Anoppi ja lapsenhoito

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tajua tätä hirveää hinkua saada lasta YKSIN hoitoon. Tulee sellainen olo, kuin henkilö haluaisi tehdä jotain salaista lapsen kanssa. Ei esim. hyväksy täysimetystä, niin juottaisi korviketta tai sormiruokailijalle syöttäisi sosetta purkista. Tai kasvisruokailijalle syöttäisi lihaa.

Vaikka olen itse äiti ja voin kyllä tuttujen luona vierailessa pitää toisten vauvoja sylissä, syöttää, vaihtaa vaipat jne. ja suon näin vanhemmille hieman vapaata. Voin myös katsoa isompien lasten perään, jos äiti/isä käy nopeasti kaupassa. Mutta kyllä siinä koko ajan hiki nousee otsalle, kun miettii että mitä jos sattuu jotain niin minähän se olen syyllinen. Oma lapsi kaatuu ja lyö päänsä, niin huoli on kova mutta lapsi rauhoittuu syliin. Toisen lapsi tekisi saman, niin syyllisyys painaisi pitkään.

Vielä vähemmän uskaltaisin anoppina ottaa kovin pientä lasta yksin hoitoon. Silloin jännittäisi vielä enemmän, että mitä jos jotain sattuu ja entäs jos nyt mokaan.

Ehkä tämä on vain yksi hallintakeino, jolla pidetään oma lapsi ja se lapsen äiti tai isä ruodussa. Ei osata luopua omasta vallastaan oman lapsen, siinä vaiheessa jo aikuisen ihmisen hallinnasta.

Vaikeita asioita nämä, mutta kyllä tuossa viimeisimmässä kappaleessa on varmasti moniin tapauksiin perää. Ap:n tapauksesta vaikea sanoa, sillä voihan tuollainen "eipäs-juupas" -hoitoon pyytely kertoa huonosta itsetunnosta ja epävarmuudesta. Siihen ei varmastikaan ap:lla ja miehellään ole lääkettä.

Mutta yleensä ottaen mielestäni on myös hieman hälyttävää, että jo vauvaikäistä (saati vastasyntynyttä) pyytämällä pyydetään hoitoon, ja vieläpä loukkaannutaan jos ei saada hoitaa. Kyllä meillä sota-ajan eläneiden lapsilla on monenlaista taakkaa kannettavanaan, ja yksi voi olla kontrolloinnin tarve omiin lapsiin ja heidän lapsiin.

Toki on tervettä haluta viettää aikaa lastenlasten kanssa, mutta mielestäni pitää pystyä hyväksymään, ettei heihin täydy enää luoda sellaista kiinteää suhdetta kuin omiin lapsiin aikanaan. Mielestäni hedelmällisintä on, kun isovanhempi kokee tehtäväkseen oman lapsen kasvatustyön tukemisen - ei suinkaan oman lapsenlapsen kasvatuksen. Hoidon tärkein lähtökohta on, että siitä on oikeasti apua vanhemmille, ja se isovanhemman ja lapsenlapsen suhde on siinä kiva ekstra, eikä päinvastoin kuten joku ketjussa kirjoitti aiemmin.

Isovanhemmuuteen kuuluu sen tosiasian hyväksyminen, että lapsenlapselle tärkeintä on hyvinvoiva vanhempi. Jokainen voi itse omalla kohdallaan miettiä, onko tätä edesauttamassa vai aiheuttaako itse kenties käytöksellään pienen lapsen vanhemmalle ylimääräistä stressiä. Nämä lastenlasten hoitamiset ovat loppujen lopuksi sivuseikka (eihän kaikilla kunto edes riitä, ja omaa jaksamista on tärkeää kuunnella) siihen verrattuna, että itse pystyisi olemaan aikuinen tuki toiselle aikuiselle hänen kasvatustyössään. Se vaatii, että on pystynyt päästämään irti omasta lapsestaan, ja hyväksymään hänen aikuistumisen.

Aamen! Tuntuu, että tuo isovanhempi-lapsi suhde jyrää ja syrjäyttää kokonaan juuri tuon, että ne isovanhemmat voisivat olla suuri tuki niille tuoreille vanhemmille. Tämä myös varmasti edesauttaisi hyvän suhteen luomista lapseen, jos kyläilyt yms ovat mukavia myös niille vanhemmille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt on osalla kommentoijista ehkä mennyt ohi, mikä se ongelma tässä on. Olen siis pyytänyt hoitoapua, mutta sanonut myös, että on ihan ok jos ei halua hoitaa ja että hoitopaikkoja kyllä tarpeen vaatiessa on. Ongelma on se, että jälkeenpäin kuitenkin valitetaan, että lasta ei annettaisi isovanhemmille hoitoon ja pahimmillaan valitettu, ettemme anna nähdä lasta. Kumpikaan ei siis pidä paikkaansa, joten olemme vähän hankalassa välissä kun mikään ei kelpaa. Ja välimatkaa on sen verran, ettei lasta kivasti vaan vaunuilla lykätä päikkäreille mummolaan vaan lähtö pitää järjestää ja muukin elämä sumplia niin, että onnistuu.

Mutta taitaa olla monelle niin arka aihe, ettei oikein osata tai pystytä pysyä asiassa.

-ap

Meillä anopilla alkoi tuollaiset puheet, kun vauva oli 2 viikkoa vanha. Hän kysyi tuolloin vauvaa hoitoon, ja sanoin suoraan että vauva on liian pieni ollakseen erossa minusta.

Sen jälkeen siis alkoi selän takana pahan puhuminen, olen liian kiinni vauvassa jne. Meillä liittyi tuohon muutakin, kuten sitä että kyläillessä minua jotenkin sivuutettiin äitinä ja puhuttiin ikävästi kun ei ihan pientä "luoteta" muille. Nyt lapsi 1-vuotias, ja kaikesta vihjailusta ja puheista on jäänyt ns. huono maku, eikä kyllä herätä luottamusta. Ei ole ollut vielä mummolla hoidossa.

Musta tuntuu että jotkut vaan on rajattomia ihmisiä, ja näille se isovanhemman roolikin voi olla vaikea, kun ei oikein eroteta omaa roolia suhteessa vanhemman rooliin :/ Uskon että sellaisilla on helpompaa ollakin isovanhempi, jotka kunnioittavat pienen vauvan tarvetta vanhempiinsa ja osoittavat ymmärrystä ja herkkyyttä sitä tuoretta äitiäkin kohtaan. Tsemppiä sinulle ap, eivät nämä missään nimessä helppoja asioita ole. Kaikki kuitenkin varmaan toivovat että isovanhemmista olisi hyvä tuki ja apu, sekä tulisivat tärkeiksi lapsille.

En siis olekaan ainoa, jolta anoppi olisi halunnut 2-viikkoisen vauvan hoitoon. Onneksi mies ehti tuolloin kieltää, koska itse vain häkellyin, että tuollaista edes kysyttiin. Verinen loukkaantuminenhan siitä seurasi eikä tullut pitkään aikaan lasta edes katsomaan, mutta puolestani voi olla tulemattakin jos ei yhtään ymmärrä, miksi se muutaman viikon ikäinen vauva ei ole mikään nukke, jota voidaan vain mielinmäärin lainailla kaikille halukkaille.

Hämmästyttää, että kommenttien mukaan monet anopit pyytelevät aivan pieniä vauvoja hoitoonsa. En tunne yhtäkään sellaista isoäitiä. Päinvastoin, aina kuulee valituksia, kuinka isovanhemmat eivät hoida tarpeeksi lastenlapsia.

Itse en ole kertaakaan pyytänyt lastenlapsia hoitoon, mutta silti heitä on viikoittain hoidettavana, vanhempiensa pyynnöstä. Aina olen ottanut, kun on pyydetty. Työssäoloaikana uhrasin lomapäiviäni näihin hoitopäiviin. Nyt eläkkeellä ollessani hoitoapuani pidetään itsestään selvänä. Mielelläni hoidan, vaikka se välillä raskasta onkin.

Minulla ja lastenlapsilla on aivan ihanat välit, tulevat mielellään ja ovat luonani kuin kotonaan.

Vierailija kirjoitti:

Hämmästyttää, että kommenttien mukaan monet anopit pyytelevät aivan pieniä vauvoja hoitoonsa. En tunne yhtäkään sellaista isoäitiä. Päinvastoin, aina kuulee valituksia, kuinka isovanhemmat eivät hoida tarpeeksi lastenlapsia.

Itse en ole kertaakaan pyytänyt lastenlapsia hoitoon, mutta silti heitä on viikoittain hoidettavana, vanhempiensa pyynnöstä. Aina olen ottanut, kun on pyydetty. Työssäoloaikana uhrasin lomapäiviäni näihin hoitopäiviin. Nyt eläkkeellä ollessani hoitoapuani pidetään itsestään selvänä. Mielelläni hoidan, vaikka se välillä raskasta onkin.

Minulla ja lastenlapsilla on aivan ihanat välit, tulevat mielellään ja ovat luonani kuin kotonaan.

Kai tässä asiassa on aika isoja eroja. Itselleni oli itsestään selvää, että itse olemme päättäneet lapsen hankkia, joten olemme ainoat, joilla on velvollisuus lasta hoitaa. Tietysti on mukavaa, että löytyy innokkaita hoitajia, sitten kun sille on tarvetta ja tottakai arvostan apua. Mutta paitsi, että pari viikkoisen vauvan vaatiminen hoitoon tuntui oudolta niin vielä oudommalta tuntui, että kieltäytymisestä loukkaannuttiin ja kiukuteltiin, että apu ei kelpaa eikä muka saa viettää aikaa lapsenlapsen kanssa. Kai meitä löytyy moneen junaan niin vanhemmista kuin isovanhemmistakin.

Onko joku tehnyt tuota, että on annettu lastenhoitajalle kirjalliset ohjeeet? Miten on mennyt ja oletteko ensin pihuuhuneet asiasta? Itse haluaisin niin tehdä anopin kanssa, koska varmasti on 30 vuodessa kadonnut muistista, että mitä sille vauvalle sai ja ei saanut syöttää. Pelkään kuitenkin, että ottaa ohjeet suurena loukkauksena tulevat ne sitten suullisina tai kirjallisina, koska on aiemmin muutenkin loukkaantunut, kun olemme tehneet asioita erilailla kuin hän aikoinaan. Miehen kanssa asioista on yhdessä puhuttu ja päätetty, mutta anopin silmissä ne ovat suoria loukkauksia minulta häntä kohtaan.