Nuoruuden haaveet vs nykyisyys

Halusin aina paljon lapsia, mies ei kuulunut suunnitelmiin kylläkään. Ajattelin adoptoida ellei kukaan mies siinä avustaisi. Tulevaisuutta oli melkein mahdoton hahmottaa nuorena. Haaveammatit oli hoiva-alan puolelta lääkäri, psykologi, terapeutti tms.

Nyt on 5 lasta ja se haaveammatti. Mieskin. Mies, joka petti, että ei ihan lottovoitto sekään. Lohduttaudun ajatuksella että en minä sellaista alunperin halunnutkaan, joten jokainen hetki kun se tuossa vielä on on plussaa.

Edemmäs on vaikea haaveilla. Niin kauan kuin mies on tuossa, se tulevaisuus ei ole itseni näköinen vaan täynnä epävarmuutta, mutta näköjään ei eroakaan ole luvassa. Mutta on hyvä työ ja ihanat lapset, ja ne aina halusin joten ei tässä ole syytä masentumaan rueta.

Visertäjä kirjoitti:

Kukapa ei olisi nuorempana haaveillut tulevaisuuttaan? Toteutuiko? Jos ei menikö haavetta paremmaksi vai huonommaksi? Miksi/miten?

Itse haaveilin mukavasta miehestä 2 lapsesta,pienestä maatilasta jossa pari vuohta,kanoja,lehmä,aasi,hevonen,koira ja kissa ja puutarha,ja sosiaalisesta elämästä pikku kylän asukkaiden kesken.

Todellisuus: Mukiinmenevä mies,6 lasta,vuokra kolmio,4 undulaattia ja sosiaalinen elämä nollilla...Mikähän meni pieleen?

Jätit opiskelematta.

Mulla oli täysin utopistiset haaveet, halusin olla yltiörikas ja kuuluisa (kansainvälisesti) ja tietty sitten komea ja mukava mies ja parit lapset siihen päälle :D. Mikään noista ei ole toteutunut, mutta ihan tyytyväinen oon silti, ehkä osaltaan siksi, että ymmärrän erityisesti noiden rikkaus ja kuuluisuus-unelmien olleen melko epärealistisia.

N35

Haaveilin omasta hevosesta ja urasta ratsastusurheilun parissa. Haaveilin myös miehestä ja parista lapsesta, eläimistä ja matkustelusta.

Onneksi jo melko pian tuli selväksi ettei nuo hevosvmhommat ole ehkä se järkevin tie ja hakeuduin muulle alalle. Miehen ja perheen ja eläimet ja matkusteluun sain, ulkomaillakin olen asunut pariin otteeseen ja matkustellut ihan riittävästi.

En haaveillut muusta kuin siitä, mitä olin milloinkin tekemässä. Unelmieni elämää elin jonkin aikaa, mutta lähdin siitä itse jostain syystä pois. En tajunnut silloin eläväni kenen tahansa unelmaa. Saavutin kyllä kaiken, mitä pitikin.

Halusin lapsena tutkijaksi tai prinsessaksi. Ei ole turkijan ura mitenkään mahdotonta, tulevaisuus näyttää.  Oman elämäni prinsessa toki olen. :) N26

Vierailija kirjoitti:

Kuka muka ehtii haaveilla tulevaisuudestaan lapsena? Aloitus kuulostaa aivan oudolta. Miten joku voi luoda tuollaisia visioita? Tavoitteita tulee koko ajan ja niitä täytetään, miten siinä voisi ajatella jotain perhettä?

Eipä ne nyt ihan lapsuushaaveita olekaan (paitsi ehkä ammatti ja eläimet itselläni), lapset elää pääosin hetkessä. Mutta kyllä sitä jo teini-iässä / nuorena aikuisena alkaa miettimään tulevaisuuttaan.

Haaveilin menestyksekkäästä urasta ja onnellisesta parisuhteesta. En missään nimessä lapsista.

Ura on ihan tavis, suhde onneton ja pari lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka muka ehtii haaveilla tulevaisuudestaan lapsena? Aloitus kuulostaa aivan oudolta. Miten joku voi luoda tuollaisia visioita? Tavoitteita tulee koko ajan ja niitä täytetään, miten siinä voisi ajatella jotain perhettä?

Eipä ne nyt ihan lapsuushaaveita olekaan (paitsi ehkä ammatti ja eläimet itselläni), lapset elää pääosin hetkessä. Mutta kyllä sitä jo teini-iässä / nuorena aikuisena alkaa miettimään tulevaisuuttaan.

Miten voisi ehtiä? Silloinhan on koko ajan tavoitteita, joita pitää saavuttaa ja hirveä kiire elämässä. Ei tulevaisuuden ajattelemiseen ole koskaan aikaa.

Jos olisin nuorena tiennyt olevani kohtuu hyväpalkkaisessa (ja varmaan arvostetussa) työssä ulkomailla, onnellisesti naimisissa ja pari lastakin, olisin varmaan ollut ikionnellinen. Kuitenkin tuntuu, että kaikki ei ole ihan kohdallaan. Sitä on vanhemmiten huomannut, kuinka iso osa omalla (tai oikeastaan perheenjäsenten) terveydellä on onnellisessa elämässä...  :-(

Paljoa en unelmoinut ja sekään vähä ei toteutunut. 

En haaveile oikeastaan mistään suuresta, kun elämässä on ollut jo nyt rankkoja asioita ja elämä on tehnyt nöyräksi. Haluaisin vain tulevaisuudessa ihan kivan työn, sellaisen mikä ei tuntuisi pakkopullalta. Hyvän miesystävänkin haluaisin sitten joskus sekä sosiaalinen piiri olisi kiva säilyttää. Onnellisuudestakin haaveilen, mutta en liikaa, silloin siitä tulee ikuinen pettymysten tie.

T. 19v lukiolaistyttö

Haaveilin vakityöpaikasta/urasta, miehestä, omasta kodista ja ehkä lapsistakin.

Olen työtön maisteri, lapseton ikisinkku ja pienessä vuokrayksiössä asuva.

Kuinka monella on nuoruuden haaveita? Se kuulostaa vain niin oudolta.

Haaveilin nuorena eräästä miehestä, jonka parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin, ja jonka kanssa suhdetta kokeilin, muttei siitä tullut mitään. Olen ammatissa, josta haaveilin. Ja olen toteuttanut yhden unelman, jonka takarajaksi asetin 37 vuotta. Asun siellä, missä unelmoin asuvani. Unelmia liittyen lähitulevaisuuteen on ehkä jopa liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Haaveilin nuorena eräästä miehestä, jonka parikymmentä vuotta myöhemmin tapasin, ja jonka kanssa suhdetta kokeilin, muttei siitä tullut mitään. Olen ammatissa, josta haaveilin. Ja olen toteuttanut yhden unelman, jonka takarajaksi asetin 37 vuotta. Asun siellä, missä unelmoin asuvani. Unelmia liittyen lähitulevaisuuteen on ehkä jopa liikaa.

Tarkoitin tietenkin 37 ikävuotta.

Haaveilin ihan tavallisesta elämästä, johon kuuluu hyvä työ, ihana puoliso ja monipuolinen vapaa-aika. Nyt 35-vuotiaana tuntuu, että kaikki toiveet on täyttynyt monin verroin. Olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta yhdessä ja suhde voi hyvin. Meillä on 2-vuotias terve lapsi ja velaton kolmio Helsingissä. Molemmilla on hyväpalkkainen ja mielenkiintoinen työ. Harrastukset ja ihania ystäviä löytyy. Olen erittäin onnellinen ja kiitollinen.

Unelmoin perheestä ja lapsista. Sain perheen ja hyvän, rakkaan miehen. Olen kiitollinen.

Unelmoin ja haaveilin isosta talosta ja puutarhasta asuessamme ahtaasti. Sain ne molemmat. Talossa on tilaa. Olen kiitollinen.

Unelmoin nuorena valmistuvani aineenopettajaksi. Valmistuin - mutta en ole saanut kuin pätkätöitä omalta alaltani. Oikeastaan haaveilin olevani virkanainen, lapseton opettaja, joka matkustaisi kaikki lomat. Näin ei käynyt.

Työkuvioissa kaikki on mennyt päinvastoin kuin unelmoin.

Nyt unelmoin intohimotyöstä tai -ammatista. Unelmoin asuvani vielä kerran jossain ulkomailla, missä saan tehdä työtä, jota rakastan, joka innostaa - ja työstä, jossa saan paljon nauraa ja iloita.

Monet unelmani ovat toteutuneet, mutta työasia ei. Olen työtön, tosin menossa pian työharjoitteluun. Toivon, että  työharjoittelussa saan oikeasti tutustua, harjoitella, opetella uusia juttuja - että minun ei tarvitsisi tehdä ilta- ja viikonlopputöitä.

Haaveilin hyväpalkkaisesta ja mielenkiintoisesta työstä, ihanasta aviomiehestä ja parista lapsesta. Omakotitalosta ja koirasta.

Myöhemmin tajusin että vihoviimeinen asuinmuoto mulle olis omakotitalo ja koiran ehtii hankkia sitten kun lapset on kouluikäisiä. Ammattiin en ole tyytyväinen, mutta onneksi olen vielä suhteellisen nuori että ehdin kehittää itseäni ammatillisesti eteenpäin.

Mutta ne tärkeimmät sain: miehen jota rakastan sydämeni pohjasta ja kaksi kaunista tervettä lasta. Vaikka muuten menisikin huonommin, en kokisi olevani elämässäni epäonnistunut.

Lapsuuden haaveissani olisimme asuneet parhaan kaverini kanssa paritalon puoliskoissa omien ihanien avioimiestemme kanssa (Johnny Depp & Orlando Bloom), suomalaisessa vehreässä pikkukaupungissa. Meillä olisi samanikäisiä lapsia, joista tulisi parhaita kavereita, töitä tekisin näyttelijä-opettaja-laulajana, söpöjä koiria ja kissoja olisi useita.

Nykyhetki: Helsingissä, media-alalla töissä. Avomieheni ei ole Depp vaan tavallinen suomalainen vaalea mies. Koiria yksi, lapsia ei yhtään, eikä taida tulla. Kaverini asuu maaseudulla omakotitalossa aviomiehensä ja kahden koiran kanssa. Edelleen ollaan parhaita kamuja.