Nuoruuden haaveet vs nykyisyys

Haaveilin perheestä ja lapsista ihan pikutytöstä asti vielä tuonne jonnekin 25. ikävuoteen saakka. Perheen perustaminen oli se suurin unelma, edes ammattiin liittyvät haaveet eivät olleet niin voimakkaita. Nyt 30-vuotiaana tiedän, että persoonani on sopimaton perhe-elämään, enkä perhettä hingu yhtään. En aio koskaan hankkia lapsia. Niin se ihminen muuttuu. Monet muutkin nuoruuteni haaveet ja kiinnostuksen kohteet ovat vaihtuneet. Osittain tuo liityy parantuneeseen itsetuntemukseen, mutta koen ihmisenä muuttuneeni ihan hirveästi siitä, mitä esim. vielä parinkympin paremmalla puolella olin. 

Mulla ei ollut oikein muita haaveita kuin että saisin lapsia. Avioliitosta en haaveillut. Yksinhuoltajaksi en todellakaan halunnut, vaan kasvattaa lapset yhdessä.

Sain kaksi lasta nelikymppisenä, olin avoliitossa. Hinta oli kova. Lasten isä kuoli. Jäin siis yksinhuoltajaksi. En ole edes leski. Sain sentään lapset kasvatettua kunnollinen ihmisiksi, mutta voimia se vei vetää koko rekeä eteenpäin aina yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monella on nuoruuden haaveita? Se kuulostaa vain niin oudolta.

Mun mielestä on ihan outoa kuulla nyt että joillain ei ole ollut nuoruuden haaveita! Tämä on todella yllättävää, luulin että kaikilla on jonkunlainen toive tulevaisuudesta ja vielä "yläkanttiin". Ihmiset on hyvin erilaisia näköjään.

Minulla menee paremmin kuin ikinä uskoin lapsuus ja nuoruus meni niin ahtaasti että oma huone olisi jo riittänyt tekemään mut onnelliseksi mutta pääsinkin opiskelee hortonomiksi kiitos isoäidin ja sain oman ison huoneen toisen sukulaisen luota opiskelujen ajaksi ja opiskelujen ollessa lopuillaan eräs saman alan opiskelija tuli ison ruusukimpun kera ja pyysi ulos ja opiskelujen loputtua kihloihin ja vuoden perästä naimisiin sitten elimme vaatimattomasti mutta onnellisesti pari vuotta kunnes saimme säästettyä ja ansaittua erinäisillä pätkähommilla tarpeeksi rahaa vaatimattoman kukkakaupan ostamiseen muutaman vuoden perästä se kannatti jo hyvin ja nyt 35 vuotta myöhemmin omistamme hyvällä paikalla Helsingissä mukavan kukkakaupan ja lyhyen matkan päässä kolmion jossa on 2 lasta ja  koira.

Yläasteella ajattelin, että olisin 25 v:nä äidinkielen opettaja, olisin naimisissa ja olisi omakotitalo, lapsi ja koira. Missähän todellisuudessa sitä on eletty kun 30 v. kellään kaverillakaan ei taida olla näitä vielä, osa sentään jo vakitöissä/naimisissa.

Ammattihaave on jo ehtinyt mennä uusiksi. En todellakaan kaipaa takaisin yläasteelle tai lukioon :p Muut asiat sinällään kelpaisivat yhä.