Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mua ihmetyttää nämä "kärsin kovista kivuista tai olen vakavasti masentunut" ja silti ovat löytäneet kumppanin, on menty naimisiin jne
10.03.2018 |
Jotenkin ihmetyttää, jos ihminen haastattelussa kuvailee elämäänsä masnpäälliseksi helvetiksi, millä voimavaroilla hän on löytänyt kumppsnin, millä voimavaroilla hän on harrastanut seksiä ja tullut raskaaksi, viettänyt häitä jne kun kaiken ensin kuvaillun perusteella luulisi ettei tuollaiseen pysty jos sairaus oli se nyt mikä hyvänsä, on niin kammottavan karmivaa.
Kommentit (85)
Vierailija kirjoitti:
Kyllähän tuollaisille naisille aina löytyy kumppani. Masentuneille miehille ei tosiaan :D
Ei löydy naisillekaan. Mun treffini yleensä päättyvät siihen kun kerron masennuksestani. Tai jatkuu ne loppuun asti lähinnä kohteliaisuudesta, mutta fiilis ei ole sama ja keskustelu käy väkinäiseksi.
Pari kertaa oon saanut tilaisuuden, ja sitten tyyppi on heti nostanut kytkintä tajuttuaan että asialla on ihan tosielämänkin vaikutusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon kuule ajatellut ihan samaa! Ja ihan siis ihmiset, jotka ovat sairaslomalla/työkyvyttömiä, niin vaikuttavat kuitenkin pärjäävän sosiaalisessa elämässä, seurustelevat, viettävät aikaa ystävien kanssa jne. Itse olen esimerkiksi keskivaikeasti masentunut, ja jaksan kohtuullisesti opiskella, mutta sosiaalinen elämäni on nollassa. Ja uskoisin kyllä, että olisin vähemmän masentunutkin jos olisi kavereita. Mutta siis, olen miettinyt seuraavia selityksiä:
- Jotkut vaan ovat sisukkaampia ja sinnikkäämpiä kuin toiset. Esim. itse en ole jaksanut "taistella" kaverisuhteita/miestä saadakseni, mutta joku toinen on valmis käymään sen taistelun vaikeastikin masentuneena hankkiakseen kavereita tai miehen.
- Verkostot. Jospa näillä masentuneilla on ennestään sellainen ystäväpiiri tai suku, joka aina kannattelee heitä, ja sieltä verkoston kautta niitä kumppaneitakin ehkä löytyy.
- Ulkonäkö/karisma, joka houkuttaa ihmisiä puoleensa. Selittäisi sen, miksi esim. monet kerrat olen lukenut paniikkihäiriöisen, kaupassa käymään kykenemättömän naisen selittävän, miten löysi poikaystävänsä, kun tämä tuli koulussa tai opiskellessa juttelemaan. Joo, ei mulle vaan tollasta ole käynyt.
Ja jotkut vaan on sosiaalisempia kuin toiset. Mun yksi ystäväni reagoi talvimasennukseen joka vuosi panostamalla sosiaaliseen elämäänsä niin että on vaan koko ajan joka hetki menossa johonkin tai jonkun kanssa. Hän siis tuntee olonsa surkeaksi, rumaksi, hitaaksi, lannistuneeksi ja energiattomaksi, ja reagoi näin. Luulisi, että siinä kuka tahansa meinaa jäädä sohvanpohjalle, mutta ei. Ihmisillä on todella erilaiset kyvyt, taipumukset, tarpeet ja selviytymiskeinot.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät muutu niin katkeriksi ihmiskunnalle, vaikka elämässä on ollut vaikeaa ja pahoja (mielen)terveysongelmia.
Ei kai tuohon kumppanuudettomuuteen katkeruus nyt välttämättä liity, haloo. Vaan että mitä annettavaa ihmisellä, jolla on paha olla, on kellekään?
Mulla on ollut vaikea masennus, nyt keskivaikea masennus sekä ahdistuneisuushäiriö. Suoritan elämääni: olen näennäisen menestynyt, perheellinen jne. Sisältä vain täysin turta. Jos en suorittaisi kokisin että en ole ansainnut elää ja luultavasti tappaisin itseni. Suoritukset saavat minut kokemaan itseni elämän arvoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikki eivät muutu niin katkeriksi ihmiskunnalle, vaikka elämässä on ollut vaikeaa ja pahoja (mielen)terveysongelmia.
Ei kai tuohon kumppanuudettomuuteen katkeruus nyt välttämättä liity, haloo. Vaan että mitä annettavaa ihmisellä, jolla on paha olla, on kellekään?
Ja vielä useammin ihan puhdas ennakkoluulo mielenterveysongelmia kohtaan sekä se, ettei löydy ymmärrystä niitä sairauden seurauksia kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikilla epäonnisilla vaikuttaa olevan puoliso ja puolen tusinaa lasta sekä eläintarha.
Vierailija kirjoitti:
Ihan sitä vaan mietin jos on niiiiin masentunut, miten jaksaa nähdä vaivan, miten voimavarar riittää uuden ihmisen tapaamiseen? Sanonpa vaan.. Keskivaikea masennus.. Jep
Sanonpa vaan, että pitkäaikainen masennus on aaltoileva sairaus, kuten krooniset sairaudet yleensäkin. Joskus jopa jaksaa lähteä ihmisten ilmoille.
Uuden ihmisen voi tavata vaikka rappukäytävässä, kun vie roskapussia ulos, siis tavata saman tyypin useasti näin ja lopulta ruveta juttelemaan. Ei tarvitse aina asiasta tehden ihmisiä tapaamaan.
Näin masennusta sairastavana naisena sanon, että aivan varmasti hyvä ulkonäkö auttaa. Ja korkea koulutus ja varakkuus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mä joka sekunti ole vakavasti masentuneen oloinen.
Mutta kieltämättä koska diagnoosi on ja pysyy enkä aina pysty tsemppaamaan, olen aina tullut jätetyksi jossain vaiheessa.
Olin ikävuosina 20-30 todella kaunis nainen, mutta myös todella ongelmainen alkoholistiperhelapsuuden takia. Olin ujo, ahdistunut, masentunut, itsetunto nollassa, todella negatiivinen ja yksinäinen. Miehiä juoksi silti jatkuvasti perässä. Mulla oli aina mies joka rakasti, vaikka olin todella kamala ja hankala ihminen.
Nyt olen yli 30v lihava ja siksi ruma. Luonteeni ja elämäntilanteeni on parempi, en ole enää ujo ja ahdistunut, pärjään hyvin ja on ystäviä. KUKAAN mies ei ole kiinnostunut.
Mutta ainakin tiedän, että kunhan laihdun, alkaa vientiä taas olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Up millä tätä ilmiötä voisi selittää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kirjoitti:
Olin ikävuosina 20-30 todella kaunis nainen, mutta myös todella ongelmainen alkoholistiperhelapsuuden takia. Olin ujo, ahdistunut, masentunut, itsetunto nollassa, todella negatiivinen ja yksinäinen. Miehiä juoksi silti jatkuvasti perässä. Mulla oli aina mies joka rakasti, vaikka olin todella kamala ja hankala ihminen.
Nyt olen yli 30v lihava ja siksi ruma. Luonteeni ja elämäntilanteeni on parempi, en ole enää ujo ja ahdistunut, pärjään hyvin ja on ystäviä. KUKAAN mies ei ole kiinnostunut.
Mutta ainakin tiedän, että kunhan laihdun, alkaa vientiä taas olla.
Laihduta pullukka! :)
Vierailija kirjoitti:
Voihan mt-sairaat tavata hoidossakin uusia ihmisiä, jopa samanlaisia sairauksia sairastavia
Mun piti tulla juuri sanomaan tätä. Mun tuttavapiirissä on pahoista kroonisista kivuista kärsivä nainen, joka sairaalassa tutustui syöpää sairastavaan mieheen. Ovat nyt olleet vuosia yhdessä ja vaikuttavat todella onnellisilta. Osaavat selvästi arvostaa niitä hyviä päiviä ja arjen pieniä asioita, vaikka heidän elämää on osittain varmasti niin hirveää, etten voi edes kuvitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä ihmettelen tuota itsekin. Oon masennuslääkityksellä ja ihmisten paljous ahdistaa. Kaupassakäynti on hirveää. Marras-joulukuun makaan yleensä sängyssä. Kesäisin piristyn ja olen hetken suht "normaali".
Tästä huolimatta löytyy aina mies, joka minut huolii. Vaikka olen täysin rehellinen lääkityksestä, huonoista kausista, kerron etten kykene käymään kaupassa ja siivoan erittäin harvoin. Nytkin mulla on mies, joka huolehtii ja tahtoo kuulemma kosia, kunhan edellinen avioero astuu voimaan. Mä en ymmärrä.
Itse en huolisi kaltaistani. En oo koskaan ymmärtänyt, miten oon saanut miehet rakastumaan itseeni. Täysi mysteeri. Tuun näihin ketjuihin aina siinä toivossa, että jos joku osaisi kertoa miksi näin käy.
Koska näkee sussa hyvän piirteen josta tykkää. Voit olla kiltti, omata kivan huumorin tms. Mies tykkää susta itsenäs❤
Itselläni ollut masennuksia lievästä psykoottiseen ja en minäkään ymmärrä miten voi käydä töissä jos ei pysty keskittymään mihinkään eikä ymmärrä esim tekstiä tai mitä muut ihmiset puhuu, tämä siis oma kokemukseni vakavasta masennuksesta. Ymmärrän kyllä että jos masennus ei ole vienyt kognitiivisia kykyjä vaan vaikuttaa vain tunne-elämään, niin silloin töissäkäynti ynnä muu onnistuu, mutta silloin ei olekaan kai diagnoosina vakava vaan esim keskivaikea masennus. Minusta pahin masennus on se kun ei pysty edes robottimaiseen suorittamiseen, sen lisäksi että ei ole tunteita ja on koko ajan paska olo, nyt dg on lievä masennus ja olo on lähes koko ajan paska, mutta pystyn keskittymään ja siten suorittamaan jonkin verran.
Samaa ihmettelen. Ja lisäksi näitä "olen niin yksinäinen" ja sitten tulee litania perheestä, työkavereista, ystävistä, tutuista jne. Ymmärrän kyllä, että yksinäisyys on tunne, mutta ymmärtääkö nuo ihmisten ympäröimät yksinäiset, että on olemassa ihmisiä, joiden elämässä ei ole ketään?
Minulla on ollut mahdollisuuksia päästä parisuhteeseen. Kuulun siihen kastiin. Mutta useinkaan nuo miehet eivät tosissaan taida ajatella asiaa. Ja toisaalta jotkut ovat valmiita siihen hoivaajaan rooliin. Minä yleensä aina kieltäydyn näistä. Siksi koska mt-ongelmaisena tiedän että minulla on ns.väärä persoona ja nuo miehet ovat suurella todennäköisyydellä myös sopimattomia ja pahimmillaan ylläpitävät sairauttani. Sen takia en itse uskalla mennä suhteeseen vaikka tietyllä tapaa "turvallinen" tunne siitä voisi tullakin. Ja mistä siis noita miehiä löysin niin nettipelien kautta.
Olen kärsinyt reilut 7 vuotta hermovaurion aiheuttamasta hermokivusta, osittainen halvauskin on. Tilanne aaltoilee, pahat jaksot on tosi pahoja, paremmat sellaisia, että suoriudun jollain tavoin elämästä, mutta entiseen minään ei voi edes verrata. Mies oli ollut jo pitkään kuvioissa ennen sairastumista ja on kestänyt vastoinkäymiset rinnalla, tosin mieliala hänelläkin mennyt alaspäin samalla kuin itselläkin, turhan vaikeaa elämä on välillä. Ennen olin aika catch, nykyään vaan pelkkä riippakivi omasta mielestäni. Mies rakastaa kuitenkin edelleen. Lapsetkin on, mikä lisää sitä omaa syyllisyyttä ja tuskaa riittämättömyydestä ja kyvyttömyydestä entisestään. Jos mies lähtisi, ymmärtäisin kyllä hyvin, mutta tähän mennessä ei ole halunnut lähteä. Jos jäisin yksin, en kuvittelisi ryhtyväni jakamaan tätä paskaa kenenkään uuden miehen kanssa, sen verran turhake olen. Jos ei olisi lapsia ja miestä, tappaisin itseni, niin kyllästynyt olen ainakin tällä hetkellä tähän sietämättömään kipuun (se oli jopa vähän aikaa poissa, mutta sitten kys. lääke joka auttoi ei sopinutkaan enää, vaikka hampaat irvessä yritin käyttää). Ihmiset, sairaudet ja elämäntilanteet on kuitenkin kaikilla hyvinkin erilaisia, eikä vaikeistakin jaksoista kärsivillä ole aina samanlaista - sinällään en ihmettele, että ihminen voi sairaanakin löytää mielekkään ihmissuhteen. Itseasiassa rakentavassa mielessä vastoinkäymisiä kokenut ihminen voi olla varsin hyväkin kumppani, jos on saanut jonkinlaista syvempää ymmärrystä asioihin. Vaikeampaahan se toki on ja potentiaalisten kumppaniehdokkaiden määrä on varmasti pienempi kuin terveemmällä, toisaalta siinä tulee se vastoinkäymisten sietokykykin kyllä testattua jo alkuvaiheessa.
Alue: Aihe vapaa
Itekin joskus mietin, miten jotkut vain päätyy suhteisiin, vaikka omien sanojensa mukaan niillä on samat esteet kuin itselläni ellei pahemmatkin. Onko ne sitten vaan niin viehättäviä ulkoisesti, ettei tarvi kuin odottaa, että joku ehdottaa treffejä ja sitten suhdetta, ja itse tarvii vain mennä mukana? Jos minä en tee mitään tai vain odottelen että joku muu ohjaa elämäni suunnan, niin en kyllä päädy MINNEKÄÄN, mikään ei muutu ja kuolen yksin. Olisi kivaa olla elämäänsä kyllästynyt mutta naisellisen näköinen, niin voisi vain istahtaa vaikka baariin odottamaan, että joku tarjoaa seuraansa. Ja ihan vahingossa huomata kohta, että on parisuhteessa. Vau!
Rumana naisena kuuluu harvinaiseen vähemmistöön ja saa koko ajan netissä kuulla, miten helppoa on ja riittää, että on nainen. Mutta joo, olen varmasti rumien miesten mielestä kiittämätön, koska rumana miehenä mulla olisi vielä pienemmät mahdollisuudet päätyä parisuhteeseen elämäni aikana.
Tuosta aloituksen kipuasiasta on kyllä sanottava, että jos elää kivuissa, niin ei siinä mikään lohduta. Vaikka olisi rakastava mies, ihana perhe ym., niin kivut on silti aina varmasti perseestä. Tosin aloituksen pointti taisi olla siinä, että tilanne on epäuskottava eli että nämä ihmiset liioittelisivat kipujaan?