Mikä on paras tapa suhtautua kosintaan, kun suhde on vielä liian epävakaa naimisiinmenoa ajatellen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos noin paljon mietityttää naimisiin meno, älä ihmeessä mene, ero tulisi kuitenkin.

En menekään, nyt. Mutta haluan mennä tämän miehen kanssa naimisiin sitten kun hänestä kasvaa mies. Ketjussa on kysymys siitä, miten tällaisen asian voi ilmaista miehelle siten, ettei häneltä mene usko itseensä?

ap

Ei hän kasva saati ala uskoa itseensä. Läheisriippuvainen, mustasukkainen narsisti ei muutu paremmaksi.

Pakene kun voit.

Jumalauta missä "minä muutan hänet rakkaudellani" -harhassa elät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asetat ajan, jolloin naimisiinmeno voisi olla ajankohtaista esim. vaikka 2020 kesällä. Siihen mennessä tiedät kyllä mitä arki on ja miltä sinusta tuntuu. Aikaa ei tarvitse selitellä enempää, sen pitäisi riittää vastaukseksi.

Kiitos tästä hyvästä neuvosta.

Muilta osin tähän on tullut hämmentävänkin kielteisiä kommentteja. Teidänkö mielestänne yksikään ihminen ei voi koskaan päästä yli vaikean taustan jättämistä haavoista ja/tai oppia elämään niiden kanssa niin, että onnellinen parisuhde on mahdollinen? Aika lohduton maailmankuva mielestäni. Minkälaisista taustoista itse tulette, oletteko täydellisiä ihmisiä? Toivotteko kumppaniltanne ymmärrystä ja lempeää suhtautumista silloin, kun ylireagoitte johonkin itsestänne vaikealta tuntuvaan asiaan?

ap

Mun taustani on todella vaikea, mutta en siltikään ole pohjattoman mustasukkainen ja takertuva. Ne taustaan liittyvät ongelmat ovat aivan eri asia kuin synnynnäinen luonnehäiriö, mikä hallitsee koko parisuhdetta ja kuormittaa tervettä todella paljon. Todellakin toivon, että kumppanini tukisi minua vaikeina hetkinä, mutta nuo piirteet eivät ole niitä, joille voi hirveästi antaa ymmärrystä. Tuollainen ihminen ei hirveästi vain muutu, saattaa vain esittää sellaista. 

elät selkeästi sitä pumpulivaihetta, johon kuuluu kaiken kieltäminen ja puolesta selittely. Syytät eksiä niiden ymmärtämättömyydestä ja katkeriksi ehkä, saatat myös katkoa välejä ihmisiin jotka eivät ymmärrä sinua. Jossain vaiheessa sinulle tulee se tympääntyminen, etkä jaksa enää. Sitten kaivat taas tämän keskustelun esiin ja tajuat mitä sanoimme. Kaikki meistä negatiivisten kommenttien lähettelijöistä olemme todennäköisesti kokeneet saman, mutta jokaisen on näemmä itse tehtävä virheensä. 

Lähivuosina keskustelemme siitä, miten taas joku "perheenisä" kidutti eroaikeissa olevan, vuosia rääkkäämänsä vaimonsa kuoliaaksi lasten läsnäollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asetat ajan, jolloin naimisiinmeno voisi olla ajankohtaista esim. vaikka 2020 kesällä. Siihen mennessä tiedät kyllä mitä arki on ja miltä sinusta tuntuu. Aikaa ei tarvitse selitellä enempää, sen pitäisi riittää vastaukseksi.

Kiitos tästä hyvästä neuvosta.

Muilta osin tähän on tullut hämmentävänkin kielteisiä kommentteja. Teidänkö mielestänne yksikään ihminen ei voi koskaan päästä yli vaikean taustan jättämistä haavoista ja/tai oppia elämään niiden kanssa niin, että onnellinen parisuhde on mahdollinen? Aika lohduton maailmankuva mielestäni. Minkälaisista taustoista itse tulette, oletteko täydellisiä ihmisiä? Toivotteko kumppaniltanne ymmärrystä ja lempeää suhtautumista silloin, kun ylireagoitte johonkin itsestänne vaikealta tuntuvaan asiaan?

ap

Miehesi on sairaalloisen mustasukkainen ja kontrolloiva. Sinä vastuutat itseäsi hänen tunteistaan ja etsit epätoivoisesti tapaa puhua hänelle tunteistasi, koska et voi sanoa niitä suoraan, ettei mies pahastu. Ei tuossa ole kyse mistään lempeästä ymmärryksestä vaan molemminpuolisen manipulaation kehästä. Mies on jo saanut sinut varomaan sanojasi ja tekojasi. Aikuisesta suhteessa voi puhua suoraan ja kumpikin on itse vastuussa omista tunteistaan. Mielestäni kuvailet sairasta suhdetta, joka tulee pahenemaan, kun kaukosuhde loppuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asetat ajan, jolloin naimisiinmeno voisi olla ajankohtaista esim. vaikka 2020 kesällä. Siihen mennessä tiedät kyllä mitä arki on ja miltä sinusta tuntuu. Aikaa ei tarvitse selitellä enempää, sen pitäisi riittää vastaukseksi.

Kiitos tästä hyvästä neuvosta.

Muilta osin tähän on tullut hämmentävänkin kielteisiä kommentteja. Teidänkö mielestänne yksikään ihminen ei voi koskaan päästä yli vaikean taustan jättämistä haavoista ja/tai oppia elämään niiden kanssa niin, että onnellinen parisuhde on mahdollinen? Aika lohduton maailmankuva mielestäni. Minkälaisista taustoista itse tulette, oletteko täydellisiä ihmisiä? Toivotteko kumppaniltanne ymmärrystä ja lempeää suhtautumista silloin, kun ylireagoitte johonkin itsestänne vaikealta tuntuvaan asiaan?

ap

Kyllä voi mutta melko harvinaista tuo on - ja vaatii yleensä todella kovan _oman_ motivaation jonka esim jokin kriisi on aiheuttanut ja ihminen menee _itse omasta halustaan_ terapiaan esimerkiksi. En jäisi odottelemaan sitä että toinen ihminen ehkä joskus alkaa haluta itse muuttua... Monta kuvaamasikaltaista ja huonosti päättynytta tilannetta ja suhdetta olen nähnyt, jopa itse ollut noissa osapuolena.

Mies on hiljattain aloittanut terapian, jonne nimenomaan omasta aloitteestaan meni. Olin ajatellut itse ottaa terapian puheeksi vuoden sisällä, jos tilanne ei alkaisi vaikuttaa siltä että se on itsestään menossa parempaan suuntaan, mutta en ollut ehtinyt mainitakaan asiasta kun mies kertoi etsineensä ja löytäneensä hyvän terapeutin, jolla nyt käy kahdesti viikossa. Hän juttelee avoimesti siitä, mitä käynneillä on keskusteltu ja mielestäni tilanne vaikuttaa lupaavalta.

ap

Minä olen varmaankin tuon miehen kaltainen. Tulin pahasti petetyksi edellisessä suhteessani. Petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Luottamus ihmisiin sai vakavan kolauksen. Teen ihan älyttömän paljon töitä oman pääni kanssa, jotta pystyisin tässä uudessa hyvinkin tuoreessa suhteessani käyttäytymään täyspäisesti. Siitä huolimatta olen mustasukkainen (en tätä näytä, enkä kerro kumppanilleni) ja lähes joka päivä olen varma, että hän jättää minut. Erossa oleminen on vaikeaa, kun pelkään niin paljon jätetyksitulemista.

Näiden kommenttien perusteella minun ei varmasti koskaan enää pitäisi seurustella, kun minut on jo pilattu. Itse ajattelen, että myös minä olen rakkauden ja parisuhteen arvoinen. En ikinä syytä miestäni minun pääni ongelmista, vaikka niistä avoimesti puhunkin. Jos hän on minulle oikea ihminen, hän jaksaa minua tukea omassa epätäydellisyydessäni. Minä nimittäin aion oppia luottamaan häneen, vaikkei se ihan lyhyessä ajassa käykään.

Suosittelen lukemiseksi vanhaa ketjua mustasukkaisen kumppanin sairaimmat aivotukset. Sitten yhteenmuuton jälkeen voit tarkkailla tilanteen etenemistä. Päätynet melko pian järkeilemään, että voithan suostua kosintaan, kun samahan se on oikeastaan ja mikset käyttäisi tilaisuutta hyväksesi vakuuttaa käsi miehen rakkaudestasi. Vähitellen tulet huomaamaan, että nämä vakuudet ovat vain alkua. Mutta toki ymmärrät, koska vaikea lapsuus jne.

Parempi kun juokset ja kovaa, ellei tämä ole provo.

Älä nyt hyvänen aika ainakaan naimisiin mene. Sen tyyppinen mies kuvailujes perusteella että lätty alkaa lätisatä heti papin aamenen jälkeen. 

Osa tämän ketjun kommenteista on kyllä aivan posketonta kuraa, suoraan sanottuna. Menkääpä te asioiden kärjistäjät itseenne ja ennen kuin syytätte tuntematonta ihmistä luonnehäiriöiseksi, narsistiksi ja jopa tulevaksi perhesurmaajaksi, tehkää edes muutama tarkentava kysymys. Jos itsellänne on takana vaikeita ihmissuhteita, se ei merkitse että jokaisen ikävät muistonne esiin nostavan keskustelun takana olisi vastaavanlainen ihmishirviö kuin teidän omassa menneisyydessänne. Suurin osa ihmisistä on enemmän tai vähemmän normaaleja, kehityskelpoisia yksilöitä.

Mieheni on aidosti empaattinen, terapiamyönteinen (käy terapiassa) ja annettuani palautetta hänen häiritsevistä käytösmalleistaan, työskentelee aktiivisesti niiden korjaamiseksi. Hänessä on myös paljon muita hyviä puolia, joita en ole tässä avauksessa lähtenyt erittelemään, koska aiheena ei ollut "Kannattaako jatkaa suhdetta" vaan "Miten keskustella hankalasta aiheesta". En siis tarvitse apua sen päättämiseen, jatkanko suhdetta, koska ilman muuta haluan jatkaa. Naimisiin (tai kihloihin) en halua tässä tilanteessa mennä enkä mene. Tämänkään toteutuksessa minulla ei ole vaikeuksia.

Kiitän jo saamistani asiallisista neuvoista ja ilahdun, jos joku keksii vielä lisää vinkkejä, miten jutella naimisiinmenosta myönteisesti ja siten, ettei mies tunne tulleensa torjutuksi tai koe itseään kelpaamattomaksi. Aion elämässäni mennä naimisiin vain kerran, ja haluan säilyttää tämän aiheen minun ja mieheni välillä mahdollisimman puhtaana, niin ettei siitä muodostu kiistakapulaa välillemme. Silloin voimme molemmat nauttia hääpäivästämme sitten aikanaan (uskoakseni useiden vuosien kuluttua), jos sellainen joskus koittaa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ollaan miehen kanssa tunnettu alle vuoden verran. Suurimman osan tuosta ajasta olemme eläneet kaukosuhteessa töiden vuoksi, kuten tälläkin hetkellä (välimatkaa on niin paljon, että näemme harvakseltaan). Yhteisasumista on ollut yhteensä ehkä 4 kuukautta.

Erossa oleminen on miehelle tosi vaikeaa ja hänellä on mielestäni hieman läheisriippuvaisen piirteitä. Ei kovin äärimmäisiä (ei ole koskaan ollut esim. väkivaltainen ketään naista kohtaan), mutta silti itseäni häiritsee välillä liiallinen ripustautuminen ja mm. se, että päivittäin pitäisi pitää aktiivisesti yhteyttä ettei hän ala pelätä minun pettävän (en ole koskaan elämässäni pettänyt ketään tai ollut edes vähällä tehdä niin) tai hankkivan eroa. Olemme keskustelleet asiasta ja sopineet, että opettelemme rauhassa elämään ja olemaan niin, että kummankin tarpeet täyttyisivät.

Viime päivinä meillä on ollut hieman oudot välit, koska mies oli jotenkin onnistunut päättelemään, että olen etääntymässä hänestä ja mahdollisesti jättämässä jne. (ei pidä paikkaansa). Videopuhelun aikana hän sitten päätti kosia minua. Tunteeni asiassa ovat ristiriitaiset: rakastan häntä paljon ja suhteen hyvinä hetkinä olen todella onnellinen, mutta huonot hetket tuntuvat niin huonolta että en uskalla sitoutua suhteeseen vielä tässä vaiheessa noin peruuttamattomasti. Esimerkiksi ihan normaalien arkisten riitojen aikana hän saattaa käyttäytyä suhteettoman loukkaantuneesti ja lapsellisesti, samaan tapaan kuin ex-mieheni käyttäytyi eroprosessin aikana. Uskon tämän johtuvan hänen rikkinäisestä taustastaan ja näen, että hän tekee paljon töitä itsensä kanssa. Uskon ilman muuta, että hänestä kasvaa vielä unelmieni mies, kunhan hän saa jätettyä nuo pahimmat panikoinnit taakseen. Tällä hetkellä minusta kuitenkin välillä tuntuu, että minulla on miehen sijaan alaikäinen huollettava lapsi. En halua naimisiin ennen kuin tilanne on selvästi parempi.

(jatkuu)

Mun on vain pakko palauttaa sua sen verran maanpinnalle, ettei tuollainen tule kehittymään vielä aikoihin parempaan. Eksäni käyttäytyi samalla tavalla, eli kontrasti oli todella iso tämän ja tuon välillä. Lisäksi tuo käytös on mitä todennäköisimmin lähtöisin vanhemmasta, joka on käyttäytynyt samalla tavalla, eli tuo on ihan geeneihin kirjoitettua sen mitä ei ole opittua ja traumaperäistä. Sinuna en jäisi odottelemaan tuon muuttumista, koska samalla jokin keskinäisissä henkilökemioissanne ajaa kumppanisi tuohon pisteeseen. 

Mieti myös kosinta - sen pitäisi olla iloinen ja onnellinen asia, jota kumpikin haluaa siksi, että haluaa sitoutua. Ei siksi, että se on vallanmerkki tai omistuksen merkintä vasemmassa nimettömässä. Itsensä antaminen tavallaan polttomerkattavaksi ei ole kihlauksen merkitys nykyisin. Jos kumppanilla on läheisriippuvaisen piirteitä jo nyt, niin ne eivät helpotu vaatimuksiin vastaamalla. Mitä enemmän hän vaatii ja sinä myönnyt, sitä enemmän mahdollistat hänen käytöstään. Lisäksi tutkailisin hieman enemmän kumppanisi taustoja - onko hänellä itsellään puhtaat jauhot pussissa, ja siksi purkaa epäilyksiään sinun kyttäämisenäsi? Haluaako liian lähelle liian äkkiä? Onko hän maailman inhottavin ihminen suuttuessaan? Jos on, suosittisin varomaan. Maailman inhottavin ihminen suuttuessaan on todellakin sitä ja voi järjestää niin isoja hankaluuksia mitä hankalimmilla hetkillä, että senkin takia kehottaisin miettimään koko suhdetta. Nyt voi tuntua ihanalta ja keveältä, mutta kun suhde etenee, sen dynamiikka muuttuu - ja yleensä sen terveen haitaksi. JATKUU

Näemmä jatkoksi kirjoittamani viesti katosi jonnekin taivaantuuliin. Ne inhottavat hetket tuollaisen kontrastihepun kanssa ajoittuivat niihin hetkiin, joiden olisi kuulunut olla mitä parhaimpia. Valmistumiset, onnistumiset, matkat, tapaamiset. Sitten nämä hetket, joihin pitää mennä itse ilman kumppania osoittautuvat reissuiksi, jonneminne on äärimmäisen hankala päästä ja niissä vietetty aika menee pohtiessa miten matkasta jäänyt kumppani oikein käyttäytyy kotona ollessa. 

Muistan monta lomamatkaa, mitkä meni mistiin kumppanin aloittaessa riitelynsä ja mykkäkoulunsa mitä hankalimmalla hetkellä. Otin väärän kuvan, kielsin seisomasta ihmisten tukkeena bussiväylällä, sanoin väärän läpän.. Sen lisäksi normaalia arkea oli mahdoton sietää, ellei tiedossa ollut jotain bonuksia, eli joko seksiä, viinaa tai muita viihdykkeitä. Muuten elämä oli pelkkää huutoa tai passiivisaggressiivisuutta ja kiusantekoa. Omani kiusasi minua mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla, ja sitä pahemmaksi se meni mitä enemmän annoin myönnytyksiä. Toisaalta jos asiat olivat hyvin eikä ketään sillä hetkellä kiukuttanut, niin sitten eksää ahdisti ja kaikki aika meni hoitaessa häntä sohvanpohjalla. Olisin mieluusti katsonut telkkaria siinä vaiheessa kun olimme usean arki-illan viettäneet parantaessa häntä. Itselleni ei jäänyt laisinkaan tilaa omien normaalien tunteitteni ja reaktioitteni kanssa. Jokainen sanomiseni otettiin todella pahasti ja kaikki kiukkuni otettiin riidanhaastamisena, vaikka normaali aikuinen olisi pystynyt keskustelemaan asioista normaalisti siitäkin huolimatta eikä olisi provosoitunut joka asiasta. Vai mitä sanoo raati - kun eksäni pesi todella kalliin villapaitani pieneksi pesukoneessa, eikä ollut moksiskaan eikä aikonutkaan korvata sitä, niin suutuin hänelle hänen välinpitämättömyydestään. Tästä hän sai hyvän syyn nostaa hirveän haloon ja kadota jonnekin kolmeksi päiväksi. Väsyneenä ärtyminen on tuossa tilanteessa normaalia, varsinkin kun odottaa aikuiselta ihmiseltä sen verran järkeä ettei pese villavaatteita kuudessa kympissä. Kun tajusin, etten voi reagoida mihinkään normaalisti, niin maanpäällinen ..tti oli auki joka päivä. 

Oletko kysynyt edeltäjiltäsi, minkälainen tämä halimussukkasi on miehiään?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen varmaankin tuon miehen kaltainen. Tulin pahasti petetyksi edellisessä suhteessani. Petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Luottamus ihmisiin sai vakavan kolauksen. Teen ihan älyttömän paljon töitä oman pääni kanssa, jotta pystyisin tässä uudessa hyvinkin tuoreessa suhteessani käyttäytymään täyspäisesti. Siitä huolimatta olen mustasukkainen (en tätä näytä, enkä kerro kumppanilleni) ja lähes joka päivä olen varma, että hän jättää minut. Erossa oleminen on vaikeaa, kun pelkään niin paljon jätetyksitulemista.

Näiden kommenttien perusteella minun ei varmasti koskaan enää pitäisi seurustella, kun minut on jo pilattu. Itse ajattelen, että myös minä olen rakkauden ja parisuhteen arvoinen. En ikinä syytä miestäni minun pääni ongelmista, vaikka niistä avoimesti puhunkin. Jos hän on minulle oikea ihminen, hän jaksaa minua tukea omassa epätäydellisyydessäni. Minä nimittäin aion oppia luottamaan häneen, vaikkei se ihan lyhyessä ajassa käykään.

Kuulostaa aika samanlaiselta oireilulta, jota miehellänikin on. Yhdessä ollessamme tilanne on helpompi, ne ajat kun joudumme olemaan pitkiä aikoja kaukana toisistamme, ovat hänelle todella vaikeita. Hänkin kertoo peittävänsä osan vaikeista reaktioistaan, ja se tieto tuntuu minusta pahalta. Toisaalta on hyvä, että suhteessamme on aikaa ja tilaa jutella muustakin kuin miehen vaikeuksista. Jaksan vaikeita hetkiä paremmin, kun välissä on ollut mukavaa yhdessä.

Viestisi on hieman ristiriitainen tuossa, että ensin sanot että et näytä etkä kerro tunteistasi, mutta myöhemmin kerrot puhuvasi avoimesti. On hyvä, että kumppanisi tietää vaikeuksistasi ja niiden taustoista, ja kannustan sinua puhumaan niistä sopivilla hetkillä. On kuitenkin myös tärkeää, että et ole ainoa ihminen kumppanisi elämässä, joka niistä tietää. Käythän myös terapiassa?

Voimia ja tsemppiä sinulle! Asenteesi on hyvä ja uskon että onnistut kyllä, vaikka se kovan työn takana olisikin.

ap

Ap, voihan se myös olla niin että  terapiassa mies tulee toisiin aatoksiin suhteesi. Hän voi myös jättää terapian kesken kun siirrytään käsittelemään hänelle arkoja asioita.

Parisuhteen EI kuulu olla vuoristorataa. Sellainen on aina hälytysmerkki.

Onpas täydellisiä ihmisiä täällä. Minä mieheni kanssa ainakin olen hyvin epätäydellinen ja parisuhde nostaa kummallakin pintaan ihan outoja reaktioita. Mutta yhdessä kasvamme. 

Ap:n ja miehensä suhde on tosiaan vielä sen verran lyhyt, että ihan jo sillä perusteella minusta voi huoletta sanoa, ettei "vielä" ole valmis naimisiin. Ja kertoa miksi. Mutta siitä ei kyllä ole mitään takuita että ap:n mies kasvaa suuntaan johon ap hänen haluaa kasvavan.

Minulla on takana yli 20-vuotinen suhde jonka aikana ei ole käynyt mielessä kertaakaan, että pitäisi kysyä joltain neuvoa, miten puhua mieheni kanssa. Hänhän on se, jonka kanssa puhun mieluiten. Elämänkumppani ja paras ystävä, aikuinen mies, jota minun ei tarvitse varoa tai hoitaa. Parisuhteen ei kuulu olla vaikeaa ja monimutkaista. Sen pitää tehdä elämästä helpompaa, muuten se on turha riippa.

Mitkä ovat teidän tulevaisuuden suunnitelmat? Onko edessä pelkästään kaukosuhde vai onko aikomus asua saman katon alla?

Koska kyllä se asumismuoto todellakin vaikuttaa suhteeseen.

Ja siis mitä te haluatte.

Onko "oikein" kosia ei-kasvotusten? Välittyykö siinä oikeasti kaikki?

Pitäisikö vain puhua rehellisesti, että vielä et koe, että teidän suhde on edennyt avioliiton tasolle.

Omasta mielestäni avioliitto solmitaan, kun ei ole enää kysymyksiä.

Kihlat on lupaus avioliitosta. Entä oletteko puhuneet mitä kihlaus teille merkitsee. Onko se teille "vuoden sisällä naimisiin" jne..

Vierailija kirjoitti:

Ap, voihan se myös olla niin että  terapiassa mies tulee toisiin aatoksiin suhteesi. Hän voi myös jättää terapian kesken kun siirrytään käsittelemään hänelle arkoja asioita.

Parisuhteen EI kuulu olla vuoristorataa. Sellainen on aina hälytysmerkki.

En ymmärrä ollenkaan tämän viestin sisältöä. 

Miksi se on mielestäsi olennaista, että terapiassa mies voi tulla toisiin ajatuksiin minun suhteeni? Totta kai voi tulla. Jos tulee niin sitten varmaankin eroamme. Miten se liittyy aiheeseen? Jos mies jättää terapian kesken, niin sitten en pidä häntä enää terapiamyönteisenä ja minun on varmaan vaikeampaa tulkita, että hän työskentelee aktiivisesti vaikeuksiensa kanssa. Sellainen todennäköisesti vaikuttaa niin, että en ihaile häntä enää samalla tavalla kuin nyt. Jos vaikeudet edelleen jatkuvat, luultavasti tunteeni alkavat hiipua tuossa kohtaa. Miehelle arkoja asioita terapiassa käsitellään jo; on käsitelty alusta asti, koska mies on itse ottanut niitä aktiivisesti esille ja haluaa päästä tehokkaasti eteenpäin prosessissa.

Laitako jonkinlaisen lähdeviitteen tuohon lopun väittämääsi? Ensitreffit Alttarilla -ohjelman pariterapeutti kertoi ohjelmassa, että vuoristorata suhteessa voi olla myönteistä tai kielteistä. Koen, ettei minun suhteessani ole menty vielä kielteisen puolelle ja osaan kyllä lopettaa suhteen, jos niin käy. En ole ensimmäistä kertaa parisuhteessa. Olen aina pärjännyt niissä hyvin ja osannut sekä pitää puoleni että ottaa toistakin osapuolta huomioon. Tällä palstalla ilmeisesti valtaosa kirjoittajista on kokenut parisuhteet suorastaan helvettinä, jos näistä vastauksista mitään voi päätellä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen varmaankin tuon miehen kaltainen. Tulin pahasti petetyksi edellisessä suhteessani. Petetyksi ja jätetyksi täysin yllättäen. Luottamus ihmisiin sai vakavan kolauksen. Teen ihan älyttömän paljon töitä oman pääni kanssa, jotta pystyisin tässä uudessa hyvinkin tuoreessa suhteessani käyttäytymään täyspäisesti. Siitä huolimatta olen mustasukkainen (en tätä näytä, enkä kerro kumppanilleni) ja lähes joka päivä olen varma, että hän jättää minut. Erossa oleminen on vaikeaa, kun pelkään niin paljon jätetyksitulemista.

Näiden kommenttien perusteella minun ei varmasti koskaan enää pitäisi seurustella, kun minut on jo pilattu. Itse ajattelen, että myös minä olen rakkauden ja parisuhteen arvoinen. En ikinä syytä miestäni minun pääni ongelmista, vaikka niistä avoimesti puhunkin. Jos hän on minulle oikea ihminen, hän jaksaa minua tukea omassa epätäydellisyydessäni. Minä nimittäin aion oppia luottamaan häneen, vaikkei se ihan lyhyessä ajassa käykään.

Kuulostaa aika samanlaiselta oireilulta, jota miehellänikin on. Yhdessä ollessamme tilanne on helpompi, ne ajat kun joudumme olemaan pitkiä aikoja kaukana toisistamme, ovat hänelle todella vaikeita. Hänkin kertoo peittävänsä osan vaikeista reaktioistaan, ja se tieto tuntuu minusta pahalta. Toisaalta on hyvä, että suhteessamme on aikaa ja tilaa jutella muustakin kuin miehen vaikeuksista. Jaksan vaikeita hetkiä paremmin, kun välissä on ollut mukavaa yhdessä.

Viestisi on hieman ristiriitainen tuossa, että ensin sanot että et näytä etkä kerro tunteistasi, mutta myöhemmin kerrot puhuvasi avoimesti. On hyvä, että kumppanisi tietää vaikeuksistasi ja niiden taustoista, ja kannustan sinua puhumaan niistä sopivilla hetkillä. On kuitenkin myös tärkeää, että et ole ainoa ihminen kumppanisi elämässä, joka niistä tietää. Käythän myös terapiassa?

Voimia ja tsemppiä sinulle! Asenteesi on hyvä ja uskon että onnistut kyllä, vaikka se kovan työn takana olisikin.

ap

Mustasukkaisuuden pidän omana tietonani, sillä en halua, että hän joutuu varomaan olemistaan. En myöskään joka päivä erikseen tiedota, että "tänään varmaan jätät mut". Tiedostan, että ne ovat lähtöisin minun omasta päästäni, eivätkä vaadi mieheltä mitään käyttäytymisen muuttamista. Hän on onneksi hyvin avoimesti rakastunut, joten minun ei tarvitse erikseen kalastella mitään vakuutteluja.

En käy enää terapiassa, aiemmin kyllä. Uskon pärjääväni ilman ulkopuolista apuakin. Jos tilanne muuttuu, tai mies jossain vaiheessa sellaista toivoo, hakeudun herkästi uudelleen terapiaan.

Sinulla ap tuntuu olevan hyvä ulosanti ja empatiakykyä, joten uskon, että voit ihan hyvin sanoa miehellesi, että haluat hänen vielä hetken työstävän ongelmiaan terapiassa ennen avioliittoa. Lupaat olla tukena ja kehotat vaikka puhumaan aiheesta siellä terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Osa tämän ketjun kommenteista on kyllä aivan posketonta kuraa, suoraan sanottuna. Menkääpä te asioiden kärjistäjät itseenne ja ennen kuin syytätte tuntematonta ihmistä luonnehäiriöiseksi, narsistiksi ja jopa tulevaksi perhesurmaajaksi, tehkää edes muutama tarkentava kysymys. Jos itsellänne on takana vaikeita ihmissuhteita, se ei merkitse että jokaisen ikävät muistonne esiin nostavan keskustelun takana olisi vastaavanlainen ihmishirviö kuin teidän omassa menneisyydessänne. Suurin osa ihmisistä on enemmän tai vähemmän normaaleja, kehityskelpoisia yksilöitä.

Mieheni on aidosti empaattinen, terapiamyönteinen (käy terapiassa) ja annettuani palautetta hänen häiritsevistä käytösmalleistaan, työskentelee aktiivisesti niiden korjaamiseksi. Hänessä on myös paljon muita hyviä puolia, joita en ole tässä avauksessa lähtenyt erittelemään, koska aiheena ei ollut "Kannattaako jatkaa suhdetta" vaan "Miten keskustella hankalasta aiheesta". En siis tarvitse apua sen päättämiseen, jatkanko suhdetta, koska ilman muuta haluan jatkaa. Naimisiin (tai kihloihin) en halua tässä tilanteessa mennä enkä mene. Tämänkään toteutuksessa minulla ei ole vaikeuksia.

Kiitän jo saamistani asiallisista neuvoista ja ilahdun, jos joku keksii vielä lisää vinkkejä, miten jutella naimisiinmenosta myönteisesti ja siten, ettei mies tunne tulleensa torjutuksi tai koe itseään kelpaamattomaksi. Aion elämässäni mennä naimisiin vain kerran, ja haluan säilyttää tämän aiheen minun ja mieheni välillä mahdollisimman puhtaana, niin ettei siitä muodostu kiistakapulaa välillemme. Silloin voimme molemmat nauttia hääpäivästämme sitten aikanaan (uskoakseni useiden vuosien kuluttua), jos sellainen joskus koittaa.

ap

Taisi kolahtaa. Ei täällä kukaan ole ilkeä tahallaan tai halua peloitella, mutta eikö yhtään sytytä kun kymmenen kommenttia tulee kymmeneltä eri naiselta joilla on kaikilla lähtenyt samoista lähtökohdista? Tervetuloa päivittämään tilannetta parin vuoden kuluttua uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, voihan se myös olla niin että  terapiassa mies tulee toisiin aatoksiin suhteesi. Hän voi myös jättää terapian kesken kun siirrytään käsittelemään hänelle arkoja asioita.

Parisuhteen EI kuulu olla vuoristorataa. Sellainen on aina hälytysmerkki.

En ymmärrä ollenkaan tämän viestin sisältöä. 

Miksi se on mielestäsi olennaista, että terapiassa mies voi tulla toisiin ajatuksiin minun suhteeni? Totta kai voi tulla. Jos tulee niin sitten varmaankin eroamme. Miten se liittyy aiheeseen? Jos mies jättää terapian kesken, niin sitten en pidä häntä enää terapiamyönteisenä ja minun on varmaan vaikeampaa tulkita, että hän työskentelee aktiivisesti vaikeuksiensa kanssa. Sellainen todennäköisesti vaikuttaa niin, että en ihaile häntä enää samalla tavalla kuin nyt. Jos vaikeudet edelleen jatkuvat, luultavasti tunteeni alkavat hiipua tuossa kohtaa. Miehelle arkoja asioita terapiassa käsitellään jo; on käsitelty alusta asti, koska mies on itse ottanut niitä aktiivisesti esille ja haluaa päästä tehokkaasti eteenpäin prosessissa.

Laitako jonkinlaisen lähdeviitteen tuohon lopun väittämääsi? Ensitreffit Alttarilla -ohjelman pariterapeutti kertoi ohjelmassa, että vuoristorata suhteessa voi olla myönteistä tai kielteistä. Koen, ettei minun suhteessani ole menty vielä kielteisen puolelle ja osaan kyllä lopettaa suhteen, jos niin käy. En ole ensimmäistä kertaa parisuhteessa. Olen aina pärjännyt niissä hyvin ja osannut sekä pitää puoleni että ottaa toistakin osapuolta huomioon. Tällä palstalla ilmeisesti valtaosa kirjoittajista on kokenut parisuhteet suorastaan helvettinä, jos näistä vastauksista mitään voi päätellä.

ap

Nyt terveessä, rakastavassa suhteessa olleena ja naimisiin menneenä allekirjoitan täysin sen, että vuoristorata on aina iso hälytysmerkki, joka kuuluu ottaa vakavissaan. Mitään positiivisia vuoristoratoja ei ole olemassakaan. Ihmisillä on vain tapana joutua ongelmiin hyvin syvälle, ennen kuin sieltä herätään miettimään minne on joutunut. Älä pyydä muilta lähdeviitteitä, jos itse seuraat noinkin suurta liibalaabaa kuin ensitreffit alttarilla. Sen ohjelman parien menestys ei ole kovin iso, ja se kertoo ammattilaisten tasosta hyvin paljon. 

Täällä on monentasoista ja ikäistä hiihtäjää, ja useat kertovat vain suhteittensa kiteytyksen. Se helvetti kun avautuu vasta pahimpien kriisien mentyä ohi ja siitä on helpompi kertoa tiivistetysti, mikä kertoo paljon enemmän siitä parisuhteen todellisuudesta. Miksi vähättelet toisten suhteita? Alkuun meillä kaikilla muillakin tuntui todella vaaleanpunaiselta ja kivalta ja luulimme voivamme pitää puolemme. Kunnes.