Lue keskustelun säännöt.
Mies aikoo kosia "vääristä syistä"?
11.02.2018 |
Olemme puhuneet mieheni kanssa naimisiin menemisestä pitkään. Tai no, minä olen puhunut ja kertonut toiveeni päästä naimisiin (ihan vain maistraatissa) ja mies sanonut aina, että "sitten joskus, mikäs kiire tässä on."
No, nyt olemme olleet 7 vuotta yhdessä ja mieskin täyttää 30 tänä vuonna. Miehen kaveripiirissä on vuoden sisään menty naimisiin (ja perustettu perhe) ja viimeisen puolen vuoden sisällä viimeisetkin kaveripariskunnat ovat menneet kihloihin (seurustelua kyllä kaikilla takana 3-5 v).
Mietin jo muutama vuosi sitten, että tässä tulee aivan varmasti käymään niin, että menemme mieheni kanssa naimisiin vasta sitten kun kaikki muut hänen kaverinsa ovat asian eteen jotain tehneet. Olen ehkä lapsellinen, mutta se ottaa päähän niin hemmetisti! Tuntuu, että koko naimisiin menolta menee pohja ja jos mies kosii, niin hän tekee sen "vääristä syistä." Eli siksi, koska muutkin ovat nyt menneet kihloihin tai ovat jo naimisissa.
Tämä tuli itse asiassa osittain todistetuksikin eilen illalla, kun tuli puhe viimeisimpänä kihloihin menneestä kaveripariskunnasta ja mieheni totesi, että hän "on alkanut miettimään omaa sormustaan ja haluaisi sen olevan ehkä valkokultaa." Kysyin sitten, että miksikös sinä nyt yhtäkkiä aloit sormusta miettimään (koska esim. kesällä tällainen ei olisi ollut hänellä mielessäkään) ja mies totesi hämmentyneenä ihan vilpittömästi todeten, että "no koska noita sormuksia nyt tuntuu kaikilla muilla jo olevan." Siis.... argh tuota insinööriä!!!
Mitä tässä nyt pitäisi tehdä? Pitäisikö minun vain ryhdistäytyä ja jättää lapselliset ajatukset taakse? Mitä itse tekisit tilanteessani?
Kommentit (126)
Itse olet ollut menossa naimisiin vääristä syistä, koska ennen kavereita olisi pitänyt ehtiä naimisiin. Jos olet tiennyt asian jo muutama vuosi sitten, miksi jäit odottelemaan?
Luulenpa, että mies menee nyt naimisiin sinun usean vuoden painostuksen takia.
Kuulostat niin lapselliselta, että kiertäisin kaukaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avaus on hyvä esimerkki siitä, mitä seuraa, kun naisille tuputetaan tietyn kaavan mukaan etenevää romanttisen rakkauden mallia pienestä pitäen. Romanttisesta kosinnasta tulee normi, ja sellaiset nyanssit kuin milloin olisi sopiva hetki avioitua suhteessa oman seurustelun kestoon ja läheisimpien ystävien avioitumisaikatauluun, tuntuvat itselle aivan selviltä.
Miehesi ei ole miettinyt asiaa samoista näkökulmista varmaan ollenkaan. Hän tuskin on katsonut romanttisia komedioita, lukenut naistenlehtiä, joissa vertaillaan seurustelukumppanin horoskoopin sopivuutta omaan horoskooppiin, tai jutellut yötä myöten kavereiden kanssa, millaisen hääpuvun kukakin haluaa. Avioliiton merkityksen korostamisella on ihan erilainen painoarvo tyttöjen ja poikien kasvatuksessa. Älä siis arvioi miehen tunteita tai motiiveja omista lähtökohdistasi käsin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suoraan kysymykseen suora vastaus. Olet todella lapsellinen.
Naimisiinmenolla ei ole mitään tekemistä kilpajuoksun kanssa. On täysin samantekevää, menetkö sinä tai miehesi naimisiin kaveripiirin ensimmäisenä vai viimeisenä.
Niinhän minä itsekin totesin aloituksessa, että ajatukseni ovat lapsellisia.
Tiedän kyllä, että sillä ei ole mitään tekemistä kilpajuoksun kanssa. Ottaa vaan päähän, koska miehen kaveripiirissä on ns. vittuileva huumori ja tietenkin jo viimeisen vuoden ajan aiheena on ollut se, että millois se "Pekka" meinasi kosia kun muut ovat jo niin tehneet.
t. AP
Oikea vastaus on tietysti, että "Päivi" on kosinut jo vuosia sitten, katsotaan sitten koska mennään maistraattiin.
Vierailija kirjoitti:
Aikaansaamaton luonne? Millainen arki teillä on? Mies ei tee mitään ja sinä teet kaiken?
Mieheni tekee kyllä osansa, mutta omaan tahtiin. En ole todellakaan hänelle äidiksi alkanut. Anoppi aikoinaan hemmotellut ainoan poikansa aloitekyvyttömäksi (näin kärjistäen) - miehen ei ole kotona asuessaan koskaan tarvinnut mitään tehdä kun tietsi, että äiti lopulta aina hoitaa.
Kun mies saa aikaiseksi tehdä jotain niin tekee kyllä kunnolla.
t. AP
Vierailija kirjoitti:
Itse olet ollut menossa naimisiin vääristä syistä, koska ennen kavereita olisi pitänyt ehtiä naimisiin. Jos olet tiennyt asian jo muutama vuosi sitten, miksi jäit odottelemaan?
Luulenpa, että mies menee nyt naimisiin sinun usean vuoden painostuksen takia.
Kuulostat niin lapselliselta, että kiertäisin kaukaa...
En koe, että olisin painostanut miestäni naimisiin usean vuoden ajan. Olemme puhuneet tulevaisuuden toiveistamme ja olen selvästi sanonut, että haluan naimisiin. Mutta en sitä joka käänteessä tuputa tai jää vaikka ostoskeskuksessa katsomaan sormuksia, että katsohan Pekka, tuollaisen sitten ostat. Sellaistakin olen kuullut joskus tapahtuneen jonkun naisen toimesta. :D
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.
Vierailija kirjoitti:
Avaus on hyvä esimerkki siitä, mitä seuraa, kun naisille tuputetaan tietyn kaavan mukaan etenevää romanttisen rakkauden mallia pienestä pitäen. Romanttisesta kosinnasta tulee normi, ja sellaiset nyanssit kuin milloin olisi sopiva hetki avioitua suhteessa oman seurustelun kestoon ja läheisimpien ystävien avioitumisaikatauluun, tuntuvat itselle aivan selviltä.
Miehesi ei ole miettinyt asiaa samoista näkökulmista varmaan ollenkaan. Hän tuskin on katsonut romanttisia komedioita, lukenut naistenlehtiä, joissa vertaillaan seurustelukumppanin horoskoopin sopivuutta omaan horoskooppiin, tai jutellut yötä myöten kavereiden kanssa, millaisen hääpuvun kukakin haluaa. Avioliiton merkityksen korostamisella on ihan erilainen painoarvo tyttöjen ja poikien kasvatuksessa. Älä siis arvioi miehen tunteita tai motiiveja omista lähtökohdistasi käsin.
No se on varmasti juuri näin. :) Kiitos hyvästä vastauksesta.
Tuo naisten ajattelumalli tulee näkyviin kyllä myös siinä, että olen saanut useilta naispuolisilta ystäviltäni kieroonkatsomista kun on puhuttu häistä ja olen todennut, että menemme joskus vain maistraatissa ilman sen kummempia juhlia. Ja teemme avioehdon yms. Olen kuulemma epäromanttinen ja koko naimisiinmenon idea kärsii kun ei ole juhlia ja koska teemme avioehdon niin tiedämme kuulemma jo etukäteen että eroamme. :D No, miten vaan. Onneksi kaikki kaverini eivät ole tuollaisia, mutta hämmentäviä näkemyksiä ja tunteita tuntuu aiheeseen liittyvän ihan muuten fiksuilla 30v naisilla.
t. AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikaansaamaton luonne? Millainen arki teillä on? Mies ei tee mitään ja sinä teet kaiken?
Mieheni tekee kyllä osansa, mutta omaan tahtiin. En ole todellakaan hänelle äidiksi alkanut. Anoppi aikoinaan hemmotellut ainoan poikansa aloitekyvyttömäksi (näin kärjistäen) - miehen ei ole kotona asuessaan koskaan tarvinnut mitään tehdä kun tietsi, että äiti lopulta aina hoitaa.
Kun mies saa aikaiseksi tehdä jotain niin tekee kyllä kunnolla.
t. AP
Elät siis miesvauvan kanssa. Älä sitten ihmettele, kun miehestä ei ole vastuunkantoon sittenkään, jos teillä on lapsia. Rakkaus tosiaan on sokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.
Pata kattilaa soimaa. Olet itsekin valinnut olla kosimatta sitä miestäsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.Pata kattilaa soimaa. Olet itsekin valinnut olla kosimatta sitä miestäsi.
Niin olen, hän ei pitäisi kosittavan roolista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikaansaamaton luonne? Millainen arki teillä on? Mies ei tee mitään ja sinä teet kaiken?
Mieheni tekee kyllä osansa, mutta omaan tahtiin. En ole todellakaan hänelle äidiksi alkanut. Anoppi aikoinaan hemmotellut ainoan poikansa aloitekyvyttömäksi (näin kärjistäen) - miehen ei ole kotona asuessaan koskaan tarvinnut mitään tehdä kun tietsi, että äiti lopulta aina hoitaa.
Kun mies saa aikaiseksi tehdä jotain niin tekee kyllä kunnolla.
t. AP
Elät siis miesvauvan kanssa. Älä sitten ihmettele, kun miehestä ei ole vastuunkantoon sittenkään, jos teillä on lapsia. Rakkaus tosiaan on sokea.
Tunnen kyllä mieheni ja tiedän realiteetit. Hän on luonteeltaan mikä on enkä ala hänen asioitaan hoitamaan hänen puolestaan. Lisäksi hän tekee osuutensa kotitöistä, koska vaihtoehtoja ei ole - olen siinä mielessä tiukka.
Mutta jo vuosia sitten olen tiedostanut sen, että jos lapsia tulee, niin päävastuu tulee olemaan minulla mieheni aloitekyvyttömyyden takia. Siksi lapsia tuleekin yksi, ei useampaa. Mieheni osallistuisi varmaan samalla tapaa kuin monet palstalla haukutut miehet, esim. lapsen synttärit: "kyllähän minä osallistuin ihan yhtä lailla synttäreiden järjestämiseen kun hain kaupasta keksejä." vs. äiti päättänyt päivän, tehnyt kutsut, miettinyt keitä kutsutaan, siivonnut yms..
t. AP
Se miten kuvailet miestäsi, kuulostaa siltä, kuin perustelisit itsellesi, että kyllä tämä ikea-miehen sisältämä kokonaisefullinen paketti on kannattavampi ostos kuin lähteä tuntemattomaan tavoittelemaan artek-miestä, johon oelinerkkiesi arvo ei ehkä ihan yllä.
Elämä on valintoja ja seikkailu niille, jotka niin päättävät.
P.s. itsehän olet kosinut (hokemalla?) Jo ties kuinka monta kertaa, älä nyt itseäsi huijaa. Mies miettii vielä ja arvioi itsekin tulevaisuuttaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.Pata kattilaa soimaa. Olet itsekin valinnut olla kosimatta sitä miestäsi.
Niin olen, hän ei pitäisi kosittavan roolista.
Mieheni on myös sanonut, että ei haluaisi että minä kosin, koska pitää sitä jotenkin miehen työnä ja haluaa tehdä sen itse. Joskus. :)
Kun joku aiemmin laittoi, että miksi minä en ole kosinut.
t. AP
Minua ärsyttäisi yhtä lailla miehen saamattomuus. Ja todellakaan ei ole kosittu, kosinta on konkreettinen teko eikä keskustelua naimisiin menosta.
Jotenkin kannattaisi laittaa itsestään selvä asia uusiksi. Jos ap on joutunut tietyllä tavalla kärsimään siitä ettei mies saa kosintaa aikaiseksi ennen kuin kaikki muut ovat kihloissa tai naimisissa niin mies saisi minun mielestäni kärsiä siitä ettei se naimisiin pääseminen hänellekään mikään läpihuutojuttu ole. Itsestään selvä puoliso, sitähän me kaikki haluamme olla..
Olet ap vain sitä mieltä ettei nyt kehtaa kun hetki sitten muut ovat menneet, näyttäisi vaan siltä ettei olla saanut mitään itse aikaiseksi ja apinoidaan vain muita, ettei ole oikeasti tunnetta ja ollaan vaan muuten yhdessä kun on totuttu. Eihän se niin varmaan ole mutta olisihan sinä jo kosinut jos olisit yhtään intohimoinen tai tulisesti rakastunut. Me ollaan jo näitä nuorena keski-ikäisiä niin mennään sitten ehkä myöhemmin kun kukaan ei enää kiinnitä meihin huomiota ja mennään hyvin hissuksiin, ei tätä meidän laimeaa rakkautta niin kannata julistaa. Mitäs me rintamäkeläiset.
Saisiko se mies yhtään energiaa ja vimmaa, uhoa, suhteen vesittämisestä vai menisikö loppukin into ja aloitekyky, en tiedä. Oletko ap tyytyväinen laimeaan suhteeseen, en tiedä. Kannattaako puhua vasten totuutta, en tiedä, itse katsoisin mitä tapahtuu. Minun olisi helppo valita provosointi koska en olisi tyytyväinen laimeaan suhteeseen tai laimeaan mieheen, hyväksyisin lähtölaukauksen ettei tästä mitään tule.
Ehkä siksi suhteet loppuu usein kun on kihlauduttu tai menty naimisiin, tehty lapsi - tulee niin selkeästi päivänvaloon ettei se ollut mitä haluttiin. Lähinnä se toinen ihminen ei ollut sitä ja vaan väkisin yritettiin pitää löyhät tunnesiteet kasassa.
Jos jäät tohon suhteeseen tuollaisen vässykän kanssa niin vaadi ainakin kymppitonnin sormus.
Jopas kirjoitti:
Se miten kuvailet miestäsi, kuulostaa siltä, kuin perustelisit itsellesi, että kyllä tämä ikea-miehen sisältämä kokonaisefullinen paketti on kannattavampi ostos kuin lähteä tuntemattomaan tavoittelemaan artek-miestä, johon oelinerkkiesi arvo ei ehkä ihan yllä.
Elämä on valintoja ja seikkailu niille, jotka niin päättävät.
P.s. itsehän olet kosinut (hokemalla?) Jo ties kuinka monta kertaa, älä nyt itseäsi huijaa. Mies miettii vielä ja arvioi itsekin tulevaisuuttaan.
Niin, elämä on valintoja. Ja kuten jo itse aiemmassa viestissä totesin, olen valinnut mieheni ja ilmeisen tylsän arjen, kuten se joidenkin korviin siltä kuulostaa. Pidän tasaisuudesta ja rauhallisuudesta ja sellaiseen elämään mieheni sopii hyvin. Miksi siis haikailisin muuta.
t. AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.Pata kattilaa soimaa. Olet itsekin valinnut olla kosimatta sitä miestäsi.
Niin olen, hän ei pitäisi kosittavan roolista.
Mieheni on myös sanonut, että ei haluaisi että minä kosin, koska pitää sitä jotenkin miehen työnä ja haluaa tehdä sen itse. Joskus. :)
Kun joku aiemmin laittoi, että miksi minä en ole kosinut.
t. AP
Sinä olet jo kosinut, mies on suostunut ja olette kihloissa. Onnea! Ei se tietenkään keneltäkään pois ole, jos mies haluaa suorittaa vielä näytöskosinnan sitten kun on valmis siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä haluan nyt avautua.
Minä en pidä avioliittoa minään parisuhteen ja loppuelämän päämääränä, vaan normaalina tilana. Eli minusta naimisiinmenoa ei tarvitse odotella tiettyä vuosimäärää, jos avioliiton edellytykset "täyttyvät" aikaisemmin, esim. vuoden-parin jälkeen. En välittäisi mistään suurjuhlista tai kakuista tai koristeista tai häämatkasta, sillä minulle riittäisi vain siistit vaatteet, kirkollinen toimitus ja yksinkertaiset hopeasormukset.
Olisin ollut valmis vaimoksi, puolisoksi ja äidiksi jo parikymppisenä, mutta tässä sitä ollaan seurustelusuhteessa viidettä vuotta 26 -vuotiaana. Olisin halunnut muuttaa yhteen vasta kun seurustelu olisi muuttunut avioliitoksi (liiton myötä yhteinen elämä) jne. Mies taas on tuollainen "joo, sitten joskus parin vuoden päästä" -tyylinen elämässä kelluja. Ollaan äskettäin olosuhteiden pakosta muutettu yhteen, häistä ei tietoakaan ja lasta olen kaivannut jo pari vuotta niin että sattuu. En ole saanut (ottanu?) elämältä sitä mitä tähän mennessä olisin halunnut: perhettä. Tuntuu, ettei maailmassa ole yhtään samalla tavalla ajattelevaa miestä, vaan perhe-elämä ja elinikäinen sitoutuminen on jokaisen miehen painajainen. Lykkään ja lykkään kaikkia unelmiani ja tavoitteitani vuosi vuodelta poikaystäväni takia. Haluaisin lähteä ja alkaa rakentamaan haluamaani elämää, mutta ajatuskin eroamisesta tuntuu pahalta, koska rakastan tuota miestä. Ollaan oltu viisi vuotta yhdessä ja hän tietää mitä ja miten olisin halunnut, mutta on silti valinnut olla kosimatta. Väkisinkin tulee mieleen, että ehkä minä en vaan herättänyt hänessä "Tuon minä haluan" -tunnetta, enkä usko että viiden vuoden seurustelun jälkeen hänen rakkautensa enää kasvaa sille tasolle.
Huomaan usein olevani katkera ja turhautunut. Tuntuu että hukkaan elämääni ja kohta herään 35 -vuotiaana ja totean, että hedelmällisyys on lähtenyt dramaattiseen laskuun (se on nytkin heikompaa verrattuna ikätovereihini) ja minä edelleen pesen miehen kalsareita hänen poikamieskaksiossaan enkä ole toteuttanut ensimmäistäkään haavettani. Mies kuitenkin haluaa perheen jne, muttei tunnu tekevän mitään sen eteen mutta joskus puhuu "sitten kun meillä on lapsi niin (jotain)".
Tuntuu ihan hirveän pahalta. Alan kohta vihata tuota ihmistä. Tai ainakin kohdistaa pettymykseni häneen.Pata kattilaa soimaa. Olet itsekin valinnut olla kosimatta sitä miestäsi.
Niin olen, hän ei pitäisi kosittavan roolista.
Mieheni on myös sanonut, että ei haluaisi että minä kosin, koska pitää sitä jotenkin miehen työnä ja haluaa tehdä sen itse. Joskus. :)
Kun joku aiemmin laittoi, että miksi minä en ole kosinut.
t. AP
Sinä olet jo kosinut, mies on suostunut ja olette kihloissa. Onnea! Ei se tietenkään keneltäkään pois ole, jos mies haluaa suorittaa vielä näytöskosinnan sitten kun on valmis siihen.
Nojoo, kai näinkin voi periaatteessa ajatella. Ja siis en minä sitä varsinaista kosintaa haikaile vaikka siitä nyt jankataan ja itsekin siitä puhuin vaan ihan konkreettisesti sitä naimisiin menemistä. En kaipaa esim. vuotta kihloissa olemista ja sitten naimisiin vaan voisin vain astella maistraattiin ja hankkia yhden sormuksen.
t. AP
Aikaansaamaton luonne? Millainen arki teillä on? Mies ei tee mitään ja sinä teet kaiken?