Mitä tehdä, kun mies ei suostu puhumaan?

Mykkäkoulu on varma tie eroon. 

Mun eksällä se alkoi pienistä hetkistä kun ei puhunut mitään. Ei vastannut vaikka kysyin jotain. No, vähän kerrallaan puhumattomuusajat piteni ja tiheni. Siis ei mitään syytä eikä riitaakaan! Minusta se oli ylimielisyyttä ja halveksuntaa minua kohtaan. Muille kyllä naureskeli ja puheli kaikkea.  

Viimeisin mykkäkoulu kesti kaksi (2) vuotta. Sinä aikana hoidin asiani ja lähdin. Yritti saada jäämään, mutta myöhäistä. 

Miksi sitä sanotaan mykkäkouluksi?

Ainoo mitä itse siitä opin, että vastaavaan suhteeseen en jää enää ikinä. 

Ikävä tilanne, ja ymmärrän, että ahdistaa. Mutta en tiedä, olenko itse liian turtunut omaan huonoon parisuhteeseeni, mutta kyllä joku ensikoti ja ero saman tien minusta kuulostavat hiukan liioittelulta. Jonkinlaista aikalisää minäkin silti kannattaisin, esimerkiksi juuri yötä tai kahta hotellissa. Mielellään niin, että jätät miehellesi vaikka keittiön pöydälle kirjeen, jossa selität tilanteen omalta kannaltasi. Jos miehesi on kykenemätön kommunikoimaan, niin sinä et ole. Jospa mies heräisi siitä vähän ajattelemaan asioita. Ja luulen että lukisi myös viestisi hetkeksi yksin jäätyään.

Vierailija kirjoitti:

Olet itse suututtanut ukkosi perin pohjin! Pyydä itse anteeksi ensin, jos osaat.

Minusta parisuhteessa ei ollenkaan kannata lähteä tähän kilpailuun ja valtataistelua eikä hiekkalaatikko tappeluun, "minä olin ensin", 'mä teen aina enemmän kuin sä', 'sinä aloitin', 'mulla on oikeus kun sinä' jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vaan aika surullinen olo, kun en ymmärrä miten tämä muka tuli niin yllätyksenä miehelle, että vauva muuttaa arkea ja vaatii enemmän työtä kuin elämä ilman vauvaa. Miten mies voi kuvitella, että lepään kaikki päivät? Jos herään monta kertaa yössä, niin onhan minun pakko nukkua päivällä yhdet päiväunet. Jos imetän monta kertaa päivässä, niin tarkoittaahan se, että makaan sängyllä tai olen sohvalla sen hetken, en kai minä tiskejä laittaessa imettää voi. Tuntuu tosi pahalta :( . En tiedä miten tällaista ongelmaa edes ratkaisisi. Miehen ehdotus on, että lopetan makaamisen, koska se vitut*aa häntä. Ap. 

Jos mies todella ärsyyntyy sinusta ehkä ne avioerolapsi tai on parempi vaihtoehto kuin päiväunien pois jättäminen.

Miten sinun päiväunien pois jättäminen parantaisi miehen jaksamista? Miten häntä silloin v*taitaisi vähemmän töissä?

Kuulemma vitut*aisi siksi vähemmän, että silloin raataisimme saman verran, nyt kuulemma vain hän raataa ja minä saan vain levätä ja se on kuulemma epäreilua. Ap.

Millä ihmeen logiikalla tuossa on mitään järkeä? Mies raataa päivän töissä, sinä raadat päivän kotona. Illan mies makaa kotona ja sinä raadat edelleen kotona. Tai jos miehen mielestä se mitä sinä teet päivän kotona ei ole raatamista, niin eihän siinä sitten pitäisi olla hänelle itsellekään mitään ongelmaa hoitaa vauvaa, sehän on hänen mielestään vain makaamista. :D 

Lisäksi sinä olet ainoa joka joutuu öisin vauvaa hoitamaan, joten on aivan itsestään selvää että sun täytyy nukkua päivällä vähän aikaa jos monta kertaa yössä joudut nousemaan ylös. Ei kukaan pitemmän päälle jaksa ilman unta. Tuollainen kurjuuden maksimointi jota miehesi edellyttää, ei todellakaan ole normaalin, empatiakykyisen aikuisen ihmisen juttuja. Että sun pitäisi olla mahdollisimman väsynyt jotta häntä ei vituttaisi niin paljoa. Sairasta. Siis oikeasti, ihan kertakaikkisen sairasta vaikka miten päin sitä kääntelisi. "Mulla on paha olo joten sullakin pitää olla, ihan epistä muuten!" Parisuhteessa ja perhe-elämässä on tarkoitus puhaltaa yhteen hiileen ja olla toistensa puolella eikä toisiaan vastaan.

Tulosta avioeropaperit ja pistä ne miehen eteen, sano että "nyt kirjoitetaan nää tai varataan aika perheterapiasta, sun valinta". Tuo olisi mun neuvo tässä tilanteessa jos neuvoa jotenkin pitäisi. Vaikka ei kai sitä toiselle oikeasti voi sanoa miten pitää tehdä. Silti toivon ettet ainakaan tuollaiseen tilanteeseen ja kohteluun suostu ikinä sopeutumaan, tai siihen osaan että sun tehtävä on ikuisesti olla se lepyttelijä, anteeksipyytelijä ja uhrautuja.

Tämä!

No missä ap taas? Aina loppuhuipennus jää pimentoon.

Vierailija kirjoitti:

No missä ap taas? Aina loppuhuipennus jää pimentoon.

Galaktoosinen sankari valomiekkoineen huitoi ap:n pakosalle. 

Heitä kartanolle, niin me muutkin olemme reippaasti täällä av:llä tehneet. Sitten vaan tinderiin jännämiehiä tapaamaan....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää.

Mitä jos soittaisit miehesi äidille? Kerrot tilanteen. Jos hän saisi kuria poikaansa (lapsen tasollahan hän on!)

Olen miettinyt sitä. Miehen äiti on ihan hyvä tyyppi. Mutta tiedän, että jos sen teen, niin mies raivostuu entistä pahemmin. Minkä tavallaan ymmärrän, koska en minäkään tykkäisi, jos mies soittaisi minun äidille ja valittaisi minun tekemisistä. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi saada parisuhteessa itse ratkaistua asiat. Ap.

Niin pitäisi mutta eihän miehesi selvästikään saa.

Menisin sinuna vaikka sinne anopille vaikka ei varmasti ole paras mahdollinen ratkaisu. Sitten laittaisin miehelle kirjelapun pöydälle tai viestin puhelimeen että tulette takaisin vasta kun suostuu puhumaan kuin aikuinen.

Ja alkaisin katsella asuntoa jo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää.

Mitä jos soittaisit miehesi äidille? Kerrot tilanteen. Jos hän saisi kuria poikaansa (lapsen tasollahan hän on!)

Olen miettinyt sitä. Miehen äiti on ihan hyvä tyyppi. Mutta tiedän, että jos sen teen, niin mies raivostuu entistä pahemmin. Minkä tavallaan ymmärrän, koska en minäkään tykkäisi, jos mies soittaisi minun äidille ja valittaisi minun tekemisistä. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi saada parisuhteessa itse ratkaistua asiat. Ap.

Tuo touhu pitää tehdä näkyväksi. Eli anopille nyt vaan kertomaan. Ja jos sinulla olisi jotain tunnustettavaa ( en yhtään väitä että olisi) niin se pitää kertoa myös samaan syssyyn.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää.

Mitä jos soittaisit miehesi äidille? Kerrot tilanteen. Jos hän saisi kuria poikaansa (lapsen tasollahan hän on!)

Olen miettinyt sitä. Miehen äiti on ihan hyvä tyyppi. Mutta tiedän, että jos sen teen, niin mies raivostuu entistä pahemmin. Minkä tavallaan ymmärrän, koska en minäkään tykkäisi, jos mies soittaisi minun äidille ja valittaisi minun tekemisistä. Kyllä aikuisten ihmisten pitäisi saada parisuhteessa itse ratkaistua asiat. Ap.

Tuo touhu pitää tehdä näkyväksi. Eli anopille nyt vaan kertomaan. Ja jos sinulla olisi jotain tunnustettavaa ( en yhtään väitä että olisi) niin se pitää kertoa myös samaan syssyyn.

Hei AP,

Jos olet Pohjois-Pohjanmaalla (Oulun lähistöllä) niin meillä on vierashuone tyhjänä johon saa kyllä tulla vaikka muutamaksi viikoksi punkkaamaan. Löytyy myös vaaville sänky ja äitiyslomalaisesta lapsineen mammaseuraa. Ei tuollaista todellakaan tarvitse jäädä katselemaan, aikuinen mies (muka).

Vierailija kirjoitti:

Hei AP,

Jos olet Pohjois-Pohjanmaalla (Oulun lähistöllä) niin meillä on vierashuone tyhjänä johon saa kyllä tulla vaikka muutamaksi viikoksi punkkaamaan. Löytyy myös vaaville sänky ja äitiyslomalaisesta lapsineen mammaseuraa. Ei tuollaista todellakaan tarvitse jäädä katselemaan, aikuinen mies (muka).

Ihanaa lähimmäisenrakkautta :)

Hyviä ihmisiä pohjoispohjanmaalla

Salmiakkimuumi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katso peiliin!

Jotainhan sinä olet tehnyt ja aiheuttanut nykyisen tilanteen, älä siis syyttele miestäsi vaan ole rehellinen edes itsellesi ja mieti mitä teit ja korjaa tilanne.

Vielä kerran: - Katso peiliin!

Olen katsonut peiliin monta kertaa ja miettinyt monta kertaa mitä olisin voinut tehdä aiheuttaakseni tämän. Vaikka miten mietin niin en keksi. Tietenkin vauva on nyt saanut suurimman osan huomiostani eikä mies,  mutta jos on siitä suuttunut niin en koe toimineeni väärin, mieskin on saanut hellyyttä ja aikaa minulta vaikka vauva meillä nyt onkin. Ja tietenkin vauva-arki on yllättävän rankkaa, mutta minä siitä suurimman osan teen ja huolehdin, en koe toimineeni väärin siinä että odotan miehen tekevän joskus jotain. Tietenkin olen ollut nyt aika väsynyt kun en saa nukuttua kunnolla koska vauva heräilee, mutta ei sellaisestakaan voi normaali ihminen suuttua. En ole sanonut hänelle mitään, mistä olisi voinut loukkaantua, en ole rikkonut mitään sopimuksiamme tms. Ap.

Sinä et tehnyt yhtään mitään väärin. Tällaisessa henkisessä väkivallassa on juuri se pointti, että uhri pidetään varpaillaan ja epävarmuuden tilassa, kun koskaan ei tiedä milloin ja miksi mykkäkoulu taas alkaa. Koko idea on siinä, että uhri miettii omaa käytöstään ja yrittää löytää jotain järkevää syytä, vaikka sellaista ei ole.

Itse seurustelin kaksi vuotta juuri tällaisen miehen kanssa. Ei niissä sen mykkäkouluissa ja paikalta häviämisissä ollut ikinä mitään ns. oikeaa syytä. Olin esimerkiksi katsonut bussissa liian kauan ulos ikkunasta. Tai olin hengittänyt väärin. Nämä riittävät toisen ihmisen hallintaa hakevalle miehelle "syyksi". Ja jos mitään muuta ei keksi, niin sitten keksitään päästä jotain. Esimerkiksi kuulemma kerran olin erään matkan lounailla ja illallisilla istumajärjestelyt ihan suunnittelemalla suunnitellut kuukausitolkulla häntä vastaan ja hänelle epäedullisiksi. Onneksi vihdoin ymmärsin lähteä, kun hän vain pelasi kuulokkeet korvilla tietokonepelejä ja minua ei ollut olemassa vaikka miten itkin ja rukoilin, että hän sanoisi jotain. Tämä siis sillä kerralla siksi, että olin ensin pyytänyt häntä tyhjentämään kahvikoneen säiliön, ja sitten viikkasin lakanoita jotenkin vääränlainen ilme naamalla.

Tuollainen käytös ei muutu kuin pahemmaksi. Tuollaista tekevä ihminen ei tule muuttamaan käytöstään, se vain tulee pahenemaan.

Kiva huomata, että on muitakin, jotka ovat kokeneet tuon kumppanin mökötyksen niinkin hyvästä syystä kuin hengittämisestä tai siitä, että naamalla on sekunnin murto-osan jokin vääränlainen ilme. Huh! En ikävöi hetkeäkään sitä miestä.

Vierailija kirjoitti:

Salmiakkimuumi kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katso peiliin!

Jotainhan sinä olet tehnyt ja aiheuttanut nykyisen tilanteen, älä siis syyttele miestäsi vaan ole rehellinen edes itsellesi ja mieti mitä teit ja korjaa tilanne.

Vielä kerran: - Katso peiliin!

Olen katsonut peiliin monta kertaa ja miettinyt monta kertaa mitä olisin voinut tehdä aiheuttaakseni tämän. Vaikka miten mietin niin en keksi. Tietenkin vauva on nyt saanut suurimman osan huomiostani eikä mies,  mutta jos on siitä suuttunut niin en koe toimineeni väärin, mieskin on saanut hellyyttä ja aikaa minulta vaikka vauva meillä nyt onkin. Ja tietenkin vauva-arki on yllättävän rankkaa, mutta minä siitä suurimman osan teen ja huolehdin, en koe toimineeni väärin siinä että odotan miehen tekevän joskus jotain. Tietenkin olen ollut nyt aika väsynyt kun en saa nukuttua kunnolla koska vauva heräilee, mutta ei sellaisestakaan voi normaali ihminen suuttua. En ole sanonut hänelle mitään, mistä olisi voinut loukkaantua, en ole rikkonut mitään sopimuksiamme tms. Ap.

Sinä et tehnyt yhtään mitään väärin. Tällaisessa henkisessä väkivallassa on juuri se pointti, että uhri pidetään varpaillaan ja epävarmuuden tilassa, kun koskaan ei tiedä milloin ja miksi mykkäkoulu taas alkaa. Koko idea on siinä, että uhri miettii omaa käytöstään ja yrittää löytää jotain järkevää syytä, vaikka sellaista ei ole.

Itse seurustelin kaksi vuotta juuri tällaisen miehen kanssa. Ei niissä sen mykkäkouluissa ja paikalta häviämisissä ollut ikinä mitään ns. oikeaa syytä. Olin esimerkiksi katsonut bussissa liian kauan ulos ikkunasta. Tai olin hengittänyt väärin. Nämä riittävät toisen ihmisen hallintaa hakevalle miehelle "syyksi". Ja jos mitään muuta ei keksi, niin sitten keksitään päästä jotain. Esimerkiksi kuulemma kerran olin erään matkan lounailla ja illallisilla istumajärjestelyt ihan suunnittelemalla suunnitellut kuukausitolkulla häntä vastaan ja hänelle epäedullisiksi. Onneksi vihdoin ymmärsin lähteä, kun hän vain pelasi kuulokkeet korvilla tietokonepelejä ja minua ei ollut olemassa vaikka miten itkin ja rukoilin, että hän sanoisi jotain. Tämä siis sillä kerralla siksi, että olin ensin pyytänyt häntä tyhjentämään kahvikoneen säiliön, ja sitten viikkasin lakanoita jotenkin vääränlainen ilme naamalla.

Tuollainen käytös ei muutu kuin pahemmaksi. Tuollaista tekevä ihminen ei tule muuttamaan käytöstään, se vain tulee pahenemaan.

Kiva huomata, että on muitakin, jotka ovat kokeneet tuon kumppanin mökötyksen niinkin hyvästä syystä kuin hengittämisestä tai siitä, että naamalla on sekunnin murto-osan jokin vääränlainen ilme. Huh! En ikävöi hetkeäkään sitä miestä.

Meillä viikkojen mykkäkouluun riitti syyksi se, että mies oli ihan itsekseen keksinyt että mä varmaan olen pettänyt häntä, milloin kenenkin kanssa. Nämä aina ilman minkäänlaista kimmoketta - toisinaan oli joku tyyppi josta en ollut kuullut vuosiin tai jota hädin tuskin edes tunsin. Miehelle vain tuli "sellainen tunne".

Ei erottu, vaikka lähellä käytiin. Mun mitta tuli täyteen (ihan liian myöhään) ja sanoin, että seuraava kerta on sit samalla se vika kerta. Ei ole nyt kolmeen vuoteen ollut mykkiksiä eikä ole keksinyt mulle uusia salarakkaita - tai ei ainakaan ole uskaltanut mulle näistä harhoistaan avautua.

Mutta kyllähän se jäljen jättää: koko ajan sitä elää vähän niin kuin toinen jalka ovenraossa, niin kauan sitä älytöntä skitsoilua kesti. En mä tiedä onko tällaisissa sovuissa kamalasti järkeä näissäkään.

Minulla on kokemusta kahdesta vaikeasta tilanteesta. Ensimmäinen päättyi eroon. Toinen ratkesi ja olemme onnellisempia kuin koskaan. Ensimmäisessä tapauksessa "mies" kaiketi ajautui psykoosiin, oli epäluuloinen, kuvitteli asioita, ei päästänyt minua asuntoon yksin, nukkui joka yö eri huoneessa ovi lukittuna yms. Muuttaessani en saanut tietyistä kaapeista hakea tavaroitani. Yritin puhua, mutta ei kuunnellut, ei puhunut. Katsoin tätä puoli vuotta (ei ONNEKSI lapsia) ja ostin oman asunnon ja muutin pois. Löysin upean miehen, jonka kanssa halusin rakentaa pidemmän tulevaisuuden. Toinen tilanne alkoi kun odotin esikoistamme. Läheisyys loppui, eikä hän ollut suostuvainen puhumaan tilanteesta. Ei toki ihan noin paha tilanne kuin ap:llä, lapsen hoidimme (toki minä aina enemmän), mutta ei hänestä oikein saanut "otetta", riekkui kavereiden kanssa ja epäilinkin, että olisi löytänyt uuden. Ei kuulemma ollut, ei minussa ollut vikaa. Koska meillä oli yhteinen lapsi ja arki sujui joten kuten, jäin. Meilläkin oli tuota, ettei suostunut kuuntelemaan, eikä reagoinut jättämiini kirjeisiin, joita kirjoitin kymmeniä, ellen jopa satoja. Tilanne kärjistyi, kun viiden vuoden jälkeen eräs toinen mies ilmaisi, että hän kuuntelee huoliani. En pettänyt, en harkinnut pettäväni, mutta minulla ei ole ystäviä, joille voisin tuntojani purkaa, ja aloin siis puhua hänelle vaikeuksistamme. Mieheni huomasi jossain välissä, että puhun jollekin toiselle. Se avasi hänen silmänsä, puhuimme asiat selviksi, ja nyt hänkin on kerran jättänyt viestin aiheesta, josta ei pystynyt puhumaan, mutta halusi, että tiedän, miltä hänestä tuntuu. Miehen kiukuttelut ovat vähentyneet 80-90%. Läheisyys on palannut suhteeseen. Miten jaksoin tuon 5 vuotta? Muistin sen, kuinka ihana ja hyvä ihminen hän on ollut, jaksoin luottaa, että tästäkin selvitään. Jatkoin puhumisen yrittämistä. Kaikesta muusta luovutin, en pyrkinyt lähelle, en edes ajatellut, että joissain asioissa hänen apuaan voisi pyytää. Mutta jaksoin, onneksi.

Onko liian vaikea kysyä häneltä: 

Mitä sinä haluat että suostut puhumaan?

Vierailija kirjoitti:

Onko liian vaikea kysyä häneltä: 

Mitä sinä haluat että suostut puhumaan?

Kannattaisiko edes vähän lukea mistä on kysymys ennen kuin kommentoi? 

Joskus onnistaa kirjoitti:

Minulla on kokemusta kahdesta vaikeasta tilanteesta. Ensimmäinen päättyi eroon. Toinen ratkesi ja olemme onnellisempia kuin koskaan. Ensimmäisessä tapauksessa "mies" kaiketi ajautui psykoosiin, oli epäluuloinen, kuvitteli asioita, ei päästänyt minua asuntoon yksin, nukkui joka yö eri huoneessa ovi lukittuna yms. Muuttaessani en saanut tietyistä kaapeista hakea tavaroitani. Yritin puhua, mutta ei kuunnellut, ei puhunut. Katsoin tätä puoli vuotta (ei ONNEKSI lapsia) ja ostin oman asunnon ja muutin pois. Löysin upean miehen, jonka kanssa halusin rakentaa pidemmän tulevaisuuden. Toinen tilanne alkoi kun odotin esikoistamme. Läheisyys loppui, eikä hän ollut suostuvainen puhumaan tilanteesta. Ei toki ihan noin paha tilanne kuin ap:llä, lapsen hoidimme (toki minä aina enemmän), mutta ei hänestä oikein saanut "otetta", riekkui kavereiden kanssa ja epäilinkin, että olisi löytänyt uuden. Ei kuulemma ollut, ei minussa ollut vikaa. Koska meillä oli yhteinen lapsi ja arki sujui joten kuten, jäin. Meilläkin oli tuota, ettei suostunut kuuntelemaan, eikä reagoinut jättämiini kirjeisiin, joita kirjoitin kymmeniä, ellen jopa satoja. Tilanne kärjistyi, kun viiden vuoden jälkeen eräs toinen mies ilmaisi, että hän kuuntelee huoliani. En pettänyt, en harkinnut pettäväni, mutta minulla ei ole ystäviä, joille voisin tuntojani purkaa, ja aloin siis puhua hänelle vaikeuksistamme. Mieheni huomasi jossain välissä, että puhun jollekin toiselle. Se avasi hänen silmänsä, puhuimme asiat selviksi, ja nyt hänkin on kerran jättänyt viestin aiheesta, josta ei pystynyt puhumaan, mutta halusi, että tiedän, miltä hänestä tuntuu. Miehen kiukuttelut ovat vähentyneet 80-90%. Läheisyys on palannut suhteeseen. Miten jaksoin tuon 5 vuotta? Muistin sen, kuinka ihana ja hyvä ihminen hän on ollut, jaksoin luottaa, että tästäkin selvitään. Jatkoin puhumisen yrittämistä. Kaikesta muusta luovutin, en pyrkinyt lähelle, en edes ajatellut, että joissain asioissa hänen apuaan voisi pyytää. Mutta jaksoin, onneksi.

Mulla oli tuollainen mies, jonka kanssa ei saatu mitään keskusteluyhteyttä aikaiseksi. 

Kotona hän oli vaitonainen. Asiat hoidettiin muutamalla lauseella ja sen jälkeen paettiin koneelle pakoon julmaa maailmaa. Julkisilla paikoilla hän käyttäytyi kuin olisi ollut yksin; hän ei pitänyt kädestä, käveli päältäni (siis ihan oikeasti jyräsi minut) eikä yksinkertaisesti kuullut kun puhuin hänelle. Jos yritin avata keskustelua häissä tai missä tahansa juhlissa missä pyörin hänen avecinaan, niin hän kuittasi juttuni lyhyesti ja keskittyi istumaan hiljaa paikallaan. "Jutellaan kotona" oli hänen vakiofraasinsa, vaikka en tietääkseni puhunut mitään kummallisempaa. Lopulta tajusin että tiesin hänestä vähemmän kuin hän minusta ja ymmärsin että se oli hänen tapansa käyttää valtaa. Ilmaisin jo kahden kuukauden yhdessäasumisen jälkeen, etten jaksa katsella sikaa jonka ainoa ääni on pieru eikä järjensanaa saa ulos. Miespä oli sitä mieltä, ettei meillä ole mitään ongelmaa eikä hän halua erota. 

Jossain vaiheessa aivan pokerina petin miestä. En halunnut muutenkaan jatkaa seurustelua ja olin aivan kypsä siihen puhumattomuuteen, joka katkesi siihen kun mies keksi komentaa minua tekemään jotain tai halveksi minua jostain. Sen jälkeen kun iskin erään tyypin kaupungilta, niin juttelin iltakaudet Fb:ssä. Oli vapauttavaa saada puhua ihmisen kanssa, joka ei ensimmäiseksi alkanut epäilemään, dissaamaan tai venyttämään jokaista sanaani vain siksi koska voi vaan puhui asiallisesti maan ja taivaan väliltä. Tässä vaiheessa kun eksäni tajusi, että juttelen jonkun toisen miehen kanssa, niin ääni kellossa muuttui - mutta ei suinkaan siksi, että hän olisi korjannut käytöstään vaan siksi, että hän alotti menemisteni kontrolloinnin ja kyttäämisen. Muuten koko päivän sain istua aivan rauhassa koneella, mutta kun tuttu nimi pamahti rtuutuun niin mies istui nenä kiinni koneeni näytössä. 

Ero oli väistämätön. Moi vaan tutut jotka tunnistatte ja onnea uudelle naiselle joka jaksaa tuota puhumatonta joka puhuu vain vittuillakseen. 

Vierailija kirjoitti:

No missä ap taas? Aina loppuhuipennus jää pimentoon.

Ap täällä. Ei ole mitään loppuhuipennuksia, tilanne on suunnilleen sama kuin lauantaina. Luen koko ajan tänne tulevia kommentteja ja mietin niitä, tunteet vain on niin sekaisin, että en oikein osaa niihin kaikkiin kommentoida. Ap.

[/quote]Ap täällä. Ei ole mitään loppuhuipennuksia, tilanne on suunnilleen sama kuin lauantaina. Luen koko ajan tänne tulevia kommentteja ja mietin niitä, tunteet vain on niin sekaisin, että en oikein osaa niihin kaikkiin kommentoida. Ap.[/quote]

Ei ihme, että on tunteet sekaisin.

Minusta suurin kysymys on, pystytkö hyväksymään sen, että miehesi a) ajattelee noin sun panoksestasi yhteisen lapsen hoidossa, b) huolehtii sun hyvinvoinnistasi ja jaksamisestasi tuolla tasolla JA c) puhuu sulle niinkuin puhuu.

Mä en henkilökohtaisesti pystyisi.

Olen pahoillani sun puolestasi, tosi kamala tilanne. Koita jaksaa!