta. Ja mitä muuta toinen voisikaan miettiä?

Tyhmille ei pidä olla kohtelias, he ymmärtävät sen sina väärin. Siksi tyhmille pitää olla tyly, muuten he luulevat, että normaalit fraasit ovat totta. Turha selitellä, riittää, että puhelun päätteeksi ei sano mitään tulevaan viittaavaa.

Se on vähän siitä kiinni mitä tyhmänä pitää. Moni pitää todella tyhmänä ihmistä joka jatkuvasti valehtelee hauavansa olla tekemisissä, vaikka oikeasti ei halua. Sen lisäksi että moni pitää heitä tyhminä, niin moni pitää heitä myös kaksinaamaisina, mulkkkuina ja valehtelijoina.

 Ilmeisesti sinä ja sinunyypppisesi pitävät tyhmänä ihmistä joka uskoo että kun sanot haluavasi tavata, niin oikeasti haluat sitä. Kyllä tuollainen sinulla oleva ajatustenlukugeeni olisi hyvä saada tutkittavaksi, kun ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei kykene ajatuksia lukemaan, vaan joutuu tyytymään siihen mitä hänelle ympärillä olevat ihmiset suusanalisesti kertovat tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. 

Liian monta kertaa.

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Pystyisikö sanomaan tuon ajatuksesi ääneen jollain tavalla? Jos selittelet kohteliaisuuttasi toiselle, että oli kiva jutella / tavata / viettää aikaa yhdessä yms., niin helposti kuvitellaan että olet ilahtunut yhteydenpidosta. Ja mitä muuta toinen voisikaan miettiä?

Tyhmille ei pidä olla kohtelias, he ymmärtävät sen sina väärin. Siksi tyhmille pitää olla tyly, muuten he luulevat, että normaalit fraasit ovat totta. Turha selitellä, riittää, että puhelun päätteeksi ei sano mitään tulevaan viittaavaa.

Voisitko miettiä miten toisit tähän maailmaan hiukan enemmän iloa? Ei ole pakko olla tahallisen tyly vaikkei kaikista pitäisikään. Neutraali tyyli riittää ihan hyvin ja suurin osa ymmärtää silloin missä mennään.

Jos ei ole tyly, tulee taas soitto, että miksi et soitellut. Puhelu pitää lopettaa pelkällä heipalla, ei mitään "kiva kun soitit" tai "mukavaa päivänjatkoa", tyhmä kuvittelee niiden tarkoittavan, että hän soi ensi viikolla soittaa ja kertoa, millaisena päivä jatkui.

Kaffepulla kirjoitti:

Ihmissuhteet ei ole kaupankäyntiä.

Ap:n kaltaisen laskelmoijan mielestä toiset ovat automaattisesti hänelle velkaa asian a, b ja c, kun hän on tehnyt asiat x, z ja y. 

Aidosta vastavuoroisuudesta tuollainen on kaukana.

Et tunne minua. Lyhyiden tekstien perusteella et voi tehdä toisesta ihmisestä tuollaisia päätelmiä. Haluat selvästi vain yrittää loukata.

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Tunsin tuon kaltaisen ihmisen, se kuvitteli siis meidän välejä ystävyydeksi mutta itsestäni se oli enemmän kaveruutta.

Soitteli aina ja puhui tunti kausia, jälkikäteen ihmettelen että miksi se ei kummastellu sitä että minä en IKINÄ soittanut hänelle, yhteydenpito oli yksipuolisesti hänen suunnaltaan. Somessa jos törmäs niin alkoi armoton kirjoittelu ja välillä tuli "uhkaus" että soittaa kun ei jaksa kirjoittaa mutta puhua hölpöttää jaksaa, toisinaan jos oli hyväkin keskustelu päällä että itsekin tykkäsin kirjoitella niin senkin pilasi aina sillä että halusi nähdä livenä. Se aiheutti sen etten enää somessa jaksanut pyöriä koska se puski sitten päälle ja koin painostavana.

Hän ei kritiikkiä kestänyt eikä kieltäytymisiä, piti tyyliin olla sairaala kunnossa että sai olla rauhassa. Muutenkin oli vähän narsistisia piirteitä, yli innokas ja no hän oli yksinäinen niin silleen ymmärrän että kaipasi huomioo ja juttukaverii(vaikka överiks veti välillä)

En toivo pahaa hänelle vaikka käytöksellään aiheutti ahdistusta ja mielipahaa, toivon että saa kavereita jotka ovat samanlaisia ja haluavat tehdä samoja juttuja jne :)

Mä olen se vähemmän aktiivinen osapuoli. Onneksi mun ystäviä ei haittaa. Olen kuitenkin muuten hyvä ystävä itsekin. Luotettava, avulias, osaan myös kuunnella, ja kuulemma kivaa seuraakin.

O käynyt monta kertaa niin että olen huomannut pitäväni itse yhteyttä 90 prosenttisesti. Olen sellainen ihminen että minulta puuttuu kyky lukea ihmisiä niin, että näkisin nenänasennosta jos hän valehtelee, tai esittää kaveria. Minulta puuttuu myös kyky näyttää omalla nenänasennollani että en ole kiinnostunut, joten joudun sen sanomaan ihan ääneen. En todellakaan voi luottaa nonverbaliikkaan ihmissuhteissani, koska arvaisin joka kerta väärin, ja tulisi niin paljon solmutilanteita siksi. Minulta ei kuitenkaan puutu kykyä olla kohtelias, ja antaa toisen säilyttää kasvonsa, joten mikäli yhteydenpito tuntuu lipsuvan sellaiseksi että vain minä pidän yhteyttä, niin lopetan vain itsekin yhteydenpidon. Kyllä se kaveri sieltä sitten soittelee jos haluaa kuulumisia vielä vaihdella, tai kahvitella yhdessä.

Kahdelle kaverille olen sanonut ihan suoraan että en aio pitää enää yhteyttä syystä että en koe suhdettamme enää vastavuoroiseksi. Toisessa kyseessä oli hyvä kaveri joka sai toisen lapsensa, jolloin hän puheistansa huolimatta ei koskaan enää soittanut, tai laittanut viestiä, ja lopulta jätti vastaamatta minun puheluihini tai viesteihini, eikä enää edes soittanut takaisin. Tämä siis ristiäisten jälkeen, jossa olin kys. lapsen kummina, ja muutoinkin järkkäämässä tarjottavia sun muita. Olen myös lisännyt että olen valmis ystävyyteen edelleenkin, mutta en enää jaksa yksipuolisesti pitää yhteyttä. Tähän kaveri vastasi että ei oikeasti kerkeä, ja että on pahoillaan. Johon vastasin että ymmärrän tämän täysin, ja että ottaa vain yhteyttä sitten kun kiire helpottaa. Näin hän tekikin, ja olemme taas ystäviä. Edelleen hänellä on enemmän menossa elämässään kuin minulla, ja useita rautoja tulessa, mutta jos minusta ei pariin kuukauteen kuulu, hän osaa nykyään itse ottaa yhteyttä.

Toinen tapaus oli kaveri joka itse ehdtteli tapaamisia, ja veti ne pystyyn. Hänelle ilmoitin että en ole enää halukas jatkamaan ystävyyttä, koska minulla on menyt niin monta päivää hukkaan näiden ohareiden takia. Tämäkin suhde korjaantui myöhemmin, sen kaverin aloitteesta. Hänellä oli ollut mt-pulmaa siinä, josta ei ollut uskaltanut heti kertoa.

Vierailija kirjoitti:

O käynyt monta kertaa niin että olen huomannut pitäväni itse yhteyttä 90 prosenttisesti. Olen sellainen ihminen että minulta puuttuu kyky lukea ihmisiä niin, että näkisin nenänasennosta jos hän valehtelee, tai esittää kaveria. Minulta puuttuu myös kyky näyttää omalla nenänasennollani että en ole kiinnostunut, joten joudun sen sanomaan ihan ääneen. En todellakaan voi luottaa nonverbaliikkaan ihmissuhteissani, koska arvaisin joka kerta väärin, ja tulisi niin paljon solmutilanteita siksi. Minulta ei kuitenkaan puutu kykyä olla kohtelias, ja antaa toisen säilyttää kasvonsa, joten mikäli yhteydenpito tuntuu lipsuvan sellaiseksi että vain minä pidän yhteyttä, niin lopetan vain itsekin yhteydenpidon. Kyllä se kaveri sieltä sitten soittelee jos haluaa kuulumisia vielä vaihdella, tai kahvitella yhdessä.

Kahdelle kaverille olen sanonut ihan suoraan että en aio pitää enää yhteyttä syystä että en koe suhdettamme enää vastavuoroiseksi. Toisessa kyseessä oli hyvä kaveri joka sai toisen lapsensa, jolloin hän puheistansa huolimatta ei koskaan enää soittanut, tai laittanut viestiä, ja lopulta jätti vastaamatta minun puheluihini tai viesteihini, eikä enää edes soittanut takaisin. Tämä siis ristiäisten jälkeen, jossa olin kys. lapsen kummina, ja muutoinkin järkkäämässä tarjottavia sun muita. Olen myös lisännyt että olen valmis ystävyyteen edelleenkin, mutta en enää jaksa yksipuolisesti pitää yhteyttä. Tähän kaveri vastasi että ei oikeasti kerkeä, ja että on pahoillaan. Johon vastasin että ymmärrän tämän täysin, ja että ottaa vain yhteyttä sitten kun kiire helpottaa. Näin hän tekikin, ja olemme taas ystäviä. Edelleen hänellä on enemmän menossa elämässään kuin minulla, ja useita rautoja tulessa, mutta jos minusta ei pariin kuukauteen kuulu, hän osaa nykyään itse ottaa yhteyttä.

Toinen tapaus oli kaveri joka itse ehdtteli tapaamisia, ja veti ne pystyyn. Hänelle ilmoitin että en ole enää halukas jatkamaan ystävyyttä, koska minulla on menyt niin monta päivää hukkaan näiden ohareiden takia. Tämäkin suhde korjaantui myöhemmin, sen kaverin aloitteesta. Hänellä oli ollut mt-pulmaa siinä, josta ei ollut uskaltanut heti kertoa.

Olipa kiva kuulla, että välillä näinkin! Hirveän helposti syystä tai toisesta taakse jääneisiin ihmissuhteisiin tuntuu olevan todella vaikea myöhemmin enää palata. Hienoa, että se teiltä on onnistunut ja olette saaneet asioita selvitettyä. 👍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Tunsin tuon kaltaisen ihmisen, se kuvitteli siis meidän välejä ystävyydeksi mutta itsestäni se oli enemmän kaveruutta.

Soitteli aina ja puhui tunti kausia, jälkikäteen ihmettelen että miksi se ei kummastellu sitä että minä en IKINÄ soittanut hänelle, yhteydenpito oli yksipuolisesti hänen suunnaltaan. Somessa jos törmäs niin alkoi armoton kirjoittelu ja välillä tuli "uhkaus" että soittaa kun ei jaksa kirjoittaa mutta puhua hölpöttää jaksaa, toisinaan jos oli hyväkin keskustelu päällä että itsekin tykkäsin kirjoitella niin senkin pilasi aina sillä että halusi nähdä livenä. Se aiheutti sen etten enää somessa jaksanut pyöriä koska se puski sitten päälle ja koin painostavana.

Hän ei kritiikkiä kestänyt eikä kieltäytymisiä, piti tyyliin olla sairaala kunnossa että sai olla rauhassa. Muutenkin oli vähän narsistisia piirteitä, yli innokas ja no hän oli yksinäinen niin silleen ymmärrän että kaipasi huomioo ja juttukaverii(vaikka överiks veti välillä)

En toivo pahaa hänelle vaikka käytöksellään aiheutti ahdistusta ja mielipahaa, toivon että saa kavereita jotka ovat samanlaisia ja haluavat tehdä samoja juttuja jne :)

Olisin itse varmaan estänyt somessa tällaisen kaverin, jos olisin yhteydenottojen takia alkanut ahdistua. Ei kannata tosiaan liikuttaa ihmisiä väkisin omassa elämässä mukana. Sinusta tylsä tyyppi voi olla jostain toisesta hienoa seuraa. Ja ehkä nämä kaksi ihmistä ehtivät silloin kohtaamaan toisensa, jos kaverisi energiat eivät ole sidottuja yhteydenpitoon sinun kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen se vähemmän aktiivinen osapuoli. Onneksi mun ystäviä ei haittaa. Olen kuitenkin muuten hyvä ystävä itsekin. Luotettava, avulias, osaan myös kuunnella, ja kuulemma kivaa seuraakin.

Hyvä juttu! Ihmisille on silti välillä aika kova paikka myöntää itselleen, saati sitten toiselle jos jokin asia haittaa tai kaipaisi vielä jotain muutakin. Sitä saattaa pelätä toisen reaktiota ja sitä, että kaveri toteaa pahimmillaan sinun olevan liian vaativa ystäväksi. Sellaista kovin moni ei ole valmis kuulemaan, koska silloin ystävyys saattaa loppua. Näin siis ellei johonkin yksimielisyyteen jatkosta päästä, esimerkiksi löydetä hyvää kompromissia johonkin hankalaan asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Pystyisikö sanomaan tuon ajatuksesi ääneen jollain tavalla? Jos selittelet kohteliaisuuttasi toiselle, että oli kiva jutella / tavata / viettää aikaa yhdessä yms., niin helposti kuvitellaan että olet ilahtunut yhteydenpidosta. Ja mitä muuta toinen voisikaan miettiä?

Tyhmille ei pidä olla kohtelias, he ymmärtävät sen sina väärin. Siksi tyhmille pitää olla tyly, muuten he luulevat, että normaalit fraasit ovat totta. Turha selitellä, riittää, että puhelun päätteeksi ei sano mitään tulevaan viittaavaa.

Se on vähän siitä kiinni mitä tyhmänä pitää. Moni pitää todella tyhmänä ihmistä joka jatkuvasti valehtelee hauavansa olla tekemisissä, vaikka oikeasti ei halua. Sen lisäksi että moni pitää heitä tyhminä, niin moni pitää heitä myös kaksinaamaisina, mulkkkuina ja valehtelijoina.

 Ilmeisesti sinä ja sinunyypppisesi pitävät tyhmänä ihmistä joka uskoo että kun sanot haluavasi tavata, niin oikeasti haluat sitä. Kyllä tuollainen sinulla oleva ajatustenlukugeeni olisi hyvä saada tutkittavaksi, kun ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei kykene ajatuksia lukemaan, vaan joutuu tyytymään siihen mitä hänelle ympärillä olevat ihmiset suusanalisesti kertovat tuntemuksistaan ja ajatuksistaan. 

Mulla samasss kaupungissa asuvan sukulaisen kanssa puhelut menevät aina samaan malliin. Hän sanoo haluavansa kovasti tavata meidän perhettä ensi viikolla. Lupaa tulla käymään, juttelee puolison kanssa ja ilmoittaa sitten heti minä päivänä he tulevat kylään. Eihän enää tästä tapaamisesta soita eikä tule kylään. Puhe on ihan pelkkää p:n jauhamista, mutta joka kerran on ihan yhtä pettynyt olo siihen, että taas täti toimi noin. Aina se pieni toivo tapaamisesta tuollaisen puhelun jälkeen lähtee kuitenkin turhaan itämään, vaikka pettymyksiä onkin tullut paljon. 😑

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Tunsin tuon kaltaisen ihmisen, se kuvitteli siis meidän välejä ystävyydeksi mutta itsestäni se oli enemmän kaveruutta.

Soitteli aina ja puhui tunti kausia, jälkikäteen ihmettelen että miksi se ei kummastellu sitä että minä en IKINÄ soittanut hänelle, yhteydenpito oli yksipuolisesti hänen suunnaltaan. Somessa jos törmäs niin alkoi armoton kirjoittelu ja välillä tuli "uhkaus" että soittaa kun ei jaksa kirjoittaa mutta puhua hölpöttää jaksaa, toisinaan jos oli hyväkin keskustelu päällä että itsekin tykkäsin kirjoitella niin senkin pilasi aina sillä että halusi nähdä livenä. Se aiheutti sen etten enää somessa jaksanut pyöriä koska se puski sitten päälle ja koin painostavana.

Hän ei kritiikkiä kestänyt eikä kieltäytymisiä, piti tyyliin olla sairaala kunnossa että sai olla rauhassa. Muutenkin oli vähän narsistisia piirteitä, yli innokas ja no hän oli yksinäinen niin silleen ymmärrän että kaipasi huomioo ja juttukaverii(vaikka överiks veti välillä)

En toivo pahaa hänelle vaikka käytöksellään aiheutti ahdistusta ja mielipahaa, toivon että saa kavereita jotka ovat samanlaisia ja haluavat tehdä samoja juttuja jne :)

Olisin itse varmaan estänyt somessa tällaisen kaverin, jos olisin yhteydenottojen takia alkanut ahdistua. Ei kannata tosiaan liikuttaa ihmisiä väkisin omassa elämässä mukana. Sinusta tylsä tyyppi voi olla jostain toisesta hienoa seuraa. Ja ehkä nämä kaksi ihmistä ehtivät silloin kohtaamaan toisensa, jos kaverisi energiat eivät ole sidottuja yhteydenpitoon sinun kanssasi.

Ei ne estot ois paljoa auttanut, osas aiheuttaa pahan mielen millä manipuloi ja uhriutui. Itsellä vähän heikompi mieli/tahto niin alistuin(liian kiltti).

Hänen viesti/puhelu intoon varmaan vaikutti yksinäisyyden lisäksi rutiinien puute, ei työtä eikä koulutusta, eikä edes yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin koska minä olin olemassa.

Mutta nyt on ohi se (kasvatin selkärangan) ja toivon todellakin että löytää itselleen arvoisensa ystävän ja saa elämäänsä sitä sisältöä mitä haluaa :)

Vaikka minua syyllisti tästä "erosta", varmaan yritti taas sillä pahalla mielellä hallita mutta jätin reagoimatta, kyllähän se aiheutti pahan omatunnon koska onhan se aina ikävää jos toisen "hylkää"(?)

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

MInä inhoan ihmisiä, jotka olettavat meidän olevan kavereita ja soittelevat tämän tästä kaikenlaisesta turhasta vinkuen sitten lopuksi, että soita sinä seuraavaksi minulle. Miksi soittaisin, jos tuo ihminen ei oikeastaan merkitse mitään?

Tunsin tuon kaltaisen ihmisen, se kuvitteli siis meidän välejä ystävyydeksi mutta itsestäni se oli enemmän kaveruutta.

Soitteli aina ja puhui tunti kausia, jälkikäteen ihmettelen että miksi se ei kummastellu sitä että minä en IKINÄ soittanut hänelle, yhteydenpito oli yksipuolisesti hänen suunnaltaan. Somessa jos törmäs niin alkoi armoton kirjoittelu ja välillä tuli "uhkaus" että soittaa kun ei jaksa kirjoittaa mutta puhua hölpöttää jaksaa, toisinaan jos oli hyväkin keskustelu päällä että itsekin tykkäsin kirjoitella niin senkin pilasi aina sillä että halusi nähdä livenä. Se aiheutti sen etten enää somessa jaksanut pyöriä koska se puski sitten päälle ja koin painostavana.

Hän ei kritiikkiä kestänyt eikä kieltäytymisiä, piti tyyliin olla sairaala kunnossa että sai olla rauhassa. Muutenkin oli vähän narsistisia piirteitä, yli innokas ja no hän oli yksinäinen niin silleen ymmärrän että kaipasi huomioo ja juttukaverii(vaikka överiks veti välillä)

En toivo pahaa hänelle vaikka käytöksellään aiheutti ahdistusta ja mielipahaa, toivon että saa kavereita jotka ovat samanlaisia ja haluavat tehdä samoja juttuja jne :)

Olisin itse varmaan estänyt somessa tällaisen kaverin, jos olisin yhteydenottojen takia alkanut ahdistua. Ei kannata tosiaan liikuttaa ihmisiä väkisin omassa elämässä mukana. Sinusta tylsä tyyppi voi olla jostain toisesta hienoa seuraa. Ja ehkä nämä kaksi ihmistä ehtivät silloin kohtaamaan toisensa, jos kaverisi energiat eivät ole sidottuja yhteydenpitoon sinun kanssasi.

Ei ne estot ois paljoa auttanut, osas aiheuttaa pahan mielen millä manipuloi ja uhriutui. Itsellä vähän heikompi mieli/tahto niin alistuin(liian kiltti).

Hänen viesti/puhelu intoon varmaan vaikutti yksinäisyyden lisäksi rutiinien puute, ei työtä eikä koulutusta, eikä edes yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin koska minä olin olemassa.

Mutta nyt on ohi se (kasvatin selkärangan) ja toivon todellakin että löytää itselleen arvoisensa ystävän ja saa elämäänsä sitä sisältöä mitä haluaa :)

Vaikka minua syyllisti tästä "erosta", varmaan yritti taas sillä pahalla mielellä hallita mutta jätin reagoimatta, kyllähän se aiheutti pahan omatunnon koska onhan se aina ikävää jos toisen "hylkää"(?)

Todella kurja kokemus! Kuulostaa kyllä hyvin erikoiselta persoonalta. Itsekin olen joskus törmännyt ahdistaviin ihmisiin, mutta en ihan tuon tyyppisiin.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Minua inhotti kun kerran kaveri sanoi minulle että "olet kuin sisko minulle", minulla on jo yksi oikea sisko enkä enempää tarvitse/halua. Tuossa inhotti kaikesta eniten se että tämä kaveri oli yksipuolisesti ominpäin päättänyt että meidän kaveruus on rinnastettavissa sukulaisuuteen eli ns vaikeampi päästä eroon (on ikuista). Jyrkkä alamäki alkoi tuosta.

Jotkut varmaan tykkää tuommosesta mutta kun toinen yksipuolisesti haihattelee kaveruudesta suurta niin on ehkä hieman kiusallista 😬

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Ihmissuhteet voivat välillä yllättää todella perusteellisesti. En olisi itsekään ikinä voinut kuvitella, että joku suostuu silkkaa kohteliaisuuttaan kaason roolin auttamaan toisten hääjärjestelyissä. Tällaiseen tehtäväänhän kysytään yleensä vain hyvin läheistä ystävää. Hän suostui oikein iloisena pyynnöstä ja auttoikin paljon. Kaksi vuotta myöhemmin sitten tämän riidan jälkeen paljastui, että ystävyytemme oli ollut hänen osaltaan pitkälti vain silkkaa kohteliaisuutta ja vaikeutta sanoa ei. Nykyäänkin on vielä vähän hankala katsoa osaa hääkuvista. 😣

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Minua inhotti kun kerran kaveri sanoi minulle että "olet kuin sisko minulle", minulla on jo yksi oikea sisko enkä enempää tarvitse/halua. Tuossa inhotti kaikesta eniten se että tämä kaveri oli yksipuolisesti ominpäin päättänyt että meidän kaveruus on rinnastettavissa sukulaisuuteen eli ns vaikeampi päästä eroon (on ikuista). Jyrkkä alamäki alkoi tuosta.

Jotkut varmaan tykkää tuommosesta mutta kun toinen yksipuolisesti haihattelee kaveruudesta suurta niin on ehkä hieman kiusallista 😬

Tämä! Jotkut ihmiset tuntuvat kaipaavan niin kovasti tätä "sielunsiskoutta", että heille riittää, kun voivat avata oman elämänsä jonkun heitä kuuntelevan kanssa. Eivätkä kiinnitä lainkaan huomiota siihen, että toinen ei ole kertonut vielä juuri mitään itsestään. Sitten petytään, kun "ystävyys" ei ollutkaan kestävää. Omalla kohdallani tutustumisen muuttuminen kaveruudeksi kestää noin vuoden ja kaveruuden muuttuminen ystävyydeksi 2-3 vuotta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Minua inhotti kun kerran kaveri sanoi minulle että "olet kuin sisko minulle", minulla on jo yksi oikea sisko enkä enempää tarvitse/halua. Tuossa inhotti kaikesta eniten se että tämä kaveri oli yksipuolisesti ominpäin päättänyt että meidän kaveruus on rinnastettavissa sukulaisuuteen eli ns vaikeampi päästä eroon (on ikuista). Jyrkkä alamäki alkoi tuosta.

Jotkut varmaan tykkää tuommosesta mutta kun toinen yksipuolisesti haihattelee kaveruudesta suurta niin on ehkä hieman kiusallista 😬

Minulla on siskoja, mutta ystävien olen silti yleensä kokenut olevan enemmän samalla aallonpituudella kanssani. Se ero suhteessa siskoihin on toki erona suhteessa ystäviin, että sisarussuhteiden ajattelen vieläkin paremmin kestävän monenlaisia myrskyjäkin. Vaikka miten otettaisiin yhteen, niin perhettä ollaan silti (vaikkei edes vuosiin tavattaisi).

Ystävyyssuhde taas on herkempi ihmissuhde, jonka isot erimielisyydet voivat hajottaa. Siksi suhteesta ystävään pitääkin pitää hyvää huolta, jotta ystävyys säilyisi hyvänä ja läheisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin että minullekin soiteltaisiin kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun ystävikseni ja kavereikseni on valikoitunut ihmisiä, jotka eivät edes ole hakeneet "tasapainoisia" ystävyyssuhteita. Ei siis pidetä kirjaa siitä, kuka on viimeksi ottanut yhteyttä. Kun kaipaan seuraa, otan yhteyttä. Ja vastaavasti ystäväni ja kaverini ottavat yhteyttä, kun kaipaavat mun seuraani. Joidenkin kohdalla minä olen aktiivisempi ja joidenkin kohdalla taas se toinen on aktiivisempi. Mutta mä en ole aktiivisempi siksi, että olisin hyvä ja välittävä ystävä toiselle , vaan siksi, että mä keksin paljon enemmän asioita, joita haluan tehdä ystäväni kanssa kuin mitä ystäväni keksii. 

En minäkään pidä yhteydenotoista kirjaa. Pitkällä aikavälillä ei silti voi olla tuntematta oloaan kurjaksi, jos ihmissuhteissa on paljon vastavuoroisuuden puutetta. Kiva juttu, että sinulla on hyviä ihmissuhteita ja kokonaisuus toimii.

Voisitko ajatella luopuvasi odotuksesta, että jokin muuten hyvä ihmissuhde olisi vastavuoroinen? Parhaan ystäväni kanssa olemme olleet ystäviä jo 10 vuotta siitäkin huolimatta, että minä olen se aktiivinen osapuoli. Ja olen aktiivisempi, koska mulla on enemmän aikaa ja mielenkiintoa seurata pääkaupunkiseudun erilaisia tapahtumia kuin ystävälläni, joten kun löydän jonkun kivan, ehdotan sitä ystävälleni. Muutenkin mulla perheettömänä on enemmän aikaa suunnitella yhteisiä juttuja ja ylipäätäänkin ottaa yhteyttä kuin perheellisellä ystävälläni.

Aiemmin olisin paremmin hyväksynyt tuon ajatuksen... Sitten eräs tärkeä ystävyyssuhde päättyi sellaiseen keskusteluun, jonka jälkeen mietin yhä olimmeko koskaan ystäviä oikeasti olleetkaan. En tiedä, niin olin luullut, mutta keskustelu paljasti sen, että toisella oli selvästi jotain pahasti hampaankolossa, vaikka hän aina aiemmin oli ollut tosi mukava.

Tämän ikävän kokemuksen jälkeen vastavuoroisuudesta on tullut minulle todella tärkeää. En halua, että seurani otetaan vastaan pelkästään sen takia, että joku haluaa olla kohtelias eikä viitsi sanoa ei.

Ymmärrän hyvin. En ole ollut vastaavassa tilanteessa eli että seurani otettaisiin vastaan kohteliaisuussyistä tai siksi, että ei viitsi sanoa ei. En mä pääsisi tuttavuudesta edes kaveruuden saatika ystävyyden asteelle, jos toisella ei olisi koskaan mitään tärkeämpää tekemistä kuin mun seurani. Tuntuisi jokseenkin friikiltä, jos kaikki mitä ehdotan ja ihan milloin tahansa ehdotan sopii toiselle. Eihän mulle itsellenikään aina sovi. 

Varmaan mun ystävystymisiini vaikuttaa sekin, että en ole koskaan hakenut ystävyydestä mitään "sielunsiskoutta". Mulla kun on syntymästäni lähtien ollut ihan biologinen "sielunsisko" eli isosiskoni. Tämän vuoksi ystävyyssuhteeni ovat saaneet rauhassa kehittyä omalla painollaan ilman tätä odotusta. Kahdesta ystävästäni on vuosien varrella tullut mulle "sielunsiskoja", mutta se ei ole alunperin ollut tutustumisen, kaveruuden eikä ystävystymisen tavoite. 

Minua inhotti kun kerran kaveri sanoi minulle että "olet kuin sisko minulle", minulla on jo yksi oikea sisko enkä enempää tarvitse/halua. Tuossa inhotti kaikesta eniten se että tämä kaveri oli yksipuolisesti ominpäin päättänyt että meidän kaveruus on rinnastettavissa sukulaisuuteen eli ns vaikeampi päästä eroon (on ikuista). Jyrkkä alamäki alkoi tuosta.

Jotkut varmaan tykkää tuommosesta mutta kun toinen yksipuolisesti haihattelee kaveruudesta suurta niin on ehkä hieman kiusallista 😬

Tämä! Jotkut ihmiset tuntuvat kaipaavan niin kovasti tätä "sielunsiskoutta", että heille riittää, kun voivat avata oman elämänsä jonkun heitä kuuntelevan kanssa. Eivätkä kiinnitä lainkaan huomiota siihen, että toinen ei ole kertonut vielä juuri mitään itsestään. Sitten petytään, kun "ystävyys" ei ollutkaan kestävää. Omalla kohdallani tutustumisen muuttuminen kaveruudeksi kestää noin vuoden ja kaveruuden muuttuminen ystävyydeksi 2-3 vuotta. 

Todella voimakkaasti dominoivan ihmisen kanssa on hankala olla tekemisissä. Menee hankalaksi, jos keskustelu kulkee pelkästään toisen juttujen ympärillä kaikki sanomisesi kuitataan jollain Eihän nyt noin voi ajatella -lauseella. Tällaisia ihmissuhteita on vaikea päättää tyylikkäästi.

Minä olen puhunut tästä monet kerrat erään ystäväni kanssa, mutta hän sitten muka vaan on semmoinen. Vaikea uskoa kun on sosiaalinen ihminen, että kaikki vain häntä lähestyisivät. Olen ollut aina aktiivisempi, huolehtinut hänestä vaikeina aikoina, antanut arvon kaikelle, yrittänyt parhaani. Kun vihdoin tajusin, ettei hän arvosta minua enempää kuin muita, jos sitäkään, olen antanut olla. Näemme harvakseltaan ehkä kerran kuussa, mutta ei voi mitään. Lakkasin pyytämästä minnekään, en kysele kuulumisia (kun ei hänkään sitä tee). Jätin vuorostani pallon hänelle, kun olen aikanaan asiasta tarpeeksi sanonut. Sanotaan näin, että ystävyydessäkin pätee jonkinmoinen vastavuoroisuus. Kun sellaiseen ei ole enää kiinnostusta, niin päätin viettää aikaa niiden kanssa jotka oikeasti ovat kiinnostuneita minun olemassaolostani ja elämästäni myös. Kipeä päätös, mutta olen helpottunutkin.