Miksi jotkut löytävät sen oikean elämänkumppanin jo kaksikymppisenä ja jotkut eivät koskaan?

Mä tapasin 16v tulevan mieheni. Olin 17v kun mentiin kihloihin ja muutettiin yhteen, 20v kun mentiin naimisiin. 28v kun saatiin ensimmäinen lapsi. Nyt olen 37v ja edelleen onnellinen. Mun mies on mun paras ystävä, luotettava kumppani, mun hellyyden ja rakkauden kohde ja seksi on hyvää kun tunnetaan niin hyvin toisemme. Kyllä sen kumppanin voi löytää jo nuorena. Ehkä helpompaa kun ei ylianalysoi kaikkea tai laadi vaatimuslistoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Ehkä kannattaa oikeasti kuulostella itseään, mitä haluaa. Täällä jotkut hyvin introvertit naiset valittavat perhe-elämäänsä, kaipaavat rauhaa ja omaa aikaa. Jos oikeasti tarvitsee hirveästi omaa aikaa eikä kaipaa kavereita, kannattaako oikeasti haaveilla parisuhteesta ja perheestä? Miten sitä kumppania jaksaisi kun ei jaksa kavereitakaan kuin korkeintaan työkuvioissa? Ei parisuhde ole ainoa onnelliseksi tekevä juttu, eikö jokaisen kannata etsiä se itselle paras tapa elää?

Onko se kaipaako kumppania ja perhettä, vaikkei kaipaisi kaveripiiriä jotenkin mahdotonta? Ei se ettei kaipaa kavereita tarkoita välttämättä sitä etteikö voisi viihtyä tuttujen seurassa; vain vartavasten tapaamisien järjestäminen ei tunnu mielekkäältä.

No turhaan varmaan yritän selittää; poikkeavuus on riittävä syy syrjintään niin koulussa, kuin parisuhdemarkkinoilla...

Kuinka helpolta sinusta tuntuisi keskittyä sen tulevan kumppanin mielialoihin, nähdä vaivaa hänen vuokseen? Kuulostaa, että kaipaat lapsuuden perheen kaltaista tilannetta: kotona on ihmisiä joihin ei tarvitse sen enempää kiinnittää huomiota, jotka huolehtivat kuin äiti aikoinaan? Kyllä perheessä aikuisten parisuhde muistuttaa enemmän kämppäkaveruutta noilta vuorovaikutuksiltaan: on seurattava mitä toinen haluaa, neuvoteltava yhteisistä säännöistä, huomioitava toista ja joustettava monessa asiassa. Et taida enää löytää puolisoa, joka suostuisi yhteiselämän menevän vain sinun säännöilläsi, pitää luoda yhteiset säännöt. Mutta sen olen havainnut, että suurin osa ihmisistä voi parantaa vuorovaikutustaitojaan jos niihin paneutuu. Miettii vain tilanteita sen toisen kannalta, kyselee päällepuhumisen sijaan jne. Nämä on vähän valintoja: jos haluaa jotakin kannattaa toimia siihen suuntaan, että haluamansa saa. Jos haluaa tiiviin ihmissuhteen kannattaa satsata ihmissuhteisiin, vaikka ensin niitä kaveruuksia tiivistäen, harjoittelee kavereiden kanssa muiden huomioonottamista ja oman "rauhan" menetystä.

Oman rauhan menetykset, neuvottelemiset ja muiden huomioon ottamiset ovat ihan tiedossa ja onnistuvat, vaikka eivät varmasti täydellisesti (tuskin keltään onnistuvat). "Kaverisuhteiden tiivistäminen" se vain on ongelma, etten tapaamisista niitä kaipaamatta tunne saavani oikeastaan mitään, joten se olisi työlästä teeskentelyä. Sen mitä olen pari kertaa tapaillut, on tuntunut hyvältä olla yhdessä; ei tarvitse teeskennellä. Miksi siis kaverit tai edes aiempi seurustelukokemus olisivat kynnyskysymyksiä? Tilanne on ainakin kannaltani aivan eri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Ehkä kannattaa oikeasti kuulostella itseään, mitä haluaa. Täällä jotkut hyvin introvertit naiset valittavat perhe-elämäänsä, kaipaavat rauhaa ja omaa aikaa. Jos oikeasti tarvitsee hirveästi omaa aikaa eikä kaipaa kavereita, kannattaako oikeasti haaveilla parisuhteesta ja perheestä? Miten sitä kumppania jaksaisi kun ei jaksa kavereitakaan kuin korkeintaan työkuvioissa? Ei parisuhde ole ainoa onnelliseksi tekevä juttu, eikö jokaisen kannata etsiä se itselle paras tapa elää?

Onko se kaipaako kumppania ja perhettä, vaikkei kaipaisi kaveripiiriä jotenkin mahdotonta? Ei se ettei kaipaa kavereita tarkoita välttämättä sitä etteikö voisi viihtyä tuttujen seurassa; vain vartavasten tapaamisien järjestäminen ei tunnu mielekkäältä.

No turhaan varmaan yritän selittää; poikkeavuus on riittävä syy syrjintään niin koulussa, kuin parisuhdemarkkinoilla...

Kuinka helpolta sinusta tuntuisi keskittyä sen tulevan kumppanin mielialoihin, nähdä vaivaa hänen vuokseen? Kuulostaa, että kaipaat lapsuuden perheen kaltaista tilannetta: kotona on ihmisiä joihin ei tarvitse sen enempää kiinnittää huomiota, jotka huolehtivat kuin äiti aikoinaan? Kyllä perheessä aikuisten parisuhde muistuttaa enemmän kämppäkaveruutta noilta vuorovaikutuksiltaan: on seurattava mitä toinen haluaa, neuvoteltava yhteisistä säännöistä, huomioitava toista ja joustettava monessa asiassa. Et taida enää löytää puolisoa, joka suostuisi yhteiselämän menevän vain sinun säännöilläsi, pitää luoda yhteiset säännöt. Mutta sen olen havainnut, että suurin osa ihmisistä voi parantaa vuorovaikutustaitojaan jos niihin paneutuu. Miettii vain tilanteita sen toisen kannalta, kyselee päällepuhumisen sijaan jne. Nämä on vähän valintoja: jos haluaa jotakin kannattaa toimia siihen suuntaan, että haluamansa saa. Jos haluaa tiiviin ihmissuhteen kannattaa satsata ihmissuhteisiin, vaikka ensin niitä kaveruuksia tiivistäen, harjoittelee kavereiden kanssa muiden huomioonottamista ja oman "rauhan" menetystä.

Samaa mieltä, kun se ei mene niin, että voi jatkaa omaa elämää ja saada vapaasti omaa rauhaa kun siltä tuntuu JA samaan aikaan olla toimivassa parisuhteessa. Ja perhe/lapset on viimeinen niitti, jos siinäkin vaan keskittyy siihen omaan rauhaan ja mikä itseä milloinkin kiinnostaa, menettää sen perheen ihan varmasti.

Ei ole koskaan kasvettu lapsen roolista aikuisen rooliin, luullaan että homma menee yhä kuten lapsena, että muut huolehtivat ja luopuvat omasta ajastaan, ja koko homma pyörii tämän yhden haluajan mielen mukaan. Joka siis ei jaksa nähdä ketään edes kaveripohjalla ja joskus, mutta yhtäkkiä pystyisi asumaan puolison ja lapsen kanssa, kun he ovat siinä tarpeineen koko ajan? Ei tule mitään.

Ja kaikkea saa kaivata, mutta kuinka realistista saada kaipaamansa, on eri asia. Kannattaisi miettiä niitä perusteluja miksi ihmeessä haluaa parisuhteen, kun oikeasti haluaa olla yksin. Ei ainakaan enää nykyään siksi, että muillakin on.

Ai on perhe-elämä "tiedossa", kun ei ole koskaan edes seurustellut? No ei tasan ole, ei ole oikeasti hajuakaan. Kun se on niitä asioita joita koetaan.

Minä tiedän niitä, jotka ovat pariutuneet nuorina ja homma toimii yhä. Ja niitä jotka ovat pariutuneet nuorina ja homma toimii kunnolla vasta myöhemmin, toisella kierroksella. Mutta en ketään, joka olisi ystävättömyydestä, kaverittomuudesta ja suhteettomuudesta yhtäkkiä nelikymppisenä saanut toimivaa suhdetta.

Ja ei ymmärrä edes ystävyyttä, mutta osaa olla parisuhteessa? Vähän kun ei osaisi kävellä, mutta maratonin juokseminen onnistuisi ensi yrittämällä. Ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Ai on perhe-elämä "tiedossa", kun ei ole koskaan edes seurustellut? No ei tasan ole, ei ole oikeasti hajuakaan. Kun se on niitä asioita joita koetaan.

Minä tiedän niitä, jotka ovat pariutuneet nuorina ja homma toimii yhä. Ja niitä jotka ovat pariutuneet nuorina ja homma toimii kunnolla vasta myöhemmin, toisella kierroksella. Mutta en ketään, joka olisi ystävättömyydestä, kaverittomuudesta ja suhteettomuudesta yhtäkkiä nelikymppisenä saanut toimivaa suhdetta.

Ja ei ymmärrä edes ystävyyttä, mutta osaa olla parisuhteessa? Vähän kun ei osaisi kävellä, mutta maratonin juokseminen onnistuisi ensi yrittämällä. Ei onnistu.

Eli miksi kenenkään kannattaisi antaa edes mahdollisuus vai? Mikä erottaa ne parikymppisinä ensiyrittämällä onnistuneet niin paljon potentiaalisemmiksi, kuin kolmekymppisenä ensimmäistä suhdetta etsivän? Samapa tuo. Ahdasmielinen oman katsantokantasi vanki näytät sinäkin olevan, vaikka kokemattomat kuulemma ovat niitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko se kaipaako kumppania ja perhettä, vaikkei kaipaisi kaveripiiriä jotenkin mahdotonta? Ei se ettei kaipaa kavereita tarkoita välttämättä sitä etteikö voisi viihtyä tuttujen seurassa; vain vartavasten tapaamisien järjestäminen ei tunnu mielekkäältä.

No turhaan varmaan yritän selittää; poikkeavuus on riittävä syy syrjintään niin koulussa, kuin parisuhdemarkkinoilla...

Kuinka helpolta sinusta tuntuisi keskittyä sen tulevan kumppanin mielialoihin, nähdä vaivaa hänen vuokseen? Kuulostaa, että kaipaat lapsuuden perheen kaltaista tilannetta: kotona on ihmisiä joihin ei tarvitse sen enempää kiinnittää huomiota, jotka huolehtivat kuin äiti aikoinaan? Kyllä perheessä aikuisten parisuhde muistuttaa enemmän kämppäkaveruutta noilta vuorovaikutuksiltaan: on seurattava mitä toinen haluaa, neuvoteltava yhteisistä säännöistä, huomioitava toista ja joustettava monessa asiassa. Et taida enää löytää puolisoa, joka suostuisi yhteiselämän menevän vain sinun säännöilläsi, pitää luoda yhteiset säännöt. Mutta sen olen havainnut, että suurin osa ihmisistä voi parantaa vuorovaikutustaitojaan jos niihin paneutuu. Miettii vain tilanteita sen toisen kannalta, kyselee päällepuhumisen sijaan jne. Nämä on vähän valintoja: jos haluaa jotakin kannattaa toimia siihen suuntaan, että haluamansa saa. Jos haluaa tiiviin ihmissuhteen kannattaa satsata ihmissuhteisiin, vaikka ensin niitä kaveruuksia tiivistäen, harjoittelee kavereiden kanssa muiden huomioonottamista ja oman "rauhan" menetystä.

Samaa mieltä, kun se ei mene niin, että voi jatkaa omaa elämää ja saada vapaasti omaa rauhaa kun siltä tuntuu JA samaan aikaan olla toimivassa parisuhteessa. Ja perhe/lapset on viimeinen niitti, jos siinäkin vaan keskittyy siihen omaan rauhaan ja mikä itseä milloinkin kiinnostaa, menettää sen perheen ihan varmasti.

Ei ole koskaan kasvettu lapsen roolista aikuisen rooliin, luullaan että homma menee yhä kuten lapsena, että muut huolehtivat ja luopuvat omasta ajastaan, ja koko homma pyörii tämän yhden haluajan mielen mukaan. Joka siis ei jaksa nähdä ketään edes kaveripohjalla ja joskus, mutta yhtäkkiä pystyisi asumaan puolison ja lapsen kanssa, kun he ovat siinä tarpeineen koko ajan? Ei tule mitään.

Ja kaikkea saa kaivata, mutta kuinka realistista saada kaipaamansa, on eri asia. Kannattaisi miettiä niitä perusteluja miksi ihmeessä haluaa parisuhteen, kun oikeasti haluaa olla yksin. Ei ainakaan enää nykyään siksi, että muillakin on.

Ymmärrän vähän kumpiakin näkökantoja tässä. Ainakin siltä osin, että vastaaja puhuu suhteesta kuin vankilasta. Kyllä mä ainakin koen eläväni myös omaa elämääni (sen MEIDÄN elämän lisäksi) ja saavani vapaasti omaa rauhaa jos sitä tarvitsen, JA olevani vielä toimivassa parisuhteessakin. Tietenkin olen valmis tekemään töitä suhteen toimimisen eteen, mutta en ole mikään marttyyri enkä sellaiseksi ala. Nautin elämästä mieheni kanssa yhdessä sekä erikseen, ja tää on meillä toiminut kohta vuosikymmenen. Pistää ärsyttämään tämä oman erinomaisuuden korostus uhrauksiaan luettelemalla. Miten se tekisi kenestäkään yhtään sen paremman.

Perheessä saa aina vapaata ja rauhaa, kun siltä tuntuu? Toki jos on palkattuna 24/7 lastenhoitaja, niin tosiaan koska vaan saa omaa rauhaa.

Mutta ellei satu olemaan rahaa ja tilaa moiseen, tiedoksi että vauva ei kysy koska sopisi huutaa koliikkia, ja koska vanhemmat haluavat omaa rauha. Taapero ei kysele sekään koska sopii sairastua oksennustautiin ja pistää koko perheen aikataulut uusiksi, eikä se kapinoiva teininkään ensisijaisesti ajattele, että mitähän vanhemmat nyt toivoisi. Ja se että vailla edes päivänkään seurustelukokemusta "tietää" millaista perhe-elämä välillä on, on varsin hupaisaa.

Toki jos toista kiinnostaa sellainen opettavainen rooli, olla äiti siinä parisuhteessakin, niin antaa palaa vaan, opettaa miehelle vuorovaikutusta siinä missä uhmaikäisellekin. Paitsi että uhmaikäinen luultavasti oppii, aikuinen mies tasan ei, olisi jo oppinut jos pystyisi.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Mutta jotkut saavat kumppaninsa täysin etsimättä, ikään kuin kohtalon tahdosta, vaikka lentomatkan naapurista taikka ohikulkijasta, joka on ojentanut pudonneen hansikkaan.

Toiset taas vousikausia hakemalla hakevat eikä löydä ketään taikka eroavat jatkuvasti ja jäävät lopulta sinkuiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Mutta jotkut saavat kumppaninsa täysin etsimättä, ikään kuin kohtalon tahdosta, vaikka lentomatkan naapurista taikka ohikulkijasta, joka on ojentanut pudonneen hansikkaan.

Toiset taas vousikausia hakemalla hakevat eikä löydä ketään taikka eroavat jatkuvasti ja jäävät lopulta sinkuiksi.

Kaikkia ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Parisuhde ei myöskään ole mikään pikatie onneen, eikä ihmelääke joka poistaa muut ongelmat. Siihen on syy, miksi ei halustaan ja yrityksistään huolimatta saa onnellista parisuhdetta. Kannattaa silloin etsiä muuta sisältöä elämään.

Ei ole olemassa sitä oikeaa elämänkumppania. On vaan korkeita ja matalia rimoja.

Oon välillä tavannut esim häissä vieraana tavallisen näköisiä miehiä joilla on rahaa ja miellyttävä luonne.

Vieressä istuu miss piggyn näköinen vaimo...

Suu auki loksahtaa..jos ihana kaunis mieheni minut joskus jättää niin yksin en jää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kulissia, vaan aito ystävyys ja vuorovaikutus. Ja kyllä kannattaa hylätä ihminen jolla ei ole yhtään ystävää, siis edes ollut koskaan. Jos jo ystävyys vaatii liikaa, miten ihmeessä osaisi olla parisuhteessa? Voi verrata että ellei opi edes apupyörillä ajamaan hitaasti, niin yhtäkkiäkö osaa mennä isolla fillarilla mäkisessä maastossa, jota elämän polku on? Ei osaa, olisi jo oppinut jos oppisi.

Mitä on aito ystävyys? Kunnollinen määritelmä auttaisi.

Ei ole määritelmää antaa, mutta aito ystävyys on sitova ja mielekäs henkinen tunnetila sellaista toista ihmistä kohtaan, jota kokee tärkeäksi ja jopa välttämättömäksi omaa elämäntaipaleetta tehdessään.

Useimmat tapaavat potentiaalisia elämänkumppaneita ja seurustelevatkin. En usko "yhtä oikeaa" olevankaan. Suhde kestää, jos kumpikin arvostaa sitä elämänsä tärkeimpänä asiana. Jos suhteen edelle tulee minä itse, oma ura, kaverit tai joku muu, mahdollisuudet kestävään suhteeseen heikkenevät. Hyvässä suhteessa onni tulee toisen hyvästä, ei ole vaarallista hetkeksi unohtaa omaa napaansa, vaikka se nykyajalle vierasta onkin. t mummeli parisuhteessa yli 30 v

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Pitää paikkansa tuokin että parisuhdeasioita ei opi ilman parisuhdetta mutta itse väitän että suurin ongelma yleensäkin on siinä että tietyt ihmiset eivät kohtaa vastakkaista sukupuolta syystä tai toisesta.

Kaksi samanoloista ja ulkonäöllisesti samankaltaista henkilöä voi olla jossakin elämänvaiheessa aivan eritasolla suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen. Toisella ei välttämättä ole juurikaan kokemuksia ja toisella senkin edestä.

Tai toinen on ikänsä ollut samassa, pitkässä suhteessa jossa nyt ei sinänsä uusia temppuja opita ja toisella voi olla lyhyitä suhteita lukuisia jonkun pitkän suhteen lisäksi tai mitä tahansa variaatioita edellä mainituista.

Ei elämä mene niin että kaikille tarjotaan samanverran samanlaisia mahdollisuuksia ja lopulta jäljelle jää kelpaamattomat ja tyytyväiset tai jotain. Ei todellakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Mutta jotkut saavat kumppaninsa täysin etsimättä, ikään kuin kohtalon tahdosta, vaikka lentomatkan naapurista taikka ohikulkijasta, joka on ojentanut pudonneen hansikkaan.

Toiset taas vousikausia hakemalla hakevat eikä löydä ketään taikka eroavat jatkuvasti ja jäävät lopulta sinkuiksi.

Kaikkia ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Parisuhde ei myöskään ole mikään pikatie onneen, eikä ihmelääke joka poistaa muut ongelmat. Siihen on syy, miksi ei halustaan ja yrityksistään huolimatta saa onnellista parisuhdetta. Kannattaa silloin etsiä muuta sisältöä elämään.

No mikä se voisi olla? Sitähän useampi sinkku tuskistuneena yrittää hakea tuloksetta. Miehille sinkkuus on tosi suuri ongelma, miten niitä voi auttaa?

Papiksi ryhtyminen, hyväntekeväisyys tai eläinhoitolan pitoa ei lasketa.

Vierailija kirjoitti:

Tämmöset varmaan auttaa:

- miellyttävä ulkonäkö

- tapaa usein ihmisiä

- iloisen tai ystävällisen näköinen

- rento, on suunnilleen oma itsensä eikä jäykistele eikä ole kiusaantunut

- lähettää "signaalia", että on kiinnostunut vastakkaisen sukupuolen huomiosta, esim. naisella naisellinen pukeutuminen, ja ehkä jonkinlainen flirttailevuus olemuksessa.

Sattumoisin itellä nuo kaikki mainitut puuttuu, enkä ole ollut parisuhteissa.

Jos se olisi noin yksinkertaista niin tuskinpa kukaan ilman kumppania jäisi. Minä tiedän ainakin yhden helvetin veemäisen ja feikin naisen joka saa aina jonkun kiltin hyvännäköisen miehen. Oli nuorempana minunkin kaverini, sitten vaan en jaksanut sellaista kaveruutta. Lapsetkin ottaneet etäisyyttä heti kun ovat pystyneet. En tajua kuinka joku voi asua saman katon alla hänen kanssaan. Ei ne aina niin ihanteellisia ole ne kumppaninvalinnat. Usein nuo ylläolevat ominaisuudet omaavat ihmiset jäävät yksin, mitä härskimpi niin sitä parempi.

Jos realistisesti haluaa asiaa ajatella niin kyse on lähinnä tasosta ja omista toiveista kumppanin suhteen.

Itse realistisesti tiedän että mulla ei ole paljoa vientiä naisten keskuudessa koska en omista niitä ominaisuuksia josta miehen korkea taso koostuu.

En ole pitkä, en ole komea, ei ole korkeaa statusta tai standup-koomikon luonnetta mutta haluaisin silti edes perusnätin liikunnallisen naisen ja tiedän että sellaisista on raivoisa kilpailu johon mun taso ei riitä vaikka olenkin liikunnallinen/lihaksikas.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut naureskelevat niille, jotka vakiintuvat nuorina. Sitten itse etsivät omaansa pahnanpohjimmaisista jämistä keski-iän kynnyksellä ja ihmettelevät, eikö ole hyviä miehiä/naisia. On niitä, mutta ne hyvät varattiin jo ajat sitten. Kun valitsee nuorena, saa valita parhaan päältä, koska silloin melkein kaikki ovat vielä sinkkuja. Vanhempana sinkut ovat usein sinkkuja syystä.

Että oikein pahnanpohjimmaisia. Tässä tiivistyy taas joidenkin ajattelun taso että elämässä ei ole mitään muuta kuin, seurustelu, seksi, lapset, talolaina ja vitutus.

Ihmisillä on monenlaisia prioriteetteja ja jotku ei etsimällä etsi parisuhdetta vaan keskittyvät ehkä johonki muihin kiinnostaviin asioihin. Tai ehkä havahtuvat myöhemmin etsimään tarmokkaammin. Tai ehkä heitä ei kiinnosta ollenkaan.

Olkoon syy mikä hyvänsä, ei kukaan ole samasta muotista veitsetty vaikka jotku niin tuntuvat luulevan.

Vierailija kirjoitti:

Kaikesta korniudesta huolimatta vastaan kliseellä "sellaista elämä on" eikä asialla ole mitään tekemistä varallisuuden tai ulkonäön kanssa. Kai se on tuuri, karma tai joku ihmeellinen universumin järjestys.

Juuri näin.

Mutta nämä ihmissuhdetaidot kuitenkin helpottavat elämää siltä osin kuin tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa työkuvioissa ja muuten. Sitten on niitä niin paljon sosiaalisia ihmistyyppejä, jotka eivät pysty elämään yksin, niillä on suuri tarve projisoimaan omaa olemassa oloa kumppanin taikka lähiomaisten kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Mutta jotkut saavat kumppaninsa täysin etsimättä, ikään kuin kohtalon tahdosta, vaikka lentomatkan naapurista taikka ohikulkijasta, joka on ojentanut pudonneen hansikkaan.

Toiset taas vousikausia hakemalla hakevat eikä löydä ketään taikka eroavat jatkuvasti ja jäävät lopulta sinkuiksi.

Kaikkia ei ole tarkoitettu parisuhteeseen. Parisuhde ei myöskään ole mikään pikatie onneen, eikä ihmelääke joka poistaa muut ongelmat. Siihen on syy, miksi ei halustaan ja yrityksistään huolimatta saa onnellista parisuhdetta. Kannattaa silloin etsiä muuta sisältöä elämään.

No mikä se voisi olla? Sitähän useampi sinkku tuskistuneena yrittää hakea tuloksetta. Miehille sinkkuus on tosi suuri ongelma, miten niitä voi auttaa?

Papiksi ryhtyminen, hyväntekeväisyys tai eläinhoitolan pitoa ei lasketa.

Miten niin vain miehille on ongelma jäädä vastentahtoisesti yksin, ja miksi ihmeessä jonkun heitä pitäisi auttaa? Jotkut jutut vaan pitää oppia ihan itse, se on sitä aikuisuutta ettei kukaan tule tekemään asioita puolesta, olemaan aikuinen keskenkasvuisen puolesta.

Vinkki, että ongelma ei löydy muusta maailmasta joka olisi "vääränlainen", vaan tästä yksilöstä, josta ei parisuhteeseen ole. Se että näennäisesti moni saman näköinen ja oloinen saa parisuhteen kuitenkin, kertoo että henkisellä tasolla jotakin puuttuu, jotakin jota ulkopuolelta ei kukaan voi tulla tarjoamaan. Esimerkiksi kyvyttömyys minkäänlaisiin ihmissuhteisiin (edes niihin kaverisuhteisiin) kertoo, ettei ihmisestä ole elämään kun itsensä kanssa, puuttuu kyky tulla toimeen ja vuorovaikuttaa.