Lue keskustelun säännöt.
Anoppi ja lapsenhoito
09.02.2018 |
Anoppi on monesti kysellyt tytärtämme hoitoon, mutta tarvetta hoidolle ei ole ollut enkä itsekään ole siihen ollut valmis. Hän on ollut vähän loukkaantunut, mutta olemme sanoneet, että lapsi kyllä pääsee hoitoon kun sen aika on ja on tarvetta.
Nyt tyttö on 7kk ja kysyin josko isoäiti haluaisi viikonloppuna ottaa tytön muutamaksi tunniksi. Vastasi, ettei osaa hoitaa eikä pysty kun on niin kipeänä. Vastasin, ettei haittaa ja että saamme kyllä tytön kummeille tai muille siksi aikaa kun on tarvis. Myöhemmin omi kuitenkin valittanut miehelleni, kun minä en anna hänen hoitaa lasta?! En ymmärrä, että mistä tässä oikein nyt on kyse. Jäi fiilis, että hän olisi jotenkin toivonut, että hoitoa pitää anella tai jotain, vaikka itse olen alusta asti ajatellut, että tämä on meidän lapsemme ja tarvittaessa pystymme kyllä hoitamaan yksinkin, mutta kiva sekä itselle että lapselle, että innokkaita hoitajia löytyy. Ja kerran vastasi kieltävästi, niin kuvittelin sen tarkoittavan, ettei halua hoitaa.
Anoppi ei ole ollut milläänlailla kiinnostunut lapsen käytännön hoitamisesta missään vaiheessa, mutta on usein puhunut, että haluaa tytön hoitoon. En nyt vain oikein tiedä, että miten tässä pitäisi edetä. Pyytäisinkö seuraavaksi, että tulee vaikka meille hoitamaan niin, että olemme kotona itsekin ja voimme tarvittaessa auttaa?
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Täällä puhutaan paljon siitä, mitä ap tarvitsee tai mitä anoppi tarvitsee - mutta kukaan ei sano, mitä se lapsi tarvitsee.
Tässä olisi suomalaisilla paljon parannettavaa. Että itse kukin pysähtyisi miettimään, minkälaiset ihmissuhteet sille lapselle olisi tärkeitä olla. Ei minunkaan välit omiin tai appivanhempiin ole olleet ongelmattomia. Olen kuitenkin alusta saakka pitänyt hirveän tärkeänä sitä, että lapsellani on suhteet isovanhempiinsa - ihan siitä riippumatta, mitä itse milloinkin ajattelen esim. omasta äidistäni.
Ja niitä elämälle tärkeitä suhteita ei luoda joskus sitten, kun lapsi on isompi. Ne pitää rakentaa alusta saakka.
Lapsi on nyt 3-vuotias ja viihtyy isovanhempiensa kanssa loistavasti (paljon paremmin kuin minä). Me ollaan joskus oltu erimielisiä siitä, miten lapsia kasvatetaan, mutta olen päätynyt siihen, että kunhan minä saan päättää oikeasti tärkeistä asioista, isovanhemmat vastatkoon yksityiskohdista. Minulle on tärkeää, että lapsi muodostaa oman suhteensa isovanhempiin. Niillä on omat jutut keskenään ja ne eivät liity minuun.
Joten ap, mitä jos miettisit asian niin päin, että mitä ikinä teetkin anopin kanssa, tavoite olisi, että anopille ja vauvalle kehittyisi joku suhde?
Eiköhän ap ole miettinyt sitä mummo-lapsenlapsi suhdetta, jos anopin sanottua ettei osaa hoitaa lasta, on ehdottamassa että tulisi hänen kanssaan yhdessä hoitamaan. Ja oikeastaan tuota aiemmin koko hoitohommassa ei olisi ollut järkeä. Alle puolivuotias vauva ei perheen ulkopuolisiin pysty muodostamaan suhteita ja on ollut varmaan rinnassakin kiinni. Ylipäätään alle parivuotias ei edes pysty muodostamaan suhdetta harvemmin tavattaviin ihmisiin, joten aika monet välimatkan päässä asuvat isovanhemmat muodostavat suhteen ajan kanssa myöhemmin, ja sekin on ihan ok.
Ja mitä tulee siihen mitä lapsi tarvitsee. Kyseessä on 7kk vanha vauva.. Tuon ikäinen tarvitsee vanhempansa, ja jos he eivät ole saatavilla, niin hyvin tutun hoitajan, joka pystyy ja haluaa hoitaa vauvaa samalla tavalla kuin vanhemmat.
Mikäli anopilta ei tuo syystä tai toisesta onnistu, niin hän voi kyllä luoda suhteen myöhemminkin. Näin tekevät monet isovanhemmat, ja esim. päivähoidossakim lapset luovat suhteen hoitajiinsa 4-vuotiainakin. Ja jos isovanhempi ajattelee asiaa niin, että ei kiinnosta koko lapsi kum ei saa pienenä hoitaa, niin olisiko siitä kovin terve suhde tullutkaan?
Vauvan tarve hyvään ja tuttuun hoitoon, dekä vanhempiin, menee aina isovanhempisuhteen edelle. Toivottavasti kukaan äiti ei epävarmana hoidosta anna pientä lasta mummolle tai papalle, vain koska kuvittelee hyvän lapsenlapsi-isovanhempi -suhteen sitä edellyttävän.
-Isovanhempi ja tarhatäti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä nyt on osalla kommentoijista ehkä mennyt ohi, mikä se ongelma tässä on. Olen siis pyytänyt hoitoapua, mutta sanonut myös, että on ihan ok jos ei halua hoitaa ja että hoitopaikkoja kyllä tarpeen vaatiessa on. Ongelma on se, että jälkeenpäin kuitenkin valitetaan, että lasta ei annettaisi isovanhemmille hoitoon ja pahimmillaan valitettu, ettemme anna nähdä lasta. Kumpikaan ei siis pidä paikkaansa, joten olemme vähän hankalassa välissä kun mikään ei kelpaa. Ja välimatkaa on sen verran, ettei lasta kivasti vaan vaunuilla lykätä päikkäreille mummolaan vaan lähtö pitää järjestää ja muukin elämä sumplia niin, että onnistuu.
Mutta taitaa olla monelle niin arka aihe, ettei oikein osata tai pystytä pysyä asiassa.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Täällä nyt on osalla kommentoijista ehkä mennyt ohi, mikä se ongelma tässä on. Olen siis pyytänyt hoitoapua, mutta sanonut myös, että on ihan ok jos ei halua hoitaa ja että hoitopaikkoja kyllä tarpeen vaatiessa on. Ongelma on se, että jälkeenpäin kuitenkin valitetaan, että lasta ei annettaisi isovanhemmille hoitoon ja pahimmillaan valitettu, ettemme anna nähdä lasta. Kumpikaan ei siis pidä paikkaansa, joten olemme vähän hankalassa välissä kun mikään ei kelpaa. Ja välimatkaa on sen verran, ettei lasta kivasti vaan vaunuilla lykätä päikkäreille mummolaan vaan lähtö pitää järjestää ja muukin elämä sumplia niin, että onnistuu.
Mutta taitaa olla monelle niin arka aihe, ettei oikein osata tai pystytä pysyä asiassa.
-ap
Meillä anopilla alkoi tuollaiset puheet, kun vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän kysyi tuolloin vauvaa hoitoon, ja sanoin suoraan että vauva on liian pieni ollakseen erossa minusta.
Sen jälkeen siis alkoi selän takana pahan puhuminen, olen liian kiinni vauvassa jne. Meillä liittyi tuohon muutakin, kuten sitä että kyläillessä minua jotenkin sivuutettiin äitinä ja puhuttiin ikävästi kun ei ihan pientä "luoteta" muille. Nyt lapsi 1-vuotias, ja kaikesta vihjailusta ja puheista on jäänyt ns. huono maku, eikä kyllä herätä luottamusta. Ei ole ollut vielä mummolla hoidossa.
Musta tuntuu että jotkut vaan on rajattomia ihmisiä, ja näille se isovanhemman roolikin voi olla vaikea, kun ei oikein eroteta omaa roolia suhteessa vanhemman rooliin :/ Uskon että sellaisilla on helpompaa ollakin isovanhempi, jotka kunnioittavat pienen vauvan tarvetta vanhempiinsa ja osoittavat ymmärrystä ja herkkyyttä sitä tuoretta äitiäkin kohtaan. Tsemppiä sinulle ap, eivät nämä missään nimessä helppoja asioita ole. Kaikki kuitenkin varmaan toivovat että isovanhemmista olisi hyvä tuki ja apu, sekä tulisivat tärkeiksi lapsille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Vai ihan ikäihmisten asiantuntija:DDDDD
Harvoin ne anopit kauhean nuoria ovat, jos ovat, niin ovat itse työelämässä.
Olen itse 7-kymppinen (iäkäs ihmien) ja hoidan lapsenlapsiani viitenä päivänä viikossa, retekeilen ja mökkeilen heidän kansaan. Yökylässäkin on usein 3 yhtä aikaa.
Jos ei jaksa, niin silloin se sanotaan. (normaalisti)
Jos en jaksaisi itse, niin en tietenkään tekis moista homaa.
Vanhuksethan muuttuvat lapsiksi jälleen. Mitä enemmän ikää alkaa olemaan sitä enempi ne muistuttavat ensin teiniä, sitten pikkulasta, taaperoa ja lopulta vastasyntynyttä.
Mieleltään ja ruumiintoiminnoiltaan. Hoivakin usein menee tällä kaavalla ja todella vanhoille kosketus on tärkeä kuten vauvoillekkin.
Eikä lasta voi toista lasta jättää hoitamaan.
Oma anoppi on yli 60 ja kyllä se mieli ailahtelee aika tiuhaan kuin teinillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Vai ihan ikäihmisten asiantuntija:DDDDD
Harvoin ne anopit kauhean nuoria ovat, jos ovat, niin ovat itse työelämässä.
Olen itse 7-kymppinen (iäkäs ihmien) ja hoidan lapsenlapsiani viitenä päivänä viikossa, retekeilen ja mökkeilen heidän kansaan. Yökylässäkin on usein 3 yhtä aikaa.
Jos ei jaksa, niin silloin se sanotaan. (normaalisti)
Jos en jaksaisi itse, niin en tietenkään tekis moista homaa.
On kyllä nuorekas kirjoitustyyli +70-vuotiaalla. Tuossa iässä luulisi myös ymmärtävän, että ihmiset eivät ole samanlaisia. Toisille on vaikeampi myöntää oma vanheneminen ja kehon fysiikan rajat, vaikka sinä sanoisit omasta jaksamisesta, niin eivät kaikki niin tee. Toisilla ottaa "ylpeyden" päälle, kun taas toiset ovat niin innoissaan mummoudesta, etteivät halua itsekään nähdä sitä että esimerkiksi vauvanhoito tai taaperon perässä juokseminen onnistuisi. Onneksi useimmilla leikki-ikäisen tai ainakin kouluikäisen kanssa olo onnistuu kuitenkin.
Ja uskallanpa väittää, että harvempi +70v. ihminen noin paljon jaksaa, vaikka uskon kyllä että sinä jaksat. Harva kuusikymppinenkään jaksaisi. Ja harvempi vanhempi ehkä haluaa antaa lapsensa noin usein hoitoonkaan, ellei kyseessä ole päivähoidon välttäminen ja työelämään palaaminen.
Kirjoitukseni pointti oli siis muistuttaa, ettet voi itsestäsi johtaa päätöksiä toisiin suoraan. Minä olen ainakin paljon tavannut vanhempia ihmisiä, joille on vuosien prosessi myöntää ettei enää pysty samaan kuin nuorena. En ole se jota lainasit, vaan kohta 60v. mummo.
Voi hyvänen aika teitä nuoria. Minä olen 58 v. eikä ole mitään vaivaa, ei henkisellä eikä fyysisellä puolella. Töitä teen täysillä, mukava ja haastava työ, kivat työkaverit ja kuljen 80 km työmatkaa suuntaansa autoillen. Aion jatkaa vielä ainakin 7 vuotta ellei mikään sairaus iske.
Lähes poikkeuksetta hoidan lapsenlapsia jos vaan kysytään, järkkään vaikka lomapäivän töistä jos minua tarvitaan ja ajan 200 km hoitamaan. Töistä ei vanhemmat voi olla viikkoja poissa vaikka lapset vuoronperään kuumeilevat.
Muistelen kyllä omaa, jo edesmennyttä anoppiani lämmöllä. Aina sai apua kun vaan kehtasi pyytää.
Minusta tärkeintä ei ole se meneekö kaikki protokollan mukaan lapsen kanssa, miten vanhemmat tekee asiat, kunhan kaikki menee hyvin. Kyllä siitä sitten huomaa olla kiitollinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän aiheeseen liittyen,
Meillä anoppi kyselee aktiivisesti taaperoamme hoitoon.
Ensimmäisellä hoitokerralla anoppi pyysi tarkat hoito-ohjeet ja kyseli millainen päivärytmi yms lapsella on.Kaikki hoitokerrat ovat sujuneet hyvin ja lapsi viihtyy mummolassa.
Oma äitini haluaisi myös lapsemme hoitoon.Hän ei kuitenkaan koskaan ehdota sopivaa päivää milloin hoito sopisi hänelle.Eikä meidän ehdottamat ajat oikein koskaan sovi,kun on sitä ja tätä.Eikä äitini ole koskaan kysynyt hoito-ohjeita yms päivärutiineihin liittyvää.
Olen ne kyllä hänelle kirjallisenakin jättänyt,mutta eipä ole niihin edes vilkaissut.Neuvoni ja ohjeeni jätetään huomiotta.
Tästä syystä lapsella ei oikein ole mummolassa päivärytmiä,ruoka-aikoja tai mitään tuttua.Syö liian vähän,maito unohdetaan antaa koko päivän ajalta,vaippa on päällä liian kauan,päikkäreille mennään vasta väsyitkukohtaus-vaiheessa,jne.Veitset,vaaralliset aineet yms jätetään lapsen saataville.
Että kumpaan mummolaan sitä mieluummin lähettää lapsensa?
Tuskastuttaa kun äitini soittelee ja ikävöi lapsen perään,syyllistäenkin.Mutta sitten hoitoon ottaminen on aina jotenkin vaikeaa eikä suostuta luomaan lapselle sopivaa ilmapiiriä ja päivärytmiä.Kunpa tohtisin sanoa suoraan että lapsi pääsee hoitoon kunhan opettelet hoitamaan tarkemmin.Kun ei se nyt IHAN riitä että lapsi pysyy hengissä mummolassa,jos siellä oleminen ei ole mieluisaa.
Ja kyllä,äitini on niin iäkäs että välillä mietin onko lapsen hoitaminen jo liian rankkaa.
Mutta luulen että sen myöntäminen olisi äidilleni kova paikka.Siksi yritänkin väistellä hoitoaihetta kokonaisuudessaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Vai ihan ikäihmisten asiantuntija:DDDDD
Harvoin ne anopit kauhean nuoria ovat, jos ovat, niin ovat itse työelämässä.
Olen itse 7-kymppinen (iäkäs ihmien) ja hoidan lapsenlapsiani viitenä päivänä viikossa, retekeilen ja mökkeilen heidän kansaan. Yökylässäkin on usein 3 yhtä aikaa.
Jos ei jaksa, niin silloin se sanotaan. (normaalisti)
Jos en jaksaisi itse, niin en tietenkään tekis moista homaa.
Kuulostat lääketiett.ihmeeltä, sillä ikä tuo monia sairauksia ja muutoksia ja sairauskohtausten määrä on moninkertainen, jos vertaa 40-50v.
Liikenteessä yli 70v tappaa itsensä tai muita useammin ja siksi ajokortti on uusittava ja tarvitaan kattava lääkärintarkastus ja kortti myönnetään vain 2-5 vuodeksi kerrallaan, koska reagointikyky, nivelten liikkuvuus, näkö, kuulo ja monet toiminnot heikkenevät, mitä enemmän ikää tulee.
Ja jos viranomaiset ovat huolissaan iäkkäistä ihmisistä liikenteessä, miten pienten lasten vanhemmat luottavat lapsensa heidän hoidettavakseen ja valvontaansa.
Monissa ammateissa ei edes lasketa yli 50v vaativiin työtehtäviin esim. lennonjohtoon tai kuljettamaan lentokonetta, ihan lääketiett. faktojen perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseäni siis eniten häiritsee tuo, että kieltäydytään hoitamasta, mutta takanapäin puhutaan, ettei anneta hoitaa. Miehelle oli voivotellut vain samaa, ettei hän osaa hoitaa, mutta mielellään kyllä haluaisi hoitoon, jos minä vain suostuisin. Mieskään ei ollut oikein ottanut jutuista selkoa.
Ja kyllä se vähän epäluottamusta herättää, että valitellaan omaa huonoa vointia, mutta ehdottomasti pitäisi sitä vauvaa silti päästä hoitamaan ja tietysti pitäisi saada hoitaa yksin. Samoin vähän epäilyttää, kun meidän hoitokäytäntömme tai ylipäätään se miten tänä päivänä on tapana tehdä ei tunnu kiinnostavan millään lailla. Miehelle puhuin tuon jälkeen, että jos sitten tosiaan tulisi meille ensimmäiset kerrat hoitamaan, jotta voi vähän verestellä muistoja, että mitä sen vauvan hoitoon oikein edes kuului ja miten meillä on tapana tehdä esimerkiksi mikä sopii meidän tytön iholle jne. Samalla hän voisi itsekin kokeilla, että pystyykö todella lasta itsekseen hoitamaan.
Ja se mitä jossain kommentissa oli, niin anoppi on alle 60v ja osittain vielä työelämässä mukana, joten en usko, että on sen tyyppistä uupumista. Toisaalta, vaikka olisi niin silloihan se ei ole paras hoitopaikka, sillä lapsi tarvitsee hoitonsa eikä kysele, että olisko nyt voimia.
-ap
Tuossa voi olla kyse ihan vaan siitä, että anoppisi mielestä teillä on niin omaperäiset lastenhoitotavat, että anoppisi ei osaisi niitä noudattaa. Ennen vanhaan kun lapsia hoidettiin ja kasvatettiin ihan vaan maalaisjärjellä, nykyisin taas mitä erilaisimpien oppikirjojen ja tutkimustulosten mukaan. Tavallaan siis ymmärrän anoppiasi, mutta ymmärrän myös sinua. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja tänäänkin nämä kaksi taaperoa tulevat isotädilleen hoitoon. Olen aikoinaan hoitanut hyvin paljon näiden lasten isää ja ehkä juuri tästä syystä vanhemmat luottavat mun kykyyni huolehtia heidänkin lapsistaan ilman mitään kirjallisia ohjeita. Eivätkä nipota vaan isotädin luona saa olla kuten aikoinaan isäkin sai olla tädin luona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Vai ihan ikäihmisten asiantuntija:DDDDD
Harvoin ne anopit kauhean nuoria ovat, jos ovat, niin ovat itse työelämässä.
Olen itse 7-kymppinen (iäkäs ihmien) ja hoidan lapsenlapsiani viitenä päivänä viikossa, retekeilen ja mökkeilen heidän kansaan. Yökylässäkin on usein 3 yhtä aikaa.
Jos ei jaksa, niin silloin se sanotaan. (normaalisti)
Jos en jaksaisi itse, niin en tietenkään tekis moista homaa.
Kuulostat lääketiett.ihmeeltä, sillä ikä tuo monia sairauksia ja muutoksia ja sairauskohtausten määrä on moninkertainen, jos vertaa 40-50v.
Liikenteessä yli 70v tappaa itsensä tai muita useammin ja siksi ajokortti on uusittava ja tarvitaan kattava lääkärintarkastus ja kortti myönnetään vain 2-5 vuodeksi kerrallaan, koska reagointikyky, nivelten liikkuvuus, näkö, kuulo ja monet toiminnot heikkenevät, mitä enemmän ikää tulee.
Ja jos viranomaiset ovat huolissaan iäkkäistä ihmisistä liikenteessä, miten pienten lasten vanhemmat luottavat lapsensa heidän hoidettavakseen ja valvontaansa.
Monissa ammateissa ei edes lasketa yli 50v vaativiin työtehtäviin esim. lennonjohtoon tai kuljettamaan lentokonetta, ihan lääketiett. faktojen perusteella.
Matkustajalentokonetta voi yli viisikymppinen lentää. Hävittäjän lentäminen on fyysisesti vähän vaativampaa kuin lastenhoito.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Vai ihan ikäihmisten asiantuntija:DDDDD
Harvoin ne anopit kauhean nuoria ovat, jos ovat, niin ovat itse työelämässä.
Olen itse 7-kymppinen (iäkäs ihmien) ja hoidan lapsenlapsiani viitenä päivänä viikossa, retekeilen ja mökkeilen heidän kansaan. Yökylässäkin on usein 3 yhtä aikaa.
Jos ei jaksa, niin silloin se sanotaan. (normaalisti)
Jos en jaksaisi itse, niin en tietenkään tekis moista homaa.
Kuulostat lääketiett.ihmeeltä, sillä ikä tuo monia sairauksia ja muutoksia ja sairauskohtausten määrä on moninkertainen, jos vertaa 40-50v.
Liikenteessä yli 70v tappaa itsensä tai muita useammin ja siksi ajokortti on uusittava ja tarvitaan kattava lääkärintarkastus ja kortti myönnetään vain 2-5 vuodeksi kerrallaan, koska reagointikyky, nivelten liikkuvuus, näkö, kuulo ja monet toiminnot heikkenevät, mitä enemmän ikää tulee.
Ja jos viranomaiset ovat huolissaan iäkkäistä ihmisistä liikenteessä, miten pienten lasten vanhemmat luottavat lapsensa heidän hoidettavakseen ja valvontaansa.
Monissa ammateissa ei edes lasketa yli 50v vaativiin työtehtäviin esim. lennonjohtoon tai kuljettamaan lentokonetta, ihan lääketiett. faktojen perusteella.
Matkustajalentokonetta voi yli viisikymppinen lentää. Hävittäjän lentäminen on fyysisesti vähän vaativampaa kuin lastenhoito.
Monella lentoyhtiöllä eläkeikä on 50-60-vuotta.
Eikä nyt ole kysymys, mikä on fyysisesti raskaampaa tai vaativampaa, vaan esim.reagointikyvystä tai sairauskohtauksen riskistä.
Ja vaikka lentokoneen putoaminen on surullista, mutta niin on myös oman lapsen onnettomuus, jos se olisi ollut estettävissä.
Ja liikenteessä yhä useampi menettää ajokorttinsa tai se myönnetään 2vuodeksi kerrallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Nyt on pakko kommentoida: yli 60 v=ikäihminen?
Meinaatko yli 60v olevan keski-ikäinen?
Tietysti yli 60v voi sanoa myös vanhus. Maksetaanhan 63-ikävuoden jälkeen vanhuuseläkettä.
Olen kyllä vanha, kun 70-vuotispäivääni olen juhlinut jo muutama vuosi sitten. Vanhus katson olevani vasta sitten, kun tarvitsen apua enemmän kuin voin apua muille antaa.
Työeläkettä saan, mutta en vanhuuseläkettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua tätä hirveää hinkua saada lasta YKSIN hoitoon. Tulee sellainen olo, kuin henkilö haluaisi tehdä jotain salaista lapsen kanssa. Ei esim. hyväksy täysimetystä, niin juottaisi korviketta tai sormiruokailijalle syöttäisi sosetta purkista. Tai kasvisruokailijalle syöttäisi lihaa.
Vaikka olen itse äiti ja voin kyllä tuttujen luona vierailessa pitää toisten vauvoja sylissä, syöttää, vaihtaa vaipat jne. ja suon näin vanhemmille hieman vapaata. Voin myös katsoa isompien lasten perään, jos äiti/isä käy nopeasti kaupassa. Mutta kyllä siinä koko ajan hiki nousee otsalle, kun miettii että mitä jos sattuu jotain niin minähän se olen syyllinen. Oma lapsi kaatuu ja lyö päänsä, niin huoli on kova mutta lapsi rauhoittuu syliin. Toisen lapsi tekisi saman, niin syyllisyys painaisi pitkään.
Vielä vähemmän uskaltaisin anoppina ottaa kovin pientä lasta yksin hoitoon. Silloin jännittäisi vielä enemmän, että mitä jos jotain sattuu ja entäs jos nyt mokaan.
Ehkä tämä on vain yksi hallintakeino, jolla pidetään oma lapsi ja se lapsen äiti tai isä ruodussa. Ei osata luopua omasta vallastaan oman lapsen, siinä vaiheessa jo aikuisen ihmisen hallinnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei noista marttyyrimummoista kannata välittää. Teeskentelet vaan ettet edes huomannut että hän on jostain loukkaantunut, pidät rentoa meininkiä yllä. Sillä pärjää.
Tällä nyt varmaan koitetaan mennä eteenpäin. Tuntuu vaan oudolta kuunnella sitä huokailua ja voivottelua, mutta paras varmaan antaa olla ja kysyä hoitajaksi sitten joskus toiste uudestaan ja jos kieltäytyy niin menee muualle hoitoon. Enemmän sinne hoitoon ollaan oltu muutenkin antamassa vain koska on itse pyytänyt.
Todennäköisesti anoppisi ei osaa arvioida omia voimavarojaan, näin on monella ikäihmisellä (yli 60v.) kun se vaihtelee jopa tunnin parin sisällä. Hyvinä hetkinä on intoa täynnä halua hoitaa lasta, mutta hetkessä vlimavarat ovat kadonneet. Ja turha siitä on kenenkään loukkaantua, sillä ikä tuo monia muutoksia ja sairauksia elämään.
Näen tämän kun työskentelen seniorien kanssa, he tulevat intoa puhkuen, mutta tunnin päästä saatetaan olla reporankkana ja voimattomana. Eikä siinä ole mitään ilkeyttä tai marttyyriä, vaan kuuluu elämään iäkkäällä ihmisellä.
Tietysti, jos anoppisi on nuori ja terve, tilanne on tietysti toinen.
Nyt on pakko kommentoida: yli 60 v=ikäihminen?
Meinaatko yli 60v olevan keski-ikäinen?
Tietysti yli 60v voi sanoa myös vanhus. Maksetaanhan 63-ikävuoden jälkeen vanhuuseläkettä.
Olen kyllä vanha, kun 70-vuotispäivääni olen juhlinut jo muutama vuosi sitten. Vanhus katson olevani vasta sitten, kun tarvitsen apua enemmän kuin voin apua muille antaa.
Työeläkettä saan, mutta en vanhuuseläkettä.
Mieheni jäi viime vuonna eläkkeelle 63v ja risat ja eläkevakuutusyhtiöstä tuli työeläkepaperit ja kyllä siellä mainittiin "teillä on oikeus saada vanhuuseläkettä" ja hänen eläkkeensä muodostuu työeläkkeestä. Ja olen sanonutkin eläväni vanhuksen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä nyt on osalla kommentoijista ehkä mennyt ohi, mikä se ongelma tässä on. Olen siis pyytänyt hoitoapua, mutta sanonut myös, että on ihan ok jos ei halua hoitaa ja että hoitopaikkoja kyllä tarpeen vaatiessa on. Ongelma on se, että jälkeenpäin kuitenkin valitetaan, että lasta ei annettaisi isovanhemmille hoitoon ja pahimmillaan valitettu, ettemme anna nähdä lasta. Kumpikaan ei siis pidä paikkaansa, joten olemme vähän hankalassa välissä kun mikään ei kelpaa. Ja välimatkaa on sen verran, ettei lasta kivasti vaan vaunuilla lykätä päikkäreille mummolaan vaan lähtö pitää järjestää ja muukin elämä sumplia niin, että onnistuu.
Mutta taitaa olla monelle niin arka aihe, ettei oikein osata tai pystytä pysyä asiassa.
-ap
Meillä anopilla alkoi tuollaiset puheet, kun vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän kysyi tuolloin vauvaa hoitoon, ja sanoin suoraan että vauva on liian pieni ollakseen erossa minusta.
Sen jälkeen siis alkoi selän takana pahan puhuminen, olen liian kiinni vauvassa jne. Meillä liittyi tuohon muutakin, kuten sitä että kyläillessä minua jotenkin sivuutettiin äitinä ja puhuttiin ikävästi kun ei ihan pientä "luoteta" muille. Nyt lapsi 1-vuotias, ja kaikesta vihjailusta ja puheista on jäänyt ns. huono maku, eikä kyllä herätä luottamusta. Ei ole ollut vielä mummolla hoidossa.
Musta tuntuu että jotkut vaan on rajattomia ihmisiä, ja näille se isovanhemman roolikin voi olla vaikea, kun ei oikein eroteta omaa roolia suhteessa vanhemman rooliin :/ Uskon että sellaisilla on helpompaa ollakin isovanhempi, jotka kunnioittavat pienen vauvan tarvetta vanhempiinsa ja osoittavat ymmärrystä ja herkkyyttä sitä tuoretta äitiäkin kohtaan. Tsemppiä sinulle ap, eivät nämä missään nimessä helppoja asioita ole. Kaikki kuitenkin varmaan toivovat että isovanhemmista olisi hyvä tuki ja apu, sekä tulisivat tärkeiksi lapsille.
Tätä juuri pelkään, että tässä käy niin, että nämä asiat jäävät vaivaamaan minua vielä pitkäksi aikaa. Ikinä ei ole mitään suuria yhteenottoja ja kuten sanoinkin anopin on vaikea keskustella asioista, mutta sitten on tuollaista pientä vähättelyä esimerkiksi imetyksestä, että eihän ne hänenkään lapset rintaa tarvinneet vaan kiinteät aloitettiin 3kk iässä. Kaikki minkä teemme saadaan kuulostamaan kovin hankalalta ja huuhaalta, vaikka noudatamme vain nykyisiä suosituksia ja teemme kuten meidän lapsellemme parhaiten sopii. Se on sellaista puhinaa ja huokailua, satunnaisia ikäviä kommentteja.
Eniten ehkä harmittaa se, että koska anoppi oli kovin innoissaan tulevasta lapsenlapsesta niin kuvittelin, että hänestä jos jostain saisimme loistavaa tukea ja häntä lapsi kiinnostaisi. Nyt tunne on kuitenkin täysin päinvastainen ja koko ajan herää vain suurempi epäluottamus. Ja onhan äidiksi tuleminen haastavaa ja suuri elämänmuutos, joten tuntuu oudolta, että asian itsekin läpikäynyt nainen ei ymmärrä tehdä muuta kuin puhista että ei noin, kyllä tuo on hankalaa, ihan turhaa tuollainen tai valitella miten väärin häntä kohdellaan kun ei saa hoitaa, ei tehdä kuten hän on tehnyt lapsiensa kanssa jne.
Edelleen toivon, että lapsen kasvaessa oma paha mieleni helpottuu ja toivottavasti mummokin kasvaa omaan rooliinsa ja antaa meille tilaa olla vanhempia ja nauttii omasta isovanhemman roolistaan, vaikka se tarkottaisikin, että ei saa tehdä vanhempien puolesta päätöksiä ja voi joutua myöntämään, ettei omat voimat enää riitä pienen lapsen hoitamiseen.
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä hirveää hinkua saada lasta YKSIN hoitoon. Tulee sellainen olo, kuin henkilö haluaisi tehdä jotain salaista lapsen kanssa. Ei esim. hyväksy täysimetystä, niin juottaisi korviketta tai sormiruokailijalle syöttäisi sosetta purkista. Tai kasvisruokailijalle syöttäisi lihaa.
Vaikka olen itse äiti ja voin kyllä tuttujen luona vierailessa pitää toisten vauvoja sylissä, syöttää, vaihtaa vaipat jne. ja suon näin vanhemmille hieman vapaata. Voin myös katsoa isompien lasten perään, jos äiti/isä käy nopeasti kaupassa. Mutta kyllä siinä koko ajan hiki nousee otsalle, kun miettii että mitä jos sattuu jotain niin minähän se olen syyllinen. Oma lapsi kaatuu ja lyö päänsä, niin huoli on kova mutta lapsi rauhoittuu syliin. Toisen lapsi tekisi saman, niin syyllisyys painaisi pitkään.
Vielä vähemmän uskaltaisin anoppina ottaa kovin pientä lasta yksin hoitoon. Silloin jännittäisi vielä enemmän, että mitä jos jotain sattuu ja entäs jos nyt mokaan.
Ehkä tämä on vain yksi hallintakeino, jolla pidetään oma lapsi ja se lapsen äiti tai isä ruodussa. Ei osata luopua omasta vallastaan oman lapsen, siinä vaiheessa jo aikuisen ihmisen hallinnasta.
Tuo yksin hoitaminen itseänikin vähän ihmetyttää, kun meillä isovanhemmat eivät meidän läsnäollessa kuitenkaan ole mitenkään kiinnostuneita lapsen hoidosta. Samoin, mikä täälläkin on usein tullut esiin eli se, että jos pidellään lastenlasta sylissä niin välittömästi on singottava eri huoneeseen. Miksi? En vain ymmärrä, että mitä sellaista lapsen sylissä pitelyssä on, ettei sitä voi tehdä vanhempien nähden. Olen sitä täälläkin joskus kysynyt, mutta en ole saanut mitään vastausta. Ja kun itse en keksi mitään syytä, miksi veisin kenenkään vauvan eri huoneeseen kuin vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
En tajua tätä hirveää hinkua saada lasta YKSIN hoitoon. Tulee sellainen olo, kuin henkilö haluaisi tehdä jotain salaista lapsen kanssa. Ei esim. hyväksy täysimetystä, niin juottaisi korviketta tai sormiruokailijalle syöttäisi sosetta purkista. Tai kasvisruokailijalle syöttäisi lihaa.
Vaikka olen itse äiti ja voin kyllä tuttujen luona vierailessa pitää toisten vauvoja sylissä, syöttää, vaihtaa vaipat jne. ja suon näin vanhemmille hieman vapaata. Voin myös katsoa isompien lasten perään, jos äiti/isä käy nopeasti kaupassa. Mutta kyllä siinä koko ajan hiki nousee otsalle, kun miettii että mitä jos sattuu jotain niin minähän se olen syyllinen. Oma lapsi kaatuu ja lyö päänsä, niin huoli on kova mutta lapsi rauhoittuu syliin. Toisen lapsi tekisi saman, niin syyllisyys painaisi pitkään.
Vielä vähemmän uskaltaisin anoppina ottaa kovin pientä lasta yksin hoitoon. Silloin jännittäisi vielä enemmän, että mitä jos jotain sattuu ja entäs jos nyt mokaan.
Ehkä tämä on vain yksi hallintakeino, jolla pidetään oma lapsi ja se lapsen äiti tai isä ruodussa. Ei osata luopua omasta vallastaan oman lapsen, siinä vaiheessa jo aikuisen ihmisen hallinnasta.
Vaikeita asioita nämä, mutta kyllä tuossa viimeisimmässä kappaleessa on varmasti moniin tapauksiin perää. Ap:n tapauksesta vaikea sanoa, sillä voihan tuollainen "eipäs-juupas" -hoitoon pyytely kertoa huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta. Siihen ei varmastikaan ap:lla ja miehellään ole lääkettä.
Mutta yleensä ottaen mielestäni on myös hieman hälyttävää, että jo vauvaikäistä (saati vastasyntynyttä) pyytämällä pyydetään hoitoon, ja vieläpä loukkaannutaan jos ei saada hoitaa. Kyllä meillä sota-ajan eläneiden lapsilla on monenlaista taakkaa kannettavanaan, ja yksi voi olla kontrolloinnin tarve omiin lapsiin ja heidän lapsiin.
Toki on tervettä haluta viettää aikaa lastenlasten kanssa, mutta mielestäni pitää pystyä hyväksymään, ettei heihin täydy enää luoda sellaista kiinteää suhdetta kuin omiin lapsiin aikanaan. Mielestäni hedelmällisintä on, kun isovanhempi kokee tehtäväkseen oman lapsen kasvatustyön tukemisen - ei suinkaan oman lapsenlapsen kasvatuksen. Hoidon tärkein lähtökohta on, että siitä on oikeasti apua vanhemmille, ja se isovanhemman ja lapsenlapsen suhde on siinä kiva ekstra, eikä päinvastoin kuten joku ketjussa kirjoitti aiemmin.
Isovanhemmuuteen kuuluu sen tosiasian hyväksyminen, että lapsenlapselle tärkeintä on hyvinvoiva vanhempi. Jokainen voi itse omalla kohdallaan miettiä, onko tätä edesauttamassa vai aiheuttaako itse kenties käytöksellään pienen lapsen vanhemmalle ylimääräistä stressiä. Nämä lastenlasten hoitamiset ovat loppujen lopuksi sivuseikka (eihän kaikilla kunto edes riitä, ja omaa jaksamista on tärkeää kuunnella) siihen verrattuna, että itse pystyisi olemaan aikuinen tuki toiselle aikuiselle hänen kasvatustyössään. Se vaatii, että on pystynyt päästämään irti omasta lapsestaan, ja hyväksymään hänen aikuistumisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni siis eniten häiritsee tuo, että kieltäydytään hoitamasta, mutta takanapäin puhutaan, ettei anneta hoitaa. Miehelle oli voivotellut vain samaa, ettei hän osaa hoitaa, mutta mielellään kyllä haluaisi hoitoon, jos minä vain suostuisin. Mieskään ei ollut oikein ottanut jutuista selkoa.
Ja kyllä se vähän epäluottamusta herättää, että valitellaan omaa huonoa vointia, mutta ehdottomasti pitäisi sitä vauvaa silti päästä hoitamaan ja tietysti pitäisi saada hoitaa yksin. Samoin vähän epäilyttää, kun meidän hoitokäytäntömme tai ylipäätään se miten tänä päivänä on tapana tehdä ei tunnu kiinnostavan millään lailla. Miehelle puhuin tuon jälkeen, että jos sitten tosiaan tulisi meille ensimmäiset kerrat hoitamaan, jotta voi vähän verestellä muistoja, että mitä sen vauvan hoitoon oikein edes kuului ja miten meillä on tapana tehdä esimerkiksi mikä sopii meidän tytön iholle jne. Samalla hän voisi itsekin kokeilla, että pystyykö todella lasta itsekseen hoitamaan.
Ja se mitä jossain kommentissa oli, niin anoppi on alle 60v ja osittain vielä työelämässä mukana, joten en usko, että on sen tyyppistä uupumista. Toisaalta, vaikka olisi niin silloihan se ei ole paras hoitopaikka, sillä lapsi tarvitsee hoitonsa eikä kysele, että olisko nyt voimia.
-ap
Tuossa voi olla kyse ihan vaan siitä, että anoppisi mielestä teillä on niin omaperäiset lastenhoitotavat, että anoppisi ei osaisi niitä noudattaa. Ennen vanhaan kun lapsia hoidettiin ja kasvatettiin ihan vaan maalaisjärjellä, nykyisin taas mitä erilaisimpien oppikirjojen ja tutkimustulosten mukaan. Tavallaan siis ymmärrän anoppiasi, mutta ymmärrän myös sinua. Mulla ei ole vielä lapsenlapsia, mutta siskollani on. Ja tänäänkin nämä kaksi taaperoa tulevat isotädilleen hoitoon. Olen aikoinaan hoitanut hyvin paljon näiden lasten isää ja ehkä juuri tästä syystä vanhemmat luottavat mun kykyyni huolehtia heidänkin lapsistaan ilman mitään kirjallisia ohjeita. Eivätkä nipota vaan isotädin luona saa olla kuten aikoinaan isäkin sai olla tädin luona.
Minun mielestäni tuollainen kielii vain kummallista muutosvastarintaa ja ahdasmielisyyttä, jos ei pystytä hyväksymään, että asiat ja maailma ovat voineet muuttua vaikka siinä 30 vuodessa. Mielestäni on vain hyvä, että asioita on tutkittu ja lastenhoidon suositukset ovat tutkimustulosten perusteella muuttuneet. Eikä se, että nykyään tehdään erilailla tarkoita, että milläänlailla vähäteltäisiin sitä miten isovanhemmat ovat tehneet. Mutta jos asiat voi tehdä paremmin, niin miksi pitäisi pysyä vanhoissa tavoissa vain koska "näin on ennenkin tehty"? Eikä se, että asioita on tutkittu myöskään tarkoita etteikö nykyisillä vanhemmilla olisi yhtään sitä paljon puhuttua maalaisjärkeä. Tuntuu, että vanhempi sukupolvi vain ylistää omaa "maalaisjärkeään" vaikka ihan yhtä älykkäitä/tyhmiä silloin on oltu kuin nytkin.
Mun äiti on anoppivihaaja ja ihan suotta ja eristi lapsuuteni isovanhemmista ja kun vanhempani riitelivät, äitini otti anopinsa sanomiset aina esille. Ja lapsen korvassa mummo muuttuikin mielenkiintoiseksi.
Olin alakoulussa kun valehtelin, että tarvitsen isovanhempin nimet koulutehtäviä varten ja myöhemmin tsekkasin puhelinluettelosta osoitteen ja pyöräilin mummon luo, ekas tarkkailin ja kerran mummo oli ulkona, niin menin juttelemaan, aluksi tapaaamiset pidettiin salassa, mutta sitten kun tunsin, etteivät vanhemmat mahtaisi minulle mitään, kerroin vain meneväni mummon luo. Siitähän riemu repesi äidilleni. Ja minulla oli oikein lämpimät ja hyvät välit isovanhempiini, vaikka ensimmäiset vuodet meni hukkaa, kun äitini takia en voinut heitä tavata. Tämän kaiken jälkeen en pysty äitiäni arvostamaan kovin korkealle.