Miksi jotkut löytävät sen oikean elämänkumppanin jo kaksikymppisenä ja jotkut eivät koskaan?

Vierailija kirjoitti:

Ne joilla ei ole muita suunnitelmia kuin perheen perustaminen, pariutuvat yleensä nuorena. Eri juttu, miten pitkään liitto kestää.

Jos haluaa elää itse, kehittää itseään, opiskella korkeakoulussa, asua ulkomailla, matkustaa, ym, pariutuu myöhemmin.

Ihminen tekee niitä asioita, jotka kiinnostaa.

Hyvin harva korkeakoulutettu nainen tulee äidiksi alle 25vuotiaana.

Tässä voi olla yksi syy. Tämän kirjoittajan asenne siis. Että ihminen ei itse "elä" ja se elämä on määritelty sellaiseksi, mitä ei voisi tehdä kumppanin tai perheen kanssa. On eri asia haluta itse mennä, tehdä ja kokea kuin ajatella, että ei parisuhteessa tai perheellisenä voi mennä, tehdä ja kokea elämää.

En itse ole opiskellut tai työskennellyt ulkomailla. Olen lto, ja alani varta vasten valinnut vaikka olen tiennyt, ettei tämä nyt varsinaisesti vedä ulkomaille töitä tekemään. Mutta opiskeluaikana kyllä elin ja koin maailmaa, vaikka olin parisuhteessa. Ja nyt perheellisenä ja naimisissa, eikä elämä ole loppunut tähän.

Olen myös tavannut niin paljon erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, todella kiehtovissa elämäntilanteissa, ja he ovat olleet lähes jokainen parisuhteessa ja/tai vanhempia. Sitä elämää tapahtuu koko ajan, myös kolmenkymmenen tuolla puolen. Näitä ihmisiä ehkä parhaiten kuvaava sana voisi olla uteliaisuus. Ja toinen elämänilo. Nuoruus itsessään ei takaa kumpaakaan ja olen harmistuneena huomannut, miten kapeakatseisuus valtaa taas (?) ihmisiä. Minä väitän, että suuri syy sinkkuuteen on joillain ihmisillä oma asenne. Sellainen ennakkoluulo ja valmiiksi lyttäävä asenne, että sitten kun on se ja se, ei voi enää tehdä sitä tai tätä.

Kaikesta korniudesta huolimatta vastaan kliseellä "sellaista elämä on" eikä asialla ole mitään tekemistä varallisuuden tai ulkonäön kanssa. Kai se on tuuri, karma tai joku ihmeellinen universumin järjestys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Vierailija kirjoitti:

Koska elämä on epäreilua. Oikeasti. Ihan alusta lähtien toiset voittaa geenilotossa, toiset ei. Toiset voittaa rahalotossa, toiset ei. Jumalaa ei ole, eikä elämällä tarkoitusta. Universumi ei ole velkaa ihmisille puolisoita tai mitään.

Elämä on, mitä itse teet siitä. Voit keskittyä johonkin asiaan ja tehdä kaikkesi sen eteen ja ehkä onnistut. Ehkä et. Ei sitä koskaan tiedä.

Silti aina kannattaa yrittää. Omasta mielestäni. Välillä sitä onnistaa ehkä itseäänkin.

T: 10 viikon kestolottoaja

Samaa mieltä. Elämä vain on epäreilua. Joktakin menee terveys, joku ei saa lapsia, joku syrjäytyy, joku on liian tyhmä, joku joutuu onnettomuuteen, joku menettää perheensä onnettomuudessa, joku tapaa sairaan psykopuolison, joku syntyy alkoholisti/narkkiperheeseen, joku haaveilee alasta johon ei rahkeet riitä, joku ei löydä puolisoa. Jokaisella meistä on omat vastoinkäymiset. Minä synnyin väkivaltaiseen alkoholistiperheeseen ja meinasin seota, mutta aikuisena löysin kuin löysinkin hyvän puolison. Olen saanut ja menettänyt paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Ehkä kannattaa oikeasti kuulostella itseään, mitä haluaa. Täällä jotkut hyvin introvertit naiset valittavat perhe-elämäänsä, kaipaavat rauhaa ja omaa aikaa. Jos oikeasti tarvitsee hirveästi omaa aikaa eikä kaipaa kavereita, kannattaako oikeasti haaveilla parisuhteesta ja perheestä? Miten sitä kumppania jaksaisi kun ei jaksa kavereitakaan kuin korkeintaan työkuvioissa? Ei parisuhde ole ainoa onnelliseksi tekevä juttu, eikö jokaisen kannata etsiä se itselle paras tapa elää?

Ei kulissia, vaan aito ystävyys ja vuorovaikutus. Ja kyllä kannattaa hylätä ihminen jolla ei ole yhtään ystävää, siis edes ollut koskaan. Jos jo ystävyys vaatii liikaa, miten ihmeessä osaisi olla parisuhteessa? Voi verrata että ellei opi edes apupyörillä ajamaan hitaasti, niin yhtäkkiäkö osaa mennä isolla fillarilla mäkisessä maastossa, jota elämän polku on? Ei osaa, olisi jo oppinut jos oppisi.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava aihe. Ehkä ihmiset etsii vääristä paikoista, tulee vastaan vääränlaisia tyyppejä. Ja sittenhän on paljon niitä, jotka ei etsi ollenkaan. Ei kukaan tule kotoa hakemaan

Ja sitten toisaalta osa löytää kumppanin silloin, kun ei nimenomaan etsi sellaista ollenkaan. Mulla oli siinä 20-23-vuotiaana useampi sekava säätö, kunnes päätin vähintään yhden kesän olla edes vilkaisematta miehiä sillä silmällä ja keskittyä ystävyyssuhteisiin ja nauttimaan kesästä... kesän lopussa olin yhdessä nykyisen kihlattuni kanssa. Tämä kylläkin löytyi niiden ystävien joukosta :D vähän kuin vahingossa yhteen päädyttiin mutta me ollaan kyllä ihan täydelliset toisillemme, en ehkä olisi antanut suhteellemme aikaa kehittyä ja muuttua jos olisin ollut epätoivoisena haku päällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Ehkä kannattaa oikeasti kuulostella itseään, mitä haluaa. Täällä jotkut hyvin introvertit naiset valittavat perhe-elämäänsä, kaipaavat rauhaa ja omaa aikaa. Jos oikeasti tarvitsee hirveästi omaa aikaa eikä kaipaa kavereita, kannattaako oikeasti haaveilla parisuhteesta ja perheestä? Miten sitä kumppania jaksaisi kun ei jaksa kavereitakaan kuin korkeintaan työkuvioissa? Ei parisuhde ole ainoa onnelliseksi tekevä juttu, eikö jokaisen kannata etsiä se itselle paras tapa elää?

Onko se kaipaako kumppania ja perhettä, vaikkei kaipaisi kaveripiiriä jotenkin mahdotonta? Ei se ettei kaipaa kavereita tarkoita välttämättä sitä etteikö voisi viihtyä tuttujen seurassa; vain vartavasten tapaamisien järjestäminen ei tunnu mielekkäältä.

No turhaan varmaan yritän selittää; poikkeavuus on riittävä syy syrjintään niin koulussa, kuin parisuhdemarkkinoilla...

Vierailija kirjoitti:

Ei kulissia, vaan aito ystävyys ja vuorovaikutus. Ja kyllä kannattaa hylätä ihminen jolla ei ole yhtään ystävää, siis edes ollut koskaan. Jos jo ystävyys vaatii liikaa, miten ihmeessä osaisi olla parisuhteessa? Voi verrata että ellei opi edes apupyörillä ajamaan hitaasti, niin yhtäkkiäkö osaa mennä isolla fillarilla mäkisessä maastossa, jota elämän polku on? Ei osaa, olisi jo oppinut jos oppisi.

Mitä on aito ystävyys? Kunnollinen määritelmä auttaisi.

Vierailija kirjoitti:

Ne joilla ei ole muita suunnitelmia kuin perheen perustaminen, pariutuvat yleensä nuorena. Eri juttu, miten pitkään liitto kestää.

Jos haluaa elää itse, kehittää itseään, opiskella korkeakoulussa, asua ulkomailla, matkustaa, ym, pariutuu myöhemmin.

Ihminen tekee niitä asioita, jotka kiinnostaa.

Hyvin harva korkeakoulutettu nainen tulee äidiksi alle 25vuotiaana.

Oh come off it. Miten parisuhde = vanhemmuus? Tai miten parisuhde poissulkee opiskelu, itsensä kehittämisen, asumisen ulkomailla tms.? 

Vanhemmiksi tullaan nykyään myöhemmin riippumatta siitä ollaanko parisuhteessa vai ei. Mulla ja miehelläni ei ainakaan ole yhtäkään ystäväpariskuntaa (muutama kaukaisempi tuttu kyllä) joilla olisi lapsia vielä suunnitteilla (ollaan 28-vuotiaita) ja suurin osa näistä, kuten me, ollut useamman vuoden jo yhdessä.

Ellei tajua edes ystävyyttä, parisuhdehaaveet kannattaa haudata. Elämä ei ole matemaattinen kaava, pitää tajuta asioita joista ei ole olemassa yksiselitteistä kaavaa, määritelmää ja yhtälöä.

Tätä olen itsekin pohtinut ja myöskin sitä, kuinka suuri osuus pitkistä suhteista on oikeasti onnellisia. Toivottavasti mahdollisimman moni.

Oma kokemus pitkistä parisuhteista on se, että molemmilla kerroilla olen tullut hyväksikäytetyksi, etenkin taloudellisesti. Jälkimmäiseen sisältyi myös henkistä väkivaltaa. Ensimmäisessä puolestaan mies teki epärehellisiä bisneksiä, enkä voi sietää sellaista ja niihin keplotteli osittain minunkin rahani. Itse olen normaali palkkatyöläinen, en mikään varakas todellakaan mutta hoidan asiani moitteettomasti.

Joku olisi toki voinut jäädä kyseisiin suhteisiin ja "tehdä töitä" (yksin) sen eteen, mutta en minä. Vaikka ilmeisesti otsassani lukeekin "hyväuskoinen hölmö" niin kyllä minusta luonnetta löytyy tarpeen tullen ottaa ja lähteä. Onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole salatiedettä, pikemminkin kun pyörällä ajoa: ellei sitä ole koskaan irl tehnyt, ihan turha selittää että "kyllä minä osaisin, jos pyörän saisin". Et osaisi, ihmissuhdetaidot opitaan harjoittelemalla. Kolmekymppinen seurustelematon on sitä samaa nelikymppisenä ja viisikymppisenä, koska sopivan kumppanin löytäminen jatkuvasti vaikeutuu, kun ikäluokasta ne joista on parisuhteeseen (ja halua sellaiseen) ovat jo pariutuneet.

Lopulta sinkkuja ovat ne jotka oikeasti tahtovat elää sinkkuna, ja ne joista ei suhteeseen kerta kaikkiaan ole. 

Eli muotoilitko eritavoin vain syyn, mutta lopputulema on, ettei kenenkään kannata edes tutustua sellaiseen, joka ei ole aloittanut seurustelua "tarpeeksi ajoissa"? :/

Täytyy vain toivoa löytävänsä jonkun mukavan ja tarpeeksi avarakatseisen. (Enkä haaveile "kokeilevani monia erilaisia" alkuun päästyäni)

Niitä omia parisuhdetaitoja voi testata muuttamalla kämppikseksi jonkun kaverin kanssa/matkustamalla ja jakamalla hotellihuoneen tms. Jos on tottunut tekemään kaikki tavallaan, ei kykene tekemään kompromisseja päivän ohjelman suhteen lomamatkoilla jne. - silloin voi ihan oikeasti miettiä millaiset ne omat tulevat parisuhdetaidot ovat. Ilman muuta joustava ihminen on voinut jäädä sinkuksi, mutta moni sinkku ei edes tajua sitä omaa jäykkyyttään ennen kuin kokeilee seurustelua. ja aika harva ihminen enää keski-ikäisenä jaksaa ruveta "opettamaan" parisuhdetta ihmiselle joka ei periaatteita tunnu ymmärtävän.

Kyllä vaan, ja ne joilla ei taidot riitä edes muiden kanssa ystävystymiseen, heivaisin saman tien. Ei ole minun asiani opettaa aikuiselle ihmiselle asioita jotka hänen jo tulisi osata.

Joskus nuorena deittailin lyhyesti miestä jolla omien sanojensa mukaan "kaikki valmista perheelle,  nainen vaan puuttuu". Ja jäi lyhyeksi, tyypillä oli valmis elämä jossa ei ole tilaa muulle kun hänelle itselleen ja hänen toiveilleen, hänen talonsa ja hänen omaisuutensa, plääh. Ja nainen olisi tyyliin kodinkone, ei mitään käsitystä parisuhteesta. Päätyi sitten ostomorsiameen, mutta kun oleskelulupa tuli nainen otti lapset ja muutti pois, ymmärrän hyvin että miksi.

Eli ystävättömyys on varma merkki, ettei mieheen kannata tutustua? Josko kyse olisi enemmän ystävän määritelmästä. Introversio monesti on mukana siinä, ettei kaipaa töissä tavattavien ihmisten lisäksi kaveripiiriä, jota vartavasten tapailla vapaalla. Kulissiko pitäisi pystyttää?

Ehkä kannattaa oikeasti kuulostella itseään, mitä haluaa. Täällä jotkut hyvin introvertit naiset valittavat perhe-elämäänsä, kaipaavat rauhaa ja omaa aikaa. Jos oikeasti tarvitsee hirveästi omaa aikaa eikä kaipaa kavereita, kannattaako oikeasti haaveilla parisuhteesta ja perheestä? Miten sitä kumppania jaksaisi kun ei jaksa kavereitakaan kuin korkeintaan työkuvioissa? Ei parisuhde ole ainoa onnelliseksi tekevä juttu, eikö jokaisen kannata etsiä se itselle paras tapa elää?

Onko se kaipaako kumppania ja perhettä, vaikkei kaipaisi kaveripiiriä jotenkin mahdotonta? Ei se ettei kaipaa kavereita tarkoita välttämättä sitä etteikö voisi viihtyä tuttujen seurassa; vain vartavasten tapaamisien järjestäminen ei tunnu mielekkäältä.

No turhaan varmaan yritän selittää; poikkeavuus on riittävä syy syrjintään niin koulussa, kuin parisuhdemarkkinoilla...

Kuinka helpolta sinusta tuntuisi keskittyä sen tulevan kumppanin mielialoihin, nähdä vaivaa hänen vuokseen? Kuulostaa, että kaipaat lapsuuden perheen kaltaista tilannetta: kotona on ihmisiä joihin ei tarvitse sen enempää kiinnittää huomiota, jotka huolehtivat kuin äiti aikoinaan? Kyllä perheessä aikuisten parisuhde muistuttaa enemmän kämppäkaveruutta noilta vuorovaikutuksiltaan: on seurattava mitä toinen haluaa, neuvoteltava yhteisistä säännöistä, huomioitava toista ja joustettava monessa asiassa. Et taida enää löytää puolisoa, joka suostuisi yhteiselämän menevän vain sinun säännöilläsi, pitää luoda yhteiset säännöt. Mutta sen olen havainnut, että suurin osa ihmisistä voi parantaa vuorovaikutustaitojaan jos niihin paneutuu. Miettii vain tilanteita sen toisen kannalta, kyselee päällepuhumisen sijaan jne. Nämä on vähän valintoja: jos haluaa jotakin kannattaa toimia siihen suuntaan, että haluamansa saa. Jos haluaa tiiviin ihmissuhteen kannattaa satsata ihmissuhteisiin, vaikka ensin niitä kaveruuksia tiivistäen, harjoittelee kavereiden kanssa muiden huomioonottamista ja oman "rauhan" menetystä.

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka löytävät sen elämänkumppanin nuorena ovat yleensä niitä jotka ovat valmiita tekemään töitä sen parisuhteen eteen aktiivisesti ja heillä myös on realistinen näkemys suhteesta eivätkä oleta että täydellinen suhde on sokeria ja pumpulia. Moni eroaa suhteen pikkuvikojen takia ja sitten itkee kun ei ole löytänyt elämänkumppania.

Tässä se on!

Tosin kyllä sen elämänkumppanin voi löytää vanhempanakin. Voi olla pitkäänkin sinkku ennenkuin sitoutuu. 

Ei se ihme ole jos sitä ns. oikeaa ei löydy, kun pintapuoliset kriteerit ja muitten mielipiteet, yleiset määrätyt kauneusihanteet jne. ovat määrääviä.

Etsitään ja vaaditaan jotain erinomaista kultajyvää, tai toisessa ääripäässä vetäydytään vihamielisinä kuoreensa ja tehdään raivoisia hyökkäyksiä jos joku yrittääkään lähestyä. Useimmiten ei edes yritä. 

Näistä asioista on tälläkin foorumilla jauhettu varmaan kymmeniä kertoja. 

Jotkut naureskelevat niille, jotka vakiintuvat nuorina. Sitten itse etsivät omaansa pahnanpohjimmaisista jämistä keski-iän kynnyksellä ja ihmettelevät, eikö ole hyviä miehiä/naisia. On niitä, mutta ne hyvät varattiin jo ajat sitten. Kun valitsee nuorena, saa valita parhaan päältä, koska silloin melkein kaikki ovat vielä sinkkuja. Vanhempana sinkut ovat usein sinkkuja syystä.

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen itsekin pohtinut ja myöskin sitä, kuinka suuri osuus pitkistä suhteista on oikeasti onnellisia. Toivottavasti mahdollisimman moni.

Oma kokemus pitkistä parisuhteista on se, että molemmilla kerroilla olen tullut hyväksikäytetyksi, etenkin taloudellisesti. Jälkimmäiseen sisältyi myös henkistä väkivaltaa. Ensimmäisessä puolestaan mies teki epärehellisiä bisneksiä, enkä voi sietää sellaista ja niihin keplotteli osittain minunkin rahani. Itse olen normaali palkkatyöläinen, en mikään varakas todellakaan mutta hoidan asiani moitteettomasti.

Joku olisi toki voinut jäädä kyseisiin suhteisiin ja "tehdä töitä" (yksin) sen eteen, mutta en minä. Vaikka ilmeisesti otsassani lukeekin "hyväuskoinen hölmö" niin kyllä minusta luonnetta löytyy tarpeen tullen ottaa ja lähteä. Onneksi.

Mutta vasta kun on hyväksikäytetty? Eikö ole yhdestä hyväksikäyttösuhteesta oppinut tunnistamaan, ja pitämään puolensa?

Vierailija kirjoitti:

Ne joilla ei ole muita suunnitelmia kuin perheen perustaminen, pariutuvat yleensä nuorena. Eri juttu, miten pitkään liitto kestää.

Jos haluaa elää itse, kehittää itseään, opiskella korkeakoulussa, asua ulkomailla, matkustaa, ym, pariutuu myöhemmin.

Ihminen tekee niitä asioita, jotka kiinnostaa.

Hyvin harva korkeakoulutettu nainen tulee äidiksi alle 25vuotiaana.

Ei nyt aina niinkään. Minä tapasin tulevan mieheni jo 15-vuotiaana, hän oli 16-v. Se ei millään tavalla ole estänyt manitsemiasi asioita.

Me aloitimme matkustelemisen Interraililla kiertelemällä monena kesänä ympäri Eurooppaa, teimme jopa häämatkamme siten avioiduttuamme minun ollessani 20-v.  Molemmat vielä opiskelimme, kun saimme ensimmäisen lapsemme ollessani 24-v., mieheni 25-v. Lapsen ollessa 8 kk muutimme ensimmäistä kertaa ulkomaille yhdessä, sitä ennen olin jo asunut yksin Sveitsissä. Sen jälkeen muuttoja kertyi kymmenkunta maasta toiseen ja lapsiluku kasvoi kolmeen. Olemme matkustaneet ympäri maailmaa moneen otteeseen sekä lasten kanssa että ilman heitä. Suomeen emme koskaan palanneet ja yhdessä olemme olleet 42 v., joista naimisissa kohta 37 v.

Yksi kaverini on tämmöinen ikisinkku. Paljon suhteita jotka eivät johda mihinkään. Hänellä syy on liian korkeat vaatimukset. Miehen pitää olla komea ja lihaksikas, muttei saisi viettää liikaa aikaa salilla eikä saa liikaa olla kiinnostunut ulkonäöstään. Romanttinen pitää olla, muttei liikaa ettei kaveri tunne itseään tukahdutetuksi. Sivistynyt ja korkeasti koulutettukin pitää olla, ei haittaa vaikka kaverin sivistys rajoittuu saippuasarjoihin.

Hän siis etsii täydellistä miestä,eikä tajua ettei sellaista ole olemassakaan. Ja etsii omaa tasoaan korkeammalta, tavismiehet ei kelpaa. Kuitenkin on itse tavisnainen.

Mulla ainakin päällimmäinen syy siihen, että olen edelleen 35-vuotiaana sinkku, on varmasti ollut itsetunto-ongelmat. Itse en ole ikinä uskaltanut aloitteita tehdä, ja näytän todennäköisesti aika vaikeasti lähestyttävältä, koska olen niin epävarma. En ole introvertti, mutta en uskalla kovin nopeasti olla oma itseni uusien tuttavuuksien seurassa, joten sen voinee tulkita niin, että olen jotenkin kylmä ihminen.

Toisaalta tiedän kyllä, että myös kaltaiseni ihmiset ovat olleet useammissakin parisuhteissa, joten kyllä sattumallakin lienee jotain tekemistä asian kanssa, mun kohdalle ei ole osunut ihmistä joka olisi halunnut nähdä kuoren alle.