Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä haluanko lapsia, mutta pelkään että myöhemmin kaduttaa
16.02.2018 |
Otsikkohan sen oikeastaan kertoo. En oo koskaan pitänyt lapsista ja jo teini-iässä tiesin, etten tule niitä koskaan hankkimaan. Viime vuoden puolella minulla oli kuitenkin pari kuukautta vauvakuumetta, ja silloin ajattelin, että niin se mieli vain muuttuu. Nyt se vauvakuume on mennyt ohi ja oikeastaan ainut syy, miksi jättäisin ehkäisyn, on just se kun pelkään että myöhemmin kaduttaa, jos en nyt hanki lapsia. Teen epäsäännöllistä vuorotyötä ja minulla on pitkähkö työmatka. Työpäivän jälkeen olen hyvin väsynyt, en voi kuvitella, että työpäivän lisäksi pitäisi hakea lapsi tarhasta, laittaa ruokaa ja sit lähteä leikkipuistoon pariksi tunniksi. Vuorotyön vuoksi yöunet jäävät ajoittain lyhyiksi. Olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat paljon unta. Jos ei tarvii mennä töihin, nukun helposti 9-10 tuntia putkeen. Jos joudun iltavuorosta aamuvuoroon ja yöunet ovat 6 tunnin luokkaa, voin huonosti melkein koko päivän. Ja huom 6 tuntia on kuitenkin melko paljon! Viimeksi piti ihan istahtaa vessanpöntölle kesken hampaiden pesun, koska jotenkin niin pyörrytti ja huimasi. En siis voi kuvitella, että lasten hankinnan myötä en pystyisi nukkumaan putkeen ehkä jopa useampaan vuoteen. Ei. Ei.
Meillä ei myöskään ole tukiverkostoa, omat vanhemmat asuvat kaukana ja miehen vanhemmat ovat jo kuolleet. Minua ahdistaa, että joutuisin hoitamaan huutavaa taaperoa esimerkiksi kuumeessa tai migreenissä, koska tosiaan sitä tukiverkostoa ei ole. Minua ahdistaa myös, että nyt meillä on tosi hyvä parisuhde, niin tottakai pilalle sekin menee lapsen syntymän myötä, kun väsyttää jatkuvasti eikä sitä parisuhdeaikaa sillai ole. Eikä todellakaan ole varaa säännölliseen hoitoapuun, jotta saisi kunnolla nukuttua tai voisi vaikka mennä miehen kanssa syömään.
Minä täytän kohta 29, mies 36, että päätökset pitäisi jo pikkuhiljaa tehdä. En halua äidiksi vasta esim. 35-vuotiaana. Toisaalta pelkää, että 50-vuotiaana herään hirveään vauvakuumeeseen ja silloin on jo liian myöhään. Ajatuksia?
Kommentit (22)
Niin, noita asioita ei kannata täällä palstalla pohtia. Tai oottaa täältä mitään mielipiteitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No sä tiedät realiteetit, mutta ei sitä kukaan pysty sanomaan kaduttaako sua tulevaisuudessa joku asia. Pelkästään tuon aloituksen perusteella sanoisin, että älä tee. Jos nyt jo tiedät että väsyt ja ahdistut helposti, niin ei kannata riskeerata. On sulla vielä aikaa 10 vuotta miettiä.
Lastenhankinta on asia missä kannattaa luottaa tunteeseen. Jos ei tunnu sun jutulta niin älä tee. Ne vie niin paljon sun energiaa, aikaa ja rahaa. Tuntuu isolta uhraukselta itellekin vaikka aina oon halunnut lapsia ja ne on mulle rakkainta ikinä.
En varmasti kadu jos jätät lapset hankkimatta. Elämäsi lapsettomana on vapaata huoletonta ja rikasta monessakin mielessä.
Sanoisjn että parisuhde kun jatkuu 10 vuotta eteenpäin niin se tuskin on enää hyvä. Jos vedetään mutkia suoraksi niin lasten takai mies ja nainen yhteen menevät ... jos lapsia ei ole niin kyllä se toisen naama alkaa tympiä. No, alkaa se muutenkin mutta lasten tulevaisuuden takia tsempataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mistä revit nuo että työpäivän jälkeenkin mentävä leikkipuistoon tai että parisuhde välttämättä menee pilalle lapsen myötä,mutta kuulostaa siltä että haluat etsiä juuri niitä negatiivisia puolia jotka voi ehkä tapahtua. Ehkä kannatta sitten unohtaa tosiaan ne lapset.
Noilla sinun resursseillasi en hankkisi yli yhtä lasta, mutta sen yhden hankkisin, mikäli oikeasti haluaisin äidiksi. Sun täytyy nimenomaan haluta olla äiti, ei niinkään pelätä etukäteen lapsettomuuden katumista. Jos sulla ei lähivuosina sitä oikeaa tunnetta tule, että haluat lapsen, niin älä hanki. Tai näin mä toimisin itse. Odottelisin vuoden-pari, ja miettisin asiaa vielä.
Lisäksi äidin hormonit on oikeasti ihmeelliset - noista yövalvomisista selviää kyllä ja yleensä ne kestävät muutaman viikon tai vuoden. Ei se ole maailmanloppu. Paljon vaikeampaa on se kasvattaminen ja itsesyytöksen määrä :)
Olen äiti kahdelle lapselle, koska halusin heidät molemmat (tietty pieni onnikin matkassa). En jättänyt lapsia hankkimatta siinä pelossa, että ehkä myöhemmin katuisin lasten hankintaa. Ymmärsitkö pointin? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo yksi sanoi hyvin. Jos et hanki lapsia, sitä valintaa et ainakaan kadu. Elämäsi on silloin hyvää.
En ole katunut, koskaan. Nyt olen 49 v nainen. Avoliitossa, yksi kissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo yksi sanoi hyvin. Jos et hanki lapsia, sitä valintaa et ainakaan kadu. Elämäsi on silloin hyvää.
Sun pitää nyt miettiä mitä tältä elämältä haluat ja mitä et halua.
Lapsi syö valtavasti energiaa ja myös valtavat määrät rahaa.
En usko että kadut myöhemmin ainakaan sitä, että et lapsia hankkinut. Minä tiesin aina, että en halua lapsia. Olen ollut teinistä asti saman miehen kanssa ihan kahdestaan. Laitamme energiamme ja vähät rahamme muuhun. Ei olla kaduttu.
N42
Vierailija kirjoitti:
Sanoisjn että parisuhde kun jatkuu 10 vuotta eteenpäin niin se tuskin on enää hyvä. Jos vedetään mutkia suoraksi niin lasten takai mies ja nainen yhteen menevät ... jos lapsia ei ole niin kyllä se toisen naama alkaa tympiä. No, alkaa se muutenkin mutta lasten tulevaisuuden takia tsempataan.
No jopa on älytöntä. Ei me tosiaankaan menty yhteen eikä olla yhdessä lasten takia. Ihan pelkästään sen takia, että se toinen on niin hyvä tyyppi että haluaa olla sen kanssa. Ja näin on edelleen, vaikka takana on 18 yhteistä vuotta, eikä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kannata hankkia. Aika hyvät syyt jo luettelitkin. En itsekkään sinun iässäsi halunnut lapsia. Jos olisin alle 3-kymmppisenä pamahtanut paksuksi olisin tehnyt joko abortin tai itsarin.
Parisuhde tietenkin muuttuu,koska miehet muuttuvat lapsien jälkeen-eivätkä todellakaan parempaan suuntaan. Lisäksi sinulla on aika suuri ikäero mieheesi. Minä kadun syvästi sitä että tein lapsia,vaikka kaikki oli niin suunniteltua. Varmasti silti miettisin kuitenkin tällä hetkellä-jos olisin viisauksissani jättänyt lapset tekemättä- että millaistahan elämä olisi jos olisin lapset tehnyt,että jospa sittenkin...
Mutta kun ei valitettavasti voi tietää mitä elämä tuo tullessaan.
Sanoisin silti,että parempi katua tekemättömiä lapsia,kuin katua sitä että teit heidät.
Jos todella, todella haluat lapsen, niin kyllä se tunne tulee, kyllähän sulla on hyvin vielä aikaa vaikka esim. 3 vuotta miettiä asiaa. Kuitenkin ensisynnyttäjien keski-ikä on nykyään jo 30. Ja varsinkin jos teet vain yhden lapsen, niin 32-33-vuotiaana ehtii hyvin.
Sullahan saattaa työkuviotkin muuttua, ja lapsen kanssa voi olla kotona sen parikolmekin vuotta jos muuten on talous kunnossa eikä mies ole näitä "nainenmaksaakaikkikotihoidontuesta"-miehiä.
Verkostoja voi kehittää, eli etsiä ystäviä joilla on myös sama elämäntilanne, ja ystävien kesken voi välillä toistensa lapsia kaitsea, yksi lapsi on helppo saada hoitoon, ja yhden lapsen kanssa on myös helppo mennä lähes mihin vaan, matkustella ym. Ja muutenkin, lapsella on teidän kahden geenit, jos ette itse ole kauheita draamailijoita ja marisijoita, lapsennekaan todennäköisesti ei ole. Ja mikä tärkeintä, te kaksi sen lapsen kasvatatte, se että lapsi huutaa suoraa huutoa tuntikausia riippuu eniten kasvatuksesta, ei siitä että hän on lapsi. Jokainen lapsi on erilainen tempperamentiltaan, mutta ei ne käytöstavat tule ilmasta.
Se että joutuisit hoitamaan taaperoa kuumeessa tai migreenissä, vaikka sulla on mieskin, niin sitten on jotain pahasti vialla. Kyllä vanhempien pitää sen verran toisiaan tukea ja ottaa vastuuta yhteisestä lapsesta ettei toinen joudu lasta hoitamaan sairaana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Se että joutuisit hoitamaan taaperoa kuumeessa tai migreenissä, vaikka sulla on mieskin, niin sitten on jotain pahasti vialla. Kyllä vanhempien pitää sen verran toisiaan tukea ja ottaa vastuuta yhteisestä lapsesta ettei toinen joudu lasta hoitamaan sairaana.
Mieshän olisi silloin töissä ja käsittääkseni puolison sairauden takia ei saa saikkua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että joutuisit hoitamaan taaperoa kuumeessa tai migreenissä, vaikka sulla on mieskin, niin sitten on jotain pahasti vialla. Kyllä vanhempien pitää sen verran toisiaan tukea ja ottaa vastuuta yhteisestä lapsesta ettei toinen joudu lasta hoitamaan sairaana.
Mieshän olisi silloin töissä ja käsittääkseni puolison sairauden takia ei saa saikkua
Lapsen kanssa on hankala sairastaa silloin, kun lapsi on alle 2 v eikä jaksa keskittyä esim. piirrettyihin. Silloin äidin pitää vaikka pää kainalossa jaksaa vaihtaa vaipat ja lämmittää ruokaa. Mutta yhden lapsen kanssa tämäkin hankala tilanne kerkeää tapahtua ehkä kerran tai pari. Ja lapsi selviää hetken minimiresursseillakin.
Itse olin tasan yhden kerran tosi kipeänä lasten ollessa pieniä, ja silloin nousin sohvalta vain tarvittaessa lohduttamaan, vaihtamaan vaipat ja syöttämään. Ruokana oli purkkiruokaa ja leipää. Avasin muovipurkkilaatikon ja lapset viihtyivät siinä monta tuntia. Keinot kyllä keksii. Nykyään pyöritän surutta lastenohjelmia sen pari päivää, kun joskus olen kipeänä. Terveenä sitten vähän eri panostus asioihin. Ei elämä lasten kanssa vaikeaa ole. Lähinnä uuvuttavaa ja tylsääkin joskus.
On vähän omasta persoonasta kiinni, miltä vanhemmuus tuntuu. Mulle se on antoisaa ja iloista aikaa, koska tykkään puuhastella, huolehtia, suorittaa, organisoida ja opettaa lapsille eri taitoja. Mieti, ap, millainen olet ylipäätään ihmisenä. Rasitutko muiden auttamisesta ja rutiineista vai saatko niistä peräti kiksejä (niin kuin minä).
Viestin perusteella jättäisin lapset tekemättä. Elämä voi olla onnellista ilmankin. Mulla on kaksi lasta ja vaikka ovat jo isompia (10 ja 6) niin rankkaa tämä on edelleen, paljon vastuuta ja murheita ollut vuosien varrella ja on edelleen. Ei ne murheet lopu siihen pikkulapsiaikaan, siitä ne vaan kasvaa ja muuttaa muotoaan.
Vierailija kirjoitti:
En varmasti kadu jos jätät lapset hankkimatta. Elämäsi lapsettomana on vapaata huoletonta ja rikasta monessakin mielessä.
Ihan mielenkiinnosta, mihin perustat tämän varmuuden? Oletko päässyt luottamuksella keskustelemaan näinkin yksityisestä aiheesta useammankin vähän iäkkäämmän ihmisen kanssa?
Ennemmin kadut jos hankit, lasten kanssa on todella kurjaa. Myös parisuhde muuttuu, miehesi saattaakin ottaa lapsen sinua tärkeämmäksi, joka on hyvä asia tavallaan mutta tavallaan ei.
t.äiti
Mä lähtisin miettimään asiaa oman persoonan kautta. Löytyykö sinusta hoivaajaa / auttajaa sisäisesti, vai koetko muiden tarpeet yleisesti kuormittaviksi? Saatko energiaa ja iloa muiden ilahduttamisesta vai et?
Jos työkaverin auto vaikka hajoaa, niin ajattelenko ensimmäisenä ”voi hemmetti, toivottavasti ei ainakaan pyydä multa kyytiä, tänään oli kyllä sellainen päivä et haluan suoraan himaan!!” vai tarjoatko kyytiä, ehkä jopa lähdet korjaamoreissulle kaveriksi ja olet jälkikäteen iloinen kun sinulla oli mahdollisuus auttaa?
Tykkäätkö hoivata miestäsi kun hän on kipeä, ja muistatko häntä mielelläsi merkkipäivinä jne?
Jos vastaus on kyllä, niin todennäköisesti nauttisit vanhemmuudesta, ja kokisit sen parantavan elämänlaatuasi kaikesta kuormituksesta huolimatta.
Itse olin vähän vastaavassa tilanteessa, ikää oli 30+, enkä uskaltanut ryhtyä hankkimaan lasta. Mitään vauvakuumetta ei ollut, ja pelkäsin sitä elämänmuutosta ja sitovuutta. Emme mieheni kanssa tehneet varsinaista päätöstä, mutta aloimme harrastaa seksiä vähän ”vastuuttomammin”, ajatuksena että vahinko sallitaan. Vahinko tuli, ja on nyt 3-vuotias, enkä oikeasti tiedä mitä joskus edes pelkäsin. Minä henk.koht koen, että lapsen kanssa eläminen on parasta mitä ikinä voi olla, tavalliset hetket hänen kanssaan voittavat heittämällä suurimmat juhlahetket ennen häntä! Eikä minulla mitenkään huono elämä lapsettomana ollut, päinvastoin.
Ratkaisevaksi varmasti muodostui se, että olin ennen lastakin hyvin hoivaava luonne, saan energiaa auttamisesta ja muiden hyvästä mielestä, ja minun on helppo ns. antaa itsestäni ja joustaa, ilman että väsyn.
Lisäksi mieheni on huippu, järjestämme vuorotellen toisillemme omaa aikaa, ja hän on todella 100% vanhempi, eikä pelkkä apulainen. Hän käy taaperomme kanssa kahdestaan uimareissuilla ja vanhemmillaan jne.
Minun ei tarvitse kuin vihjata että kaipaan yksinoloa, niin hän järjestää jotain puuhaa itselleen ja lapselle.
Ainoa mistä on joutunut kokonaan luopumaan ovat alkoholi ja viikonlopun kestävät sarjamaratonit, mutta ehtiihän niitä sitten eläkkeellä taas :D
Minä iloitsen vanhemmuudesta kovasti, ja iloisen ajatuksesta että minulla on ehkä 20-30 vuoden päästä laajempi perhe joita voin kutsua kylään ja joiden kautta voin seurata nuoremman sukupolven elämää.
Tiedän jo että alapeukkuja ropisee, täällähän ei saa sanoa pitävänsä lapsista tai perhe-elämästä, koska sen hirveys on fakta eikä siitä voi nauttia, js jos sanoo nauttivansa niin valehtelee.
(Ei se ole kamalaa, ollenkaan.)
Alue: Aihe vapaa
Niin sellaista se on. Kukaan muu ei voi tejdä päätöstä puolestasi. Lapsen saamisessa on sekä hyviä puolia että huonoja puolia eikä niitä voi punnita kukaan muu kuin sinä itse. Jos saa lasta voi olla että kadut, jos et saa lasta voi olla että kadut.
Kaksi lasta olen saanut toki rakasta heitä yli kaiken ja uskon että elämäni on monipuolisempaa näin vaikka välillä ajattelen myös että ilman heitä olisi voinut elää jollakin tasolla vapaäaämmin (esim matkustella enemmän).