Nuoruuden haaveet vs nykyisyys

Vituiks meni

Ei hurraamista siistin mökin ja pienen idyllisen perheen sijaan liian pieni vuokraluukku,liikaa juova mies,kiroileva papukaija ja 2 kehitysvammaista lasta,1 adhd lapsi ja luojan kiitos edes 1 normaali lapsi.

Sinne mureni pilvi linnat :(

Visertäjä kirjoitti:

Kukapa ei olisi nuorempana haaveillut tulevaisuuttaan? Toteutuiko? Jos ei menikö haavetta paremmaksi vai huonommaksi? Miksi/miten?

Itse haaveilin lapsena tanssimisesta, laulamisesta, näyttelemisestä ja kaikista sellaisista harrastuksista mihin meidän perheellä ollut varaa. Unelmoin myös joskus pääseväni ulkomaille ja omistavani mukavan asunnon kaupungin keskustasta. Mikään haaveista ei koskaan toteutunu, vaan minusta tuli työhön kelpaamaton työkyvytön työnhakija, joka asuu vuokra-asunnossa pikkulähiössä kamppaillen kaiken voimin syrjäytymistä vastaan. Elämä on kovaa ja joskus vain on kasvettava aikuiseksi ja lakattava unelmoimasta. Annetaan vain lasten haaveilla.

Miten mahdutte asumaan vuokrakolmiossa kuuden lapsen kanssa?

Nuorena kuvittelin, että lapset automaattisesti kuuluvat elämään. Erottuani vähän alle 30-vuotiaana silloisesta avovaimostani tajusin, ettei niitä ole pakko hankkia jos ei halua. Sen jälkeen elämäni on ollut paljon vapaampaa ja vauraampaa. Parisuhdekin on paljon parempi kuin olin ikinä voinut kuvitellakaan. Olisin onnellinen paljon vähemmästäkin.

Kolmio on 75 m2  eli 3h, k, kph, las.p  

1 huone minulle ja miehelle ja 3 lasta kumpaankin jäljelle jäävään huoneeseen.Elämä melko ahdasta mutta pienellä kikkailulla ihan siedettävää.

En muista yhtään haavetta.

Ihan ok näin. Ei pettymyksiä, ei luovuttamisia, ei turhia umpikujia. 

En koskaan nuorena halunnut lapsia, mutta muutosta ulkomaille kyllä. Ja laajasta sosiaalisesta piiristä. Halusin meikkitaiteilijaksi kymmenen vuotta.

Terveppä terve  kaupan kassalta, 32 v pohjois-suomesta keskeltä korpea, lisääntymiskyvyttömänä ja lapsesta haaveilevana sinkkuna jonka paras ystävä on herra Netflix

Ihan hyvin meni. Mitään haaveita ei oikeastaan ole koskaan edes ollut, joten nykyään elän tuohon verrattuna yltäkylläisyydessä. Välillä melkeinpä hävettää kun asiat on niin hyvin että jos jotain haluaa niin voi vain marssia kauppaan ja ostaa sen mitä haluaa eikä se ole minkäänlainen ongelma. Ikään kuin vähän liian helpolla nykyisin saa kaiken. Tein kyllä kovasti töitä opiskellessa että tähän pääsisi, ja opin siinä samalla venyttämään kengännauhabudjetinkin ihmetekoihin, joten tuosta taustasta kai tuo fiilis nyt sitten johtuu.

En muista, että minulla olisi ollut mitään unelmia, haaveita tai tavoitteita. Elämä on nykyään paskaa.

Haaveilin olevani olympiavoittaja. Sitten siinä, kun yritti urheilla, opiskella ja selvitä vuokranmaksusta ja muista kuluista, löin hanskat tiskiin. Ei urheilulla elä tai elää jos on niitä kirkkaimpia tähtiä, mutta matka sinne on aika pitkä. Senkin matkan ajan pitäisi syödä, asua jossain, harjoitella ja kilpailla.

Välillä harmittaa etten päässyt niin pitkälle kuin olisin halunnut. Minulla oli jo pari kv-arvokisamitallia nuorten sarjoissa ja kansallisella tasolla olin aikuisten kärkeä, joten iha tyhjiä haaveeni eivät olleet.

Nyt olen ihan tavallinen työssäkäyvä nainen, vaimo ja äiti.

Kyllähän sitä mitään elämästä tietämättömänä haaveilee 250 neliön omakotitalosta vauraalla alueella tai urbaanista city-asunnosta ison kaupungin keskustassa. Jossa sisustus olisi yhteensointuvaa eikä mistään kirpputorilta kerättyä.

Sitten kun tultiin kertomaan mm. kiinteistövero, vakuutukset, vesi, sähkö, netti, lämmitys, autopaikka jne. maksut. Pieni palkka vaikka yliopisto käyty.

Sinne meni ne haaveet.

Haaveilin matkustelusta, ihanasta miehestä, keskusta-asunnosta ja perheestä kolmekymppisenä.

Mitäs sain: olin uusperheen äiti 23 v:nä, kasvatin toisen äidin lapset aikuisiksi. Rahoitin puolet omakotitalosta, joka ei ollut oikeudellisesti minun. Rahat hukkui remontteihin ja ruokaan. Kun miehen lapset muuttivat opiskelemaan ja asuntolaina oli maksettu mies alkoi kohdella ala-arvoisesti, huorittelemaan ja piruilemaan kaikesta mitä tein, hajotti tavaroitani, kävi kimppuun ja kantoi pyykit naruilta myttyinä kaappiin. Lähdin menemään 20 vuoden jälkeen, kun jäppinen huusi nuorimman kuullen, että hän ei ollut poikaa koskaan halunnut.

Kun tuosta on muutama vuosi, huomaan olevani onnellinen vuokrakaksiossa: TV-kanava on valitsemani, voin kuunnella musiikkia, josta pidän todella, olen matkustanut ulkomailla parissa vuodessa enemmän kuin 20 avoliittovuodessa. Voin valita, ketä tapaan ja juosta rokkikonserteissa ilman mustasukkaisuuskohtauksia. Elämä on ihanaa!

Päästä pois kotikylältä. Saada rahaa niin paljon että pystyy ostamaan omia vaatteita (alusvaatteita myötä siskojen vanhoja) ja löytää mies.

Elän unelmaani 🤔 terveisin joku joka on naimisissa ja asuu kaupungissa jossa on h&m

Vituiksi meinasi mennä. Onneksi ymmärsin ostaa pari sataa Bitcoinia tonnilla muutama vuosi sitten. Näitä realisoitu jo yli miljoonan euron edestä ja unelma okt tuli hankittua. Olisi ollut aika hiljaista 4000k palkalla varsinkin kun vaimo on tukirahaton jatko-opiskelija

Haaveilin hellästä ja muutoikin ihanasta miehestä, yhteisistä lapsista, kodista maaseudulla, kanoista ja biologin ammatista.

Nyt minulla on hellä, mutta ei aina kovin ihana mies, yhteiset lapset, joista toinen on psyykkisesti kehitysvammainen ja koti maaseudulla, johon en ole vielä jaksanut kanoja hommata raskaan arjen takia. Ammattia ei ole, kun aika on mennyt lapsiin.

Muuten siis ihan ok, mutta mies saisi olla vähän parempi minulle ja lapsille ja tuo ammatin puuttuminen välillä harmittaa. Mutta eipä sitä kai kaikkea voi saada.

Oletin, että mulla tulisi olemaan samanlainen elämä kuin muillakin, perhe, oma talo, lapsia jne. mutta eipähän mennyt mikään nappiin. Toisaalta en tiedä onko tää huonokaan vaihtoehtoistodellisuus, ainoastaan erilainen ja itsepähän omine päineni olen tähän päätynyt.

Mitä haaveistani muistan, kuului niihin lapsia ja niille paras isä, mitä olla voi. Lisäksi joulut meillä isossa talossa, paikalla kaikki mummot, mammat, papat, enot, sedät, serkut ja kälyt.

No, vanhempieni kanssa en ole missään tekemisissä ja veljeni ei ole minuun yhteydessä, koska hmmm...sekoitus sitä että minun pitäisi mukisematta sietää huono kohtelu, mutta kun en siedä ja kateutta, inhoa...mistä minä tiedän...eli serkkujakaan lapsemme eivät näe. Miehenä passiivis-agressiivinen narsisti, joka ei pidä mitään yhteyttä perheeseensä eikä hänellä ole kavereita. Ei myöskään välitä lapsistaan ja minusta välittää hyödyn verran. Rahaa ei ole ja okt on pieni. Nyt ollaan keskellä eroa. Ehkä tulevaisuus tästä eteenpäin on valoisampi... Ai niin, lapsia on 3 ja he ovat kyllä ihan maailman parhaita!!!

Konkreettisia haaveita ei ole hirveästi ollut, mutta sellainen yleinen mielikuva tulevaisuuden minästä on ollut aina täysin vääristynyt. Sillä olisi ollut aivan eri luonne ja ulkonäkö (siis koko ruumiinrakenne, niin ettei sitä voi toteuttaa edes millään kauneuskirurgialla, liikunnalla tms. toiminnalla). Jostain syystä vain kuvittelin, että rumuuteni ja luuseriuteni on väliaikaista ja jossain vaiheessa sisäinen kaunis joutsen pääsee kuoriutumaan ja elämään unelmaansa. Pikkuhiljaa alkaa valjeta, ettei tässä kukkaan tulla puhkeamaan, vaan lakastun vuosi vuodelta vain entistä huonommaksi.

Kuka muka ehtii haaveilla tulevaisuudestaan lapsena? Aloitus kuulostaa aivan oudolta. Miten joku voi luoda tuollaisia visioita? Tavoitteita tulee koko ajan ja niitä täytetään, miten siinä voisi ajatella jotain perhettä?