Kaikkonen: Pienten lasten koulu ratkaisuksi koulutuksen eriarvoistumiseen

Olen itse erityislahjakas ja 80-luvulla kouluni aloittanut, koulukiusattu, epäilemättä peruskoulussa alisuoriutunut mutta silti ihan ok menestynyt, kuusi ällää kirjoittanut ja ikäni töitä tehnyt.

Minulla on kolme lasta, joista vanhin aloittaa syksyllä koulunsa. Ei ole tyhmä kaveri hänkään, ilmeisesti valokuvamuistilla varustettu. Eskarissa hän ei ole saanut yhtään mitään lisätehtäviä eikä hänen taitojaan ole yhtään mitenkään korostettu. Tavoitteiksi on asetettu asioita, jotka ovat hänelle vaikeita, kuten luistelu. Kaverit pyytävät häneltä apua, jos jotakin vaikeampaa tarvitsee lukea tai laskea, mutta muuten hänen taitojaan ei mitenkään alleviivata. Minusta tämä on aivan fine. Osaan kyllä itse antaa hänelle kotona haasteita, jos hän niitä kaipaa.

Suomalaisen peruskoulun tasoerot ovat suuremmat kuin koskaan, ja meidän pitäisi olla huolissamme nimenomaan siitä heikommasta päästä. Kuitenkaan tässä(kään) ketjussa ei taida kukaan olla huolissaan siitä, ettei lapsensa täyttäisi minimivaatimuksia. Kaikki me olemme niitä onnellisten tähtien alla syntyneitä, joilla varmasti on kykyä auttaa lapsiaan itsekin saamaan riittäviä haasteita.

Ehkä idealismini karisee kun pääsen tutustumaan nykypäivän peruskouluun. Mutta tällä hetkellä ajattelen, että on minun tehtäväni tukea lastani hänen lahjakkuuksissaan, jos hän niin haluaa. Peruskoulu opettaa sitten muita asioita.

Musiikista tiedän, että kymmenvuotiaana soittotunnit aloittanut ottaa usein parissa, kolmessa vuodessa kiinni kolmivuotiaasta asti soittaneet, toki vähän soittimesta riippuen. Niinpä suhtaudun pienellä varauksella siihen, että viisivuotiaat pistetään tekemään tokan luokan oppikirjoja. Se antaa vähän huonon signaalin niin lapselle itselleen kuin kaveriporukallekin, eikä välttämättä pitkällä tähtäimellä vie yhtään sen pitemmälle. Eriyttämisen keinoja on muitakin, ja paljon vähemmän alleviivaavia. Itse tiedän, kuinka yksinäistä on olla matikantunnilla se tyyppi, jolla on oma oppikirja.

Oma lukunsa ovat nuo mainitsemani soittotunnit, jotka ovat matemaattisesti lahjakkaalle lapselle oiva keino käyttää lahjojaan ja samalla laajentaa omaa lahjakkuusprofiilia.

Vierailija kirjoitti:

Ei se poista sitä koulupäivän tylsyyttä, että kotona illalla on tarjolla harrastuksia ja muita virikkeitä. Mun teinini on nyt 8-luokalla ja itkee joka maanantai kun on pakko lähteä kouluun, jossa joutuu olemaan pahimpina päivinä 8-16 homeisissa luokissa 200 pissiksen ja jonnen seurassa. Mitään ei opita mutta tunneilla ei toisaalta saa (ymmärrettävistä syistä) tehdä mitään omaa mielekästä puuhaa. Tämä on niin hirveää resurssien tuhlausta, että itseäkin suututtaa. Jos teini saisi oman tasoistaan opetusta, hän olisi jo aikaa sitten saanut koko peruskoulun oppimäärän käytyä läpi ja olisi nyt oppimassa lukiotason oppimääriä. Mutta ei, tänäänkin hän käyttää taas yhden matikan tunnin siihen, että opettaja vääntää muille rautalangasta miten keskiarvo lasketaan.

Meidänkin hupparinhihat syönyt nuori olisi akateemisilta taidoiltaan voinut harppoa peruskoulun läpi ja tehdä ohella lukiotason tehtäviä. Syötyjen huppareiden ja kynien, nahan nyppimisen ja ahdistuksen lisäksi nuoremme sai myös astmadiagnoosin, koska maatui päivät pitkät "sisäilmakorjattavissa" rakennuksissa.

Omat lapset, myös nyt jo 9 luokkaa käyvä esikoinen, ovat käyneet eskari-2. luokan juuri tuon ehdotuksen mukaisesti. 1 ja 2 luokka olivat vielä samassa luokkahuoneessakin. En nyt ole kyllä huomannut, että miten se eriarvoisuutta on vähentänyt.  Ihan samat tuloerot lasten vanhemmilla edelleen on kuin oli silloin eskariaikoihinkin. Ja kivasti taas tämä samainen koulu läiskäisee tämän eriarvoisuuden oppilaiden pärställe, kun ensi viikolla on liikuntapäivä: rikkaiden kakarat lähtee laskettelemaan omalla kustannuksellaan, köyhien lapset jää koulun pihaan leikkimään lipunryöstöä. Ja ennen kuin joku älähtää, omat lapset  lähtee laskettelemaan, tai no lautailemaan, kun se on kevyempi kantaa ja mäki on niin pieni, että sinne suksilla kannata edes lähteä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minu lapseni söi ekalla luokalla kuuden hupparin hihat ja lukemattoman määrän lyijykyniä tylsyyksissään. Eskarissa ja ekaluokkaa edeltäneenä kesänä ei moista tapahtunut, syksyn puoliväliin mennessä alkoivat huppareiden hihat hajoilla ja kyniä ostettiin muutaman kappaleen sijaan 10 kpln paketeissa...

Tuo ei ole tylsyyttä vaan stressireaktio. Kannattaisiko tarjota jotain korvaavaa toimintaa ennen kuin kaveri alkaa nyppiä omaa kehoaan.

Näinpä. Yläasteella alkoi sitten nyppiä kehoaan, että kiitos vain koululaitokselle. Ja kyllä, tarjosimme kotona niin paljon kuin mahdollista, etsittiin harrastuksia, tilattiin kirjoja kotiin, keskusteltiin, kannustettiin. Ei se silti muuta sitä, että koulussa lapsi voi todella huonosti ja yläasteella sitten oltiinkin nuorisopsykiatrian asiakkaita. Polku oli nähtävissä heti ekaluokan syksystä alkaen. :/

Anteeksi, olin ymmärtävinäni että lapsi on edelleen pikkukoululainen.

Mutta tiedän minäkin, mistä on kysymys, olin itse koulukiusattu ja mieheni itsensä repijä. Ei se huono vointi tule siitä, ettei lapsi saa riittävästi haasteita vaan siitä, että koulussa olo on yhtä haastetta. Eli näkisin, että heikoimpiin kohdistettavat tukitoimet (kyllä, pienryhmät) pelastaisivat ne fiksutkin.

Tämä toimisi jos ihan oikeasti se tokaluokan päätöspäivä olisi tiukka portti ja seulan ei annettaisi lainkaan vuotaa. Siinä karsittaisiin väki jatkamaan joko normaalille linjalle tai ongelman mukaan profiloituun luokkaan. Häiriköt omaan pienryhmäänsä ja oppimisvaikeuksien mukaan oma pienryhmä, josta tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan voisi osalistua osalle tavallisen luokan tunneista. Kuitenkin tärkeimmät aineet vähintään saisi opiskella kunnon tuella pienessä ryhmässä ja ilman häiriköitä.

Näin jokainen saisi ansaitsemansa tuen ja myös ne tavalliset sen ansaitsemansa opiskelurauhan. Kukaan ei voisi sanoa, että leimataan pärstän mukaan jne. kun kerran 3 vuotta on ollut lapsella ja perheellä mahdollisuus näyttää, että opiskelu normaaleissa olosuhteissa käytöksen puolesta onnistuu. Tämän jälkeen asiat vaikeutuvat niin paljon, että on oikeudenmukaista enemmistöä kohtaan, että muiden oppimista häiritsevät siirretään muualle.

Ei heistä sen enempää mitään tule olivat isossa luokassa tai eivät. Isossa luokassa kaikkein vähiten saadaan mitään järkevää vastetta satsaukselle. Pienessä luokassa sentään saatetaan saada jokin opiskelurauha aikaiseksikin ja kenties osasta saadaan ihan kelpokansalaisia jahka kasvavat ja oppivat hillitsemään käytöstään. Sitä odotellessa on väärin tuhota koko luokallisen keskittyminen, motivaatio ja jopa uramahdollisuudet sen myötä.

Pienryhmistä siirtyminen tavalliselle linjalle olisi mahdollista, mutta vain tarkan harkinnan ja kokeilujakson kautta.

Ne ekat kolme vuotta pitäisi opiskella joustavasti 1-4 vuodessa. Eli "kolmannelle luokalle" pääsee kuin osoittaa hallitsevansa "akateemiset asiat" ja käytös on kelvollista. Eli osaamisen mukaan luokka-asteelle eikä iän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ei koskaan toimita niin päin, että ne parhaat saisi erityistä tukea ja saisi edetä samanlaisen lisähenkilöstön ohjauksessa kuin ne ongelmaisetkin? Hyväksyttäisiin se, että osa menestyy, on ahkeria ja haluaa oikeasti oppia ilman jatkuvaa häiriötä.

Tasapuolinen kohtelu ei ole sitä, että osaa paapotaan koko kouluajan ja osa (ne fiksuimmat), joutuvat käytännössä pärjäämään itsekseen.

Tähän riittäisi opiskelurauha luokassa. Opettaja ehtisi opettaa kaikentasoisia. Ja harrastekerhot koulun yhteydessä (matikkakerho, luonnontiedekerho, liikuntakerho...) sekä tutorointi (vanhemmat vuosiluokat pitävät läksykerhoa nuoremmille).

Nythän tällaista ollaan tekemässä väärinpäin, eli uusien opetussuunnitelmien mukaan annetaan oppilaille suuri vastuu omasta opiskelustaan, pitäisi opettaa lähinnä tiedonhakutaitoja, oppilaiden pitäisi toimia todella itsenäisesti jne. -> ne parhaat oppilaat pärjäävät, mutta hälyisessä ympäristössä kun heikommat oppilaat ovat aivan pihalla.

Joo, joku hokkuspokkustemppuhan tuon ratkaisee. Ratkaisu on oikeasti vain raaka työ, lasten tekemä. Lukemisen haaste on nämä digilaitteet, joten vanhempien pitää laittaa lapset lukemaan ja piste. Sen lisäksi koulusta pitää tulla läksyä, ulkoaopettelua ja ylipäätään koulun ei tarvi viihdyttää jatkuvasti. Vanhemmat purkaa omia kouluangstejaan ja vaatii "mielenkiintoisempaa", "lapsia motivoivampaa" jne. Mutta totuus on, että perinteinen meininki huonoine puolineen tuo parhaan tuloksen. Niissä maissa, joissa Pisassa pärjätään, on todella konservatiivinen koululaitos.

Sanoisin vielä, että mitään kokonaisuuksia ei voi ymmärtää, ellei ensin OPETTELE pikkujuttuja. Ja se vaatii sitä tylsää opettelua, lukemista ja tankkaamista.

Ratkaisuksi pienten lasten ja perheiden tuki. Meillä on herkkä lapsi, joka kärsii älämölö-luokassa ja nyt on ollut puhetta joidenkin tukitoimien käynnistämisestä. Eikö koulussa pitäisi olla ihan perusoletuksena, että kaikkien lasten on hyvä olla luokassa? Miksi pitää odottaa, että joku lapsi alkaa voida huonosti ja sitten kohdentaa jotain "tukitoimia" tähän yksittäiseen lapseen? En ymmärrä.