Asutteko kahta kotia miesystävänne kanssa?

Vierailija kirjoitti:

Asutaan mutta ei enää vuoden lopussa. Kamalan hankalaa roudailla tavaroita ja molemmilla laskut, kauppareissut ja siivoukset viemässä aikaa. Meille sopii jakaa elämä yhdessä vaikka tuleekin uusperhe. Välimatka ei ole este koska hänen lapsi jo lukiolainen eikä matka entiseen kotiin ole kuin 10 km eli kaveripiiri ei jää kauas.

Ikävää olla erillään niin paljon.

Ymmärrän myös kahden asunnon elämää mutta se vie niin paljon rahaa etten pidä järkevänä. Me emme miehen kanssa ole sellaisia oman ajan tarvitsijoita mutta jotkuthan ovat.

Kuinka lukiolainen suhtautuu suunnitelmiinne? Kymmenen kilometria on paljon jos liikenneyhteydet ovat kehnot. Uusperhe (tai sinulle rakkaasi kanssa yhteenmuuttaminen) voi olla sinulle ideaali mutta pahimmillaan pilata miehesi ja hänen lapsensa välit. Kannattaa pohtia kuvio kaikkien kannalta, ei vain sen oman ajan tarvitsemisen. Lukiolainen muuttaa parin vuoden päästä pois kotoa, onko liian pitkä aika odottaa?

Kaffepulla kirjoitti:

Me ollaan mun miehen kanssa koko ajan yhdessä. Vuorotellen kummankin luona.

Enemmän ollaan miehen luona, koska hänellä on iso puulämmitteinen talo maalla, sieltä ei lämmityksen vuoksi voi varsinkaan talvella olla kovin kauaa poissa, ettei putket jäädy. Toki sähkölämmityskin on, mutta se tulee aika kalliiksi joten yleensä se on pois päältä.

Sitten kun halutaan viettää urbaani viikonloppu Helsingissä, tullaan mun asunnolle "kaupunkilomalle". Näin ollaan oltu koko suhteemme ajan, ja ainakaan vielä ei ole ongelmia tullut. Toivottavasti kaikki jatkuu yhtä hyvänä kuin tähänkin asti!

Kuulostaa hyvältä!👍😉

Kahta kotia ollaan asuttu samassa kaupungissa jo useampi vuosi. Syynä se, että molemmilla on kouluikäisiä lapsia emmekä halua perustaa uusperhettä. Uusperhehaasteiden lisäksi jomman kumman lapsille tulisi yhteenmuutossa liian pitkä koulumatka ja liian pitkä matka toisen vanhemman luo. Meillä on lapset vuoroviikoin ja lasten kannalta on tärkeää, että heidän kotinsa (äidin ja isän kodit) ovat lähekkäin ja lähellä kouluja. Käytännössä siis minun lasteni perhe pyörii yhdessä kaupunginosassa, kumppanin lasten perhe toisessa.

Tämä järjestely toimii vallan mainiosti, ainoa isompi haittapuoli on raha - eli kahden kodin asuminen on huomattavasti kalliimpaa kuin yhden. Mutta kun kaikkea ei voi rahassa mitata. Lisäksi on hieman sääli, että kumppanin lapsiin ei tällä tavalla muodostu yhtä läheistä suhdetta kuin uusperheessä muodostuisi, mutta toisaalta näin on helpompi olla heille vain kaveri, eikä äiti- tai isäpuoli.

Asumme kahta kotia, kohta jo kaksi vuotta mennyt näin. Molemmilla lapset siinä iässä että jaksetaan odottaa vielä toiset kaksi. Kyllä me yhteisestä kodista haaveillaan ja tullaan se aikanaan toteuttamaan, ja molemmat myös halutaan toisemme rengastaa...eli ihania yhteisiä tulevaisuuden suunnitelmia.

Mistä te viiskymppiset löydätte niitä miehiä?

Mä löysin omani baarista. Hirveä klisee, mutta toimii...

Vierailija kirjoitti:

Mistä te viiskymppiset löydätte niitä miehiä?

Miehiä ja naisia on yhtä paljon, ja kun keski-ikäiset eroavat tulee niitä vapautuvia, toiselle kierrokselle haluavia myös yhtä paljon. Kyllä pariutuminen on paljolti kiinni omasta päästä: onko jo täysin elämään ja toiseen sukupuoleen pettynyt vai kykeneekö aidosti ryhtymään uuteen suhteeseen - viisaampana kuin nuorempana, ymmärtää ne omat mokat edellisessä liitossa, tunnistaa paremmin itselle sopivan kumppanin. Ja ulkonäkö tässä iässä merkitsee vähemmän kuin nuorempana, ne muut kriteerit kumppanille paljon tärkeämpiä, myös miehille, kukaan ei halua kuunnella loppuelämäänsä kontrollointia ja nalkutusta jos on sitä jo ensimmäisen liittonsa kokenut ja kuunnellut.

Me ollaan 34-vuotias pariskunta ja asuttu kahta kotia jo viisi vuotta. Sopii meille ja joissakin elämäntilanteissa oli jopa taloudellisesti järkevämpää asua virallisesti yksin.

Monet ovat ihmetelleet elämäntapaamme ja hämmästyn aina, kun joku ottaa asian puheeksi asenteella "miten te ette vieläkään asu yhdessä". Kun mä en taas vaan ymmärrä miksi meidän olisi syytä asua yhdessä, mitä lisäarvoa se toisi yhteiseen elämäämme?

Molemmilla on aika suuri oman ajan ja tilan tarve, tällä hetkellä rytmitkin erilaiset. Mies käy päivätöissä ja toisaalta taas joutuu reissaamaan ja reissujen jälkeen rytmi sekaisin jet lageista. Itse taas teen iltavuoroa ja opiskelen.

On ihan hyvä, että molemmat saavat levätä rauhassa silloin kun haluaa, ilman että toinen alkaisi vaikka kolistella kaappeja aikaisin aamulla parhaan unen aikaan, kun on itse ollut myöhään töissä. Tai joutuisi hissuttelemaan klo 21 jälkeen, kun toinen haluaa nukkua ja itse tahtoisi vaikka soitttaa kitaraa tai puhua ja nauraa ystävän kanssa puhelimessa. Tai kutsua kaverin yömyssylle.

Ja mitä vanhemmaksi tulen, sen helpommin ärsyynnyn jos joudun liikaa sopeutumaan toisen päivärytmin mukaan. Itsekseen ei tätä rajoitetta ole.

Kyllä me jonakin päivänä todennäköisesti asutaan vielä saman katon alla. Ja sitten tietysti kai vähän pakkokin, jos päätämme joskus haluta vaikka perhettä.

Itse koen olevani avoliitossa, koska me ollaan yhdessä koko ajan. Meillä nyt vaan on kaksi asuntoa, maalais- ja kaupunkilaisresidenssi! :D

Joku tuttava kysyi juuri tuosta yhteen muutosta, ja vastasin, että mehän asutaan jo yhdessä.

Asutaan erillään. Miehellä on lapsia ja en halua olla äitipuoli vaan naisystävä. Nähdään enimmäkseen kun lapset ovat äidillään. Omat tyttöni ovat aikuisia, tein lapset nuorena.

N40+

En ole suhteessa tällä hetkellä, mutta tälläinen suhde on etsinnässä. Asun kaksiossa eikä tänne mies kyllä mahdu tavaroineen enkä itse haluaisi muuttaa kenenkään asuntoon. Yhteistä asuntoa, en enää halua ostaa. Ja tosiaan viikot haluasin olla enimmäkseen itsekseni ja tapailla voisin viikonloppuisin. 

Anopilla 60 v. on kaupunkiasuntonsa, ja miehellä maatilansa, ja niin he haluavat sen pitääkin. Anoppi saattaa olla koko kesän siellä maatilalla puutarhahommissa, käy sieltä töissä ja talvella tulevat kaupunkiin, mies voi mennä sinne tilalleen ja olla siellä, mutta ihan sen vuoksi kummallakin on omat kämpät, että jos tulee jotain, toinen vaikka kuolee, niin on oma katto pään päällä, eikä lennä pihalle kuin leppäkeihäs vaikka perikunnan toimesta. Pari eromuuttoa kokeneena, sanoo anoppi. Kun ei ole enää asuntovelkaa, niin  maksaa pelkkää halpaa kaksion vastiketta. Minusta viisasta.

Appiukko taas muutti yhteen naisystävänsä kanssa. No 75 vuotias rouva löysi uuden miehen, eli petti -juu-u! - ja kenellepäs appi sitten muutti? No mökilleen, missä ei  saisi asua. Jos käsin sitten etsi vuokrakämppää tästä meidän kaupungista. Ja etsii yhä. Jonot yksiöihin on pitkät.

Kahta kotia on asuttu kohta 23 vuotta! Lapsia on 3, he ovat jo nuorinta lukuunottamatta muuttaneet omilleen. Tämä on ollut meille paras vaihtoehto. Naimisissa on oltu kohta 12 vuotta, joten ei edes avioliitto saanut meitä vaihtamaan tätä systeemiä miksikään muuksi.

On ja ei.

Kolmas vuosi menossa. Asunnot 900m päässä toisistaan. Toisella pikkukoululaisia ja toisella pienempiä. Mies asuu luonani kaikki ajat, jolloin hänellä ei ole lapsia luonaan. Itse kyllästyin pakkailuun ja tavaroihin väärissä paikoissa, joten pysyn kotonani lähes aina.

Näin koska pelkäämme yhteisasumisen jännitteitä ja koska miksi ei. Ihanaa mennä joskus yöksi omaan kotiin eikä tarvitse aamulla herätä lapsipuoliin, jos omatkin lapset ovat poissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älkää koskaan luopuko kahdesta asunnosta. Se on täydellinen olotila. Aina lomalla.

Ihan mielenkiinnosta kysyn että eikö se ole hankalaa kun kaikki tavarat ja vaatteet ovat aina "väärässä paikassa"? Ja jos on viherkasveja, niitä pitää ainakin käydä hoitamassa sekä mahdolliset omakotitalon työt, lämmitykset, pihan hoidot ym?  En kettuile vaan kysyn. Itse olen aina muuttanut (kolmas pitkä parisuhde menossa siis) aika pian yhteen miehen kanssa, sillä jos toisen kanssa viihtyy niin erossa ei halua olla muutenkaan, ja toisen oppii tuntemaan vasta kun ollaan 24/7 yhdessä. Tietysti tulee halvemmaksikin kun ei tarvitse maksaa 2 kodin vuokraa/velkaa/vastiketta.

Enkä ole mikään parikymppinen vaan 50+.

Ei se aina tule edes halvemmaksi asua samassa kodissa. Minulla on omistusasunto kerrostalossa, käyn töissä. Mies on pitkäaikaistyötön ja asuu kaupungin vuokra-asunnossa. Kela maksaa hänen asumisensa kokonaan, sossu lisäksi sähkön ja muutakin (vai tuleeko sekin nykyään Kelalta). Joitakin vuosia sitten yritimme asua yhdessä, mies muutti minun luokseni. Minun asumismenoni kasvoivat, koska jouduin maksamaan vesimaksun myös miehestä ja sähköä kului hiukan enemmän, koska mies käytti sitä ollessaan päivät kotona, totta kai. Mies sai vähemmän tukia, koska sossun mielestä minun piti elättää häntä toimeentulotuen saamisen sijasta. Kaupunki siis kyllä säästi, mutta meillä oli yhteensä vähemmän rahaa käytössä kuin aiemmin. Näin ollen hänellä ei ollut myöskään varaa osallistua asumiskuluihin (edes omaan vesimaksuunsa).

Tuo ei kuitenkaan ollut syy sille, että päädyimme muuttamaan erillemme. Aloimme riidellä kovasti. Minua ärsytti, että hän ei kotona ollessaan siivonnut, ja saattoi olla vaikkapa humalassa, kun tulin töistä kotiin. Vuorokausirytmimme olivat myös erilaiset. Koska hänen ei tarvinnut herätä aamulla töihin, hän valvoi myöhään ja metelöi niin, etten saanut nukuttua. Erosimme, mutta palasimme yhteen jonkin ajan kuluttua. Takaisin saman katon alle emme kuitenkaan aio muuttaa, näin on hyvä :).

Joo. Mulla on lapsi edellisestä suhteesta jota mummi voi tulla hoitamaan tänne mun kotiin kätevästi. Me voidaan mennä miehen asuntoon treffeille eikä tarvii maksaa kallista hotellihuonetta. Lisäksi, kaipaamme välillä aikaa erillämme.

Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa yhteenmuutto mutta ei vielä. Tavaroita on molemmissa asunnoissa.

Ihan hyviä pointteja kahden eri talouden yhteiselosta.

Olen ihan tarpeeksi hamassa nuoruudessani asunut yhdessä osittain jopa puolipakolla taloudellisista syistä.

Asuttuani nyt lähes vuosikymmenen kaksin lapseni kanssa ei tulisi mieleenkään muuttaa yhteen miesystäväni kanssa.

Olemme seurustelleen pari vuotta.

En kaipaa yhteiseloa yhtään.

Jos jätän tiskit tiskaamatta tai sukkani lojumaan lattialle, se on mun oma moka, josta ei tarvitse eknellekään tulistua.

Me olemme lähes 60-vuotiaita ja seurustelleet noin kolme vuotta. Asumme omissa asunnoissamme, mutta käytännössä olemme aina yhdessä. Erikseen vietetyt yöt voi laskea kahden käden sormilla. Nautimme siitä, että meillä on maaseutu- ja kaupunkilaisasunto. Ensi kesänä menemme naimisiin, mutta se ei muuta asumisjärjestelyjämme.

Olen asunut opiskeluaikana ja myöhemmin kun menin pääkaupunkiseudulle töihin. Toimi hyvin. Jos joskus tulevaisuudessa tulee tilanne, että jään lasten kanssa, niin ehdottomasti sellainen suhde missä molemmilla oma koti ja seurustelua viikonloppuisin ja ehkä viikolla tavattaisiin kerran-pari. En haluaisi lapsilleni uuden suhteen huuman ja hurman tuomaa säätöä perhe-elämään vaan tasaista vakautta.

Mekin lähempänä 60 v. Olemme olleet 4 vuotta yhdessä. Omat asunnot n. 2 km päässä toisistaan.

Lisäksi olemme miehen lähistöllä olevalla mökillä usein vkl ja lomat. Joskus minulla on muuta tai en halua lähteä, mies menee sitten yksin.

Yhteistä asuntoa ei ole eikä tule. Emme ole asiasta edes puhuneet mutta on sanomattakin selvää, että molemmat olemme tästä samaa mieltä. Itselläni syyt on ne, että lapset ovat muuttaneet pois ja saan vihdoin olla yksin. Nautin siististä kodista (mies kerää aika lailla tavaraa..) ja hiljaisuudesta työpäivän jälkeen. Saan tehdä omaan tahtiini mitä teen tai olla tekemättä. Ei tarvita kompromisseja.

Omat rahat ja omat laskut, eipä tule riitaa siitäkään. Omat pyykit ja omat siivoukset. Reissuja tehdään välillä yhdessä mutta matkustelen myös ystävieni kanssa ja vietän viikonloppuja ja käyn teatterissa sekä miehen että ystävieni kanssa. En enää luovu ystävistäni ja vietä kaikkea aikaa miehen kanssa. Olen sen joskus tehnyt ja jouduin avio-eron jälkeen kokonaan rakentamaan ystävyyssuhteet alusta kun ei ollut kuin omat sisarukset joiden kanssa olin pitänyt säännöllisesti yhteyttä.