Mies aikoo kosia "vääristä syistä"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tapauksen, jossa nainen oli odotellut sitä kosintaa ja mies päätti olla romanttinen ja kosaisi sitten kun nainen tuli kotiin yhteisen esikoisen kanssa.

Siinä vaiheessa sitten lensi sormukset seinille, koska nainen tuumasi että jos ei tähän mennessä ole itsenään kelvannut niin ei tarvi lapsen takia alkaa perhettä leikkimään.

Vätys sai ansaitsemansa vastauksen. Jämäkkä nainen.

Tulikohan naisesta yksinhuoltaja? Juuri lapsen takia sitä kannattaakin alkaa perhettä leikkimään. Miksi muuten sitä ennen? 

Kyllä siitä perhe tuli ja menivät naimisiinkin. Kunhan oli turhautunut tunnereaktio, mikä piti purkaa...

Minä en näe mitään ongelmaa siinä, että suurin osa meidän ystävistämme, entisistä koulukavereista ja tuttavistamme olivat jo perustaneet perheet ja osa naimisissakin, kun me alettiin vasta tekemään ensimmäistä siirtoa. Ihan sama minulle, oltaisiinko oltu ensimmäisiä, keskimmäisiä vai viimeisiä. Tärkeintä oli, että menimme lopulta naimisiin ja sen jälkeen saimme kaksi lasta.

Mieheni sairastui yllättäen vakavasti, joten tuollaisiin pikkuasioihin takertuminen tuntuu täysin toisarvoiselta ja jopa typerältä.

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on tuommoinen aloitekyvytön mies. Ollaan oltu yhdessä yli 15 vuotta. Lapsia on siunaantunut kolme, joista jokainen minun toiveestani ja aloitteestani. Toki mieskin on sitten iloinnut raskauksista ja lasten syntymistä, mutta askel siihen että ehkäisy on jätetty pois, ja lasta on alettu toivoa, on aina ollut minun aloite. Olemme asuneet kolmessa eri kodissa, joista jokainen on ollut minun aikaansaannostani (vaihtoehtojen vertailu, markkinoiden seuraaminen, hakemusten täyttäminen, paperi-asiat, ylipäänsä kaikki). Jos me oltaisiin edetty miehen toiminnan mukaan, me oltaiin edelleen kahdestaan meidän ekassa kaksiossa ja käytäisiin joka toinen viikonloppu baarissa. Kaikki lomamatkat, lasten harrastukset, kaikki kodin ja perheenjäsenten tarvitsemat hankinnat on minun aikaansaannostani. Kosimisen olen jättänyt miehen vastuulle, olen sen aikoinani hälle sanonutkin, ja hän itsekin oli tuolloin sitä mieltä että se on miehen tehtäviä. No, odotellaan sitä varmaan seuraavat 15 vuotta.

Mutta siis ap:lle sanoisin, että jos vähänkään tuntuu että tuo miehen aloitekyvyttömyys rassaa / alkaa myöhemmin rassata, niin pohdi että tuletko kestämään sitä. Jos mä voisin nyt valita uudemman kerran, niin olisin lopettanut suhteen mieheeni heti alussa. Olen jäänyt tähän koska mies rakastaa minua, on kiltti ja kunnollinen. Ja kyllä minäkin rakastan miestäni, mutta hyvin usein huomaan tuskastelevani miehen aloitekyvyttömyyttä, ja sitä että hän on kuin kivireki.

Toivottavasti teillä on ainakin testamentti tehtynä, sillä elämä voi yllättää ikävästi. Jos toinen vanhemmista kuolee yllättäen, niin jäljelle jääneiden tilanne voi olla kovin hankala, ellei asioita ole sovittu virallisesti paperilla. Avioliitto tuo vähän turvaa, mutta ei sekään pelkästään riitä, mikäli lapset ovat vielä pieniä.

t. Se, jonka mies sairastui yllättäen vakavasti.

AP on lähihoitaja, pakko olla ?

Mikä muiden ihmisten tekemiset teihin vaikuttaa, miksi vertaat muiden naimisiinmeno päiviä omiisi....ei ne liity mitenkään toisiinsa.

Sorry, mutta tiedän jo nyt että tämä liitto ei tule koskaan onnistumaan...ei koskaan

Niin minä mieleni pahoitin, kun tulevaisuudesta puhuttaessa mies sanoi ettei"tarvitse sormusta rakkautensa merkiksi" Tuohan tarkoittaa suomeksi käännettynä sitä, että ei haluta laittaa sormeen merkkiä ympäristölle siitä että ollaan tahollaan varattuina. Eihään kukaan tarvitse sormusta mihinkään, mutta pitäisi voida sanoa suoraan oikea syy miksi sitä ei halua. Ei ihminen tarvitse alkoholiakaan, mutta silti sitä tykätään ottaa.  Eikä tarvitse suklaata, mutta silti sitä syödään. Maailman huonoin veruke on se ettei tarvitse sormusta. Sormukset sitten kuitenkin hommattiin, ja nyt saankin sitten odotella namisiinmenoa kuolemaani saakka, koska minä olen sanonut jo sormusepisodin jälkeen, että naimisiin mennään sitten kun MIES tekee asialle jotain :D 

14/05

Ap

Kerro sille tuon kaiken. Hän ei ehkä ajatellut asiaa siltä kannalta, todellinen insinööri kun on:) miehet eivät osaa lukea meidän ajatuksia valitettavasti

Ymmärrän sua hyvin. Tuo munkaan ukko ei saanut sitä aikaiseksi Millään ja tapeltiin sitten kerran asiasta ja siinä sitten samalla lopuksi kosi. Vituttaa vieläkin, vaikka naimisissa siis ollaan.

Jätä se sika. Pitää sinua itsestäänselvyytenä. Hanki oma Carlos.

Vierailija kirjoitti:

Olen ehkä lapsellinen, mutta olisin niin toivonut, että mieheni olisi kosinut tai olisimme vain menneet naimisiin ennen kuin viimeinenkin hänen kavereistaan olisi ehtinyt ennen. Ihan vain siksi, että nyt tulee tunne, että me ns. pisimpään seurustelleet mennään nyt sitten naimisiin vain siksi, että muut ovat jo menneet.

t. AP

Miten se olisi ollut yhtään sen parempi mennä naimisiin vain siksi, ettette olisi olleet viimeisiä, vaan toiseksi viimeisiä?

Olet kyllä niin hukassa omien rajoitteidesi kanssa, ettet näe niiden ohi etkä yli.

Minä haluaisin joskus vielä naimisiin. Olen 30-vuotias nainen. Exän kanssa oltiin 6,5 vuotta yhdessä, nykyisen kanssa pian 3 vuotta. Kihloissa en ole ollut koskaan.

Tokihan sitä alkaa etsiä itsestään vikaa, kun kelpaa pesemään niitä kalsareita, mutta vaimoksi ei tahdota kuitenkaan ottaa. Minulle ainakin on iso ero sillä, olisinko vaimo vai vuodesta toiseen vain avokki.

En olisi tosiaankaan isoja juhlia ja kalliita timanttisormuksia vailla. Haluaisin vain sitoutua oikeasti rakastamaani ihmiseen.

En ottaisi moisesta nokkiini :D olisit iloinen että mies ylipäätään haluaa naimisiin, kaikki ei halua vaikka ympärillä kaverit menisivätkin.

Vierailija kirjoitti:

Olemme puhuneet mieheni kanssa naimisiin menemisestä pitkään. Tai no, minä olen puhunut ja kertonut toiveeni päästä naimisiin (ihan vain maistraatissa) ja mies sanonut aina, että "sitten joskus, mikäs kiire tässä on."

No, nyt olemme olleet 7 vuotta yhdessä ja mieskin täyttää 30 tänä vuonna. Miehen kaveripiirissä on vuoden sisään menty naimisiin (ja perustettu perhe) ja viimeisen puolen vuoden sisällä viimeisetkin kaveripariskunnat ovat menneet kihloihin (seurustelua kyllä kaikilla takana 3-5 v).

Mietin jo muutama vuosi sitten, että tässä tulee aivan varmasti käymään niin, että menemme mieheni kanssa naimisiin vasta sitten kun kaikki muut hänen kaverinsa ovat asian eteen jotain tehneet. Olen ehkä lapsellinen, mutta se ottaa päähän niin hemmetisti! Tuntuu, että koko naimisiin menolta menee pohja ja jos mies kosii, niin hän tekee sen "vääristä syistä." Eli siksi, koska muutkin ovat nyt menneet kihloihin tai ovat jo naimisissa.

Tämä tuli itse asiassa osittain todistetuksikin eilen illalla, kun tuli puhe viimeisimpänä kihloihin menneestä kaveripariskunnasta ja mieheni totesi, että hän "on alkanut miettimään omaa sormustaan ja haluaisi sen olevan ehkä valkokultaa." Kysyin sitten, että miksikös sinä nyt yhtäkkiä aloit sormusta miettimään (koska esim. kesällä tällainen ei olisi ollut hänellä mielessäkään) ja mies totesi hämmentyneenä ihan vilpittömästi todeten, että "no koska noita sormuksia nyt tuntuu kaikilla muilla jo olevan." Siis.... argh tuota insinööriä!!!

Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö minun vain ryhdistäytyä ja jättää lapselliset ajatukset taakse? Mitä itse tekisit tilanteessani?

Te olette olleet 7 vuotta yhdessä. Kaikki olisi hyvin, jos miehesi olisi kosinut 6kk aiemmin ja nyt on ainoastaan ajankohta väärä. Olet lapsellinen.

Olen itse 40. kymmenellä ja kaveripiirissäni alkaa toinen kierros. Jos olette vielä teidän piirien toisen kierroksen jälkeen naimisissa niin ei ole mitään väliä minä päivänä, missä tai minkälaisilla juhlilla menitte naimisiin.

"Mun nainen jätti mut toisen miehen takia ja vei lapset mukanaan. Nyt mä en enää näe mun lapsia, kuin kerran 2 viikossa!"

"Mun mies kosi mua 6kk liian myöhään ja kaverini oli ehtinyt jo mennä naimisiin ennen mua."

Kumpikin on todellista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota vääristä syistä naimisiinmenoa. Mitä se haittaa, mitä muut ajattelee. Mekin kävimme maistraatissa, kun olin raskaana. Siinähän ihmiset juorusi ihan vapaasti, että pakkoavioliitto ja ei kestä kauaa. No siinäpä läärysivät. Naimisissa on oltu 24 vuotta ja edelleen menee hyvin.

Eli antaa rakkikoirien räksyttää, koska te itse vain tiedätte suhteenne laadun. Ja kyllä, me menimme naimisiin raskauden takia. Mutta ei parisuhteemme riippunut raskaudesta. Se oli ihan eri asia. Mutta käytännön asiat toimi helpommin, kun olimme naimisissa. Parisuhteen kanssa sillä ei ollu mitään tekemistä.

Jos kirjoittaisit, että miehesi on kanssasi siksi, että muillakin on tyttöystävät, voisit olla huolissaan. Mutta mitä se naimisiinmeno siihen liittyy. Sehän on vain tekninen juttu. Sillä on hyvin vähän tekemistä parisuhteen laadun kanssa.

Tuo viimeinen lause....! Avioliitolla on paljon tekemistä parisuhteen laadun kanssa. Kuka voi edes kosia tai seistä alttarilla jos ei ole varma rakastaako. Senpä takia ne miesten kosinnat jäävätkin.

Vierailija kirjoitti:

Niin minä mieleni pahoitin, kun tulevaisuudesta puhuttaessa mies sanoi ettei"tarvitse sormusta rakkautensa merkiksi" Tuohan tarkoittaa suomeksi käännettynä sitä, että ei haluta laittaa sormeen merkkiä ympäristölle siitä että ollaan tahollaan varattuina. Eihään kukaan tarvitse sormusta mihinkään, mutta pitäisi voida sanoa suoraan oikea syy miksi sitä ei halua. Ei ihminen tarvitse alkoholiakaan, mutta silti sitä tykätään ottaa.  Eikä tarvitse suklaata, mutta silti sitä syödään. Maailman huonoin veruke on se ettei tarvitse sormusta. Sormukset sitten kuitenkin hommattiin, ja nyt saankin sitten odotella namisiinmenoa kuolemaani saakka, koska minä olen sanonut jo sormusepisodin jälkeen, että naimisiin mennään sitten kun MIES tekee asialle jotain :D 

Olen naimisissa oleva nainen. Ei sormusta, koska en ole koruihminen. Puhun kyllä miehestäni paljon ympäristölle, ei hän mikään salaisuus ole, vaikka en näe mitään tarvetta antaa ympäristölleni mitään merkkejä asiasta. Mitä se edes niille kuuluu olenko sinkku, parisuhteessa tai naimisissa?

Vierailija kirjoitti:

Minä haluan nyt avautua.

Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.

Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.

Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".

Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.

Ymmärrän sinua erittäin hyvin! Olen eronnut suhteesta sinun iässäsi juuri siitä syystä, että emme jakaneet samanlaisia toiveita yhteisen elämän suhteen. Tuli juuri kuvailemasi tunne: En ollut riittävän hyvä, että olisi uskaltanut tai halunnut ottaa seuraavaa askelta. Ole sinä kuitenkin rohkea! Kannattaa etsiä itselle sellainen kumppani, jonka kanssa voi elää täysipainoista elämää. Sinulla on oikeus omiin haaveisiisi, ihan niin kuin muillakin. Yksi niistä voi olla perhe-elämä. Mikään maallinen rakkaus ei ole niin hyvää tai pysyvää, etteikö itselle tärkeimpiä haaveita kannattaisi tavoitella. Etsi elämääsi sellainen kumppani, joka tukee sinua ja sinä häntä.

Jatkan vielä (115), että voit hyvin antaa miehelle vaikka 6kk aikaa tehdä päätös, haluaako hän varata hääpäivän ja jättää ehkäisyn pois, vai haluaako erota.

Jotenkin mä näen tän asian niin, että kyse ei ole ap:n mielestä siitä, että mies kosii liian myöhään, niin kuin monet täällä on käsittäneet. Vaan siitä, että mies ei ole saanut millään aikaiseksi kosia, moneen vuoteen, kunnes herää todellisuuteen että "ei hitto, kaikki muutkin menee naimisiin, pitäisikö meidänkin". Tämän mä näen ongelmaksi. Joko mies haluaa naimisiin vääristä syistä "no kun kaikki muutkin" (=ongelma), tai sitten mies on kyllä koko ajan meinannutkin haluta, mutta ei ole saanut aikaiseksi (=ongelma).

Ap, ymmärrän sinua. Pelkäät, että miehesi menee naimisiin kanssasi vain siksi, että niin "kuuluu tehdä", ei siksi, että hän niin aktiivisesti itse haluaa.

Nyt sinun pitää miettiä tarkasti, mitä itse haluat, ja ryhtyä toimimaan sen mukaan. Haluako olla juuri tämän miehen kanssa palavasti? Haluatko lapsia juuri tämän miehen kanssa? Jos vastauksesi on kyllä, menkää sormuostoksille jo tulevalla viikolla! Jos ei, niin eroa.

Mun poikaystävä oli aikoinaan sitä mieltä, että meidän pitäisi mennä kihloihin, koska eikö yleensä vuoden seurustelun jälkeen mennä kihloihin? Veikkaan, että oikea syy oli se, että olin lähdössä vaihto-opiskelijaksi ja tahtoi jotenkin varata minut. Olin silloin 21-vuotias eikä kihlautuminen ollut edes mielen vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen tuota vääristä syistä naimisiinmenoa. Mitä se haittaa, mitä muut ajattelee. Mekin kävimme maistraatissa, kun olin raskaana. Siinähän ihmiset juorusi ihan vapaasti, että pakkoavioliitto ja ei kestä kauaa. No siinäpä läärysivät. Naimisissa on oltu 24 vuotta ja edelleen menee hyvin.

Eli antaa rakkikoirien räksyttää, koska te itse vain tiedätte suhteenne laadun. Ja kyllä, me menimme naimisiin raskauden takia. Mutta ei parisuhteemme riippunut raskaudesta. Se oli ihan eri asia. Mutta käytännön asiat toimi helpommin, kun olimme naimisissa. Parisuhteen kanssa sillä ei ollu mitään tekemistä.

Jos kirjoittaisit, että miehesi on kanssasi siksi, että muillakin on tyttöystävät, voisit olla huolissaan. Mutta mitä se naimisiinmeno siihen liittyy. Sehän on vain tekninen juttu. Sillä on hyvin vähän tekemistä parisuhteen laadun kanssa.

Tuo viimeinen lause....! Avioliitolla on paljon tekemistä parisuhteen laadun kanssa. Kuka voi edes kosia tai seistä alttarilla jos ei ole varma rakastaako. Senpä takia ne miesten kosinnat jäävätkin.

Kyllä. Olen sitä mieltä, että avioliitolla on hyvin vähän tekemistä parisuhteen kanssa. Parisuhde on ensin ja avioliitto vain tekninen juttu, millä on helpompi hoitaa lakiasioita. Parisuhde voi olla hyvä, vaikka ei olisi avioliitossa. Avioliitossa voi olla, vaikka parisuhde on huono. Eli kyllä se parisuhde on tärkein pointti koko asiassa, millainen se on. Avioliitolla on hyvin vähän tekemistä sen kanssa.